Hae
Kuka huusi äiti?

70. Äiti 24/7

Monesti kuulee ihmisten väittävän, että he tekevät jotain 24/7 365. Eli vuoden joka päivä, päivän joka tunti. Mutta kukaan ei oikeasti ole ”on duty” aina, ikuisesti, joka hetki. Paitsi ehkä äiti. Vaikka äiti olisi nukkumassa, niin hän on silti ”töissä”, sillä lapsen ei tarvitse kuin rääkäistä ja kuin automaattiohjattu robotti, äiti nousee zombina ylös suorittamaan äitiyden vaatimuksia. Joka päivä, joka hetki. Tämä pätee erityisesti vauvavuoteen, siksi se onkin niin helvettiä. Äitinä oleminen ei lakkaa lasten kasvaessakaan, mutta mahdollisuus ratkaista lastensa ongelmat katoaa, kun heistä tulee täysi-ikäisiä. Ei se toki estä yrittämästä. Minun äitini naureskeli aina sille, että hänen äitinsä, eli mummini, soitteli kylmillä keleillä varmistaakseen, että äidilläni oli kaulahuivi ja hanskat ulos lähtiessä. Äitiys moodi siis jatkuu vielä sittenkin, kun olet iso-iso-äiti.

 

Työpaikalla sinulla on kahvitauko, lounastauko, kesäloma, talviloma ja sairasloma. Kuuntelen huvittuneena lapsettomien tuttujeni riemua, kun he sanovat ottaneensa helatorstain jälkeisen perjantain vapaaksi ja viettävät pitkän viikonlopun. Olemme mekin ottaneet, mutta lasten kanssa. Viiden päivän viikonlopussa ei tule olemaan mitään ”vapaan viettoa”, vaan sitä ollaan työvuorossa 24/7. Siinä missä lapsettomat odottavat leppoisia aamuja, kun saa nukkua niin pitkään kuin haluaa, pitkiä iltoja, kun voi valvoa niin myöhään kuin haluaa ja jättävät ohjelman spontaanien mielihalujen varaan, ei meidän ”pitkän viikonlopun” aikataulu muutu arjesta mihinkään. Lapset heräävät 06:15, plus miinus puoli tuntia suuntaansa. Heille on tarjottava ruoka kahdeksalta aamulla, yhdeltätoista päivällä, kahdelta iltapäivällä, viideltä päivällä ja seitsemältä illalla – plus miinus puoli tuntia, jos olet rohkealla tuulella.

 

Ei nukkumaan meno taistelu katoa mihinkään viikonloppuna tai lomalla, se saattaa olla jopa vaikeampaa, kun päivällä on tehty jotain jännää ja uutta, mikä saa lapsen ylikierroksille sekä aiheuttaa mahdollisesti painajaisia ja heräilyä pitkin yötä. Vaikeinta on kuitenkin, että äiti ei myöskään voi olla ”poissa töistä” edes silloin, kun on sairaana. Itse sairastuin äitienpäivänä flunssaan ja maanantai aamuna olo oli poikkeuksellisen kurja. Se ei kuitenkaan tarkoittanut, etteikö minun olisi pitänyt nousta ylös hoitamaan lapsia siksi aikaa, kun Mr. Scot käytti koirat ulkona. Ihan samalla tavalla oli neuvoteltava keskimmäisen kanssa siitä, mitkä vaatteet hän suostuisi pukemaan päälleen, vaikka kuume sai pään pyörälle. Oli estettävä nuorimmaista vetämästä siskoaan tukasta ja vastattava vanhimman kyselyihin open lähettämistä wilma viesteistä. Äitiys ei lopu vain siksi, että yskittää ja nenä vuotaa.

