72. Kiusaamisen syvät jäljet

mde

Olen puhunut kiusaamisesta ennenkin, mutta aina välillä se nostaa uudestaan rumaa päätään ja joka kerta huomaan, etten voi olla hiljaa. Minua kiusattiin ala-asteella ja yläasteella, erinäisistä syistä, joita en oikeastaan edes tiedä, voin vain olettaa. Ala-asteella minulla oli silmälasit, sitten raudat, sitten ylipainoa. Yläasteella olin hikke, en pukeutunut merkkivaatteisiin, hengasin hylkiöiden kanssa. Kouluasteesta toiseen muut lapset keksivät jotain, mitä minussa oli vialla. Ensimmäisen luokan koulukuvassa tytöt pilkkasivat, että pilasin ryhmäkuvan, koska pääni näytti lehmän perseeltä. Olin kauhuissani, että muut lapset saisivat tietää, että minulla oli lapsuudenajan epilepsia ja aina kun sain kohtauksia koulussa, se tuntui siltä, kuin elämäni olisi loppumassa. Olin friikki, erilainen, viallinen.

Hassusti minua ei koskaan kiusattu epilepsiani takia, vaikka se luokkalaisilleni jossain vaiheessa paljastui. Yläasteen loppuun mennessä paranin sairaudesta täysin kiitos nykylääketieteen eikä kukaan tuntunut enää edes muistavan, että olin vuosia aikaisemmin saanut kohtauksia. Muita syitä kiusaamiseen kyllä keksittiin. Tyttöjen lempi ase on psykologinen kiusaaminen. En voi sanoa, että minua olisi monestikaan fyysisesti kiusattu, vaikka niitäkin harvoja kertoja oli, kun on revitty repusta, kävelty jalkojeni päältä, vedetty tukasta. Paljon isommat iskut olivat ryhmästä ulos sulkeminen, pilkkaaminen, nimittely ja vähättely. Olin innokas opiskelija, istuin eturivissä, viittasin ja vastasin jatkuvasti, sain hyviä numeroita. En ole muuttunut niistä päivistä lainkaan.

Rakastan edelleen koulunkäyntiä, itse opiskelua ja uuden oppimista, mutten silti voi sanoa, että lukio tai ammattikoulu olisivat olleet hyviä kokemuksia nekään. Opiskellessani Laajasalon opistossa radiotoimittajaksi olin ensi kertaa enemmän mukana porukassa ja sain matkaani jopa pysyvän ystävän. Jos korona ei olisi ollut päällä ryhtyessäni viime vuonna jatko-opiskelemaan Keudassa media-alan ammattitutkintoa, olisiko kokemukseni koulusta ollut taas positiivisempi? Istumme etätunneilla omissa kodeissamme, emme näe muita opiskelijoita kasvotusten, olemme vain säriseviä ääniä kaiuttimessa. Alkuvuodesta meillä oli yksi läsnäolopäivä ja toinen tällä viikolla, monta kuukautta myöhemmin. Olin suunnattoman ilahtunut siitä, ensin.

Tiedän, että epävarmuuteni opiskelijatovereideni kanssa kumpuaa siitä, miten minua on koko lapsuuteni kohdeltu koulussa. Minulla on tasan yksi lapsuusajan ystävä – onneksi onkin! – ja häntä lukuun ottamatta en voinut koskaan luottaa muihin lapsiin. En edes lukiossa tai ammattikoulussa, jossa selkään puukottaminen ja näennäinen ystävällisyys jatkuivat ihan samalla setillä, kuin ala-/yläasteella. Pieni media-alan opiskelijoiden ryhmämme on tuntunut alusta asti eläväiseltä ja mukavalta joukolta ja minua on harmittanut, ettemme ole päässeet lähiopetuksessa ryhmäytymään kunnolla. Tai niin oletin. Mutta siinä tunnilla höpistessä kuulostelin muiden juttuja korvat höröllä. Selvisi, että muut, tai ainakin suurin osa, juttelee koulupäivien ulkopuolella, viestittelee whatsupissa ja tietää toistensa harjoitteluista ja koulunkäynnistä.

Yli kolmekymmentäviisi vuotta ikää ja istuin siinä koulun penkillä tuntien samaa ulkopuoliseksi sulkemisen tuskaa, kuin lapsena. Meitä oli epätasalukumäärä ja minä olin se, jolle ei osunut paria. Aivan kuin olisin taas ollut se lapsi, joka seisoo viimeisenä rivissä odottamassa, että hänet valitaan joukkueeseen. Aina se viimeinen, jota kukaan ei halunnut. Sattumaa ehkä? Luonnollisestikin, jos nämä muut ovat ehtineet tutustua paremmin toisiinsa, he nappaavat parikseen sen tutumman tyypin, käyvät hänen kanssaan lounaalla, tulevat kimppakyydillä. Enkä minä ole yrittänyt kaveerata heidän kanssaan koulun ulkopuolella, en ole kysellyt kenenkään numeroa, en ole lähettänyt facebook kaverikutsua, en kommentoi heidän menemisiä ja tekemisiä instassa. Tottakai syytän itseäni siitä, että he eivät ole ystävystyneet kanssani, koska enhän itsekään ole pyrkinyt ystävystymään heidän kanssaan.

