82. Ensimmäinen joulukuuta

(Miss Wienna 1.12.2021 aamuna.)

Jokin kuulosti väärältä. Se oli ensimmäinen ajatukseni, kun heräsin. Makasin pilkkopimeässä huoneessa ja kuuntelin. Poikani Mr. Berlinin ääni oli herättänyt minut, mutta miksi? Se, että hän hihkui aamuyön pimeydessä omaa taaperokieltään, ei periaatteessa ollut mitenkään ”väärää”, mutta ääni ei kuulunut itkuhälyttimen kaiuttimesta. Se kuului paljon kauempaa, alakerrasta. Aivoillani kesti hetki ymmärtää, että poika oli onnistunut pääsemään aidatusta sängystään ja matkaamaan portaat eteiseen asti. Eteiseen, jossa isä oli juuri tullut sisään koirien kanssa aamulenkiltä.

Avainten kääntyminen lukossa, remmien kilinä, isän työkenkien kopina lattiaa vasten, ne olivat tuttuja, joka-aamuisia ääniä, jotka pystyin välittömästi yhdistämään tapahtumiin niitä näkemättä. Mutta se, että isä ihmeissään tervehti innokasta poikaa, joka lelunsa tiukasti sylissä oli ilmestynyt ovelle pelkkä pyjama päällä, se ääni ei kuulunut kuvioon. Jos jalkani ei olisi ollut kipsissä olisin ehkä ponkaissut sängystä ylös ja kiirehtinyt alas katsomaan tilannetta, mutta nyt totesin, että siihen mennessä, kun minä olisin könkännyt sauvoineni alakertaan asti, olisi isä jo istuskelemassa sohvalla poikansa kanssa.

Kohta piirretyt olivatkin jo päällä, kuulin tutun tunnusmusiikin pärähtävän ilmoille televisiosta. Herätyskelloni soi tässä vaiheessa ja käännyin ähisten laittaman pienen seinälampun päälle, jonka valo häikäisi ilkeästi silmiä. Aloin olla jo sen verran hereillä, että muistin mikä päivä nyt oli. Ensimmäinen joulukuuta. Könysin itseäni ylemmäs sängyn pohjalta ja otin kännykän käteeni. Aikuiskoulutustuki, jonka varassa olin voinut lähteä opintovapaalle, haettiin aina kuun ensimmäinen päivä. Olin ehtinyt naputella hakemuksen siinä vaiheessa, kun Mr. Scot kiipesi yläkertaan ja tuli kertomaan minulle, että poika oli jo herännyt.

”Hän ei ole tullut meidän makuuhuoneeseen, olisin herännyt siihen.”

Olen äärimmäisen herkkäuninen, ja kaikkina aikaisempina kertoina, kun pikku Houdini on onnistunut murtautumaan pois sänkynsä aitauksista, olen herännyt hänen pienten jalkojensa sipsutukseen, kun lapsi on kiirehtinyt sänkymme laidalle. Mr. Scot saattaa jatkaa kuorsaamista, vaikka itkuhälyttimen voluumi olisi täysillä ja lapset huutaisivat täyttä kurkkua, mutta minä säpsähdän hereille, jos yläkerran tasanteella rapisee epäilyttävästi. Yleensä niin tarkka tutkani oli kuitenkin pettänyt tänä aamuna. Onneksi ovet ovat lukossa, eikä poika ole päässyt pihalle lumihankeen isänsä perässä.

Mr. Berlin on isin poika. Olen varma, että hän on herännyt siihen, että Mr. Scot on lähtenyt koirien kanssa lenkille ja yrittänyt mennä perässä. Minne ikinä isukki meneekään sinne poika haluaisi mukana, ja mieluiten sylissä. Tilanne ei ole enää niin paha, että äiti ei kelpaisi ollenkaan. Itseasiassa olemme löytäneet taas paremman yhteyden toisiimme viime aikoina ja Mr. Berlin tykkää kyöhnätä kainalossani tarhapäivän jälkeen sohvalla. Hän tulee spontaanisti halimaan ja silittelemään minua, esittelemään lelujaan ja ottamaan kädestä kiinni, kun haluaa, että osallistun johonkin leikkiin. Ja tietysti minä pusuttelen ja sylittelen poikaa aina kun vain saan hänet käsiini.

(Blogi jatkuu kuvan jälkeen.)

Ei kuitenkaan ole isin voittanutta. Isin, jonka kanssa vaihdetaan vaippa, puetaan päälle, joka öisin tulee sängyn vierelle kun huudat pahaa unta, auttaa sinua syömään ruokasi ja vie että hakee sinut tarhasta, hän on Mr. Berlinin mielestä parasta maailmassa ja siihen äidin on ollut vain pakko sopeutua. Tavallaanhan se on oma vikanikin – kun palasin töihin äitiyslomalta ja Mr. Scot jäi kotiin pariksi kuukaudeksi niin poikamme koki minun hylänneen hänet. Ja koska jätin lapsen isän vastuulle sitten töiden jälkeenkin, jotta hän voisi bondata poikansa kanssa, loin itse pohjan tälle etäisyydelle, mikä pääsi väliimme. Ja kun sanon etäisyydelle en tarkoita mitään dramaattista. Lapsilla vain on tapana valita se oma ”luotto vanhempi” ja hän on se, joka on enemmän läsnä.

Sama tilanne oli Miss Aprilin kanssa jonkin aikaa, mutta nykyään tyttömme on aika tasapuolisesti molempiin vanhempiinsa päin. Minä teen ehkä aavistuksen enemmän asioita tytön kanssa, mutta kohta nelivuotias alkaa olla niin itsenäinen, ettei hän enää takerru vanhempiin samalla tavalla ja kohtelee meitä 50-50 periaatteella, huolimatta siitä kumpi hänelle vähän enemmän antaa huomiota. Tiedä sitten, miten lapset reagoivat, kun uusin perheenjäsen saapuu maailmaan? Vauva vie kuitenkin äidin huomion aika täysvaltaisesti synnyttyään. Pelkään, että jään paitsi niistä pienistä, tärkeistä hetkistä, jotka isommat lapset kokevat jokapäiväisessä elämässään, minun häärätessä vain vauvelin kanssa.

Toisaalta tuntuu, että jään paitsi asioista jo nyt, kun tämä kirottu kipsi vaikeuttaa elämääni. Miss April nousi tänään ihan kiltisti ylös sängystä (yleensä hän kiukkuaa ainakin vartin, ettei halua herätä), sillä hän tiesi mikä alakerrassa odottaa. Joulukalenteri! Minä olin juuri klinkannut vessaan aloittelemaan aamupuuhat, kun kuulin, että isä jo availi ensimmäisiä luukkuja pienten kanssa. Yritin huudella oven läpi, että hei odottakaa minua! Muttei mies kuullut, ja niinpä minulta jäi näkemättä se taianomainen innostuksen hetki, se joulun alun taika, ihan vain sen takia, etten ollut vielä ehtinyt jalkavammani kanssa hoitaa aamutoimia. Toki luukkuja on 24, että onhan tässä vielä aamuja, mutta vihaan missata näitä pieniä hetkiä.

Olisin muuten kiukutellut Mr. Scotille, että hän ajattelemattomuuttaan ei voinut odottaa minua, mutta mies lähtee huomenna työreissulle Espanjaan eikä ole paikalla seuraavaan neljään kalenteriluukun avaamiseen, joten en kehdannut. Tuo työreissu on vaatinut aika paljon valmisteluja meidän osaltamme, sillä en voi jäädä lasten kanssa yksin juuri nyt. Tarvitaan koirienhoitaja että lastenhoitaja auttamaan jokapäiväisessä elämässä ja onneksi ne järjestyivätkin, mutta sitten tarvitaan lisävuodetta ja ekstra rahaa ja autokyytiä ja mitä kaikkea. Toki Mr. Scot alkaa olla jo vähän loman tarpeessa, mutta välillä ärsyttää, että hän jättää minut juuri tässä tilanteessa neljäksi päiväksi pärjäämään omillani.

Jos jalkani ei olisi murtunut olisimme olleet viime viikonlopun Roomassa kuhertelemassa babymoon lomallamme. Ajoitus olisi ollut täydellinen, sillä sain juuri ammattitutkintotodistuksen käteeni, raskauspahoinvointi on loppunut ja rautainfuusion jälkeen yleisvointini on parantunut kohisten. Vaan ei, jalkani on kipsissä, istun kotona sohvan vankina, piikittelen mahaani verenohennuslääkkeillä ja tuijotan ulos ikkunasta synkkään pohjolan pimeyteen. Voin vain haaveilla aurinkoisista bulevardeista, joilla olisin kävellyt mieheni kanssa käsi kädessä, tai ihanista kahviloista ja ravintoloista, joiden pöytien ääreen olisimme siirtyneet nauttimaan italialaisia herkkuja.

Herkkuja ei ole nyt kuitenkaan tarjolla, eikä tule ihan kohta, sillä kävin sokerirasituskokeessa alkuviikosta ja katsoin juuri tulokset Maisasta. Olen odotellut neuvolan soittoa, että he kertoisivat miten kävi, mutta kun mitään ei ole vielä kuulunut oletin, että kaikki on hyvin. Varmuudeksi kävin kuitenkin vilkaisemassa veriarvoni. Verikokeita otetaan sokerirasituksen aikana kolme. Ensimmäinen on paasto arvo, eli kokeeseen kuuluva sokerilitku ei ole ehtinyt vielä alkaa vaikuttamaan, mutta 10-12h paasto, jolla olet ollut, sen sijaan kyllä. Tulokseni oli 5,1/5,3 eli siinä ei ollut mitään vikaa. Tunnin odottelun jälkeen otetaan toinen verikoe, joka on sitten muuten aika inhottavaa, kun tungetaan piikki samaan suoneen, mistä edellinenkin koe otettiin.

Turvonnut ja ärtynyt suoni oli hemmetin kipeä pistäessä, ihan kuten muistelinkin, että kävisi. En kuitenkaan olisi halunnut näytteenottoa toisesta kädestä, sillä kukaan ei ole vielä pistänyt oikeaan niin, ettei se sattuisi. Vain vasemmasta tuntuvat nuo ”ammattilaiset” osaavan pistää niin, ettei tarvitse irvistää ja vääntelehtiä kivuista. Noh, kolmas verikoe otettiin sitten oikeasta kädestä ja kipeäähän se teki, kuten osasin odottaa. Tuo kahden tunnin arvo oli 6,2/8,6 eli ihan heittämällä raja-arvon alle. Valitettavasti samoin ei ollut keskimmäisen verikokeen kanssa. Sain tulokseksi 10,1/10,0.

Ennen kuin mietit, että no sehän on melkein! Ihan super lähelle, eihän tuosta voi valittaa, niin voin kertoa sinulla katkeran kokemuksen syvällä rintaäänellä, että voi. Vaikka arvo olisi ollut 10,0 olisin silti saanut raskausdiabetes tuomion. Kaikki kolme arvoa pitää olla alle viitearvojen, muuten saat ison leiman otsaasi. Vuonna 2018 sain arvoiksi 5,4/5,3 ja 10,3/10,o sekä 5,4/8,6. Eivät nuo silloinkaan ole paljoa yli olleet, mutta hirveä haloo silti nousi. Eli nyt jään odottelemaan sitä soittoa, jossa minulle kerrotaan, että ruokavalioni täytyy muuttaa kokonaan ja joudun ryhtyä ottamaan itseltäni verinäytteitä sormesta joka päivä.