 

Jos olisin vielä yksinhuoltaja olisi tämä aamu ollut karmeaa kärsimystä. Olimme Miss Wiennan kanssa neljä vuotta ihan kahdestaan, ennen kuin minä ja Mr. Scot tapasimme. Ehdin sen neljän vuoden aikana kokea, millaista on olla yksin vastuussa lapsesta silloin, kun tulee itse kipeäksi. Tietysti oli pyydettävä apua, omat vanhempani riensivät paikalle, kun en enää selvinnyt. Eivät he kuitenkaan voineet siinä koko ajan olla, vaan hoitivat lapsen pahimman yli. Oli sitten kyseessä angiina tai keuhkoputkentulehdus, norovirus tai kausiflunssa, oli aamuja, iltoja, öitä, jolloin löysin itseni hoitamassa äitiyden velvollisuuksia oman sairauteni sivuuttaen. Erityisen hyvin jäi mieleen se, kun saimme Miss Wiennan kanssa molemmat tarhassa kiertävän vatsataudin ja oksensimme yhdessä kylpyhuoneen lattialla, minä vakuutellen lapselle, että kaikki on hyvin ja kohta on parempi olo, yrittäen epätoivoisesti viestitellä lapsen isälle, että tule nyt helvetti apuun.

 

Kun sanoin Mr. Scotille mistä aion kirjoittaa, vähän kuin äitienpäivän kunniaksi, että vain äiti voi sanoa olevansa 24/7 valmiudessa, hän katsoi minuun kylmästi ja kysyi ”eikö isä sitten voi?”. Hymyilin hänelle, muistellessani edellä mainittua tapausta, kun hoidin sairasta lasta yksin, ollessani itse ihan yhtä kipeä, ja lapsen isällä oli tärkeämpää tekemistä (töitä) eikä hän voinut tulla apuun.

”Jos on sellainen isä kuin sinä, niin sitten voi.”

On isejä, jotka ovat ”äitejä” siinä mielessä, että he tosiaan hoitavat tonttinsa 24/7 365. Mr. Scotilla olisi ollut tärkeitä asioita hoidettava työmaalla heti kello 07 aamulla, sen takia minun olisi pitänyt viedä lapset tarhaan. Häntä ärsytti, vaikkei hän sitä sanonut, että yhtäkkiä työt saivat kärsiä ja hänen piti hoitaa lapset. Siitä huolimatta hän meni kuitenkin vielä kauppaan hakemaan minulle keittoa lounaaksi ja ajoi ylimääräisen mutkan kotiin ennen kuin vihdoin pääsi lähtemään töihin.

 

Oikea puoliso on vanhemmuuden kannalta kultaakin kalliimpi. Se, kenen kanssa kasvatat lapsiasi, määrittää hirvittävän suuren osan siitä, millainen on vanhemmuutesi kokemus. Voin sanoa, että yhdessä on rutkasti helpompaa, kuin yksin (ja yksin voi joutua kaiken hoitamaan, vaikka se toinen asuisi saman katon alla). Siksi se tuntuukin niin pahalta, jos toinen vanhempi yhtäkkiä sairastuu. Me olemme vielä Mr. Scotin kanssa hyvin samanlaisia ihmisiä, emme voi sietää heikkoutta. Emme siedä sitä itsessämme, emmekä muissa. Tähän on poikkeuksena käytännössä kaikki, jotka koemme ”pienemmiksi”, eli lapset, koirat, pikkusisaret jne. Parisuhteessamme olemme kuitenkin tasa-arvoisia, joten puolisolla ei aivan kuin ole oikeutta olla yhtäkkiä heikko.

 

Mr. Scot on tässä joustavampi kuin minä ja hän yrittää aina ”fiksata” tilanteen. Migreeni? Tässä lääke ja mene nukkumaan. Polvessa haava? Anna minä putsaan ja sidon sen. Hän on ratkaisukeskeinen ihminen ja niin kauan, kuin hänen keksimänsä ratkaisu toimii, eli lääkkeen ja nukkumisen jälkeen migreeni on poissa tai paikatun polven kanssa päästään jatkamaan matkaa, niin kauan kaikki on hyvin. Mutta jos yritetty fiksaus ei toimi, sairastelu jatkuu ja jatkuu, hän hermostuu. Sektion jälkeen olin monta viikkoa todella kipeä, eikä mikään tuntunut auttavan, mikä oli kova paikka Mr. Scotille, kun hän ei voinut ratkaista tilannetta, minä olin poissa pelistä ja koko arki kaatui hänen niskaansa. Meillä on hyvin selkeät vastuualueet jokapäiväisessä elämässämme ja jos toinen ei pysty niistä suoriutumaan koko pakka kaatuu.

