Tusinan ihmisen joukko pölisi taustalla, kun katsoin monitoria, joka oli yhdistetty ensimmäiseen kameraan. Kuva oli kultaisessa leikkauksessa. Taustajoukkojen puheensorina oli kuin mehiläispesän hyörinää, heidän ottaessa kahvia häthätää leveän kivijalan päälle rakennetulla catering pisteellä. Roskapussit oli teipattu rapattuun kiviseinään ja voita levitettiin karjalanpiirakan päälle lusikalla, kun veitset olivat unohtuneet. Siirryin kakkoskameran monitorin luokse. HDMI piuha meni pitkälle kadun toista laitaa, josta tapahtumat taltioitiin eri kuvakulmasta. Kaikki näytti olevan valmista, joten nyökkäsin apulaisohjaajalle.

”Valmistaudutaan kuvaamaan! Hiljaisuutta! Näyttelijät aloituspaikoille!”

Taustajoukko vaikeni kuin joku olisi kääntänyt rauhallisesti volyymi nappia vasempaan. Yhtäkkiä Helsingin keskustan liikenteen melu, joka humisi tasaisena taustalla, kuulosti voimakkaammalta, ratikan jytistessä kulman takana raiteillaan, kauppatorin lokkien kirkuessa edessä olevan rakennuksen toisella puolella.

”Ääni?”

”Käy.”

”Kamerat?”

”Käy!”

”Käy!”

”Kalffi?”

”Kohtaus kolmetoista, kuvat viisi viiva seitsemän, otto kaksi.”

Klaffi paukahti ja tuotantosihteeri siirtyi pois kameran kuvasta. Apulaisohjaaja kääntyi katsomaan minuun. Kukaan ei liikkunut, kaikki odottivat.

”Olkaa hyvät.”

Kohtausta oli jo harjoiteltu, joten näyttelijät ja pakettiauto lähtivät liikkeelle sulavasti. Seurasin monitoreista, miten viime vuonna kirjoittamani tarina heräsi henkiin. Roolihahmot, jotka olin päässäni kuvitellut, kiirehtivät siinä silmieni edessä merkityille paikoilleen, valmiina puhumaan vuorosanat, jotka olin jo muutamaan kertaan uudelleenkirjoittanut ja antanut päähenkilölle vielä luvan improvisoida tunnekuohun saavuttamiseksi. Hetki oli surrealistinen. Mutta juuri kun tarinan sankaritar avasi suunsa puhuakseen, alkoi taustalta kuulua julmettua meteliä. Autojen torvet soivat villisti, nuoret miesäänet hihkuivat innoissaan, ja sitten kulman takaa esiin kurvasi hääseurue, jossa morsiusparin auton perässä kaahasi ehkä kaksikymmentä kulkuneuvoa, joiden ikkunoissa, jalat sisällä ja muu kroppa ulkona, istui villisti huutavia ja viuhtovia miehiä juhla-asuissa.

”Poikki!”

Kaikki avustajat ja näyttelijät puhkesivat välittömästi puhumaan. Osa nauroi, osa räyhäsi, mutta kaikki katsoimme silmiämme uskomatta tasaista autojen virtaa, kun ulkomaalaistaustaiset juhlijat kiljuivat intoaan taivaalle tööttien sinfonian saattelemana.

”Ja uudestaan! Näyttelijät aloituspaikoille!”

Kesti hetken, että hääjuhlinnan meteli loittoni, kamerat ja näyttelijät olivat taas kohdillaan, mutta lopulta olimme taas siinä hetkessä, että oli ohjaajan vuoro laittaa kuvaukset käyntiin.

”Olkaa hyvät.”

Ja kuuliaisesti näyttelijät ja auto lähtivät liikkeelle. Päänäyttelijä pysähtyi merkitylle paikalleen ja avasi suunsa. Perhoset lepattivat vatsassani. Tien päässä kuviin ilmestyi toisen kuvausryhmän hinuriauto, jonka lavalla oli kamerat, kuvaajat, valot ja valaisijat, sekä näyttelijät istumassa autonpuolikkaan sisällä.

”Poikki!”

Olimme saaneet päivää ennen tietoomme, että Presidentinlinnan ympäristössä kuvasi yhtaikaa kolme eri kuvausryhmää. Mitkä olivat todennäköisyydet? Ja olimme neuvotelleet heidän kanssaan kuvausten lomittamisesta, mikä olikin osittain onnistunut, varsinkin kun me siirsimme vähän kauemmas omaa kuvauspaikkaamme. Mutta vähän väliä jonkun kohtaus osui päällekkäin toisen kuvausryhmän kanssa. Eikä elämäämme helpottanut se, että kirjoittamani tarina sijoittui vuoteen 1994, joten jokainen uusi auto, joka vilahti taustalla, jokainen sähköpyörällä ja sähköpotkulaudalla huristava ohikulkija, kaikki, joilla oli langattomat kuulokkeet korvissa, tai vain vääränlaiset vaatteet, tekivät kuvaamastamme materiaalista käyttökelvotonta – tai vähintäänkin jätti kuviin ärsyttävän epäjohdonmukaisuuden, aikavirheen.