Ugh, olen niin vihainen. Ihan kuin tässä ei olisi tarpeeksi murhetta ja mietittävää muutenkin. Outoa, miten minulla on raskausdiabetes joka toisessa raskaudessa (ei ensimmäisessä, oli tokassa, ei kolmannessa, on nyt neljännessä). Yleensä raskausdiabetes puhkeaa jo ensimmäisessä raskaudessa ja uusiutuu seuraavissa. Oletan olevani jokin rajatapaus, että sokeriarvoni heiluvat ihan siinä kinttaalla. Osittain perustan tämän siihen, että arvoni eivät 2018 sitten kuitenkaan nousseet, kun niitä seurattiin, ja koko vaiva pysyi kontrollissa ruokavaliolla (juurikaan edes yrittämättä). Voi toki olla, että nyt tilanne on eri, mutten jaksaisi uskoa sitä. Nähtäväksi jää pysyvätkö arvot alhaalla vai eivät. Tiedossa on kuitenkin siis lisää neuloja. Isoa piikkiä pistelen mahaani ja tungen itseeni tavaraa, pientä piikkiä tökin sormeeni ja leikin verellä.

Yyh. Ymmärrän, että näitä asioita halutaan tehdä niin äidin kuin vauvan terveyden vuoksi, mutta kiusaamiselta ne tuntuvat. Onneksi vauva on kaikkien ultrien ja käyrien mukaan kasvanut tasaista keskiarvoa, ei mitään viitteitä suurikokoisuudesta tai ongelmista. Makrosomia on hieman todennäköisempää lihavilla äideillä että raskausdiabeetikoilla, joten siitä saan varmaan kuulla sitten tästä eteenpäin. Ei käy kieltäminen, että ylipaino on riskitekijä ja voi aiheuttaa ongelmia, mutten jaksaisi taas kuunnella joka lääkärin suusta painostani. Suunnilleen saman kokoinen olin viime raskaudessa ja eivätpä nuo edellisetkään lapset olleet mitään järkky isoja, vaikka niin Miss Aprilin kuin Mr. Berlinin kohdallakin lääkärit epäilivät sikiön suurikasvuisuutta kohdunpohjan korkeuden takia.

Miss Wienna syntyi viikon yli lasketun ajan ja painoi 3830g, hänen kohdallaan ei ollut raskausdiabetestä ja hän kasvoi keskikäyrällä, eli suurikokoisuus epäilyjäkään ei ollut. Kuusi vuotta myöhemmin Miss Aprilin kohdalla todettiin raskausdiabetes, hän kasvoi +2 käyrällä ja synnytys käynnistettiin viikon etuajassa suurikokoisuuden takia, mutta syntymäpaino oli vain 3730g. Mr. Berlinin kohdalla raskausdiabetestä ei ollut, hän kasvoi +3 käyrällä, sektio tehtiin viikko ennen laskettua aikaa ja painoa pojalla oli 4150g. Mitään vikaa sokereissa ei ole todettu lapsilla. Joten kaikki tämä saa minut lähes vainoharhaisen epäileväiseksi mistään raskausdiabetes tuomioista tai makrosomia epäilyistä, kun eivät ne ennusteet ennenkään ole mitään merkinneet.

Olen yllättävän stressaantunut kaikesta tästä, niin jalkani tilasta, miehen matkasta, raskausdiabeteksestä kuin tulevasta joulusta. Mr. Berlinin puheterapian tehtävät jäivät välistä viime viikolla sairastelujen takia ja poden paska äiti syndroomaa varmaan ihan turhaan sen takia. Ahdistaa miten kaikki on jotenkin tekemättä ja lisää vaikeuksia kasaantuu eteen koko ajan, eikä niille voi mitään. Tiedän, että tässä vaiheessa pitäisi vain vetää syvään henkeä ja päästää irti, yrittää olla panikoimatta kaikesta ympärillä pyörivästä, olla miettimättä raha-asioita ja arjen vaikeuksia koko ajan. Fakta kun on, että eteemme on nyt jaettu nämä kortit ja niillä on pelattava, eivätkä ne miksikään muutu, vaikka kuinka stressaisi.

Kaipaisin lisää onnellisia asioita elämääni, ilon ja onnistumisen pilkahduksia. Mikä on tietysti hassua sanoa, kun juuri valmistuin koulusta erityisen onnistuneesti, kävin ravintolassa äitini kanssa syömässä ja vietin leffaillan puolison kanssa. Kaiken hyrskynmyrskyn keskellä vaakakuppi on heilunut kuitenkin enemmän negatiivisella ja sieltä on vaikea puskea ylös. Tiedän, että toimivin tapa olisi vain itse keskittyä siihen positiiviseen, koska se, mille päässäsi annat eniten aikaa, on se, mikä dominoi elämääsi, hyvässä ja pahassa. Niinpä yritän tsempata ja keskittyä hyviin asioihin täysillä, vaikka niitä olisi vähemmän. Ja esimerkiksi, vaikka tämä raskaus ja sitä myöten vauva aiheuttaa minulle vaikka mitä kärsimystä, yritän keskittyä ajattelemaan hänestä vain positiivisesti. Että tämä uusi tulokas on vain hyvä asia.

Kuten melkein kaikki asiat elämässä, mikään ei ole mustavalkoista, ei edes uuden vauvan saaminen. Mutta jos odotusaika ei olekaan pelkkää ruusuilla tanssimista, niin onhan siinä hyvätkin puolensa, muun muassa se, että mies toi eilen postista kelapakkauksen, joka sai aikaan valtaisan kestohymyn kasvoilleni. Olin haljeta innosta, kun kävin läpi kaikki ihanat pikkuruiset vaatteet ja huokailin, että eihän se vauva voi mitenkään mahtua näihin lilliputtisiin potkuhousuihin! Olisi kai meillä kahden tytön jälkeen ollut tarpeeksi omastakin takaa vaatetta sun muuta vauvaroinaa, mutta Kela-pakkaus jotenkin vain kuuluu äitiyden valmisteluihin. Ja minusta on ihanaa, että tämäkin lapsi saa jotain uutta ja ihan omaa, eikä vain siskojen vanhoja.

(Blogi jatkuu kuvan jälkeen. Kuvan Kelan sivuilta.)

Olen jo suunnitellut paikkaa kehdolle meidän makuuhuoneessa. Tosin ensin kehto täytyy toimittaa mummille, joka verhoilee sen uudestaan. Tämä on sukumme erikoinen tapa, jonkinlainen perintö myöskin. Suvussa kulkeva kehto tuodaan äidin synnytyssairaalassa olon aikana vanhempien kotiin, sitä ei ole saanut nähdä etukäteen, ja kaikki laitetaan muiden toimesta vauvalle valmiiksi. Sekin on näitä nostalgisia äitiyteen hyvin vahvasti kuuluvia etappeja, joita odotan. Mietin myös jo ristiäisiä, missä ne pidetään ja koska (ensimmäiset kesäristiäiset, jännää!). Ja kaikkea muutakin, mitä ei pitäisi vielä suunnitella moneen kuukauteen, mutta kun on niin vaikea olla innostumatta edes vähän.

Ja kun innostuu vähän on helpompi jaksaa kaikki se paska, minkä läpi täytyy rämpiä päästäkseen sinne hyviin juttuihin asti. Sitä kai se meidän elämämme tällä hetkellä on, joku pieni ääni sinnikkäästi takaraivossa sanoo, että ”jaksaa, jaksaa”. Eteen tulee isompia ja isompia vuoria kiivettäväksi ja ”jaksaa, jaksaa” sen kun kaikuu päässä. Vielä vähän! Vaikka ollaan vasta puolessa välissä. Puolessa välissä raskautta, puolessa välissä kipsin kanssa. Jalka murtui tasan kuukausi sitten ja tasan kuukauden päästä saan sen pois. Sitten on vielä kaksi ja puoli kuukautta oletettuun sektio aikaan. Puuh mikä maraton! ”Jaksaa, jaksaa!”