75. TV-sarjan kuvaukset

Tusinan ihmisen joukko pölisi taustalla, kun katsoin monitoria, joka oli yhdistetty ensimmäiseen kameraan. Kuva oli kultaisessa leikkauksessa. Taustajoukkojen puheensorina oli kuin mehiläispesän hyörinää, heidän ottaessa kahvia häthätää leveän kivijalan päälle rakennetulla catering pisteellä. Roskapussit oli teipattu rapattuun kiviseinään ja voita levitettiin karjalanpiirakan päälle lusikalla, kun veitset olivat unohtuneet. Siirryin kakkoskameran monitorin luokse. HDMI piuha meni pitkälle kadun toista laitaa, josta tapahtumat taltioitiin eri kuvakulmasta. Kaikki näytti olevan valmista, joten nyökkäsin apulaisohjaajalle.

”Valmistaudutaan kuvaamaan! Hiljaisuutta! Näyttelijät aloituspaikoille!”

Taustajoukko vaikeni kuin joku olisi kääntänyt rauhallisesti volyymi nappia vasempaan. Yhtäkkiä Helsingin keskustan liikenteen melu, joka humisi tasaisena taustalla, kuulosti voimakkaammalta, ratikan jytistessä kulman takana raiteillaan, kauppatorin lokkien kirkuessa edessä olevan rakennuksen toisella puolella.

”Ääni?”

”Käy.”

”Kamerat?”

”Käy!”

”Käy!”

”Kalffi?”

”Kohtaus kolmetoista, kuvat viisi viiva seitsemän, otto kaksi.”

Klaffi paukahti ja tuotantosihteeri siirtyi pois kameran kuvasta. Apulaisohjaaja kääntyi katsomaan minuun. Kukaan ei liikkunut, kaikki odottivat.

”Olkaa hyvät.”

Kohtausta oli jo harjoiteltu, joten näyttelijät ja pakettiauto lähtivät liikkeelle sulavasti. Seurasin monitoreista, miten viime vuonna kirjoittamani tarina heräsi henkiin. Roolihahmot, jotka olin päässäni kuvitellut, kiirehtivät siinä silmieni edessä merkityille paikoilleen, valmiina puhumaan vuorosanat, jotka olin jo muutamaan kertaan uudelleenkirjoittanut ja antanut päähenkilölle vielä luvan improvisoida tunnekuohun saavuttamiseksi. Hetki oli surrealistinen. Mutta juuri kun tarinan sankaritar avasi suunsa puhuakseen, alkoi taustalta kuulua julmettua meteliä. Autojen torvet soivat villisti, nuoret miesäänet hihkuivat innoissaan, ja sitten kulman takaa esiin kurvasi hääseurue, jossa morsiusparin auton perässä kaahasi ehkä kaksikymmentä kulkuneuvoa, joiden ikkunoissa, jalat sisällä ja muu kroppa ulkona, istui villisti huutavia ja viuhtovia miehiä juhla-asuissa.

”Poikki!”

Kaikki avustajat ja näyttelijät puhkesivat välittömästi puhumaan. Osa nauroi, osa räyhäsi, mutta kaikki katsoimme silmiämme uskomatta tasaista autojen virtaa, kun ulkomaalaistaustaiset juhlijat kiljuivat intoaan taivaalle tööttien sinfonian saattelemana.

”Ja uudestaan! Näyttelijät aloituspaikoille!”

Kesti hetken, että hääjuhlinnan meteli loittoni, kamerat ja näyttelijät olivat taas kohdillaan, mutta lopulta olimme taas siinä hetkessä, että oli ohjaajan vuoro laittaa kuvaukset käyntiin.

”Olkaa hyvät.”

Ja kuuliaisesti näyttelijät ja auto lähtivät liikkeelle. Päänäyttelijä pysähtyi merkitylle paikalleen ja avasi suunsa. Perhoset lepattivat vatsassani. Tien päässä kuviin ilmestyi toisen kuvausryhmän hinuriauto, jonka lavalla oli kamerat, kuvaajat, valot ja valaisijat, sekä näyttelijät istumassa autonpuolikkaan sisällä.

