76. Yllätysvauva

I’m back! Olipas pitkä tauko. Alun perin aioin pitää pienen kesäbreikin juhannuksesta eteenpäin ja sitten palata bloggaamaan mökkilomailuiden jälkeen (siellä kun ei netti tahdo oikein toimia). Joten kuinkas ollaan nyt jo lokakuun alkupuolella?

Heinäkuussa ihmettelin, kun kuukautiseni jättivät tulematta. Olin lukenut lehdistä, että korona rokote saattoi aiheuttaa moista ja tiesin lähipiiristänikin monia, joilla kuukautiskierto oli rokotteen takia mennyt aivan sekaisin. Minulla rokotteesta oli kuitenkin jo useampi kuukausi. Menkat olivat vain päivän myöhässä, kun pahoinvointi alkoi. Mielialani ailahtelivat laidasta laitaan ja kun olin kolme päivää myöhässä otin asian puheeksi miehen kanssa.

”Olisiko järkevää tehdä raskaustesti?”

”Meillä on alle 1% mahdollisuus saada lapsia luomusti.” Mies vastasi pohtivasti.

”No niin, mutta onhan tämä vähän outoa, en ole koskaan myöhässä… Jos testillä vain suljemme sen mahdollisuuden ensin pois, niin sitten on helpompi mennä lääkäriin vaatimaan tutkimuksia muista vioista.”

Olin suhteellisen vakuuttunut, että minulla on syöpä tai jokin muu vakava tila, jota jouduttaisiin alkaa etsimään ties millaisilla tutkimuksilla. Mr. Scot osti apteekista seuraavana päivänä raskaustestin ja kun kiukuttelin hänelle koko illan ilman mitään järkevää syytä, hän vain hymyili.

Lapset nukkuivat todella huonosti yöllä, heräilivät vuorotellen huutelemaan ja kun lopulta nousin puoli kuudelta ylös käymään pissalla, oli Mr. Scot ollut jo tunnin lasten huoneessa yrittämässä saada nuorimmaista takaisin unten maille. Testin hoitaminen itsessään kävi aika helposti. Tässä vaiheessa kun sitä kokemustakin on jo karttunut. Olin vasta viisi päivää myöhässä, mutta ehdin tuskin nostaa tikun lavuaarin reunalle, kun siihen alkoi muodostua kaksi viivaa ristiin. Järkyttyneenä käänsin koko kapistukselle selkäni ja hoidin vessailut sun muut aamuhommat siinä ennen kuin katsoin takaisin sinisiin viivoihin.

(Blogi jatkuu kuvan jälkeen.)

Positiivinen raskaustesti herättää hyvin monenlaisia tunteita sen mukaan, millaista elämäntilannetta juuri silloin elät. Miss Aprilin odotuksen positiivinen raskaustesti aiheutti riemua ja toivoa, sillä olimme vuoden käyneet läpi epäonnistuneita hedelmöityshoitoja päästäksemme siihen pisteeseen. Häntä oli tekemällä tehty ja epätoivoisesti odotettu. Mr. Berlinin tulosta ilmoittava testi aiheutti puolestaan tyytyväistä hyminää ja ilahtunutta nyökyttelyä, hän kun oli myös suunniteltu, mutta aika vähin vaivoin alkuun saatettu. Kerrasta maaliin tapaus.

Toisin on kuitenkin sitten, kun lapsi ei ole suunniteltu. Miss Wienna ilmestyi tikkuun kahtena viivana, kun olin kolme kuukautta sitten eronnut ensimmäisestä aviomiehestäni, vasta valmistunut uudelle alalle ja etsin vielä vakituista työpaikkaa, sydämeni oli särkynyt ja elämäni korttipakka oli jo valmiiksi sekaisin. Silloin tuijotin tikkua kauhuissani. Olin ollut nielurisaleikkauksessa vain muutama viikko sitten! Menkoista oli jo kaksi kuukautta! Vauvan mahdollinen isä oli pikkujoulujuhlien hetkellinen hairahdus ja olin kokonaan unohtanut hauskapidossa hajonneen kondomin.

Nyt minulla oli vähän samankaltaisia, järkyttyneitä ja epäuskoisia tuntemuksia, kuin silloin 11 vuotta sitten. Helvetti, eihän tämä ole mahdollista, mietin mielessäni, kun kävelin lastenhuoneeseen, jossa Miss Wienna pomppi kerrossängyn yläpunkassa ja Mr. Berlin kiipeili isänsä päällä alapunkassa. Molemmat hihkuivat kovaan ääneen ja Mr. Scot näytti kärsivältä. Näytin miehelle raskaustestiä.

”Positiivinen.” Totesin lyhyesti.

”Ahaa, vai on.” Mr. Scot vastasi ja sulki silmänsä.

Katselin lasten riehumista hetken ja pyörittelin testiä käsissäni.

”Haluatko puhua asiasta?”

Juuri silloin poika loikkasi isänsä naamalle kikattaen ja Mr. Scot ähkäisi tuskaisesti taaperon alla.

”Ehkä myöhemmin.” Totesin miehen puolesta ja vein kiireesti testin pois, jotta pääsin sitten auttamaan lasten kanssa.

Olimme menossa mieheni veljen häihin sinä samana päivänä, joten kiireisen aikataulun lomassa saimme vain muutaman kerran sanan tai kaksi vaihdettua. Ensimmäiseksi sovittiin, että pidetään asia salassa kaikilta – toistaiseksi – ja toiseksi, että varaamme heti maanantaina ajan hedelmöityshoitojamme hoitaneelle klinikalle varhaisraskauden ultraan.

Muistan sen puhelun, kun selitin vastanneelle hoitajalle, että raskaustesti väittää minun olevan paksuna, mutta etten itse siihen usko siihen ja tahdon lääkärin varmistuksen. Hoitaja oli hyvin sympaattinen ja rauhoitteleva. Saimme ajan kahden viikon päähän, jolloin alkio olisi tarpeeksi isoilla viikoilla, että ultrassa käymisestä olisi mitään hyötyä. Ne olivat pitkät viikot, joiden aikana piti esittää, että kaikki oli kuten tavallistakin. Poikamme synttärit osuivat siihen väliin ja hymyilimme vieraille mitään sanomatta. Minulla oli podcast nauhoituksia erilaisten vieraiden kanssa ja äänimainoksen nauhoituksia näyttelijöiden kanssa. Ja koko ajan voin huonommin ja huonommin.

Kahden viikon aikana oksensin vähintään joka toinen päivä ja monesti kaksi kertaa päivässä. Olin järkyttävän väsynyt, nukahtelin sohvalle keskellä päivää, sammuin illalla ennen kuin lapset olivat edes ehtineet sänkyyn asti. Mr. Scot joutui yhtäkkiä ryhtyä tekemään kaikki talouden ruoat, sillä en sietänyt esimerkiksi lihapullan hajua ja kyökissä seisominen sai minut oksentamaan. Tahdonvoimalla puskin läpi Mr. Berlinin syntymäpäivät ja kunhan vieraat olivat lähteneet, juoksin oksentamaan. Oli pakko vain maata aloillaan ja yrittää saada jotain nestemäistä alas kurkusta, mutta pelkkä vesikin oksetti.

Kahdessa viikossa Mr. Scot oli hyvin vakuuttunut, että olen raskaana. Oireet olivat toki aika selkeät, mutta yritin selittää itselleni, että oli vielä mahdollisuus, että ne johtuivat jostain naistensairaudesta. Tai ehkä kyseessä oli tuulimuna raskaus. Kohdunulkoinen raskaus? Olihan niitä vaihtoehtoja sille, miten kaikki ei olisikaan hyvin. Mr. Scotin siemennesteessä oli kuitenkin ollut suuria puutteita silloin, kun aloitimme hedelmöityshoidot, ja vaikka laatu oli yllättäen parantunut hoitojen aikana jonkin verran, oli hänen tavarastaan suuri osa silti ollut joku kuolleita tai vioittuneita siittiöitä.

Eläviä ja terveitä siittiöitä pitäisi yhdessä siemensyöksyssä olla miljoonia. Mr. Scotilla niitä oli vain muutamia satoja. Pelkäsimme molemmat, että jokin tuollainen ”zombi” siittiö (kuten me niitä rakastavasti nimitimme) oli onnistunut linkuttamaan munasolun luokse ja hoitamaan homman. Toki tämä oli epätodennäköisempää, kuin se, että joku niistä sadoista A-luokan sankareista olisi päättänyt näyttää muille pojille, kuinka homma hoidetaan. Ultrassa ollessa jännitimme silti kovin paljon ja tuijotimme pientä tv-ruutua silmä tiukkana, kun lääkärimme ryhtyi töihin.

Tässäkin kokemus on taas puolellamme, sillä silmä on jo niin harjaantunut siihen miltä kohtu ultrauksessa eri kuukautiskierron ja raskauden vaiheissa näyttää, että bongasimme välittömästi istukan ja alkion. Kun tyhjääkin kohtua on tullut hedelmöityshoidoissa tuijoteltua, sitä tulkitsee nopeasti harmaasta söhjöstä ruudulla, että milloin mukana on kyytiläinen. Lääkärimme vahvisti, että sydän sykkii ja rakenteeltaan alkio vastasi kuukautisteni mukaisia viikkoja. Mitään vikaa ei löytynyt mistään ja kaikki oli kuin Strömsössä.

(Blogi jatkuu kuvan jälkeen.)

Lähdimme Felicitas klinikalta varsin ristiriitaisissa tunnelmissa. Päällimmäisenä oli tietysti huojennus ja ilokin, mutta sen alla kyti kaikki se, minkä ajattelemista olimme lykänneet kahden viikon ajan. Odotimme lasta, mitä nyt? Olen töistä opintovapaalla ja minun pitäisi valmistua media-alan ammattitutkinto kourassa joulukuussa. Vauvan laskettuaika oli maaliskuussa. Olin ajatellut, että nyt kun nuo kaksi edellistä oli tehty, keskittyisin pari vuotta uraani, mutta vauva vaatisi kaiken pistämistä jäähylle – taas.

Jos minulle henkilökohtaisesti ajoitus oli huono, niin ei se ollut ideaali perheemme kokonaisuudenkaan kannalta. Meillä on kädet aivan täynnä 3,5 vuotiaan Miss Aprilin tahtoiän kanssa ja 2 vuotias Mr. Berlin on saapunut kuuluisaan uhmaikään. Poikamme ei myöskään puhu vielä ja on juuri aloittamassa puheterapian. Olemme tässä jo vuoden keränneet rahaa oman asunnon rakentamista varten ja aikataulullisesti neljässä vuodessa olisi pitänyt sitä ryhtyä tekemään, mutta äitiys/isyyslomat ovat rahallisesti sen verran tiukkaa, että eihän siinä säästäminen oikein onnistu, kun tulot putoaa ja kulut kasvaa.

”Onko meillä varaa vielä yhteen lapseen?” On hyvin pragmaattinen kysymys, jota kaikkien vanhempien on varmasti mietittävä. ”Onko meillä henkisiä voimavaroja vielä yhteen?” On toinen karumpi kysymys, jota monet unohtavat miettiä. Tukiverkostomme on tällä hetkellä heikompi, kuin silloin, kun ryhdyimme lisääntymispuuhiin. On vähemmän auttavia käsiä. Yhtäkkiä eteen avautui kamalasti kaikkea mitä miettiä. Piti iltamyöhät arvioida, kuinka selviäisimme ja jaksaisimme, mahtuisimmeko edes samaan vanhaan autoomme?

Suunniteltu lisääntyminen on siinä mielessä paljon helpompaa, että silloin näitä asioita on pyöritelty jo etukäteen. Teimme Miss Aprilin ja Mr. Berlinin kohdalla hyvin tietoisia elämänvalintoja, jotta kaikki sujuisi mutkattomasti, rahat riittäisivät, kodissa olisi neliöitä tarpeeksi, auto olisi sopivan kokoinen, opiskelut ja työt asettuisivat oikeisiin ajankohtiin. Vanhemmuus aivan yhtäkkiä ja suunnittelematta, kuten silloin kun päätin pitää Miss Wiennan ja ryhtyä alusta alkaen yksinhuoltajaäidiksi, laittaa urani ja elämäni muuten jäähylle, on niin hirveän paljon rankempaa. Mutta sekin on valinta, jonka voi saada toimimaan.

Me valitsimme pitää tämän yllätyslapsen ja hyväksyä kaikki sen mukana tulevat haasteet. Ehkei sitä ääneen saisi sanoa, että koskaan mitään muuta miettikään? Tänä päivänä kun on ihmisiä, jotka itserakkaasti kovaan ääneen kailottavat, ettei yhtään lasta saa abortoida. Itsehän kuulun päinvastaiseen leiriin, jonka mielestä olisi parempi, ettei yksikään lapsi synny tähän maailmaan niin, ettei häntä haluta. Kyllä vanhemman/vanhempien täytyy olla valmiita joko itse rakastamaan ja hoitamaan lapsensa, tai olemaan valmiita elämään sen tuskan kanssa, että antaa lapsensa adoptioon. Mihinkään näistä valinnoista ei saisi pakottaa! Kyllähän se lapsikin ansaitsee elämisen arvoisen elämän, eikä mitään loputonta kärsimystä ja ylitsepääsemätöntä traumaa sellaisten ihmisten käsissä, jotka eivät häntä koskaan halunneet ja jotka pakotettiin hänet pitämään.

No mutta, en paasaa siitä sen enempää. Jokainen psykologi ja neuvolan työntekijä kertoo sinulle, että lapsen saamiseen liittyy aina niin negatiivisia kuin positiivisia tunteita. Epäröinti on luonnollinen osa vanhemmuutta. Se tunne, että mihin minä oikein olen lähtenyt?! Se tulee melkein väkisinkin kaikille. Minulla se on ollut erityisen vahvana kärsiessäni tästä älyttömästä pahoinvoinnista ja oksentelusta neljä helvetillistä kuukautta. Mitään blogia en ole voinut kuvitellakaan kirjoittavani, kun pelkästään koulutöistä ja perhe-elämästä selviäminen on ollut yhtä suossa rämpimistä. Aion kyllä kirjoittaa viimeistään sitten, kun kävimme niskapoimu ultrassa.

Viisi viikkoa varhaisultran jälkeen pääsimme kurkistamaan takaisin kohtuni sisään ja näimme jo hyvin erinäköisen pikku sikiön, joka muistutti ihmistä eikä papua. Jalat ja kädet viuhtoivat vimmatusti, kun vauvamme uiskenteli ympäriinsä eikä olisi millään malttanut pysähtyä mitattavaksi. On aina huojentavaa nähdä omin silmin, että kyllä vain, siellä mahassa on jotain elävää, kun ei raskauden ensimmäisellä kolmanneksella vielä mitään liikkeitä tunne. Tosin minulla oli ollut niin saatanallista se pahoinvointi, oksentamista edelleen joka toinen päivä, että olin kyllä varma olevani edelleen raskaana. Toki se ei poistanut pelkoa siitä, että jotain saattaisi olla vialla.

(Blogi jatkuu kuvan jälkeen.)

Odottavan äidin toimenkuvaan kuuluu vauvan hyvinvoinnista murehtiminen ja joka kerta sydän jättää lyönnin välistä, kun ultraaminen alkaa. Onko sikiö edelleen hengissä? Se helpotuksen määrä, kun vauva aloittaa potkaisemalla ultraa kohti kiukkuisesti, kun häntä kehdataan häiritä, on parhaimpia tunteita tässä maailmassa. Ja jokainen kerta, kun vauvan pääsee ultran kautta mahassaan näkemään lähentää sinua häneen, ja tekee lapsen olemassaolosta konkreettisempaa. Kun sitten vielä seulontatulokset tulivat kahdessa päivässä normaalein löydöksin, eikä kohonnutta riskiä ollut, saatoimme hyvillä mielin kertoa raskaudesta lähimmille perheenjäsenille, sopivasti Miss Wiennan syntymäpäiväjuhlilla (eipä tarvinnut keksiä tekosyitä sille, miksi kävin oksentamassa).

Kolme viikkoa on nyt kulunut tuostakin jo. Olen nyt raskausviikolla 17 ja kuukauden päästä pääsemme rakenneultraan kurkkimaan pienokaistamme uudestaan. Tällä viikolla raskauspahoinvointini on vihdoin osoittanut jonkinlaisia merkkejä hellittämisestä. Olen onnistunut välttämään oksentamisen, mutta toki, eiväthän raskausvaivat siihen lopu. Kuukauden ajan olen nyt kärsinyt loputtomasta päänsärystä, joka ei helpota, vaikka syön panadolia aamiaiseksi, päivälliseksi ja iltapalaksi. Väsymys, jonka olisi pitänyt väistyä alkuraskauden jälkeen pitää sinnikkäästi minua otteessaan. Olenkin juossut tässä verikokeissa pari viikkoa, kun neuvolassa yrittävät päättää mitä kanssani tehdään.

Kahdesti on jo lääkäriä konsultoitu, mutta vasta kolmas kerta, joka oli eilen, kirvoitti vihdoin lähetteen naistenklinikalle rautainfuusioon. Hemoglobiinini näes laahaa siinä 105 paikkeilla ja ferritiini (rautavarasto) arvo on pudonnut jo neljään (pitäisi olla 30 tai yli). Jännityksellä odotan, että suostuvatko naikkarilla ottamaan minut hoitoon ja koska? Mitkään rautalääkkeet eivät pysy sisällä, ne aiheuttavat joko välitöntä oksentamista tai järkyttävää ripulia. Täytyy sanoa, etten pitkään aikaan ole ollut näin huonossa kunnossa, aivan loppuun ajettu, kuin joku päivittäin ajaisi ylitseni tiejyrällä. Vaan eivätpä raskaudet ole koskaan olleet minulle helppoja.

Tässä samalla olen yrittänyt selviytyä velvollisuuksistani, editoida esimerkiksi sitä tv-sarjan pilottia, joka kuvattiin kesäkuussa. Deadline oli viime viikolla ja kuin ihmeen kaupalla sain oman osuuteni siihen mennessä valmiiksi. Nyt on enää vastaavasta tuottajasta kiinni, että koska pätkä saadaan levitykseen. Seuraavan projektin, lyhytelokuvan, tuotanto on pyörinyt tässä samalla myöskin ja päädyin jopa taustanäyttelijäksi juhlakohtaukseen. Tuntikausien seisoskeleminen korkokengissä pitkän tauon jälkeen tuntui aikamoiselta urakalta, vaikka roolini olikin vain siemailla shampanjaa (alkoholitonta) ja hymyillä hurmaavasti.

Jännästi se elämä vaan ei pysähdy, vaikka sinulla olisi kuinka huono olo. Kotona on edelleen kolme lasta, jotka tarvitsevat äitiään. Kai tässä jonkinlainen parisuhdekin on vielä olemassa? Työt ja koulu vaativat tekemistä. Ehkä elämä sitten pysähtyy, kun päätyy sairaalaan? Toivon, etteivät asiat mene niin pitkälle, vaan piipahdan osastolla vain kylässä, saamassa rautaa suoraan suoneen, jonka jälkeen olen sitten teräsnainen? Ja selviydyn kaikista elämän haasteista kuin leikiten.