 

Toisin kuin Mr. Scotin, minun ei tarvitse odottaa viikkokausia, ennen kuin menetän hermoni, hyvä jos maltan edes kahta päivää miehen sairastelua, niin pinna palaa jo. Omaksi puolustuksekseni väitän, että Mr. Scot on klassinen ”manflu” sairastaja, eli siis täysin kykenemätön mihinkään, jos on kipeä. Siinä mielessä hän ei mene siihen ”äiti” määritelmään, koska me äidit pakotamme itsemme raatamaan läpi velvollisuutemme, ihan sama mikä keuhkokuume meitä vaivaa. Toki rajansa kaikella, olen minäkin joutunut sairaalasängyssä toteamaan, että nyt ei enää voi. Ja tänäänkin sanoin miehelle, että nyt on se hetki, että voisitko sinä? En tiedä miten ”korona maailmassa” hoidetaan tilanne, jossa yh-äiti on kipeä, mutta lapset eivät, ja hänen pitäisi saada jälkikasvunsa tarhaan? Pitäisi saada lapset hoitoon, että voi parannella kotona, mutta ei saa viedä lapsia itse tarhaan, koska korona?

 

Täytyy sanoa, että onneksi en ole enää yksin. Jännästi se yksinäisyys tuntui ennen hyvin vahvasti juuri äitienpäivänä. Luulisi, ettei äitienpäivään puolisoa tarvitse, silloinhan juhlitaan sitä, että sinulla on lapsi, ei mies! Mutta yh-äitinä tuossa juhlapyhässä oli pieni katkeruus taustalla ja se liittyy siihen MITEN äitienpäivää juhlitaan. Tänä vuonna Mr. Scot nousi silloin kuuden pintaan lasten kanssa ylös ja minä sain jäädä sänkyyn. Sillä aikaa, kun minä sain torkkua, hän teki munavoita, paistoi karjalanpiirakoita sekä kinkkupasteijoita, siivosi ja kattoi pöydän ja sitten teki yhdessä tytärten kanssa minulle kakun. Heräilin tietysti meteliin ja lähettelin jo kohta viestiä, että saako tulla alas – vastaus oli ei, että Miss April haluaa tulla herättämään minut, että esitä nukkuvasi.

 

Keskimmäinen lapsista sitten kiipesi sänkyyn innoissaan, herättämään äidin ja paljastamaan, että alakerrassa odottaa kukkia ja lahjoja, ja selitti ylpeänä, että oli itse omin käsin tehnyt kortin. Parastahan äitienpäivässä on se, että lapset ovat niin innoissaan, kun pääsevät tekemään jotain erityistä äidille. Kaikki olivat askarrelleet lahjan ja kun Miss April tuli herättämään minut kävi Miss Wienna sillä aikaa keräämässä valkovuokkoja ja ojensi nuupahtaneet kukkaset punastellen minulle. Mr. Berlin on vielä niin pieni, että kiukutteli vain, kun ruoka oli myöhässä eikä osallistunut vielä juuri mitenkään. Ihan kohta tulee kuitenkin se päivä, kun hänkin pomppii silmät säihkyen jaloissani ja yrittää näyttää millaisen hienon avaimenperän on päiväkodissa askarrellut. Pian hänkin haluaa osallistua aamiaisen tekoon tai olla se, joka saa tulla herättämään äidin.

 

Ja kaiken tämän mahdollistaa isä. Jos puolisoa ei ole, ei kukaan ole hoitamassa aamuhommia lasten kanssa ja siten valmistelemassa yllätyksiä. Ilman Mr. Scottia kukaan ei olisi ostanut minulle ruusuja, ei tilannut uusia kenkiä enkä minä todellakaan olisi saanut nukkua aamulla pitkään. Yksinhuoltajana piti palkita itse itseään, auttaa itse lasta paistamaan munakas, tai vohveleita, mitä nyt teki mieli, sekä ostaa ja kerätä omat kukkansa – tai olla ilman. Äitienpäivä on toki sellainen päivä, jonka lapset voivat itse hoitaa sitten isompana, mutta jos he eivät ole oppineet siihen, että jotain erityistä pitää äidille tehdä, tuskin he näkevät vaivaa sitten kapinallisina teineinäkään. Puoliso ratkaisee sen, millainen äitienpäivästä tulee, ellet sitten tee kaikkea itse.

