77. Rautainfuusio

Koin kunnon déjà-vu elämyksen, kun kävelin Espoon sairaalan neljännen kerroksen synnytysosaston aulaan. Kaksi vuotta sitten olin odottanut täsmälleen samassa paikassa ennen sektiota. Tosin nyt en ollut sektioon tulossa, se tapahtuisi toivottavasti viikolla 10 ensi vuonna, eli vasta viiden kuukauden päästä. Hassu ajatella, että en ole vielä edes raskauden puolessavälissä ja kävelin korollisissa nahkasaappaissa ja reisimittaisessa mustassa hameessa synnytysosaston odotusaulaan. Viiden kuukauden päästä, kun maha olisi valtava, en enää kopistelisi koroissa ja hamosessa ilmoittautumispisteeseen, vaan vaappuisin paikalle kuin uupunut pingviini.

”Huomenta! Olenhan oikeassa paikassa? Olen tulossa rautainfuusioon kello 8:30.”

Kaksi kätilöä vilkaisi minuun kulmiensa alta, ja sitten nuorempi alkoi opastaa vanhempaa siinä, miten rautainfuusioon saapunut potilas merkitään tietokantaan. Yritin olla ottamatta nokkiini siitä, etteivät edes tervehdystä viitsineet sanoa, pyysivät vain kohta työntämään molemmat ranteet korkeiden muovipleksien raosta (jollaisia on koronan takia nykyään kaikissa tiskeissä), jotta pääsivät rengastamaan minut kuin pyydystetyn linnun.

”Voit istua aulaan odottamaan, kätilö hakee sinut siitä.” Vanhempi nainen tokaisi ja nytkäytti päätään kohti turkooseja nojatuoleja, joiden selkänojat olivat hullunkurisen suuret.

Hymyilin naisille ystävällisesti ja istuin yhdelle sohvista, jonka selkänoja oli hiukan pystympi kuin kammottavien nojatuolien. Muistin, että Mr. Scot oli joutunut kiskomaan minut ylös yhdestä noista Liisa Ihmemaassa istuimista, silloin kaksi vuotta sitten, sillä tuolin kulma oli aivan liian takakenossa viimeisillään raskaana olevan naisen päästä siitä ylös omin avuin. Kauaa en kuitenkaan joutunut odottelemaan, vaikka olinkin saamieni ohjeiden mukaisesti 15 minuuttia etuajassa, sillä reipas ja ystävällinen kätilö huuteli kohta nimeäni selkäni takaa.

Tämä kätilö johdatti minut mutkittelevaa käytävää pitkin syvemmälle osaston syövereihin ja yllätyksekseni pysähdyimme käytävän päähän, sen sijaan, että olisimme menneet johonkin huoneeseen. Käytävällä oli kolme siirrettävää väliseinää, ehkä metrin leveää. Ensimmäisen takana istui jo potilas – näin hänestä vain jalat – sekä hänen miehensä, joka piteli vaimon kättä. Minut istutettiin toiseen välikköön, jossa oli samanlainen pyörivä nahkanojatuoli kuin laboratorioissa, eli sellainen, joissa yleensä istutaan, kun joku ottaa sinusta verikokeita. Yritin ottaa mukavan asennon sillä aikaa, kun kätilö hyöri ympärilläni puhua pulputtaen.

”Olen juuri sekoittanut sinulle tämän rautainfuusion.” Nainen sanoi osoittaen ruskeaa litkua.

”Tiputamme sen hiljakseltaan, ensin vähän hitaammin ja sitten voimme lisätä, jos ei tule mitään oireita. Harvemmin tulee.”

Seuraavaksi kätilö ripusti myös tipan metalliseen telineeseen.

”Fuusion jälkeen huuhtelemme vielä suonen. Sitten pääsetkin lähtemään. Aikaa menee noin tunti.”

”Selvä.”