Ohi kulkeva ratikka oli uuden mallinen, bussipysäkillä mainostettiin 2020 luvun tv-sarjaa Disney+ palvelussa. Ulkona kuvaaminen oli silkkaa painajaista! Tarkkaan miettimämme puvustus, vaivalla sisätiloihin hankittu rekvisiitta, vuorosanoissa mainitut tapahtumat – kaikki se työ tuntui valuvan hukkaan.

”Onko kukaan tarkistanut Ylen arkistosta miltä nämä talot näyttivät 1990-luvulla?”

Teki mieleni repiä hiukset päästä. Kello oli kymmenen illalla, meiltä alkoi loppua luonnonvalo, olin polttanut itseni päivän auringonpaahteessa, jalkoja särki, ihoa kirveli, oli nälkä ja jano ja suuri vitutus päällä. Olimme koko päivän taistelleet mahdottomalta tuntuvan aikakausivirheen kanssa Helsingin ruuhkaisimmalla alueella, +25 helteellä, vaikka yritimme esittää, että oli varhainen toukokuu, joten näyttelijöillä oli ulkotakit, pitkät housut, hupparit päällä ja he olivat tukehtua lämpöön.

Huumori ei meinannut enää riittää, kun muuten erinomaisesti mennyt kohtaus keskeytyi ennen viimeistä vuorosanaa, kun kulman takaa käveli paikalle koiranulkoiluttaja, jonka mäyräkoira kaiketi säikähti maassa kyyristelevää valaisijaa – joka piteli lamppua käsissään kuin Simbaa Jylhäkalliolla – ja päätti hyökätä kohti täydellä rähinällä, säikäyttäen valaisijan niin pahasti, että hän kirkaisi ja kaatui.

”Poikki!”

”Ja uudestaan. Näyttelijät aloituspaikoille.”

Osaa kohtauksista tahkottiin läpi kerta toisensa jälkeen, kunnes teki mieleni kirota syvimpään helvettiin jotain, minkä paperille kirjoittaminen oli ollut niin vaivatonta, mutta videokuvaksi toteuttaminen osoittautui kärsimyksen kaikkien raamatullisten muotojen läpikäymiseksi. Monesti asiat eivät menneet lähellekään niin kuin olin toivonut.

En myöskään päässyt ohjaamaan kaikkia kohtauksia itse, sillä tätä pilottia tehdään yhteistyönä ja meidän pieni TV-draamasarjan tiimi jakoi vastuuvuorot, jotta jokainen saisi kokemusta tärkeimmistä pesteistä. Viiden hengen rotaatio tarkoitti sitä, että aina välillä istuin tuotantokoordinaattorin pallilla, välillä seisoin kameran takana ja sitten olinkin kuulokkeet päässä äänittäjänä. En halua vähätellä lainkaan sitä, miten tärkeä on oppia filmaamisen kokonaisuus, saada käsitys siitä miten eri osat toimivat yhteen – ilman sitä ymmärrystä olisi mahdoton jatkossa tehdä näitä töitä hyvin. Mutta nyt kun kuvaukset ovat vihdoin purkissa ja alkaa seuraava vaihe, editointi, huomaan kiristeleväni hampaitani, kun yritän yhdistää viiden eri ihmisen visiota kokonaisuudeksi.

Tämäkin on oma taiteenlajinsa, eikä ole mitenkään poikkeuksellista, että TV-sarjoissa olisi eri jaksoille eri ohjaajat, esimerkkejä siitä on viihdemaailma pullollaan! Mutta koska minulla ei ole kokemusta, tuntuu tämän sillisalaatin kasaaminen yhtenäiseksi aikamoiselta vuorelta kiivetä. Toisaalta, olivathan kuvaukset itsessäänkin sellainen Mont Everest, että menetin jo uskoni siitä, että koskaan saavuttaisimme huipun. Kolmeen kertaan kuvauspäivät siirtyivät ja matkalla jouduttiin rekrytoimaan uusia näyttelijöitä, kun kaikki eivät enää pystyneet osallistumaan uutena ajankohtana. Kuvauspaikatkin muuttuivat matkalla ja käsikirjoitusta jouduttiin muokkaamaan kovalla kädellä. Tilanne tuntui aivan toivottomalta välillä!

Epätoivosta huolimatta lopulta saimme projektin puskettua läpi kuvauksiin asti. Kaiken maailman vastoinkäymisistä selvittiin myös kuvatessa. Elävästi jäi kyllä mieleen se, miten näyttelijöiden romanttinen kohtaus sai vähän uutta twistiä, kun muuten helteisen päivän keskelle iski ukkonen ja kaatosade. Kyyhötin kameran kanssa pressun alla ja yritin olla välittämättä selkää pitkin valuvasta vedestä, litimäristä lenkkareista tai taivalla välkkyvästä salamoinnista, jota metallinen kameraständi houkutteli luokseni kuin antenni. Loppu päivä meni sitten takamus märkänä, mutta aikataulu piti. Näyttelijöiden sitoutuminen rooleihinsa oli myös ihan uskomatonta. Se miten he halusivat jatkaa kuvaamista, vaikka jalkaan tuli monen sentin viiltohaava tai auki leikkaantunut sormenpää jatkoi verenvuotoa paikkailuista huolimatta, kertoi hienosti siitä omistautumisesta, jolla kaikki lähtivät tähän projektiin (kuvaaminen tosin keskeytettiin näissä tilanteissa, ei tässä nyt mitään Tom Cruiseja haeta).

Näinkin pienen tuotannon vaatima työmäärä on yllättänyt minut täysin. Kuvasimme 20-minuuttista pilottia, siis 20 minuuttia valmista materiaalia. Ei mitään kahden tunnin leffaa. Luulisi, että moinen olisi aika helppo ja kevyt toteuttaa, mutta eihän tuotoksen lyhyys poistanut kuitenkaan mitään vaihetta itse tekemisestä. Ihan yhtälailla piti rekrytoida näyttelijät, hankkia maskeeraajat ja kampaajat, hoitaa catering, kuljetukset, etsiä rekvisiittaa, hankkia puvustus, neuvotella kuvauspaikoista, rakentaa aikataulua ja huolehtia riittävästä kuvauskalustosta. Lisäksi piti vielä miettiä miten korona vaikuttaa kaikkeen, laatia korona ohjeistus ja myös valvoa sen noudattamista. Samalla kuitenkin ylläpitäen hyvää henkeä pitkinä ja rankkoina kuvauspäivinä. Suurimman osan ajasta tuntui siltä, että tehtävien loputon määrä kaatui niskaan. Tämän kokemuksen jälkeen en ihmettele enää ollenkaan miksi elokuvien jälkeen pyörii viisitoista minuuttia lopputekstejä. Sitä porukkaa tarvitaan vaan ihan tuhottomasti kunnollisen lopputuloksen aikaansaamiseksi!

(Blogi jatkuu kuvan jälkeen.)

Kaikille omaa produktiota ensi kertaa tekeville tai sellaisesta haaveileville ajattelin, että olisi mukava jakaa joitain kuvia kulissien takaa. Meillä oli hommissa mukana valokuvaaja, jonka ainoa tarkoitus oli dokumentoida itse pilotin tekemistä. Nuppu Koivu on siis kuvannut tämän blogipostauksen kuvat (yhtä lukuun ottamatta). Hän piipahteli paikalle satunnaisina aikoina kahdentoista tunnin kuvauspäiviemme lomassa ja taltioi sen koneiston pyöritystä, joka mahdollistaa liikkuvan kuvan ihmeen. Meillä on kuvia näyttelijöistä tauolla, heittämässä vitsiä ottojen välissä ja kuvausryhmästä kyyhöttämässä kadun laidassa odottamassa puolestaan näyttelijöitä. Auringonpaahteessa tai vesisateessa, kuvausryhmä kasaa setin, asettaa kamerat, valot ja äänen kuntoon, ennen kuin näyttelijät voidaan kutsua paikalle.

(Blogi jatkuu kuvan jälkeen.)

Se, millaista kuvaa filmille saadaan, on täysin kiinni kuvausryhmän valmistelevasta työstä. Ihan ensin on tietysti etsittävä tarinalle soveltuvat kuvauspaikat, lokaatiot. Ne pääsivät meillä osittain vaihtumaankin kesken produktion ja minä juoksin sitten järjestelmäkameran kanssa paikassa jos toisessakin arvioimassa eri rakennusten potentiaalia ja ottamassa referenssi kuvia. Meillä oli värikkäitä tiloja, valoisia tiloja, avoimia tiloja, synkkiä tiloja, ahtaita tiloja – jokainen kohtaus oli kuin suklaarasian avaisi – ikinä ei oikein tiennyt mikä odotti edessä. Oli myös saatava maskeeraus ja catering tarpeeksi lähelle, mietittävä lähimmän vessan sijaintia ja ruokapaikan mahdollisuutta. Valaistus ja tunnelma ovat ihan kiinni siitä mitä näissä paikoissa pystyttiin toteuttamaan.

(Blogi jatkuu kuvan jälkeen. Oikeanpuoleisen kuvan on ottanut Helga ja kokonaisuuden olen editoinut itse.)

Elokuvat ja TV-sarjat kuitenkin tekevät jotain mitä kutsutaan ”movie magic” termillä. Meidän TV-sarjan taikaa oli mm. kuvata pieniä tiloja niin, että ne näyttivät suurilta, suuria niin, että ne olivat pieniä. Valoisia pimennettiin ja pimeitä valotettiin. Ruuhkaisia katuja kuvattiin niin, että ruuhkaa ei näkynyt. Kaikenlainen huijaaminen on mahdollista, kun tehdään filmiä. Tosin, kun kysyin miten voisimme muuttaa ulkona puistossa kuvattavan kohtauksen valotusta iltaisemmaksi, osoitettiin minulle sormella kohti taivasta ja todettiin, että täytyy sitten käydä siellä ylhäällä neuvottelemassa. Aurinko, luonto, ne eivät aina tehneet yhteistyötä. Eikä kaikkea voi feikata. Kuvauspaikat ja kalusto pitää olla valmiiksi mietitty niin, että ne muokkaantuvat tarpeiden mukaan.

(Blogi jatkuu kuvan jälkeen.)

Ohjaajan täytyy tuntea kuvauspaikat ennakkoon. Hänen on myös tunnettava käsikirjoitus. Nämä kaksi yhdistetään ohjaussuunnitelmassa, josta kuvausryhmä saa tietonsa siitä, minne kamerat laitetaan, mitä kuvataan ja millä tavalla. Ohjaajan pitäisi aina tietää hyvin tarkkaan millaista tunnelmaa kohtauksessa haetaan ja hänen tehtävänsä on ohjeistaa näyttelijöitä siinä mitä heidän roolihahmonsa tekevät ja tuntevat. Käytännössä tämän viimeisen palikan (tarinan hahmojen taustat, motivaatiot, dialogin merkityksen ja juonen kokonaisuuden) hallitsi vain minä ja loppupeleissä toimin showrunnerina joka kohtauksessa, auttaen päättämään kaikki pikku asiat, kuten että onko tässä kohtauksessa kävelykeppi kädessä, laitetaanko punainen vai raidallinen kravatti, kuinka paljon vuorosanoja saa muuttaa ja millä ilmeellä/tunteella ne esitetään.

(Blogi jatkuu kuvan jälkeen.)

Puvustus ja maskeeraus olivatkin mielenkiintoinen osa projektia. Meillä oli kymmenisen henkeä parhaimmillaan valmistelemassa näyttelijöitä suurimpaan kohtaukseen ja sitten vain parin kolmen hengen tiimi kulkemassa mukana joka paikassa, kohtauksissa, joissa näyttelijöitä oli vain muutama. Heitä varten olin koonnut referenssi kuvat kaikista näyttelijöistä, johon olin myös etsinyt aikakaudelle ominaisia esimerkkikuvia hius- ja meikkityyleistä sekä kirjoittanut lyhyet hahmokuvaukset, jotta roolihahmon luonnetta voitiin tukea ulkonäöllä. Vaatetuksessa oli omat ongelmansa, kun aikakausi oli sitä 90-luvun puoliväliä, mutta onneksi monilla näyttelijöistä löytyi sopivia vaatteita omista kaapeista. Budjetti kun ei olisi antanut myöden hankkia koko repertuaaria kaikille näyttelijöille.

(Blogi jatkuu kuvan jälkeen.)

Ulkokuvaukset ja sisäkuvaukset omaavat omat haasteensa. Ulkona ollaan luonnon armoilla ja julkisilla paikoilla ihan tuurin armoilla. Sisätiloissa tilan puute oli viheliäisin ongelma. Studiokuvaus, jota meillä oli yhtenä päivänä green screeniä vasten oli oma erikoisuutensa sekin. Jos normaalissa kuvauspaikassa yritettiin välttää saamasta kuvaan katossa roikkuvaa projektoria tai rumaa lamppua, tai ei haluttu kuvausryhmän heijastuksen näkyvän peilistä tai lasi-ikkunaisesta ovesta, niin studiossa ei edes ole kattoa tai ikkunoita. Ellei niitä sinne rakenna. Kuvan rajaamisella pystyy pelaamaan paljon, mutta silloin tarvitaan hyvää kameramiestä että hyvää äänimiestä, jotta puomimikrofoni ei näy kuvissa eikä kuva ”vuoda” reunoistaan sinne studion lavastamattomalle puolelle.

(Blogi jatkuu kuvan jälkeen.)

Kaikkein tärkeimmäksi tämän draamasarjan pilotin kuvauksissa muodostui kuvausryhmä. Mitä paremmin kaikki tietävät mitä tekevät, sitä paremmin asiat sujuvat. Koska joukkomme koostui suurelta osin opiskelijoista, ei tämä ideaali aina toteutunut. Hommaa tehtiin kuitenkin hyvässä hengessä ja joka päivä jokainen osasi enemmän, joten loppua kohti kaiketi hommatkin luistivat paremmin omalla painollaan. Näyttelijät olivat melkein kaikki vanhoja konkareita, mikä helpotti työtä huomattavasti. Kaikki olivat myös ihanan myötätuntoisia ja ymmärtäväisiä, sillä pienet virheet ja uusintaotot eivät tuntuneet näyttelijöitä haittaavan. Kohtausta jaksettiin harjoitella monta kertaa ennen varsinaista kuvaamista, läkähdyttävässä helteessäkin, jotta sitten kun kamera kävi, kaikki tiesivät mitä pitää tehdä. Ihastuttava huomata, miten hyvällä asenteella kaikki olivat produktiossamme mukana!

”Äitiii, katotaan joku elokuva, jooko, jooko? Pliiiiis, äiti, jooko!?”

Ugh. Aivan kuin minä. Välillä se on rasittavaa, miten Miss Wienna rakastaa elokuvia niin paljon ja on aina super innoissaan, jos keräännymme samalle sohvalle katsomaan – oikeastaan ihan mitä tahansa elokuvaa. Hän ei ole millään tavalla genre rajoittunut, vaan katsoisi kanssani kaikkea draamasta täystuhoon. Aloitin hänen ”elokuvakoulutuksensa” Disney-Pixar-Dreamworks akselilla jo silloin parivuotiaana, heti kun keskittymiskyky riitti edes neljäsosaan elokuvasta. Samoin heti nelivuotiaana, kun leffateattereiden säännöt sen vain sallivat, aloin viemään tyttöä ihan saliin asti kokemaan sen suuren kankaan taian.

En tiedä mistä oma rakkauteni elokuviin on syntynyt, mutta muistan edelleen, miten hermostuttavan mahtavaa oli vanhemman kädestä pitäen kävellä elokuvateatterin kokolattiamaton yli kohti salin ovea ja puristaa sylissä laatikollista popcornia, joista en edes oikein välittänyt, mutta ne ehdottomasti kuuluivat asiaan. Elokuvateatteriin pääseminen oli harvinaista herkkua, jotain maagista, erityistapaus. Muistan, miten ekaluokkalaisena seikkailin katsomaan Kaunotarta ja Hirviötä keskustaan, matkustin yksin bussilla päättärille, jossa kummitätini odotti, ja jännityksestä huolimatta nukahdin dösään, josta kummitäti sitten huolissaan tuli minua etsimään. Teatterin tuoli oli ihan liian iso minulle, salin hämäryys oli pelottavaa ja elokuva vei minut täysin mukanaan!

Pääasiassa vanhempamme ostivat hyllykaupalla VHS kasetteja, joita pyöritimme uudestaan ja uudestaan, kunnes ne kuluivat puhki, sen sijaan, että olisimme jatkuvasti käyneet teatterissa. Eikä meitä paljoa estelty katsomasta sellaisiakaan elokuvia, joita meidän ei olisi pitänyt niin nuorena nähdä. Näin esimerkiksi alkuperäiset Star Wars leffat alle kouluikäisenä, sillä isäni oli niiden suuri fani, eikä nähnyt mitään pahaa antaa lastensa tuijottaa alkuperäistä trilogiaa loopilla. Oli tietysti pieni määrä leffoja, joita emme olisi saaneet katsoa, mutta jos isoveli oli kaveriltaan hankkinut Jaws leffan ja ryhtyi salaa katsomaan sitä keskellä päivää, niin enhän minäkään voinut olla sen huonompi, vaan katsoin myös ja näin sitten viikkokausia painajaisia Tappajahaista.

Olisi helppo argumentoida sen puolesta, että vanhempani eivät hoitaneet pestiään kunnolla, antaessaan meidän katsoa ties mitä elokuvaa ja tv-sarjaa, erityisesti teini-iässä, tukiessaan sisareni mielenkiintoa kauhuelokuviin ja kauhukirjallisuuteen, tai antaessa minun tuijottaa rakkausromaaneihin perustuvia siirappisia draamoja, minkä seurauksena minulla ei ollut varhais-aikuisuudessa mitään käsitystä todellisesta rakkaudesta, vaan odotin valkoista ratsua ja ritaria vääristävät vaaleanpunaiset lasit päässä. Koen kuitenkin, että pieniä, huonoja sivuvaikutuksia lukuun ottamatta vanhempiemme avomielisyys kaikkea elokuva-alaa kohtaan on ollut ratkaisevaa siinä, miten paljon iloa ja nautintoa saan siitä edelleen tänäkin päivänä.

Kunhan sain omaa rahaa ja kasvoi isommaksi aloin käymään leffoissa kavereideni kanssa. Ymmärrän, että joidenkin mielestä elokuvissa käyminen on huono idea yhteisen ajan viettämiselle, koska silloinhan keskitytään kaksi tuntia johonkin muuhun kuin siihen kaveriin. Minun mielestäni leffassa yhdessä istuminen on kollektiivinen kokemus, emme ehkä keskity toisiimme, mutta elämme samaa kokemusta, olemme saman tarinan vietävänä ja parhaimmillaan tunnemme samat tunteet ja ajatukset. Kaikki tarinat, olivatpa ne sitten elokuvia, tv-sarjoja, kirjoja tai satuja, voivat auttaa meitä ymmärtämään elämää paremmin. Ja tiedän, että en ole yksin, kun näen tarinat kaikkein parhaimpana keinona ymmärtää inhimillisyyttä itseään, samaistumisen kautta. Sen näkee jo ihan pienissä lapsissa, joille vanhemmat yrittävät selittää maailman vaikeita asioita satoja tai jopa tuhansia vuosia vanhojen satujen kautta.

Paras tarina on sellainen, joka onnistuu koskettamaan meitä. Minä olen sarjassamme ”itkupilli” mitä tulee tarinoihin. Ei tarvita kuin hyvin kirjoitettu mainos, niin minulla on tippa linssissä. Jos minä en itke elokuvissa ei se ole ollut katsomisen arvoinen. Siinä missä kyynelten määrä toimii hyvänä elokuvan tason mittarina, toimii se ihan paskana sivutuotteena, jos olen mennyt leffaan treffeille. Kaikki kai meistä haluavat näyttää vain parhaat puolensa, olla kauneimmillaan ja fiksuimmillaan, kun menemme treffeille. Mietitään nyt siis tilanne, jossa olen mennyt katsomaan jotain brittiläistä draamaan, joilla on tapana itkettää minua jo ensi kohtauksessa (edes brittiläiset komediat eivät ole sellaisia, missä katsoja ei itkisi), niin kaiken sen vollottamisen, niiskuttamisen, pärskimisen ja totaalisen henkisen romahduksen jälkeen en ehkä ole enää hehkeimmilläni (ulkoisesti enkä sisäisesti) tai lainkaan kykenevä jatkamaan treffejä.

Onhan herkistävissä leffoissa toki se hyvä puoli, että ne paljastavat ihmisistä paljon. Yksi itkee, kun päähenkilön koira jää auton alle, toinen itkee, kun päähenkilön lapsi katoaa kaupassa eikä häntä vuosien etsimisenkään jälkeen löydetä, kolmas itkee, kun poika pettää ja jättää teinitytön, joka oli kyllä jo vähän katsellut pojan parasta kaveria, neljäs itkee, kun pikkusisko polttaa isosiskon kirjoittaman kirjan kiukuspäissään. Sitten on se viides (psykopaatti), joka ei itke missään näistä (juokse!). Se, mikä herkistää meidät kyyneliin asti, paljastaa heikot kohtamme. Ja kun sanon heikot, en tarkoita heikkouksia sanan perinteisessä mielessä, vaan sitä, mistä me välitämme, mitä me rakastamme, mikä kaiken pinnallisen poistettuamme kokisimme merkittäväksi ja tärkeäksi. Ne ovat tarkoin varjeltuja salaisuuksia, joita on vaikea onkia esiin toisesta ihmisestä, mutta elokuvat tekevät sen puolestamme.

On toki monia ihmisiä, jotka eivät halua nähdä mitään sellaista, mikä pistäisi heidät kohtaamaan omat demoninsa tai herkkyytensä. Ylipäätään leffassa kävijöillä on paljon erilaisia motiiveja istua siihen punaiseen samettipenkkiin. Yksi hakee adrenaliinia toimintaelokuvista, haluaa kuvitella itsensä kiipeämässä pilvenpiirtäjän huipulle tai loikkimassa katolta toiselle. Toinen tahtoo elää sankari fantasiaa, kuvitella, että on olemassa joku Teräsmies, joka lennähtää taivaalta paikalle maagisten voimiensa kanssa ja muuttaa kaikki murheet hyväksi. Kolmas haluaa fantasioida vähän eri tavalla lihaksikkaista miehistä. Neljäs haluaa ymmärtää ihmisluontoa ja kokea aitoja tunteita. Viides tahtoo pelätä, kauhistua, nähdä kaikki tabut ja kielletyt asiat, ruumiita, verta ja kuolemaa, kohdata pelkonsa. Kuudes haluaa nauraa, viihtyä, unohtaa oikean maailman murheet ja hekotella typerille kömmähdyksille.

Sen takia elokuvia on niin monta genreä ja monen mieltymykset vaihtelevat vähän päivän mukaan, eri fiiliksessä uppoaa eri genret. Kaikille niistä on kuitenkin yhtenäistä se, että koemme elokuvat ihmisen kautta tai jonkin inhimillisen kautta. Voihan pääosassa olla vaikka lantakuoriainen, joka pyörittää sontapalloa ylös mäkeä epäonnistuen kerta toisensa jälkeen, mutta me silti koemme tuon ahkeran ötökän ponnistelut inhimillisen linssin läpi, verraten sitä omaan elämäämme, jossa puskemme kohti päämäärää sitä samaa paskaa pyöritellen päivästä toiseen, epäonnistumisesta toiseen, kunnes ah lopulta, lantakuoriainen pääsee mäen päälle ja ai että me tunnemme suunnatonta helpotusta ja kiitollisuutta siinä vaiheessa. Tunnemme – niin. Siinä se tärkein. Elokuva saa meidät tuntemaan.

Yhtä lailla tarina voisi loppua siihen, että lintu nappaa kuoriaisen juuri sillä hetkellä, kun se on saavuttamassa tavoitteensa, ja sitten me katsojina tuntisimme vihaa, ärtymystä, pettymystä. Meille tulee mieleen kaikki ne epäreilut kerrat, kun ihmisen elämä on yllättäen päättynyt juuri kun hän on ollut saavuttamaisillaan kaiken haluamansa ja pelkäämme niin käyvän meillekin, että kaikki ponnistelumme on lopulta turhaa. Meitä suututtaa niin kovasti! Kyllä sen ötökän olisi pitänyt päästä maaliin sen sontapallon kanssa ja vasta SITTEN kuolla. Muistan, miten raahasin aviomieheni katsomaan elokuvan nimeltä Lobster, joka on sieltä taiteellisemmasta päästä (eli kriitikoiden rakastama) ja sen loppu oli juuri sitä, katsojan silkkaa raivoa ja tunnemyrskyä siitä ”mitä helvettiä minä oikein juuri näin” eikä tuo elokuva ole antanut meille kummallekaan rauhaa, muistamme sen vuosienkin jälkeen ja puhumme siitä silloin tällöin vieläkin. Se on meidän henkilökohtainen lantakuoriaisemme.

Mutta onko Lobster elokuvana huono vai nerokas? Onko se niin huono, että se on nerokas? Oliko se treffi leffana huonoin valintani ikinä? Jota joudun miehelleni korvaamaan menemällä katsomaan kolmen tunnin sotaleffaa, mikä ei todellakaan kiinnosta minua. Vai oliko se täydellisin valinta, sillä se kirvoitti tunteja kestävän keskustelun, yhdisti mielipiteemme ja tunteemme, jättäen lähtemättömän vaikutuksen, jota edelleen jaamme kaikille tutuille ja tuntemattomille? Niin, mikä on hyvän elokuvan mittari? En tosissani suosittele Lobsteria kenellekään, ellet halua kärsiä henkisesti (on meitä siihenkin junaan). Turvallisempia vaihtoehtoja ovat flikit, jotka yhdistävät romantiikan ja seikkailun, ne ovat melkein aina sellaisia turvallisia, tasapaksuja, Disney hyväksyttyjä hömppälömppä repäisyjä, ettei tarvitse miettiä mitään ja molemmat kuitenkin viihtyvät sen kaksi tuntia penkillään.

Esimerkiksi veikkaan, että tänä kesänä teattereihin ilmestyvä Jungle Cruise on erinomainen deitti leffa. Kaunis nainen, lihaksikas mies, humoristinen sivutyyppi, seikkailua ja jännitystä, erikoisefektejä ja romantiikkaa. Kaikille kaikkea, eikä kenellekään kunnolla mitään. Turvallinen valinta silloin, kun et tiedä toisen ihmisen preferenssejä. Sellainen leffa, jonka kokeminen ei muutu sen perusteella, kenen kanssa sen käyt katsomassa. Semi ok vaihtoehtoja ovat myös uusin 007 No Time To Die (tulee vasta syksyllä) sekä Marvelin Black Widow, mutta nämä ovat jo paljon vaarallisempia vaihtoehtoja. Bond leffoille on ihan oma fanikuntansa, samoin Marvelille, ja jos vain toinen teistä on siinä laivassa kyydissä, voivat treffit mennä ihan maton alle yhdestäkin väärästä sanasta. Kaikkein pahinta on, että sinä saatat pilata sen toisen ihmisen intohimoisesti fanittaman elokuvan ensikatselun.

Voisin kuvitella, että jos vien aviomieheni katsomaan japanilaista animea, Studio Ghiblin uusinta elokuvaa, hän istuisi vieressäni tylsistyneenä ja asentoaan jatkuvasti vaihdellen. Mr. Scotilla on paha lukihäiriö ja koska animea tulisi katsoa vain alkuperäiskielellä (tästäkin on omat kuppikuntansa) niin toisin kuin englanninkielisissä leffoissa, hän ei voi kompensoida hidasta lukutaitoaan korvillaan (koska ei osaa japania), minkä takia häneltä menisi puolet ohi. Minä hermostuisin hänen kiemurteluunsa ja en voisi sen takia keskittyä itsekään kunnolla. Tai entä jos Marvel fani olisi DC fanin kanssa katsomassa Black Widow leffaa? Treffikaveri ei tajuaisi referenssejä muihin leffoihin, ei nauraisi inside vitseille, ei innostuisi jonkun sivuhahmon cameosta. Eikä hän haluaisi jäädä istumaan lopputekstejä tappiin asti extra kohtauksen varalta. Entäpä sitten jos menet katsomaan Bondia ja treffikaverisi ei ole nähnyt kuin ehkä yhden Sean Connery Bondin joskus lapsena ja on ihan pihalla vaihtuneista tyypeistä ja tyylisuunnasta, ja päädyt selittämään hänelle jokaisen elokuvan kohtauksen?

Elokuvakokemukseen vaikuttaa ihan hirveästi se, kenen kanssa leffan katsot. Sama pätee niin kotisohvalla kuin teatterin katsomossa. Tietenkin ihan yksinään ulkopuolisia häiriötekijöitä tulee paljon vähemmän, eikä kukaan ole kanssasi erimieltä tai naura väärässä kohdassa. Joskus sekin on ihan kivaa, tuijotella läpi yhdeksän tuntia Lord of the Rings extra materiaaleja kenenkään häiritsemättä tai kritisoimatta. Mutta leffateatterissa osa siitä taikuudesta syntyy nimenomaan siitä, että paikalla on muitakin. Kaiketi me olemme pohjimmiltamme laumaeläimiä ja parveileminen tuntuu siksi niin luonnolliselta. Se kotoa lähteminen ja muualla asioiden tekeminen sitä paitsi on monille meistä välillä tarpeen, voidaksemme rikkoa arjen painostavaa monotoonisuutta. Ihmisjoukon hälinä ja jännittynyt innostus juuri ennen elokuvan alkua tuo oman lisänsä, popcornin tuoksu, karkkipussien rapina ja leffakavereiden hiljaiset supinat toisen sellaisen.

Miksi huvipuistossa on niin elähdyttävää käydä? Onko se pelkästään laitteiden suoma adrenaliini? Voitko kuvitella miltä tuntuisi käydä Linnanmäellä, kun se on aivan tyhjä? Missään ei ole ketään, laitteet pyörivät itsekseen ja saat käydä kaikkialla ilman häiriötä, näkemättä toista elävää olentoa. Hah. Kuin kauhuelokuvasta. Tai sellainen mielikuva minulle tulee. Huvipuisto ilman hyörivää ja pyörivää väkijoukkoa ja sen tasaisesti surisevaa meteliä, satunnaisia innostuneita kiljahduksia tai naurunpurskahduksia ei ole luonnollinen. Samoin tyhjä leffateatteri on aavemainen ja ontto, ja sen olen kokenut, sillä olemme siskoni kanssa joskus onnistuneet olemaan kaksi ainoaa asiakasta isossa salissa (ennen pandemiaa). Ihan samasta syytä täysi jääkiekkokatsomo antaa fanille hurjan paljon tunteikkaamman kokemuksen matsista, kuin täysi leffasali ihmiselle elokuvasta – me reagoimme vähintäänkin alitajuisesti ympäröivien ihmisten tunteisiin ja läsnäoloon.

Vuodet 2020 ja 2021 ovat koetelleet leffateollisuutta kovalla kädellä ja nähtäväksi jää mikä on elokuvateattereiden kohtalo. Koronatilanne on kuitenkin niin paljon jo helpottanut, että tänä kesänä voimme taas vaeltaa poppareiden tuoksuisille käytäville katsomaan – eh, no niin, valikoima ei ole kovin lupaava. Luokkakokous 3, Hotelli Transylvania 3, Croodit 2, Fast & Furious 9. Aivan kuin mitään uutta ei uskallettaisi tuoda markkinoille (sinänsä ymmärrettävää). Lyödäänkö tässä nauloja leffateattereiden arkkuun? Voiko olla, että joku päivä elän sellaista tulevaisuutta, että en voi näitä pienempiä lapsiani viedä katsomaan liikkuvaa kuvaa isolta kankaalta heti heidän täytettyään neljä? Voiko olla, että lapseni eivät voi kutsua ystäviä ja treffikavereita elokuviin, vaan se on aina vaan ”Netflix and chill” jonkun kotona?

Miss Wienna täyttää kohta kymmenen ja hänen ”elokuvakoulutuksensa” pääsi uudelle tasolle viime kesänä, kun tahkosimme läpi sellaiset klassikot, kuin Jurassic Park (kaikki osat) ja Teenage Mutant Ninja Turtles, sekä muutaman muun k12 tägin pätkää. Koska tyttäreni on luonteeltaan ”taisteleva prinsessa”, olemme luonnollisesti katsoneet jo Wonder Womanin, ja koska tänään Miss Wienna kömpi kainalooni katsomaan Loki sarjan ensimmäisen osan, hän haluaa nyt ehdottomasti nähdä kaikki Thor leffat. Koululaisten kesäloma on onneksi pitkä ja Disney+ tarjonta laaja, joten ehkä on jo aika siirtyä suurempaan määrään k12 leffoja? Olen pihdannut ehkä turhaankin elokuvia tyttäreltäni, karsiakseni niitä sivuvaikutuksia, joita itse olen nuoruudessa saanut (kuten useamman fobian) leffoista. En kuitenkaan halua rajoittaa hänen mahdollisuuksiaan liikaa, sillä toivon, että pääsen jatkamaan hänelle sen laajan rakkauden koko alaan, mikä minulle itse syttyi vapaudesta valita ja katsoa mitä tahansa.

Kaipaan itse jo kovasti takaisin elokuvateatteriin ja nyt kun rokotuskattavuus kasvaa, tartuntamäärät putoavat ja Finnkino heiluttelee oviaan kutsuvasti, ehkä voi vihdoin huokaista ja todeta, että ”it’s movie time!”, aika ottaa popparit esiin!