Osittain se, etten yritä koskaan tuputtaa seuraani kenellekään johtuu siitä, etten uskon minun kelpaavan heille. Nuorempana yritin useinkin kaveerata työpaikalla, kysellä kollegoita lähtemään kanssani vaikka baariin tai hengailemaan jonnekin. Yleensä he olivat ystävällisiä, sanoivat joo ehkä joskus, ja sitten eivät koskaan lähteneet. Ainoat ystävät, joita sain, olivat ne, jotka itse tunkivat seuraani, alkoivat pommittamaan tekstiviesteillä, tarttuivat kädestä kiinni ja sanoivat nyt mennään! Ystävystyminen on minulla ollut kiinni siitä, että se toinen ihminen vain päättää, että tää on mun tyyppi eikä päästä irti. Jos itse olen yrittänyt vastaavaa, olen aina tullut torjutuksi, oli se sitten koulussa tai töissä. Ja olen varma, että iso tekijä tässä on se, miten minua kiusattiin lapsena.

Se syvälle juurtunut usko, että muut ihmiset eivät pidä minusta, juontaa juuri sieltä pitkältä lapsuudesta, kun luokkalaiseni tekivät selväksi, etten ole tervetullut joukkoon. Siksi olin niin onnellinen ja huojentunut, kun esikoiseni Miss Wienna syntyi sosiaalisesti niin hurjan lahjakkaana. Hänellä on aina ollut ystäviä ja paljon! Hän tulee toimeen kaikkien kanssa, leikkii kaikkien kanssa, on niin hirveän sympaattinen ja avoin. Elin siinä toivossa, ettei minun koskaan tarvitsisi pelätä, että hänet suljetaan joukon ulkopuolelle, kun joka paikassa hän oli hetkessä se ”suosituin tyttö”. No olen hölmö! Typerä hölmö, kun kuvittelin, ettei kiusaaminen ylettyisi minun lapseeni.

Samana päivänä, kun minä painiskelin koulussa ulkopuoliseksi jäämisen tunteita vastaan ja mietin synkässä yksinäisyydessäni, että mikseivät muut tykkää minusta, niin lapseni kärsi ihan samojen asioiden äärellä. Yksittäisiä kiusaamistapauksi Miss Wienna on kokenut silloin tällöin, mutta olen aina puuttunut niihin välittömästi ja olen kohdannut vain sellaisia vanhempia, jotka ovat laittaneet jälkikasvunsa ruotuun ja sitten elämä on jatkunut huolettomana eteenpäin. Miss Wienna käy kuitenkin balettitunneilla ja siellä hän on kohdannut viime aikoina jatkuvasti lisääntyvää kiusaamista. Viime vuoden lopulla balettitunnit olivat etänä jonkin aikaa ja kun tytöt palasivat taas tanssisaliin, ongelmat alkoivat.

Tämä yksittäinen tyttö on alkanut haukkumaan lapseni vaatteita, nimittelemään häntä, hän jopa löi Miss Wiennaa vesipullolla mukamas vahingossa, ja useammin kuin kerran. Opettaja näki yhden tällaisen tapauksen omin silmin, joten hän uskoi kyllä meitä, kun valitimme asiasta. Opettaja oli yhteydessä lapsen vanhempiin ja oletimme asian olevan siinä. Ei ollut. Nyt tämä tyttö on ottanut taktiikakseen sulkea Miss Wiennan joukosta. Hän juttelee kaikille muille oppilaille, oikein tekee selväksi, että huomioi muita, ja sitten jättää minun lapseni huomiotta. Jos Miss Wienna yrittää puhua tytölle hän kääntää selkänsä ja kävelee pois vastaamatta. Kuin tyttäreni olisi ilmaa.

Sitten kun siitä on tullut tarpeeksi paha mieli niin alkaa nimittely. Tyttö sanoo tarkoituksella Miss Wiennan nimeä väärin tai sitten nimittelee häntä niiskuneidiksi. Ilmeisesti tätä nimittelyä hän tekee suoraan opettajan naaman edessä. Vanhempana on mahdotonta hyväksyä, että tällaisen käytöksen annetaan jatkua. Eikö kukaan ole oppinut mitään siitä, miten mediakin on nykyään pullollaan kiusaamistapauksia, jotka äityvät lopulta joko kiusattujen itsemurhiin, väkivaltatekoihin tai sitten kiusaajien törkeisiin pahoinpitelyihin ja jopa kiusattujen murhiin? Ja jos sinä lukija ajattelen, että eihän tuollainen nimittely ja joukosta pois sulkeminen nyt ole kauhean pahaa, niin olet väärässä. Olen aikuinen, itsevarma moniammattilainen ja tänäkin päivänä minä edelleen kärsin omien kiusatuksitulemiskokemusteni syvistä jäljistä.