Kätilö otti esiin kanyylin ja kiristyssiteen, mikä sai vihdoin pienet perhoset lepattelemaan vatsassani. En pelkää piikkejä, mutta minulla ei ole mitään hyvää sanottavaa kanyyleistä. Jostain syystä niitä ei ikinä saada laitettua käteeni kivuttomasti.

Kätilö tutki kämmenselkääni ja mutisi mietteliäänä. Ihon naputtelusta ja käden kääntelystä huolimatta nainen ei ollut tyytyväinen vaan hymisi ja mumisi lisää. Kiristyssiteen asentamisen jälkeenkään hän ei tuntunut näkevän suonia kunnolla. Mihin olen kyllä siis tottunut, sillä kämmenselkäni ovat aivan sileät, suonet eivät paljaalla silmällä näy läpi lainkaan, ja sama tilanne on silloinkin, kun olen laihassa kunnossa, mutta toki näin pullukkana lisänä on vielä ”pehmennys kerros”. Kätilö päätti kuitenkin yrittää ja käski minun pumpata kättä nyrkkiin ja auki, jotta suonet pullistuisivat.

Tein työtä käskettyä sillä aikaa, kun kätilö haki hanskat, desinfioi kätensä ja avasi kanyyli paketin. Irvistin tahtomattanikin, kun näin kanyylin yli viisisenttisen neulan. Kätilö hieroi oikean käteni kämmenselkää kulmat kurtussa, puisteli vähän päätään ja ilmoitti sitten, että pistää nyt. Ai hemmetti, että se sattui. Selkäni kääntyi kaarelle ja haukoin henkeä, yrittäen hillitä reaktiotani, sillä tiesin tämän kestävän vain hetken.

”No ei, ei nyt ei – ei mennyt edes sinne päin!” Kätilö kuitenkin murahti ja muljutteli piikkiä ihoni alla, etsien suonta.

Teki mieleni huitaista naista, mutta purin vain hampaitani vastakkain ja käänsin päätäni pois. Onneksi kätilö kuitenkin luovutti, veti kanyylin pois ja painoi paperia haavalle.

”Ei onnistu. Eikä mitään järkeä lähteä kiduttamaan sinua yrittämällä monta kertaa uudestaan. Soitan ihan suosiolla anestesialääkärin pistämään tämän.”

Tunsin päästäväni ilman purkautumaan keuhkoistani, vaikken ollut edes tajunnut pidättäneeni hengitystäni. Kämmenselkään jäi inhottavasti pistelevä kipukohta, jonka kätilö teippasi piiloon. Nainen kiirehti soittamaan anestesialääkärille, joka lupasi tulla heti, ja olikin paikalla ennen kuin kätilö ehti pestä kätensä ja hakea uuden kanyylin pyörillä rullattavalle pöydälle. Samalla minä yritin varautua henkisesti uuteen kidutukseen ja muistuttelin itseäni siitä, että pistäminen oli vain pieni paha verrattuna siihen hyötyyn, mitä infuusiosta olisi.

Anestesialääkäri oli eläkeikää lähentelevä, pitkä, rusinan ryppyinen ja laiha nainen, jolla oli tomera meininki. Hän nappasi satulatuolin sermin takaa ja rullasi sillä eteeni käytävän poikki, esitellen samalla itsensä. Sen tehtyään hän alkoikin heti sättimään kätilöä.

”Siis ei! Miksi sinä kämmenselkään rautainfuusion laitat? Ei, ei, se laitetaan isoon suoneen! Eihän tuossa ole mitään järkeä! Kyynärtaipeeseen se laitetaan!”

Kätilö yritti jotain sopertaa takaisin, mutta ane oli jo kääntänyt minuun huomionsa.

”Anna käsi tänne.” Hän komensi kipakasti ja ojensin epäröimättä vasemman käteni.

Anestesialääkäri rullasi hihani ylös ja tutkaili kyynärtaivetta.

