Helatorstain kunniaksi päätimme ottaa perheenä pidennetyn viikonloppuloman. Pelkäsin, että flunssani pilaisi suunnitelman, olin niin kovin kipeä koko alkuviikon. Onneksi torstaina elämä alkoi voittaa ja kevätflunssani luovutti viiden päivän potemisen jälkeen. Niinpä perjantaina, kun poikkeuksellisesti mies oli pekkasilla ja lapset vapaalla tarhasta että koulusta, uskalsin ulos asunnosta, negatiivinen koronatestin tulos taskussa ja yskä lähes kokonaan kaikonneena. Mr. Scot ei ollut ehkä kuvitellut, kysyessään mitä haluan tehdä tämän ylimääräisen vapaapäivän kunniaksi, että vastaisin haluavani lähteä metsään! Eikä vain mihin tahansa metsään, vaan suolle!

Suomalaiseen sielunmaisemaan kuuluu hyvin vahvasti metsä. Toisin kuin esimerkiksi vaikka Japanissa, jossa metsä on traditionaalisesti ollut pelon paikka, edustaa metsä suomalaiselle rauhaa ja vapautta, ja me kaipaamme kuusten ja mäntyjen varjoon tarpomaan. En voi väittää olevani mikään eräjorma tai suuri vaeltaja. En pidä telttailusta (kiitos lapsuudessa näkemieni elokuvien jättämien traumojen) ja olen sisimmältäni mukavuudenhaluinen kaupunkilainen, jolle metsästys, kalastus ja puiden hakkuu ei koskaan ole ollut korkealla listalla. Mutta kuten suurinta osaa suomalaisista, minua on jo pienestä viety kesäisin mökkeilemään, mikä on luonut minulle sen mielleyhtymän, että aina välillä on päästävä palaamaan ”lähtöpisteeseen”, luontoon.

Meidän sukumökkimme sijaitsi kallioisella rannikolla Raaseporissa ja muistan edelleen miltä männyn neulaset tuoksuvat paahtuessaan kesäauringossa, muurahaisten vipeltäessä soratien yli tasaisena norona. Varvikot täynnä mustikkaa, sammaleiset kalliot, saniaiset koivujen alla, hillat täplittämässä suota, joka tuoksuu suopursulle ja turpeelle – ne ovat jättäneet minuun lähtemättömät jäljet. Sinne kaipaan takaisin joka kesä. Mutta se ei ole vain kesä, jolloin metsä tarjoaa mielenrauhaa ja irtautumista arjesta. Asuimme ennen, silloin kun olin yksinhuoltaja tyttäreni Miss Wiennan kanssa, Slåttmossenin pienen luonnonsuojelualueen vieressä ja se oli yhtä kaunis ja kiehtova kaikkina vuodenaikoina.

Slåttmossen on Helsingin ainoa keidassuo ja satuin muuttamaan sen laitamalle ihan sattumalta. Luonnonsuojelualueelle oli muutaman minuutin kävelymatka kerrostaloltamme, joten päädyin sinne useamman kerran viikossa australianpaimenkoiraani ulkoiluttaessa. Miss Wienna oli kaksi vuotta vanha tuolloin ja pelkään luoneeni hänelle saman tyyppisen kaipauksen soisen metsän siimekseen, raahattuani häntä toistuvasti mukaan vuodesta toiseen. Siellä opetin tytölle, ettei sieniä saa talloa ihan vain sen takia, että se on hauskaa, ötököitä ei saa liiskata huvikseen ja mitään roskia ei saa jättää jälkeensä. Luonnon kunnioittaminen ja kaiken elävän suojeleminen olivat tärkeitä opetuksia, joiden huomasin tulevan luonnostaan, kun vietimme aikaa metsässä. Keräsimme yhdessä mustikoita ja villivadelmia, ihastelimme haukkoja, pöllöjä ja korppeja, taapersimme lumihangessa, mudassa ja sateessa.

En edes ymmärtänyt miten merkittäväksi Slåttmossen ehti muuttua minulle, ennen kuin muutimme pois. Mr. Scot ja minä kävimme ensitreffeillämme ulkoiluttamassa koiriamme tuon metsän siimeksessä ja vitsailin silloin, juuri ensi kertaa tapaamalleni miehelle, miten loistava paikka suoalue olisi murhaan ja ruumiin piilottamiseen. Oikea Cassanova, tiedän. Olemme yrittäneet etsiä Slåttmossenin korvaavaa paikkaa Sipoonkorvesta, jonka kupeessa nyt elämme, sillä matka vanhoille patikointimaille on käynyt turhan pitkäksi. Kuusijärvi ja Storträsk ovat muodostuneet toistuviksi vierailupaikoiksemme helpon saavutettavuutensa takia, mutta niistä puuttuu Slåttmossenin rauha (molemmat ovat hyvin aktiivisessa käytössä ja täynnä ihmisiä) ja ennen kaikkea sieltä puuttuu suo.

Niinpä huomaan edelleenkin, aina silloin tällöin, ehdottavani Mr. Scotille, että palaisimme Slåttmossenille samoilemaan. Miss April opetettiin kulkemaan luonnonsuojelualueen reittejä melkein heti opittuaan kävelemään ja hän onkin aina ollut innokas seuraamaan siskoaan Wiennaa, oltiinpa sitten missä tahansa. Keskimmäinen lapsista ei koskaan epäröinyt kulkea juurakkoisia polkuja tai valittanut sanallakaan, jos hän mukaan metsään pääsi. Pikku vauvasta asti Miss Aprin oli mukana kalastusretkillä Kattilajärvellä eikä ollut väliä oliko syksy vai kevät, hän malttoi viettää aikaa Nuuksion metsiköissä. Samoilu on ihan omiaan kultatukkaiselle lapsellemme ja jos päiväkoti vie tänä päivänä tyttömme ryhmän mukanaan retkelle hän juoksee joukon etunenässä ja nauttii olostaan luonnossa.

(Blogi jatkuu kuvien jälkeen.)

Mr. Berlin on kuitenkin aivan oma tarinansa. Kuopusta on kyllä raahattu mukana Slåttmossenin soilla, kantorepussa ihan kuten siskoaan, ja työnnelty rattaissa Sipoonkorvessa. Mutta jos hänet laskee sylistä hetkeksikään, yrittää houkutella pois rattaista, patistaa tutustumaan luontoon omin käsin ja jaloin, seuraa vain loppumaton huutokonsertti. Tämä on ollut niin minulle kuin miehelle yllätys ja päänvaiva. Tilanne ei helpota tarhan metsäretkillä, joilla poikamme ei tee juuri muuta kuin huutaa täyteen ääneen, pitkin pituuttaan maahan heittäytyneenä. Käytös on suorastaa outoa lapselle, joka ei pelkää karkailla päiväkodissa omille teilleen. Hänet on löydetty muista ryhmistä, keittiöstä, tarhan johtajan työhuoneesta, jopa koulun puolelta, jonka kylkeen tarha on rakennettu. Eikä hän ole ollut pätkääkään peloissaan tai huolestunut, täysin vieraassa paikassa.

Olimmepa ensikertaa käymässä kylässä jollain ystävällämme tai missä tahansa rakennuksessa, uskaltaa ja haluaa Mr. Berlin kyllä lähteä tutkimusmatkalle. Mutta kun hän joutuu metsään? Niitylle? Meren rannalle? Minne tahansa luontoon, niin kauhea huuto alkaa. Sora, kivetys, asvaltti, hiekka, siihen poikamme vielä taipuu, mutta multaa? Hyi olkoon. Kaikki poikkeavat pinnat ovat olleet Mr. Berliinille vastenmielisiä jo aivan vauvasta asti. Ensimmäinen reissu HopLoppiin oli varsinaista säätöä, kun poika päätti, että lattia on vääränlainen (pehmeä) eikä siinä voi kontata, istua, ei edes koskea. En tiedä mikä siinä on, että Mr. Berlin kammoksuu kaikkia pintoja, jotka eivät ole kovia ja tasaisia, mutta sellainen hän on ollut aina ja pelkästään hiekkaan totuttaminen oli tuskan takana.