Kiusaaminen ei koskaan ole ”vain vähäistä” ja sitä mukaan jotenkin okei. Tyttöjen psyykkinen ikätovereidensa alistaminen on äärettömän raskasta ja pitkäkantoista toisen ihmisen vahingoittamista. Kiusatut eivät koskaan toivu siitä vaan kantavat arvet mukanaan. Ehkä he oppivat elämään kokemansa kanssa, tai ehkä menettävät itsearvon tunteensa, ehkä ajautuvat masennukseen. Minulla oli vuosikausia yläasteen jälkeen posttraumaattisia oireita enkä varmasti olisi tänä päivänä se ihminen, jollainen olen nyt, jos minua ei olisi kiusattu. En ehkä analysoisi kyyneleet silmissä yön pikkutunneilla joka ikistä sanaani ja tekoani, koittaessani keksiä syytä miksi luokkatoverini eivät pidä minusta. En olisi ajanut luokkatovereideni auton perässä, katsellen kimppakyydissä matkaavia, nauravia ja käsillään villisti viittovia naisia kateellisena, sydän särkien, kun en itse ollut samassa kyydissä.

Minä en hakeudu muiden seuraan tai yritä kaveerata kenenkään kanssa. Miksi? Koska olen koulukiusattu. Koska en tunne oloani luonnolliseksi muiden ihmisten seurassa. En usko, että minusta ajatellaan hyvää, mutta uskon kyllä, että minusta ajatellaan pahaa – vaikka todistusaineistoa ei olisi kumpaankaan suuntaan. Minulla on ikuinen kaipuu olla osa joukkoa, päästä mukaan piireihin, vaikken edes välttämättä sitä tarvitse! Se on kaikki peräisin sieltä kaukaa kasvuvuosistani, kun tuo joukkoon kuuluminen riistettiin minulta. En ymmärrä miten ihminen voi olla ihmiselle niin paha! Yritän aina selittää itselleni, että nämä kiusaaja lapset varmasti kärsivät kotona jotain kamalaa ja purkavat pahaa oloaan sitten muihin, mutta en silti pysty hyväksymään, että kukaan tekee niin. Tai sitä, ettei asiaan puututa!

Miltä sinusta tuntuisi, jos oma lapsesi tulisi jatkuvasti itkien kotiin harrastuksestaan, kun häntä nimitellään, lyödään ”vahingossa” ja jätetään joukon ulkopuolelle? Minä olen raivoissani! Silmittömän raivoissani. Se, ettei edes meidän vanhempien puuttuminen asiaan ole muuttanut tilannetta on minulle henkisesti kestämätön tila. ”Tytöt tekevät monesti tuollaisia tyhmiä juttuja” ei millään tavalla riitä selitykseksi sille, että minun lapseni traumatisoituu! Olen tehnyt tanssiopistolle valituksen aiheesta ja oletan heidän ryhtyvän järeämpiin toimiin, mutta jos he eivät niin tee, niin mitä sitten? Aikuisena ihmisenä ymmärrän, etten voi vain marssia tanssitunnille, tarttua kiusaajaa reveleistä kiinni, ravistella häntä ja huutaa täyttä kurkkua, mutta jumalauta lopeta, mutta niin minun tekisi mieleni tehdä.

Omien kokemusteni vuoksi nämä lapseni kokemat vääryydet ovat aina äärimmäisen vaikeita kohdata. Pysyminen asiallisena ja rauhallisena on täyden työn takana. Se pinnan alla kupliva väkivallan himo on ihan käsittämätön ja vaikka niin ei pitäisi ääneen sanoa niin ymmärrän ihan hemmetin hyvin, miten joillain lopulta napsahtaa päässä. Me olemme kaikki sisimmiltämme eläimiä, niin paljon kuin me sivistyneitä olentoja yritämmekin esittää olevamme. Ei leijonanaaras jää katselemaan sivusta, kun joku kiusaa hänen pentujaan – siitä syntyy ruumiita. Meillä on luonnollinen tarve suojella jälkikasvuamme ja omat kokemukseni kiusaamisesta sekä sen pysyvistä seuraamuksista vain moninkertaistavat pakottavan tarpeeni hyökätä tilanteeseen ja pistää tämä pieni paskiainen ruotuun.

Mutta sitten vedän syvään henkeä ja yritän käyttäytyä yhteiskuntakelpoisesti. Vielä. Edes vähän vielä. Mutta rajansa kaikella. Joko tämä lapseni kiusaaminen loppuu tai aion käyttää kaikki mahdolliset vaihtoehdot, mitä käsiini saan. En halua Miss Wiennan joutuvan vielä aikuisenakin miettimään, että miksi hän ei kelpaa, miksi kukaan ei pidä minusta, ja vain sen takia, että joku vanhempi epäonnistui täysin tehtävässään kasvattaa jälkeläisestään empaattisen yksilön, ja tanssiopettaja oli kuurosokea, eivätkä muut ryhmän tytöt uskaltaneet puolustaa – mitä helvetin tekosyitä niitä sitten onkaan!