 

Tänä vuonna mietin turhankin pitkään, millaisen kakun haluan, vaikka Mr. Scot sitä jo aikaisin alkoi kysellä. Lopulta päätin liian myöhään, eikä pavlova kakkuja enää saanut lempi leipomostani. Olin hiukan pettynyt, vaikka myöhästyminen oli omaa syytäni, mutta ongelmanratkaisija kun on, ensimmäisen kerran suhteemme aikana, Mr. Scot teki minulle pavlova kakun sitten itse. Se olikin sitten paras äitienpäivälahja kaikista, sillä se osoitti, miten paljon koko perhe välitti, ja he tekivät sen vielä yhdessä. Koska sitähän äitienpäivä on, päivä jolloin osoitetaan arvostusta kaikkea sitä kohtaan, mitä äiti tekee 24/7 365.

 

Vaikka olen kyllä kuullut valituksia (miehiltä) siitä, että onpa tyhmää juhlia äitiä niin, että yhden päivän äiti ei sitten tee mitään! Että mitä äitiä siinä on? Niin, onhan se toki huonompi juttu, jos äiti on ”töissä” vain 364 päivää vuodessa. Että yhtenä päivänä vuodesta hänelle joutuu sanomaan, että hei, sä teet tosi hienoa työtä ja me arvostetaan sua sen takia näääääääin paljon. Minusta on ainakin todella kiva osoittaa vastaavaa arvostusta isälle isänpäivänä ja muistuttaa häntä siitä, että minulle ja lapsilleen hän on korvaamaton. Toiset taas valittavat, ettei isän- tai äitienpäivää saisi juhlia ollenkaan, koska joillain meistä ei ole isää/äitiä. Mikä on tietysti ihan höpö höpöä, kukaan meistä ei olisi olemassa ilman molempia. He eivät ehkä ole mukana elämässämme, mutta kaikki rakennuspalikkamme, perimämme, olemassaolomme on peräisin isältä (siittiö) ja äidiltä (munasolu).

 

Karkeimmillaan isä on joillekin vain se henkilö, jonka siittiöstä he ovat kehittyneet. Äiti ei kuitenkaan ole vain munasolun luovuttaja, vaan se nainen, joka on kantanut vauvaa yhdeksän kuukautta ja synnyttänyt sinut. Toki nykylääketieteen vuoksi munasolu saattaa olla yhdestä ”äidistä” ja se, joka sinut on kantanut ja synnyttänyt taas toinen äiti. Mutta ennen kuin meitä ihmisiä aletaan kasvattamaan kapseleissa tai ties missä kohdun korvikkeessa, niin kauan jokaista meitä on yhdeksän kuukautta hoitanut, ruokkinut, suojellut ja kantanut sisällään äiti, josta olemme lopulta syntyneet. Elämämme on kiinni siitä, että joku on tehnyt sen raskaan työn ja uhrannut kehonsa meille.

 

Se, että onko meillä syntymän jälkeen rakastava ja hoivaava äiti, joka omistaa olemassaolonsa hyvinvoinnillemme, niin se on kohtalosta kiinni, eivätkä kaikki ole niin onnekkaita. Samoin toiset meistä itkevät äitienpäivänä menetettyä vanhempaamme ja toiset sitä lasta, jota emme saaneet, tai jonka menetimme. Äiti ja äitiys on joko poissaolollaan tai läsnäolollaan meitä ihmisiä määrittelevä tekijä. Se muokkaa jokaista naista, joka äidiksi tulee, enemmän kuin voisimme ikinä kuvitella ja niin monilla tavoilla, että niitä on mahdotonta luetella. Eikä lopulta mikään vuosittainen brunssi, lahja ja kortti oikeasti edes kuvasta sitä merkitystä, joka äideillä on, työstä, jonka koko ihmiskunta ottaa itsestäänselvyytenä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *