79. Rakenneultra ja murtunut jalka

Pidensin hiukan pienen laukun hihnaa, jotta sain sen roikkumaan vatsani päälle. Teevesi oli jo kiehunut, joten kaadoin höyryävän nesteen KeepCup mukiini, jossa teepussi odotteli. Earl Greyn hautuessa täytin juomapullon ja sujautin sen ensimmäisenä laukkuun. Seuraavaksi linkutin kainalosauvoilla ruokakaapille ja otin esiin pienen kuivakakun, jonka Mr. Scot oli eilen minulle ostanut. En voinut kantaa kakkua kädessä, sillä tarvitsin molempia käsiä kainalosauvojen käyttelyyn, joten viskasin kakun pöytätasolle teekupin viereen.

Taituroin itseni sauvoilla kakun perässä takaisin teekupin luokse, viimeistelin teen ja pakkasin sitten molemmat pieneen laukkuuni juomapullon viereen. Seuraavaksi oli linkutettava työhuoneelle, musta kassi kaulassa heilahdellen. Onneksi matkaa ei ollut montaa metriä, sillä jokainen askel vihloi jalkaani kivuliaasti, vaikka kuinka yritin vain raahata sitä mukana. Lääkäri oli ehdottomasti kieltänyt laittamasta lainkaan painoa kahdesta kohtaa murtuneelle, oikealle jalalleni, mutta edes kainalosauvoilla koikkelehtiessa liikkuminen ei ollut täysin kivutonta. Kaiken lisäksi käsiini oli pikkuhiljaa muodostumassa kivuliaat känsät, jotka näkyivät suurina, punaisina läiskinä peukalon ja etusormen välissä.

Päästyäni työtuolin viereen asettelin sauvat nojaamaan pöydän kulmaan ja seisoin yhdellä jalalla niin kauan, kunnes olin saanut laukun sisällön tyhjennettyä läppärin molemmille puolille ja sain vihdoin hilattua takapuoleni näppärästi pyörivän työtuolin nahkaiselle pehmusteelle. Oli pakko huokaista samanaikaisesti helpotuksesta, että turhautumisesta. Tunsin oloni invalidiksi, ja sellainen kai tavallaan nyt olinkin. Olen aina ottanut itsestäänselvyytenä, että pystyn hoitamaan asiani itse. Nyt yhtäkkiä teemukin kantaminen työhuoneeseen vaati hirveän operaation ja apuvälineitä. Miten olenkaan koskaan ottanut liikuntakyvyn itsestäänselvyytenä?

Avasin läppärini kirjoittaakseni edellispäivän rakenneultra käynnistä, mutta huomasin ajatusteni ajelehtivan lähinnä seuraavaan kahdeksaan viikkoon, jonka ajan jalkani olisi kipsissä. Olin maanantaina onnistunut astumaan harhaan kotiportaissa, kun lähdin niitä alas laskeutumaan, ja mursin ensin kantapääni portaan reunaan, sitten vielä rusahtaen jalkapöytäni seuraavalle askelmalle, ennen kuin sain kännykän pudotettua kädestä ja kiskaistua itseni kaiteesta nykäisten alas takapuolelleni portaille. Oikea jalka vääntyi minun ja seinän väliin ja purskahdin välittömästi itkuun. Siitä yleensä tietää, että ihan oikeasti sattui pahasti, kun alkaa heti itkeä ja vaikeroida.

Raahasin itseni käsivoimin kaidetta pitkin alas, sillä en pystynyt enää astumaan oikealle jalalleni lainkaan, se ei vain pitänyt alla. Seiniä ja tuoleja apuna käyttäen pääsin pakastimelle, josta kaivoin esiin kylmäpakkauksen, minkä käärin keittiöliinaan. Jotenkin pöytää myöten melkein ryömien pääsin sohvalle, jossa aloin sitomaan jalkaani kylmäkääreeseen, samalla kun itkin koko ajan. Laitoin heti viestiä miehelleni ja siskolleni, että kaaduin portaissa ja sitten yritin soittaa sairaalan päivystykseen. Olin edelleen linjalla jonossa, kun mies 20 minuuttia myöhemmin käveli ulko-ovesta sisään ja puoliksi kantoi minut autoon, jotta pääsimme lähtemään sairaalaan.

Kuusi tuntia myöhemmin olin käynyt niin röntgenissä kuin tietokonetomografiassa, saanut jalkani pakettiin ja todennut, että kaikki loppuvuoden suunnitelmat menisivät uusiksi. Sydämestä vähän kirpaisi, kun soitin matkatoimistoon ja peruutin Rooman matkamme jo neljännen kerran. Varasimme ensimmäisen kerran matkan Roomaan ”häämatkaksi” ja silloin lentoyhtiö peruutti reissumme (koko lento, jolla meidän piti mennä, peruuntui). Myös koronan takia matkamme on jouduttu peruuttamaan. Viimeksi vain siirsimme matkaa. Mutta nyt, 21 päivää ennen lähtöä, soitin matkatoimistoon taas. Ja toisin kuin aikaisemmilla kerroilla, olin nyt liian myöhässä.

Matkaehdot ovat tietysti rajatut, ihan milloin vain ei voi tehdä muutoksia reissuunsa, ja kun peruutus tuli näin myöhään mätkähti siitä hotellin ja lentoyhtiön peruutuskulut emmekä saaneet kuin puolet matkarahoista takaisin. Ihan itkettää, kun mietin, miten lähellä olimme tällä kertaa matkan toteutumista, mutta sen takia, että minä en osaa kävellä portaissa, menetimme satoja euroja ja lomareissumme. Emme voineet edes siirtää matkaa, sillä raskauden loppuvaiheessa ei suositella enää lentämistä ja sitten taas vauvaa ei voi tuosta vain jättää kotiin hänen synnyttyään, eikä matkaa voinut siirtää vuoden päähän (tai pidemmälle) ja siitäkin olisi näin lyhyellä varoitusajalla tullut muutoskulut maksettavaksi. Joten hyvästi Rooma ja babymoon.

Turha tietysti itkeskellä lomareissun menetystä, kun olisi voinut henki mennä, vammautua pysyvästi tai saada keskenmenon. On kai kuitenkin luonnollista itkeä sitä, että en voi järjestää kotona joulua, en voi ajaa autoa, en voi kantaa poikaani sylissäni tai mennä lasten kanssa metsäretkelle, en edes päiväkävelylle. Mutta onneksi vain uuteen vuoteen asti – paitsi jos jalkani ei parane. Vieläkin on kyseenalaista, että joudutaanko kantapääni leikkaamaan. Uusi röntgen otetaan kahden viikon päästä, jolloin kirurgi päättää asiasta. Toivottavasti luutuminen onnistuu mallikkaasti ilman operaatiota ja vain 8 viikkoa sauvakävelyä kipsin kanssa riittää parantamaan tämän kömpelyksen harha-askeleen jälkiseuraamukset.

Jännitin aikalailla eilen, kun menimme rakenneultraa, sillä pelkäsin, että kompuroinnillani oli ollut näkymättömiäkin seuraamuksia, tälle pienelle kanssamatkustajalleni. Kahdessa edellisessä raskaudessa istukka oli kiinnittynyt kohdun etuseinämään, mikä esti minua tuntemasta sikiöiden liikkeitä ennen kuin rakenneultran jälkeen, reippaasti yli viikon 20. Nyt kuitenkin on ollut toisin. Ultrassa varmistui, että istukka on tällä kertaa kiinnittynyt taka-sivuseinämään, vähän vasemmalle, syvälle taakse, minkä takia olenkin yllätyksekseni tuntenut liikkeitä jo suunnilleen raskausviikosta 16 lähtien – aikaisemmin kuin koskaan ennen! Kaatumiseni jälkeenkin vauva on lohduttanut minua potkimalla pikkuruisilla jaloillaan, vahvistaen olevansa jos ei muuta, niin ainakin hengissä.

Murehdimme muutenkin rakenneultraa, sillä kuten olen kertonut, on olemassa aavistuksen suurempi mahdollisuus, että lapsessamme olisi jotain vikaa. Hermoilin koko aamun odotellessamme kotona lähtöä Helsingin keskustaan, jonne täältä Vantaan takapajulasta ajaa 40 minuuttia. Alun perin meidän piti tavata miehen kanssa keskustassa työ- ja koulupäivien lomassa, syödä yhdessä lounas ja palata sitten takaisin omiin hommiimme. No, nyt kun minä en voi enää ajaa ja tarvitsen henkilökohtaisen kuskin joka paikkaan, mies ottikin etäpäivän ja onneksi minun kouluhommani saatiin siirrettyä vain iltapäivälle. Valitettavasti maailma ei pysähdy vain siksi, että sinuun on sattunut.

Kaikki ultrat pääkaupunkiseudulla on keskitetty HUSin Bulevardin toimipisteelle, joka on jo tullut meille tutuksi tässä viimeisen neljän vuoden aikana. Oli huojentavaa tietää minne parkkeerata auto (toki tienvarsipysäköinnissä on aina oma arpaelementtinsä) ja mistä ovesta mennä sisään. Mr. Scot taskuparkkeerasi auton niin pieneen väliin, että itse en olisi uskaltanut edes yrittää, ja tällä kertaa Bulevardin hissikin toimi (en tiedä miten olisin kiivennyt neljä kerrosta portaita sauvoilla, käyttämättä lainkaan oikeaa jalkaa). Joten olimme minuuttia vaille varatun ajan kirjautumassa sisälle itsepalvelu automaatilla emmekä montaa minuuttia ehtineet käytävän penkillä nököttää, kun alle kolmekymppinen nainen tuli kutsumaan meidät sisälle.

Harva potilas kaiketi tulee ultraan jalka kipsissä ja kainalosauvoja käyttäen, joten se piti ensin kauhistella ja selitellä läpi, ennen kuin pääsimme itse asiaan, minä makaamaan selälleni ja kätilö pruittailemaan mahalleni geeliä. Yritin valmistautua pahimpaan ja samalla toivoin parasta, kun ultraus alkoi. Ruudulle ilmestyi harmaata mössöä, josta harjaantuneella silmällä huomasi lähes välittömästi pienten raajojen liikettä, kun sikiö möyri mustalta näyttävässä lapsivedessä. Elossa. Se tuntuu olevan aina ensimmäinen ajatukseni ultrauksessa. Lapsi on hengissä. Kunhan se on vahvistettu voi vähän rentoutua ja keskittyä muihin asioihin.

Vaikka istukka ei ollut edessä vaan takasivulla, oli ultrauksessa ”näkyvyys erittäin haastava”, kuten kätilö oli tietoihini jälkikäteen merkinnyt. Sydämen suonia metsästettiin vaikka kuinka pitkään, samoin aivojen lohkoja. Eikä niissä mitään vikaa siis ollut, näkyvyys oli vain niin heikko, ettei yksityiskohtia ollut erottaa. Vauva ei myöskään halunnut tehdä yhteistyötä, vaan käänsi kasvonsa aina ylöspäin kun halusimme nähdä kalloon sisälle, käänsi kasvonsa poispäin kun halusimme nähdä mahdollisen huulihalkion ja kiemurteli selälleen kun yritettiin tutkia sydäntä. Selkärankaansa hän kuitenkin esitteli oikein mielellään, ja samoin levitteli haarojaan, joten ainakin sukupuoli tuli selväksi.

Kun menimme Miss Aprilin rakenneultraan olin pukeutunut vaaleanpunaiseen. Mr. Berlinin ultrassa oli ylläni vain sinistä. En ollut kummallakaan kerralla tiennyt kumpi oli tulossa, mutta sattumalta värit olivat osuneet kohdilleen. Tällä kertaa, kun aamulla puin päälleni, huomasin jähmettyväni peilin eteen kiinnittäessäni ruusukultaisia, pinkkikivisiä korvakoruja. Paidassani oli vaaleanpunaisia ja mintunvihreitä kuvioita ja yhtäkkiä minulla oli ennakkoaavistus, että tämä tyttömäinen lookki tarkoitti jotain. Yritin selittää itselleni, että se oli kaikki hölynpölyä, ja mintunvihreä kävisi ihan hyvin pojallekin, mutta kun kätilö vahvisti, että hänestä sikiö näytti tytöltä, totesin mielessäni ”no niinpä tietysti”. Ja koska vauva aukoi jalkojaan niin auliisti näin kyllä ihan itsekin, että no tytöltähän tuo kyllä vahvasti näyttää.

En voinut olla katsomatta Mr. Scottiin ja virnistämättä. Minä olin koko ajan veikannut poikaa, hän tyttöä.

”Tarvitseeko aina olla oikeassa?” Kysyin mieheltä, joka puisteli päätään naureskellen, ehkä aavistuksen pettyneenä.

Ehkä meidän olisi pitänyt osata arvata sukupuoli jo aikaisemmin, niin monta kertaa kätilö ultratessaan kehui, että miten kauniit kasvonmuodot vauvalla oli, miten nätti päänmuoto, ja kauniiksi hän jatkoi lapsen kuvailua sukupuolen varmistumisen jälkeenkin. Sukupuolikeskusteluun päädyttiin muuten niin, että minä kysyin hölmönä, että onkos tuo pikkupojan vehje ja osoitin napanuoraa, joka heilui sopivasti jalkojen välissä. Ehkä silmäni ei ole sitten kuitenkaan niin harjaantunut ultrakuvaan kuin kuvittelin, kun niin erinomaisesti erehdyin näkemästäni.

En myöskään ymmärrä miten tuollaisesta röntgenkuvan tyyppisestä luurangosta kukaan voi sanoa, onko hahmo siro tai sievä, mutta Mr. Scot nyökytteli kätilölle päätään ja totesi huomanneensa ihan saman, että kauhean nätti rakenne tällä vauvalla. Ihan tosi? On vai? Miksen minä näe sitä? Mukaan kotiin saamassamme ultrakuvassakin vauva näyttää minusta enemmänkin sarkofagissa lepäävältä muumiolta, kädet nätisti rinnan päällä, kuin kauniilta tytöltä. Mutta ehkä se oli sitä isänrakkautta, että Mr. Scotin silmät näkivät jo ultrakuvissa sievän nöpönenän, isot silmät ja sen taitavan pikkurillin, minkä ympärille isukki sitten kiedotaan.

(Blogi jatkuu kuvan jälkeen.)

Minähän olen aina halunnut paljon tyttöjä, vaikka saatuani yhden pojan olenkin lämmennyt huomattavasti poikien äitinä olemiselle, joten olen, miehen sanoja lainatakseni ”omahyväisen tyytyväinen” tähän tulokseen. Olisi tosin ollut ihana saada lapsia tasaluku molempia – kaksi tyttöä, kaksi poikaa. Tiedän myös, että Mr. Scot olisi toivonut veljeä Mr. Berlinille, mutta eihän hän ollut muuta kuin onnellinen uutisesta. Se kaikkein oleellisin tieto meille oli kuitenkin se, että kätilö arvioi masuasukin olevan ”normaalisti kasvanut ja kehittynyt sikiö”. Kaikki arvot ja mitat osuivat keskiarvoon, ei liian iso eikä liian pieni. Juuri sopiva.

Vaikka pienihän hän on edelleen. Pään halkaisija on viisi senttiä, reisiluun pituus kolme ja puoli senttiä, mikä mini-ihminen! Painoa arviolta 357 grammaa ja päästä varpaisiin pituuden pitäisi olla jotain 25 sentin luokkaa. Voitko edes kuvitella? Hänet jos ottaisi nyt kädelle köllimään olisi niin pikkuriikkinen olento, kuin voi olla. Sen takia raskautta onkin vielä puolet jäljellä, kasvamista paljon vielä tehtävä. Ultra oli raskausviikolla 20+4 joten tästä etapista ollaan jatkossa onneksi voiton puolella. Myöskin sen suhteen, että suurimmat viat ja ongelmat olisi pitänyt tähän mennessä jo huomata. Vaikka todellisuushan on, että satavarma ei koskaan voi olla. Pitkälle ollaan joka tapauksessa päästy, siitä alkiosta, joka näytti ensimmäisessä ultrassa papaijalta, niin nyt sentään mahassa on selkeästi sentään jokin ihmisen kaltainen olento (isän mielestä kaunis, äidin mielestä alieni).

(Blogi jatkuu kuvan jälkeen. Kuva Vau.fi sivustolta.)

Huomattavasti huojentuneemmalla mielellä menimme ultran jälkeen kiinalaiseen syömään ja yritimme sopeutua ajatukseen uudesta tyttärestä perheessä, että pyöritellä päässämme, miten hoitaisimme seuraavat kahdeksan viikkoa. Mr. Scotilla oli tulossa työreissu Espanjaan, olisiko se mahdollista järjestää? Minulla oli tulossa verikokeita, hammaslääkäriä, röntgeniä, pelkopolin käyntiä, neuvolaa ja koulussa tutkintokin pitäisi suorittaa loppuun, mutta kuinka edes pääsisin paikalle niihin kaikkiin? Entä isänpäivä, hääpäivä, joulu, uusivuosi – miten järjestäisimme ne? Saati sitten Miss Wiennan harrastukset pari kertaa viikossa, voisinko minä olla yksin pienempien lasten kanssa useamman tunnin, kun en voinut edes kantaa heitä sylissä, mutten myöskään olla vanhimman lapsen kuskina?

Elämä on yhtäkkiä muuttunut kauhean epävarmaksi ja kaikki rutiinit pitää miettiä uusiksi. En voi hakea tai viedä lapsia tarhaan, en voi siivota, en laittaa pyykkejä, en käydä kaupassa, en käyttää koiria lenkillä, ruokaa pystyn ainakin osittain laittamaan, kunhan voin tehdä kaiken yhdellä jalalla seisten. Muuten olen kaksi kuukautta sohvalla röhnöttävä sivustakatsoja, kun mies pyörittää taloutta käytännössä yksin. Tämä tulee olemaan omanlaisensa koettelemus ja jännityksellä jään odottamaan, kuinka selviämme siitä, ja että tuleeko matkalle vielä lisää mutkia. Yritän kuitenkin olla samalla kiitollinen siitä kaikesta mitä meillä on, enkä keskittyä vain vaikeuksiin, sillä niitä elämässä riittää kyllä jatkossakin.