Ehkä Mr. Scot ei siksi kauheasti innostunut, kun kerroin haluavani viedä Mr. Berlinin ensimmäisen kerran Slåttmossenin lankuille kävelemään itse. Olen maltillisesti odottanut, että pojan motoriikka kehittyy ja kävelytaito paranee, ennen kuin ehdotan tätä. Miss April kompuroi ja konttaili, kun sai ensimmäisen kerran mennä luonnonsuojelualueelle omin jaloin, mutta samaa ei voinut tehdä pojan kanssa, koska hän luovuttaisi välittömästi ensimmäiseen kompastukseen, jos ei olisi jo ennen ensimmäistä askelta päättänyt, että ei liiku senttiäkään. Onneksi en odottanut helppoa reissua, sillä jo parkkipaikalla Mr. Berlin pisti show pystyyn ja protestoi täyteen ääneen, kun yritin laittaa hänet kävelemään edes soraisen parkkipaikan läpi metsän laitaan. Aviomies katsoi minuun juuri sillä ilmeellä, joka kertoi, että ”tämä ei ole hyvä idea”.

”Mennään keskemmälle metsää ja kokeillaan siellä.”

Olin optimisti, tai ehkä vain halusin niin kovasti itse soiden keskelle, että yksinkertaisesti päätin, että tämä tulee onnistumaan. Kuten kaikki vanhemmat tietävät, asiat eivät kuitenkaan ole niin yksinkertaisia taaperoiden kanssa ja monesti lapsen tahto voittaa yli aikuisen. Eikä Mr. Berlinin mielipide ympäristöstään muuttunut sen paremmaksi keskellä metsääkään. Istui alas lankuille pojan kanssa ja hän heittäytyi parkumaan maahan, pyörien metsänpohjan risuissa ja neulasissa, kuivuneita lehtiä takkiinsa ja hiuksiinsa sotkien. Mr. Scot antoi minulle taas sen katseen, mutta hoidoin kädelläni ja lähetin isän ja sisaret vähän loitommalle, jääden itse istuman pojan kanssa kahdestaan, jutellen hänelle rauhallisesti. Lopulta Mr. Berlin lopetti kiukunpuuskansa, kun tarpeeksi rauhoittelin, mutta istui sitten määkimässä polun laidassa kuin haavoittunut eläin.

(Blogi jatkuu kuvan jälkeen.)

Siinä vaiheessa isä keksi tuoda monta kourallista käpyjä ja alkoi lahjoa poikaa niillä. Mr. Berlin rakastaa asetella riviin ja ryhmiin erilaisia tavaroita, joten kun isä sitten pisti käpyjä lankulle jonoksi, unohti poika yhtäkkiä, ettei halunnut olla metsässä ja kiipesi tutkimaan noita kiehtovia uusia leluja. Siitä päästiinkin sitten pikkuhiljaa kuljeskelemaan lankkujen molemmille puolille ja lopulta kuopus alkoi naureskella ja sai takaisin ilkikurisen pilkkeen silmiinsä. Samassa pieni mies ryntäsikin jo metsän siimekseen hihitellen ja pakeni siskoja ja isäänsä pusikoihin selkeästi sillä mielellä, että nyt oltiin hippasilla. Kannatti siis maltillisesti antaa lapsen raivota ja sitten houkutella hänet omassa tahdissaan tutustumaan ympäristöön.

(Blogi jatkuu kuvien jälkeen.)

Olin niin onnellinen, kun vihdoin pääsimme liikkeelle ja Mr. Berlin suostui sipsuttamaan pitkin lankkuja (ihanan tasainen ja kova pinta) sisartensa perässä. En tiedä tuleeko pojasta koskaan sellaista erämiestä kuin isästään, ei hän ainakaan vielä todellakaan osoita mitään taipumusta siihen suuntaan, mutta otimme sentään ensiaskeleen oikeaan suuntaan! Slåttmossenilla on useita eri reittejä, joista monet risteävät keskenään, mutta ennakoiden lähdimme sille lyhimmälle, jonka patikoisi vartissa, vaikka kuinka laahaisi jalkojaan. Se olikin hyvä idea, sillä ei tarvinnut tallustaa kuin kymmenisen minuuttia ja Mr. Berlin päätti, että hän oli saanut metsäilystä tarpeekseen, ja heittäytyi taas polun reunaan parkumaan.