”Siinä on ainakin tähän mennessä ollut luotettava suoni.” Kerroin auliisti, sillä vasurista kaikki verikokeet aina otettiin eikä sen kanssa ikinä ollut mitään ongelmia (toisin kuin oikean käden kanssa, jossa tuli lähes poikkeuksetta hutilyöntejä).

”Jaa. Eivät nämä suonet kyllä kunnolla näy täälläkään.” Ane vastasi tiukkana.

Hymyilin hermostuneena.

”No, kanyylien kanssa on aina vähän ongelmia.” Myönsin jännittyneenä.

Anestesialääkäri vain nyökkäsi, köytti käteni kiristyssiteeseen ja otti uuden kanyylin. Odotin tuntevani taas kipua, kun ane työnsi kookkaan piikin ihooni, mutten tuntenut mitään. Yritin vetää henkeä rauhallisesti ja huomaamatta, helpottuneena, sillä aikaa kun anestesialääkäri muljutteli piikkiä suoneen, edelleen ihan kivuttomasti, ja murahti sitten nyökäten.

”On se siellä, mutta on luikerteleva suoni. Tämä ei välttämättä toimi ja joudumme etsimään toisen ison suonen, mutta kokeillaan.”

Kätilö, joka oli häilynyt anen takana odottamassa komentoja, kiirehti välittömästi laittamaan tippaletkun nestepussiin ja ojensi toisen pään anestesialääkärille, kunhan kirkas neste oli valunut päähän asti. Sillä aikaa ane teippasi kanyylin (puheistaan huolimatta) paikalleen. Kun tippaletku oli kiinni, katsoimme kaikki odottavaisina ylös nestepussia kohti, minka annostelijan kätilö käänsi päälle. Neste ei valunut. Anestesialääkäri tarttui kanyyliin ja väänsi sitä aavistuksen takakenoon. Tippa alkoi valua. Ane päästi kanyylista irti ja tippa pysähtyi.

”Joudut laittamaan tähän vedon. Jossei kanyyli ole juuri oikeassa kulmassa näin – ”

Taas ane käänsi kanyyliä ja tippa alkoi valua vauhdikkaasti.

”Niin mitään ei mene suoneen.” Anestesialääkäri päätti lauseensa ja irrotti kanyylistä otteen, jolloin tippakin pysähtyi.

Vaikka ane sanoi, että kätilön pitäisi tehdä veto hän kuitenkin teippasi kanyylin kenoon itse. Siitä huolimatta pelkästään se, että vaihdoin käden asentoa vähän sai tipan pysähtymään. Lopputuloksena minun oli sitten pidettävä kättä suoraksi ojennettuna (tai ehkä vähän yli) koko tunnin. Pois lähtiessään anestesialääkäri kyllä sanoi, että jos tipan kanssa olisi hankaluuksia hän voisi sen uudelleen laittaa, mutta en edes harkinnut sitä vaihtoehtoa, kun pienellä käden liikkeellä pystyin itse kontrolloimaan tiputusta. Enkä katunut päätöstä edes tunnin päätteeksi, vaikka käsi olikin jo kipeänä ojentamisesta.

Kunhan kanyylin toimivuus oli vahvistettu, vaihtoi kätilö kirkkaan nesteen siihen rautainfuusioon. Lähes kuparisen värinen litku alkoi valua letkua pitkin kohti kättäni ja odotin jännityksellä miltä se tuntuisi. Aivan pientä kihelmöintiä oli ehkä havaittavissa, ja sitä tunsin vahvempana silloin tällöin tiputuksen aikana, mutta aina jos tunne vähänkin vahvistui nostin vaivihkaa kättäni koukkuun ja tippa hidastui, jolloin tunne hälveni. Tällä tavalla mukavasti itse kontrolloin olotilaani ilman, että täytyi kätilöä vaivata. Alkuunsa kätilö hyrräsikin ympärilläni kovin, kyseli jatkuvasti tuntoja mahdollisten sivuoireiden varalta ja yritti vähän small talkiakin, mutta kun kävi selväksi, että otin homman rauhallisesti ja pläräsin tyytyväisenä kännykkääni, niin hän siirtyi aikaisemman potilaan luokse.

Siinä käytävällä istuskellessa oli vaikea olla kiinnittämättä huomiota muihin potilaisiin. Kätilö haki lääkärin tutkimaan minua ennen saapuneen naisen, jonka ajanvaraus oli jostain syystä kadonnut järjestelmästä ja ties kuinka pitkään pariskunta oli joutunut odottamaan, ennen kuin heidät ohjattiin yhteen tutkimushuoneista. Kuulin pariskunnan supisevan tulehtuneesta sektioarvesta ja minun ei olisi kai pitänyt yllättyä, kun sermin takaa löytyi myös ihan vastasyntynyt vauva kantokopassa (näin hänet vasta parin siirtyessä). Vauva oli nukkua tuhissut tyytyväisenä koko odotusajan.

Seuraavaksi käytävälle ohjattiin hyvin väsynyt ja hyvin viimeisillään raskaana oleva nainen, joka oli paikalla vauvan liikkumattomuuden vuoksi. Hänet laitettiin käyrille seurantaan (siinä käytävällä penkillä istuen? tosi mukavaa) ja kätilö lupaili lääkärin tarkistavan ultralla tilanteen, kunhan käyrät oli otettu. Kuulin lohduttavan sydämensykkeen jonkin aikaa sermin takaa ennen kuin kätilö käänsi laitteesta äänet pois. Minun rautainfuusioni oli jo tippunut loppuun ennen kuin naapurini pääsi jatkotutkimuksiin. Hassusti nuo ihmiskohtalot, joista pääsee näkemään pienen vilauksen, jäävät kuitenkin vahvasti mieleen kummittelemaan. Toivottavasti kaikki meni hyvin molemmilla naisilla.

Kun rautainfuusio oli kokonaan valunut huikkasin asiasta kätilölle hänen porhaltaessaan ohi kiireisen näköisenä. Nainen lupasi palata ihan kohta luokseni ja tulikin hetkessä takaisin vaihtamaan letkun suolaliuokseen.

”Seuraavaksi huuhdellaan.” Hän kertoi, mikä minusta kuulosti hullunkuriselta.

Tippa ei ollut montaa minuuttia paikallaan, kun kätilö oli jo tyytyväinen. Hän varmisti vielä moneen kertaan vointini ja haki verenpainemittarin, jonka mukaan paineeni olivat erinomaiset (ihmettelen vähän miksi kätilö oli niin kovin hämmästynyt tuloksesta) ja sitten olikin kanyylin irrotuksen aika. Se ei onneksi tuntunut juuri miltään ja painettuani pistohaavaa viitisen minuuttia tiukasti peukalon alla sain luvan lähteä.

”Kuukauden päästä sinun pitää käydä verikokeissa niin nähdään, miten fuusio on toiminut.”

”Tarvitseeko minun syödä rautalisää sinä aikana?”

”Ei tarvitse. Katsotaan nyt miten tämä on auttanut ja mietitään sitten jatkoa.”

”Ja jos rauta-arvot eivät ole nousseet kunnolla, tehdäänkö sitten uusi fuusio loppuraskaudesta?”

”Kyllä, mutta yleensä tämä kyllä toimii tosi hyvin.”

Kätilö oli hyvin vakuuttuneen näköinen, joten annoin asian olla, vaikka neuvolalääkäri olikin epäillyt minulla raudanimeytymisongelmaa. Kuukauden päästä sen sitten näkisi.

Oloni oli ehkä jopa hiukan euforinen, kun suunnistin sokkeloiset käytävät takaisin aulaan. Aulassa, joka oli aiemmin ollut tyhjä, oli nyt kolme pariskuntaa odottelemassa, kaikkien vaimot mahat pinkeinä palloina. Tunsin olevani aivan väärässä paikassa, kun pysähdyin pöydän kulmalle vetämään takin ja kaulahuivin päälleni. Minusta kun ei vielä päällepäin näe, että olen raskaana, kiitos olemassa olevien liikakilojen (tai lantion muodon), joihin pienesti pyöristynyt alavatsa katoaa huomaamatta. Tunsin pariskuntien katseet itsessäni ja olin oikeastaan aika tyytyväinen teipattuun kämmenselkääni, jonka pistämisen kätilö oli ryssinyt, sillä se oli ainoa näkyvä vihje siitä, että olin ollut sairaalassa hyvästä syystä.

Oloni oli huojentunut ja iloinen, kun ajoin 40minuutin matkan kotiin. Niin pitkään minusta on tuntunut, etten saa mitään apua huonovointisuuteeni ja väsymykseeni terveydenhuollosta, että kärsimykseni vaan sivuutetaan, että pelkästään se, että jotain on edes yritetty tehdä, teki minut onnelliseksi. Odotin muuttuvani silmänräpäyksessä takaisin energiseksi omaksi itsekseni, mutta eihän se ihan niin mennyt. Adrenaliinimyrsky laantui siihen mennessä, kun kaarsin kotipihaan parkkiin ja uupumus palasi sen tilalle. Olin matkalla pysähtynyt ostamaan lounasta ja välipalaa kaupasta (yksi kaupan asiakkaista oli katsonut teipattua kättäni kauhuissaan ja ottanut kiireesti etäisyyttä) ja syötyäni vähän päätin mennä hetkeksi lepäämään.

Heräsin kaksi tuntia myöhemmin siihen, että Miss Wienna tuli kotiin koulusta. Raahauduin alakertaan ja tyttö piti minulle seuraa, kun söin lounasta, puhua pulputtaen, kun minä nökötin nuutuneena pöydän toisella puolella. Ihmeparantumista ei ollut tapahtunut. Ensin ajattelin, ettei infuusiolla ollut kerrassaan mitään vaikutusta, mutta nyt kun katson taaksepäin, ja rautainfuusiosta on jo neljä päivää, tajuan, että itse asiassa asiat ovat vähän paremmin. Ensinnäkin, olen onnistunut tekemään ruokaa kaksi kertaa. Kuten viimeksi kerroin on ruoanlaitto ollut 100% Mr. Scotin vastuulla nyt neljä kuukautta. Ihan ajattelematta tein kuitenkin lounaan niin lauantaina kuin sunnuntaina ja voin vain vähän huonosti sen aikana.

Toiseksi, olen jaksanut leikkiä lasten kanssa. En koko ajan joka päivä, mutta sen sijaan, että makaisin sohvalla ja vähän vasemmalla kädellä osallistuisin pentujen touhuun, olen useampana päivänä nyt jaksanut heittäytyä fyysisesti ihan kunnolla mukaan tohinaan, ihan siis 45 minuuttia kerrallaan. Mies jopa väittää, että posliinin kalpeilla kasvoillani on nyt vähän punaa. Kysyin kipakasti, että mitä vikaa viimeaikaisessa vampyyri lookissani on? Mihin Mr. Scot vain nauroi, että eikö elävä ole parempi kuin kuollut. Pientä henkiinheräämistä on siis ilmassa, vaikka pahoinvointi on edelleen aika pahaa iltaisin, välillä jää ruokakin syömättä, vaikka lounaalla olisi uponnut kuinka hyvin.

Päivästä riippuen väsähdän edelleen illalla ennen lapsia ja sammun sänkyyn ennen heitä. Mutta valoa näkyy tunnelin päässä. Olisin tietysti toivonut, että rautainfuusio on ”quick fix”, mutta taisin odottaa vähän liikaa ja liian nopeasti. Ei raskaus ole kuitenkaan ”kadonnut” minnekään ja se tuo aina mukanaan omat epämukavuutensa ja ikävyytensä. Kaikki parannus entiseen on kuitenkin sydämellisesti tervetullutta ja voin vain toivoa, että tilanteen paraneminen jatkuu edelleenkin.