”Poikki!”

Olimme saaneet päivää ennen tietoomme, että Presidentinlinnan ympäristössä kuvasi yhtaikaa kolme eri kuvausryhmää. Mitkä olivat todennäköisyydet? Ja olimme neuvotelleet heidän kanssaan kuvausten lomittamisesta, mikä olikin osittain onnistunut, varsinkin kun me siirsimme vähän kauemmas omaa kuvauspaikkaamme. Mutta vähän väliä jonkun kohtaus osui päällekkäin toisen kuvausryhmän kanssa. Eikä elämäämme helpottanut se, että kirjoittamani tarina sijoittui vuoteen 1994, joten jokainen uusi auto, joka vilahti taustalla, jokainen sähköpyörällä ja sähköpotkulaudalla huristava ohikulkija, kaikki, joilla oli langattomat kuulokkeet korvissa, tai vain vääränlaiset vaatteet, tekivät kuvaamastamme materiaalista käyttökelvotonta – tai vähintäänkin jätti kuviin ärsyttävän epäjohdonmukaisuuden, aikavirheen.

Ohi kulkeva ratikka oli uuden mallinen, bussipysäkillä mainostettiin 2020 luvun tv-sarjaa Disney+ palvelussa. Ulkona kuvaaminen oli silkkaa painajaista! Tarkkaan miettimämme puvustus, vaivalla sisätiloihin hankittu rekvisiitta, vuorosanoissa mainitut tapahtumat – kaikki se työ tuntui valuvan hukkaan.

”Onko kukaan tarkistanut Ylen arkistosta miltä nämä talot näyttivät 1990-luvulla?”

Teki mieleni repiä hiukset päästä. Kello oli kymmenen illalla, meiltä alkoi loppua luonnonvalo, olin polttanut itseni päivän auringonpaahteessa, jalkoja särki, ihoa kirveli, oli nälkä ja jano ja suuri vitutus päällä. Olimme koko päivän taistelleet mahdottomalta tuntuvan aikakausivirheen kanssa Helsingin ruuhkaisimmalla alueella, +25 helteellä, vaikka yritimme esittää, että oli varhainen toukokuu, joten näyttelijöillä oli ulkotakit, pitkät housut, hupparit päällä ja he olivat tukehtua lämpöön.

Huumori ei meinannut enää riittää, kun muuten erinomaisesti mennyt kohtaus keskeytyi ennen viimeistä vuorosanaa, kun kulman takaa käveli paikalle koiranulkoiluttaja, jonka mäyräkoira kaiketi säikähti maassa kyyristelevää valaisijaa – joka piteli lamppua käsissään kuin Simbaa Jylhäkalliolla – ja päätti hyökätä kohti täydellä rähinällä, säikäyttäen valaisijan niin pahasti, että hän kirkaisi ja kaatui.

”Poikki!”

”Ja uudestaan. Näyttelijät aloituspaikoille.”

Osaa kohtauksista tahkottiin läpi kerta toisensa jälkeen, kunnes teki mieleni kirota syvimpään helvettiin jotain, minkä paperille kirjoittaminen oli ollut niin vaivatonta, mutta videokuvaksi toteuttaminen osoittautui kärsimyksen kaikkien raamatullisten muotojen läpikäymiseksi. Monesti asiat eivät menneet lähellekään niin kuin olin toivonut.

En myöskään päässyt ohjaamaan kaikkia kohtauksia itse, sillä tätä pilottia tehdään yhteistyönä ja meidän pieni TV-draamasarjan tiimi jakoi vastuuvuorot, jotta jokainen saisi kokemusta tärkeimmistä pesteistä. Viiden hengen rotaatio tarkoitti sitä, että aina välillä istuin tuotantokoordinaattorin pallilla, välillä seisoin kameran takana ja sitten olinkin kuulokkeet päässä äänittäjänä. En halua vähätellä lainkaan sitä, miten tärkeä on oppia filmaamisen kokonaisuus, saada käsitys siitä miten eri osat toimivat yhteen – ilman sitä ymmärrystä olisi mahdoton jatkossa tehdä näitä töitä hyvin. Mutta nyt kun kuvaukset ovat vihdoin purkissa ja alkaa seuraava vaihe, editointi, huomaan kiristeleväni hampaitani, kun yritän yhdistää viiden eri ihmisen visiota kokonaisuudeksi.

Tämäkin on oma taiteenlajinsa, eikä ole mitenkään poikkeuksellista, että TV-sarjoissa olisi eri jaksoille eri ohjaajat, esimerkkejä siitä on viihdemaailma pullollaan! Mutta koska minulla ei ole kokemusta, tuntuu tämän sillisalaatin kasaaminen yhtenäiseksi aikamoiselta vuorelta kiivetä. Toisaalta, olivathan kuvaukset itsessäänkin sellainen Mont Everest, että menetin jo uskoni siitä, että koskaan saavuttaisimme huipun. Kolmeen kertaan kuvauspäivät siirtyivät ja matkalla jouduttiin rekrytoimaan uusia näyttelijöitä, kun kaikki eivät enää pystyneet osallistumaan uutena ajankohtana. Kuvauspaikatkin muuttuivat matkalla ja käsikirjoitusta jouduttiin muokkaamaan kovalla kädellä. Tilanne tuntui aivan toivottomalta välillä!

Epätoivosta huolimatta lopulta saimme projektin puskettua läpi kuvauksiin asti. Kaiken maailman vastoinkäymisistä selvittiin myös kuvatessa. Elävästi jäi kyllä mieleen se, miten näyttelijöiden romanttinen kohtaus sai vähän uutta twistiä, kun muuten helteisen päivän keskelle iski ukkonen ja kaatosade. Kyyhötin kameran kanssa pressun alla ja yritin olla välittämättä selkää pitkin valuvasta vedestä, litimäristä lenkkareista tai taivalla välkkyvästä salamoinnista, jota metallinen kameraständi houkutteli luokseni kuin antenni. Loppu päivä meni sitten takamus märkänä, mutta aikataulu piti. Näyttelijöiden sitoutuminen rooleihinsa oli myös ihan uskomatonta. Se miten he halusivat jatkaa kuvaamista, vaikka jalkaan tuli monen sentin viiltohaava tai auki leikkaantunut sormenpää jatkoi verenvuotoa paikkailuista huolimatta, kertoi hienosti siitä omistautumisesta, jolla kaikki lähtivät tähän projektiin (kuvaaminen tosin keskeytettiin näissä tilanteissa, ei tässä nyt mitään Tom Cruiseja haeta).

Näinkin pienen tuotannon vaatima työmäärä on yllättänyt minut täysin. Kuvasimme 20-minuuttista pilottia, siis 20 minuuttia valmista materiaalia. Ei mitään kahden tunnin leffaa. Luulisi, että moinen olisi aika helppo ja kevyt toteuttaa, mutta eihän tuotoksen lyhyys poistanut kuitenkaan mitään vaihetta itse tekemisestä. Ihan yhtälailla piti rekrytoida näyttelijät, hankkia maskeeraajat ja kampaajat, hoitaa catering, kuljetukset, etsiä rekvisiittaa, hankkia puvustus, neuvotella kuvauspaikoista, rakentaa aikataulua ja huolehtia riittävästä kuvauskalustosta. Lisäksi piti vielä miettiä miten korona vaikuttaa kaikkeen, laatia korona ohjeistus ja myös valvoa sen noudattamista. Samalla kuitenkin ylläpitäen hyvää henkeä pitkinä ja rankkoina kuvauspäivinä. Suurimman osan ajasta tuntui siltä, että tehtävien loputon määrä kaatui niskaan. Tämän kokemuksen jälkeen en ihmettele enää ollenkaan miksi elokuvien jälkeen pyörii viisitoista minuuttia lopputekstejä. Sitä porukkaa tarvitaan vaan ihan tuhottomasti kunnollisen lopputuloksen aikaansaamiseksi!

(Blogi jatkuu kuvan jälkeen.)

Kaikille omaa produktiota ensi kertaa tekeville tai sellaisesta haaveileville ajattelin, että olisi mukava jakaa joitain kuvia kulissien takaa. Meillä oli hommissa mukana valokuvaaja, jonka ainoa tarkoitus oli dokumentoida itse pilotin tekemistä. Nuppu Koivu on siis kuvannut tämän blogipostauksen kuvat (yhtä lukuun ottamatta). Hän piipahteli paikalle satunnaisina aikoina kahdentoista tunnin kuvauspäiviemme lomassa ja taltioi sen koneiston pyöritystä, joka mahdollistaa liikkuvan kuvan ihmeen. Meillä on kuvia näyttelijöistä tauolla, heittämässä vitsiä ottojen välissä ja kuvausryhmästä kyyhöttämässä kadun laidassa odottamassa puolestaan näyttelijöitä. Auringonpaahteessa tai vesisateessa, kuvausryhmä kasaa setin, asettaa kamerat, valot ja äänen kuntoon, ennen kuin näyttelijät voidaan kutsua paikalle.

(Blogi jatkuu kuvan jälkeen.)

Se, millaista kuvaa filmille saadaan, on täysin kiinni kuvausryhmän valmistelevasta työstä. Ihan ensin on tietysti etsittävä tarinalle soveltuvat kuvauspaikat, lokaatiot. Ne pääsivät meillä osittain vaihtumaankin kesken produktion ja minä juoksin sitten järjestelmäkameran kanssa paikassa jos toisessakin arvioimassa eri rakennusten potentiaalia ja ottamassa referenssi kuvia. Meillä oli värikkäitä tiloja, valoisia tiloja, avoimia tiloja, synkkiä tiloja, ahtaita tiloja – jokainen kohtaus oli kuin suklaarasian avaisi – ikinä ei oikein tiennyt mikä odotti edessä. Oli myös saatava maskeeraus ja catering tarpeeksi lähelle, mietittävä lähimmän vessan sijaintia ja ruokapaikan mahdollisuutta. Valaistus ja tunnelma ovat ihan kiinni siitä mitä näissä paikoissa pystyttiin toteuttamaan.

(Blogi jatkuu kuvan jälkeen. Oikeanpuoleisen kuvan on ottanut Helga ja kokonaisuuden olen editoinut itse.)

Elokuvat ja TV-sarjat kuitenkin tekevät jotain mitä kutsutaan ”movie magic” termillä. Meidän TV-sarjan taikaa oli mm. kuvata pieniä tiloja niin, että ne näyttivät suurilta, suuria niin, että ne olivat pieniä. Valoisia pimennettiin ja pimeitä valotettiin. Ruuhkaisia katuja kuvattiin niin, että ruuhkaa ei näkynyt. Kaikenlainen huijaaminen on mahdollista, kun tehdään filmiä. Tosin, kun kysyin miten voisimme muuttaa ulkona puistossa kuvattavan kohtauksen valotusta iltaisemmaksi, osoitettiin minulle sormella kohti taivasta ja todettiin, että täytyy sitten käydä siellä ylhäällä neuvottelemassa. Aurinko, luonto, ne eivät aina tehneet yhteistyötä. Eikä kaikkea voi feikata. Kuvauspaikat ja kalusto pitää olla valmiiksi mietitty niin, että ne muokkaantuvat tarpeiden mukaan.

(Blogi jatkuu kuvan jälkeen.)

Ohjaajan täytyy tuntea kuvauspaikat ennakkoon. Hänen on myös tunnettava käsikirjoitus. Nämä kaksi yhdistetään ohjaussuunnitelmassa, josta kuvausryhmä saa tietonsa siitä, minne kamerat laitetaan, mitä kuvataan ja millä tavalla. Ohjaajan pitäisi aina tietää hyvin tarkkaan millaista tunnelmaa kohtauksessa haetaan ja hänen tehtävänsä on ohjeistaa näyttelijöitä siinä mitä heidän roolihahmonsa tekevät ja tuntevat. Käytännössä tämän viimeisen palikan (tarinan hahmojen taustat, motivaatiot, dialogin merkityksen ja juonen kokonaisuuden) hallitsi vain minä ja loppupeleissä toimin showrunnerina joka kohtauksessa, auttaen päättämään kaikki pikku asiat, kuten että onko tässä kohtauksessa kävelykeppi kädessä, laitetaanko punainen vai raidallinen kravatti, kuinka paljon vuorosanoja saa muuttaa ja millä ilmeellä/tunteella ne esitetään.

(Blogi jatkuu kuvan jälkeen.)

Puvustus ja maskeeraus olivatkin mielenkiintoinen osa projektia. Meillä oli kymmenisen henkeä parhaimmillaan valmistelemassa näyttelijöitä suurimpaan kohtaukseen ja sitten vain parin kolmen hengen tiimi kulkemassa mukana joka paikassa, kohtauksissa, joissa näyttelijöitä oli vain muutama. Heitä varten olin koonnut referenssi kuvat kaikista näyttelijöistä, johon olin myös etsinyt aikakaudelle ominaisia esimerkkikuvia hius- ja meikkityyleistä sekä kirjoittanut lyhyet hahmokuvaukset, jotta roolihahmon luonnetta voitiin tukea ulkonäöllä. Vaatetuksessa oli omat ongelmansa, kun aikakausi oli sitä 90-luvun puoliväliä, mutta onneksi monilla näyttelijöistä löytyi sopivia vaatteita omista kaapeista. Budjetti kun ei olisi antanut myöden hankkia koko repertuaaria kaikille näyttelijöille.

(Blogi jatkuu kuvan jälkeen.)

Ulkokuvaukset ja sisäkuvaukset omaavat omat haasteensa. Ulkona ollaan luonnon armoilla ja julkisilla paikoilla ihan tuurin armoilla. Sisätiloissa tilan puute oli viheliäisin ongelma. Studiokuvaus, jota meillä oli yhtenä päivänä green screeniä vasten oli oma erikoisuutensa sekin. Jos normaalissa kuvauspaikassa yritettiin välttää saamasta kuvaan katossa roikkuvaa projektoria tai rumaa lamppua, tai ei haluttu kuvausryhmän heijastuksen näkyvän peilistä tai lasi-ikkunaisesta ovesta, niin studiossa ei edes ole kattoa tai ikkunoita. Ellei niitä sinne rakenna. Kuvan rajaamisella pystyy pelaamaan paljon, mutta silloin tarvitaan hyvää kameramiestä että hyvää äänimiestä, jotta puomimikrofoni ei näy kuvissa eikä kuva ”vuoda” reunoistaan sinne studion lavastamattomalle puolelle.

(Blogi jatkuu kuvan jälkeen.)

Kaikkein tärkeimmäksi tämän draamasarjan pilotin kuvauksissa muodostui kuvausryhmä. Mitä paremmin kaikki tietävät mitä tekevät, sitä paremmin asiat sujuvat. Koska joukkomme koostui suurelta osin opiskelijoista, ei tämä ideaali aina toteutunut. Hommaa tehtiin kuitenkin hyvässä hengessä ja joka päivä jokainen osasi enemmän, joten loppua kohti kaiketi hommatkin luistivat paremmin omalla painollaan. Näyttelijät olivat melkein kaikki vanhoja konkareita, mikä helpotti työtä huomattavasti. Kaikki olivat myös ihanan myötätuntoisia ja ymmärtäväisiä, sillä pienet virheet ja uusintaotot eivät tuntuneet näyttelijöitä haittaavan. Kohtausta jaksettiin harjoitella monta kertaa ennen varsinaista kuvaamista, läkähdyttävässä helteessäkin, jotta sitten kun kamera kävi, kaikki tiesivät mitä pitää tehdä. Ihastuttava huomata, miten hyvällä asenteella kaikki olivat produktiossamme mukana!