Oh well, you win some, you lose some. Eikös sen näin mene? Viisi minuuttia, mietin mielessäni, matkaa oli jäljellä enää viisi minuuttia! Ja yritin houkutella ja lahjoa poikaa jatkamaan. Hän ei taipunut. Menimme kauemmas, huutelimme tulemaan perään, menimme tarkoituksella kokonaan pois näkyvistä – ei vaikutusta. Poika ei suostunut nousemaan. Lopulta turvauduimme viimeiseen oljenkorteen ja lähetimme siskon Miss Aprilin hakemaan veljen, kun me muut pysyimme loitolla. Sitä on vaikea ymmärtää, miten läheisiä nuorimmat lapsemme ovat. He ovat eri ryhmissä tarhassa, mutta kun he pääsevät ulos Miss April ja Mr. Berlin etsivät välittömästi toisensa suurelta pihalta ja kulkevat peräkanaa kuin majakka ja perävaunu. He rakastavat olla toistensa seurassa eikä kukaan ymmärrä veljeään yhtä hyvin kuin Miss April.

En tiedä pitäisikö minun äitinä jättää kolmevuotiaan harteille hakea puolitoista vuotias veljensä parkumasta metsäpolun varrelta, mutta Miss April pomppi iloisesti veljensä luokse, höpisi pojalle jotain hetken aikaa, mikä sai lapsen lopettamaan itkunsa, otti sitten kädestä kiinni ja auttoi ylös. Ja niin he taapersivat peräkanaa metsän läpi kuin Hannu ja Kerttu (tai Kerttu ja Hannu, koska näistä kahdesta tyttö on se, joka johtaa) konsanaan. Jos olisimme pysytelleet edellä ja antaneet kaksikon kävellä itsekseen perässämme, olisivat he varmaan päässeet polun loppuun asti ilman ongelmia. Nähdessään isänsä Mr. Berlin alkoi kuitenkin hihkua ja juosta kädet ojossa kohti. Miten sellaista suloisuutta voisi vastustaa? Kuopus matkasi loppu reissun isukin turvallisilla käsivarsilla.

(Blogi jatkuu kuvien jälkeen.)

Joten, summa summarum, reissu meni hyvin että huonosti. Oletan poikani perineen minulta tuon piirteensä, ettei hän pidä mistään uudesta, ihan periaatteesta. Pienen totuttelun jälkeen siitä saattaa kuitenkin tulla lemppari juttu, joten kuka tietää? Ehkä hänkin oppii rakastamaan jotain, mitä aluksi vihasi. Minä en pidä yllätyksistä, en muutoksista, en tuntemattomasta. Miksi Mr. Berlinin piti periä huonoimmat puoleni? Moisten puutteiden kanssa oppii onneksi kyllä elämään, se vain vaatii malttia ja aikaa. Ei kenelläkään olisi tarjota minulle vähän lisää edellä mainittuja? Jos voisimme edelleen kävellä muutamassa minuutissa kotiovelta suoraan Slåttmossenille tottuisi poika varmasti nopeammin samoiluun puiden lomassa. Tai sitten ei, liika tuputus saattaisi aiheuttaa päinvastaisen reaktion. Ehkä hänestä tulee sydänjuuria myöten kaupunkilaispoika, ihan sama mitä teen.

Toivon vielä joku päivä voivani helpottaa omaa kaipuutani soisten metsien siimekseen ostamalla oman mökin jostain, missä on vastaava luonto, kuin lapsuudenajan sukumökillämme. Sen aika on kuitenkin vasta jossain hamassa tulevaisuudessa, joten sitä odotellessa jatkamme tutkimusmatkojamme pääkaupunkiseudun metsiin, jos vaikka täältä jostain sattuisi paljastumaan sellainen soppi, jonka voisimme nimetä omaksi paikaksemme. Ja toivottavasti kaikki lapsemme oppivat nauttimaan metsistä kuten me vanhemmat – jopa Mr. Berlin.

Monesti kuulee ihmisten väittävän, että he tekevät jotain 24/7 365. Eli vuoden joka päivä, päivän joka tunti. Mutta kukaan ei oikeasti ole ”on duty” aina, ikuisesti, joka hetki. Paitsi ehkä äiti. Vaikka äiti olisi nukkumassa, niin hän on silti ”töissä”, sillä lapsen ei tarvitse kuin rääkäistä ja kuin automaattiohjattu robotti, äiti nousee zombina ylös suorittamaan äitiyden vaatimuksia. Joka päivä, joka hetki. Tämä pätee erityisesti vauvavuoteen, siksi se onkin niin helvettiä. Äitinä oleminen ei lakkaa lasten kasvaessakaan, mutta mahdollisuus ratkaista lastensa ongelmat katoaa, kun heistä tulee täysi-ikäisiä. Ei se toki estä yrittämästä. Minun äitini naureskeli aina sille, että hänen äitinsä, eli mummini, soitteli kylmillä keleillä varmistaakseen, että äidilläni oli kaulahuivi ja hanskat ulos lähtiessä. Äitiys moodi siis jatkuu vielä sittenkin, kun olet iso-iso-äiti.

Työpaikalla sinulla on kahvitauko, lounastauko, kesäloma, talviloma ja sairasloma. Kuuntelen huvittuneena lapsettomien tuttujeni riemua, kun he sanovat ottaneensa helatorstain jälkeisen perjantain vapaaksi ja viettävät pitkän viikonlopun. Olemme mekin ottaneet, mutta lasten kanssa. Viiden päivän viikonlopussa ei tule olemaan mitään ”vapaan viettoa”, vaan sitä ollaan työvuorossa 24/7. Siinä missä lapsettomat odottavat leppoisia aamuja, kun saa nukkua niin pitkään kuin haluaa, pitkiä iltoja, kun voi valvoa niin myöhään kuin haluaa ja jättävät ohjelman spontaanien mielihalujen varaan, ei meidän ”pitkän viikonlopun” aikataulu muutu arjesta mihinkään. Lapset heräävät 06:15, plus miinus puoli tuntia suuntaansa. Heille on tarjottava ruoka kahdeksalta aamulla, yhdeltätoista päivällä, kahdelta iltapäivällä, viideltä päivällä ja seitsemältä illalla – plus miinus puoli tuntia, jos olet rohkealla tuulella.

Ei nukkumaan meno taistelu katoa mihinkään viikonloppuna tai lomalla, se saattaa olla jopa vaikeampaa, kun päivällä on tehty jotain jännää ja uutta, mikä saa lapsen ylikierroksille sekä aiheuttaa mahdollisesti painajaisia ja heräilyä pitkin yötä. Vaikeinta on kuitenkin, että äiti ei myöskään voi olla ”poissa töistä” edes silloin, kun on sairaana. Itse sairastuin äitienpäivänä flunssaan ja maanantai aamuna olo oli poikkeuksellisen kurja. Se ei kuitenkaan tarkoittanut, etteikö minun olisi pitänyt nousta ylös hoitamaan lapsia siksi aikaa, kun Mr. Scot käytti koirat ulkona. Ihan samalla tavalla oli neuvoteltava keskimmäisen kanssa siitä, mitkä vaatteet hän suostuisi pukemaan päälleen, vaikka kuume sai pään pyörälle. Oli estettävä nuorimmaista vetämästä siskoaan tukasta ja vastattava vanhimman kyselyihin open lähettämistä wilma viesteistä. Äitiys ei lopu vain siksi, että yskittää ja nenä vuotaa.

Jos olisin vielä yksinhuoltaja olisi tämä aamu ollut karmeaa kärsimystä. Olimme Miss Wiennan kanssa neljä vuotta ihan kahdestaan, ennen kuin minä ja Mr. Scot tapasimme. Ehdin sen neljän vuoden aikana kokea, millaista on olla yksin vastuussa lapsesta silloin, kun tulee itse kipeäksi. Tietysti oli pyydettävä apua, omat vanhempani riensivät paikalle, kun en enää selvinnyt. Eivät he kuitenkaan voineet siinä koko ajan olla, vaan hoitivat lapsen pahimman yli. Oli sitten kyseessä angiina tai keuhkoputkentulehdus, norovirus tai kausiflunssa, oli aamuja, iltoja, öitä, jolloin löysin itseni hoitamassa äitiyden velvollisuuksia oman sairauteni sivuuttaen. Erityisen hyvin jäi mieleen se, kun saimme Miss Wiennan kanssa molemmat tarhassa kiertävän vatsataudin ja oksensimme yhdessä kylpyhuoneen lattialla, minä vakuutellen lapselle, että kaikki on hyvin ja kohta on parempi olo, yrittäen epätoivoisesti viestitellä lapsen isälle, että tule nyt helvetti apuun.

Kun sanoin Mr. Scotille mistä aion kirjoittaa, vähän kuin äitienpäivän kunniaksi, että vain äiti voi sanoa olevansa 24/7 valmiudessa, hän katsoi minuun kylmästi ja kysyi ”eikö isä sitten voi?”. Hymyilin hänelle, muistellessani edellä mainittua tapausta, kun hoidin sairasta lasta yksin, ollessani itse ihan yhtä kipeä, ja lapsen isällä oli tärkeämpää tekemistä (töitä) eikä hän voinut tulla apuun.

”Jos on sellainen isä kuin sinä, niin sitten voi.”

On isejä, jotka ovat ”äitejä” siinä mielessä, että he tosiaan hoitavat tonttinsa 24/7 365. Mr. Scotilla olisi ollut tärkeitä asioita hoidettava työmaalla heti kello 07 aamulla, sen takia minun olisi pitänyt viedä lapset tarhaan. Häntä ärsytti, vaikkei hän sitä sanonut, että yhtäkkiä työt saivat kärsiä ja hänen piti hoitaa lapset. Siitä huolimatta hän meni kuitenkin vielä kauppaan hakemaan minulle keittoa lounaaksi ja ajoi ylimääräisen mutkan kotiin ennen kuin vihdoin pääsi lähtemään töihin.

Oikea puoliso on vanhemmuuden kannalta kultaakin kalliimpi. Se, kenen kanssa kasvatat lapsiasi, määrittää hirvittävän suuren osan siitä, millainen on vanhemmuutesi kokemus. Voin sanoa, että yhdessä on rutkasti helpompaa, kuin yksin (ja yksin voi joutua kaiken hoitamaan, vaikka se toinen asuisi saman katon alla). Siksi se tuntuukin niin pahalta, jos toinen vanhempi yhtäkkiä sairastuu. Me olemme vielä Mr. Scotin kanssa hyvin samanlaisia ihmisiä, emme voi sietää heikkoutta. Emme siedä sitä itsessämme, emmekä muissa. Tähän on poikkeuksena käytännössä kaikki, jotka koemme ”pienemmiksi”, eli lapset, koirat, pikkusisaret jne. Parisuhteessamme olemme kuitenkin tasa-arvoisia, joten puolisolla ei aivan kuin ole oikeutta olla yhtäkkiä heikko.

Mr. Scot on tässä joustavampi kuin minä ja hän yrittää aina ”fiksata” tilanteen. Migreeni? Tässä lääke ja mene nukkumaan. Polvessa haava? Anna minä putsaan ja sidon sen. Hän on ratkaisukeskeinen ihminen ja niin kauan, kuin hänen keksimänsä ratkaisu toimii, eli lääkkeen ja nukkumisen jälkeen migreeni on poissa tai paikatun polven kanssa päästään jatkamaan matkaa, niin kauan kaikki on hyvin. Mutta jos yritetty fiksaus ei toimi, sairastelu jatkuu ja jatkuu, hän hermostuu. Sektion jälkeen olin monta viikkoa todella kipeä, eikä mikään tuntunut auttavan, mikä oli kova paikka Mr. Scotille, kun hän ei voinut ratkaista tilannetta, minä olin poissa pelistä ja koko arki kaatui hänen niskaansa. Meillä on hyvin selkeät vastuualueet jokapäiväisessä elämässämme ja jos toinen ei pysty niistä suoriutumaan koko pakka kaatuu.

Toisin kuin Mr. Scotin, minun ei tarvitse odottaa viikkokausia, ennen kuin menetän hermoni, hyvä jos maltan edes kahta päivää miehen sairastelua, niin pinna palaa jo. Omaksi puolustuksekseni väitän, että Mr. Scot on klassinen ”manflu” sairastaja, eli siis täysin kykenemätön mihinkään, jos on kipeä. Siinä mielessä hän ei mene siihen ”äiti” määritelmään, koska me äidit pakotamme itsemme raatamaan läpi velvollisuutemme, ihan sama mikä keuhkokuume meitä vaivaa. Toki rajansa kaikella, olen minäkin joutunut sairaalasängyssä toteamaan, että nyt ei enää voi. Ja tänäänkin sanoin miehelle, että nyt on se hetki, että voisitko sinä? En tiedä miten ”korona maailmassa” hoidetaan tilanne, jossa yh-äiti on kipeä, mutta lapset eivät, ja hänen pitäisi saada jälkikasvunsa tarhaan? Pitäisi saada lapset hoitoon, että voi parannella kotona, mutta ei saa viedä lapsia itse tarhaan, koska korona?

Täytyy sanoa, että onneksi en ole enää yksin. Jännästi se yksinäisyys tuntui ennen hyvin vahvasti juuri äitienpäivänä. Luulisi, ettei äitienpäivään puolisoa tarvitse, silloinhan juhlitaan sitä, että sinulla on lapsi, ei mies! Mutta yh-äitinä tuossa juhlapyhässä oli pieni katkeruus taustalla ja se liittyy siihen MITEN äitienpäivää juhlitaan. Tänä vuonna Mr. Scot nousi silloin kuuden pintaan lasten kanssa ylös ja minä sain jäädä sänkyyn. Sillä aikaa, kun minä sain torkkua, hän teki munavoita, paistoi karjalanpiirakoita sekä kinkkupasteijoita, siivosi ja kattoi pöydän ja sitten teki yhdessä tytärten kanssa minulle kakun. Heräilin tietysti meteliin ja lähettelin jo kohta viestiä, että saako tulla alas – vastaus oli ei, että Miss April haluaa tulla herättämään minut, että esitä nukkuvasi.

Keskimmäinen lapsista sitten kiipesi sänkyyn innoissaan, herättämään äidin ja paljastamaan, että alakerrassa odottaa kukkia ja lahjoja, ja selitti ylpeänä, että oli itse omin käsin tehnyt kortin. Parastahan äitienpäivässä on se, että lapset ovat niin innoissaan, kun pääsevät tekemään jotain erityistä äidille. Kaikki olivat askarrelleet lahjan ja kun Miss April tuli herättämään minut kävi Miss Wienna sillä aikaa keräämässä valkovuokkoja ja ojensi nuupahtaneet kukkaset punastellen minulle. Mr. Berlin on vielä niin pieni, että kiukutteli vain, kun ruoka oli myöhässä eikä osallistunut vielä juuri mitenkään. Ihan kohta tulee kuitenkin se päivä, kun hänkin pomppii silmät säihkyen jaloissani ja yrittää näyttää millaisen hienon avaimenperän on päiväkodissa askarrellut. Pian hänkin haluaa osallistua aamiaisen tekoon tai olla se, joka saa tulla herättämään äidin.

Ja kaiken tämän mahdollistaa isä. Jos puolisoa ei ole, ei kukaan ole hoitamassa aamuhommia lasten kanssa ja siten valmistelemassa yllätyksiä. Ilman Mr. Scottia kukaan ei olisi ostanut minulle ruusuja, ei tilannut uusia kenkiä enkä minä todellakaan olisi saanut nukkua aamulla pitkään. Yksinhuoltajana piti palkita itse itseään, auttaa itse lasta paistamaan munakas, tai vohveleita, mitä nyt teki mieli, sekä ostaa ja kerätä omat kukkansa – tai olla ilman. Äitienpäivä on toki sellainen päivä, jonka lapset voivat itse hoitaa sitten isompana, mutta jos he eivät ole oppineet siihen, että jotain erityistä pitää äidille tehdä, tuskin he näkevät vaivaa sitten kapinallisina teineinäkään. Puoliso ratkaisee sen, millainen äitienpäivästä tulee, ellet sitten tee kaikkea itse.

Tänä vuonna mietin turhankin pitkään, millaisen kakun haluan, vaikka Mr. Scot sitä jo aikaisin alkoi kysellä. Lopulta päätin liian myöhään, eikä pavlova kakkuja enää saanut lempi leipomostani. Olin hiukan pettynyt, vaikka myöhästyminen oli omaa syytäni, mutta ongelmanratkaisija kun on, ensimmäisen kerran suhteemme aikana, Mr. Scot teki minulle pavlova kakun sitten itse. Se olikin sitten paras äitienpäivälahja kaikista, sillä se osoitti, miten paljon koko perhe välitti, ja he tekivät sen vielä yhdessä. Koska sitähän äitienpäivä on, päivä jolloin osoitetaan arvostusta kaikkea sitä kohtaan, mitä äiti tekee 24/7 365.

Vaikka olen kyllä kuullut valituksia (miehiltä) siitä, että onpa tyhmää juhlia äitiä niin, että yhden päivän äiti ei sitten tee mitään! Että mitä äitiä siinä on? Niin, onhan se toki huonompi juttu, jos äiti on ”töissä” vain 364 päivää vuodessa. Että yhtenä päivänä vuodesta hänelle joutuu sanomaan, että hei, sä teet tosi hienoa työtä ja me arvostetaan sua sen takia näääääääin paljon. Minusta on ainakin todella kiva osoittaa vastaavaa arvostusta isälle isänpäivänä ja muistuttaa häntä siitä, että minulle ja lapsilleen hän on korvaamaton. Toiset taas valittavat, ettei isän- tai äitienpäivää saisi juhlia ollenkaan, koska joillain meistä ei ole isää/äitiä. Mikä on tietysti ihan höpö höpöä, kukaan meistä ei olisi olemassa ilman molempia. He eivät ehkä ole mukana elämässämme, mutta kaikki rakennuspalikkamme, perimämme, olemassaolomme on peräisin isältä (siittiö) ja äidiltä (munasolu).

Karkeimmillaan isä on joillekin vain se henkilö, jonka siittiöstä he ovat kehittyneet. Äiti ei kuitenkaan ole vain munasolun luovuttaja, vaan se nainen, joka on kantanut vauvaa yhdeksän kuukautta ja synnyttänyt sinut. Toki nykylääketieteen vuoksi munasolu saattaa olla yhdestä ”äidistä” ja se, joka sinut on kantanut ja synnyttänyt taas toinen äiti. Mutta ennen kuin meitä ihmisiä aletaan kasvattamaan kapseleissa tai ties missä kohdun korvikkeessa, niin kauan jokaista meitä on yhdeksän kuukautta hoitanut, ruokkinut, suojellut ja kantanut sisällään äiti, josta olemme lopulta syntyneet. Elämämme on kiinni siitä, että joku on tehnyt sen raskaan työn ja uhrannut kehonsa meille.

Se, että onko meillä syntymän jälkeen rakastava ja hoivaava äiti, joka omistaa olemassaolonsa hyvinvoinnillemme, niin se on kohtalosta kiinni, eivätkä kaikki ole niin onnekkaita. Samoin toiset meistä itkevät äitienpäivänä menetettyä vanhempaamme ja toiset sitä lasta, jota emme saaneet, tai jonka menetimme. Äiti ja äitiys on joko poissaolollaan tai läsnäolollaan meitä ihmisiä määrittelevä tekijä. Se muokkaa jokaista naista, joka äidiksi tulee, enemmän kuin voisimme ikinä kuvitella ja niin monilla tavoilla, että niitä on mahdotonta luetella. Eikä lopulta mikään vuosittainen brunssi, lahja ja kortti oikeasti edes kuvasta sitä merkitystä, joka äideillä on, työstä, jonka koko ihmiskunta ottaa itsestäänselvyytenä.