Olimme kesän ensimmäisissä grillijuhlissa ja hymyilin kameralle onnellisena samalla kun skoolasin lasillisella alkoholitonta kuohuvaa ja toisella kädellä pitelin lasta sylissä. Räpsäistystä kuvasta voisi päätellä, että kaikki on täydellistä. Mutta todellisuushan ei ole koskaan niin kiiltokuvamaista, kuin päällepäin näyttää. Ehdin luulla, että tällä kertaa ohittaisimme verenvuotokomplikaatiot synnytyksen jälkeen, olihan kohtu kuitenkin putsattu erityisen huolellisesti sektion yhteydessä ja jälkivuoto loppui 8 viikon kohdalla (myöhässä, mutta kuitenkin). Kaksi viikkoa elelin ”normaalia” elämää vuotamatta, mutta sitten se alkoi.

Ensin luulin, että kyse oli kuukautisista. Kun äiti lopettaa imettämisen alkavat kuukautiset noin viiden viikon päästä ja ajankohta osui juuri tähän. Ensimmäisenä päivänä vuoto oli runsas, mutta se ei ole minulla suinkaan poikkeuksellista. Seuraavana päivänä, kun aamulla kävelin portaat alas alakertaan, homma muuttui kuitenkin epänormaaliksi. Yhtäkkiä verta vain tuli. Sitä valui kuin hanasta, kuin härän kurkusta, kuten lääkäri myöhemmin kuvaili. Paksua, kirkasta verta ja repaleisia hyytymiä hyökyi yli siteestä, läpi housuista, pitkin jalkoja lattialle. Joka askeleella jätin jälkeeni lammikon.

En jäänyt siis vuotamaan paikalleni, vaan ensimmäinen ajatus oli mennä kiireen vilkkaa keittiöön hakemaan rätti. Kun sitten minulla oli märkä rätti kädessä ja lähdin lattiaa pyyhkimään jatkoin valumista ja joka kohta, jonka siivosin, oli taas kohta veressä. Ei auttanut muu kuin lopettaa, palata pesemään kirkuvan punainen rätti lavuaarissa, ja seistä paikallaan odottamassa, että loppuuko se valuminen, vai soitanko ambulanssi. Aika tuntui tikittävän erityisen hitaasti eteenpäin, kun seisoin siinä, yrittäen pysyä rauhallisena, tuijottaen lattiaa, jolle vuosin isoa lammikkoa. Yrtin arvioida mielessäni kuinka paljon verta olin jo menettänyt. Vuoto lakkasi vähän alle puolen litran kohdalla.

Nostelin jalkojani kokeillen, että saisiko liikkuminen veren valumaan uudestaan. Minulla oli kännykkä hollilla, ja olin valmistautunut soittamaan joko miehelle tai hätäkeskukseen. Verta ei tuntunut tulevan enempää, joten otin kuvan lattiasta, lähetin sen Mr. Scotille ja soitin sitten perään. Halusin hänen konkreettisesti näkevän, että en ylireagoinut, kun ilmoitin, että nyt täytyy lähteä lääkäriin. Seuraavaksi olikin soitettava Naistenklinikan päivystykseen ja tiesin jo mitä he aikoivat sanoa. Koska jälkitarkastus oli jo tehty en ollut enää heidän asiakkaansa ja minun pitäisi hakea lähete terveyskeskuksesta päästäkseni hoitoon.

”Meidän protokollamme on, että tänne pitäisi tulla lähetteellä” hoitaja selitti puhelimessa, kuten olin odottanutkin.

”Mutta, mutta, tuota noin. Voisin nyt kuitenkin kysyä lääkäriltä, jos sinun kohdallasi voitaisiin tehdä poikkeus. Kun tämä on toistunut joka synnytyksen jälkeen ja tiedoissa on maininta… Odotatko hetken?”

Sillä aikaa, kun hoitaja konsultoi lääkäriä minä pyyhin veristä lattiaa. Pitkältä tuntuneen ajan jälkeen nainen vihdoin palasi puhelimeen ja pyysi minut suoraan Naistenklinikan päivystykseen.

”Mutta hankithan lapselle jonkun toisen hoitajan? Jos joudut operaatioon tai osastolle niin, ettet itse voi huolehtia vauvasta joudumme virallisesti ottamaan lapsen huostaan, ennen kuin voimme hoitaa hänet puolestasi. Tämä johtuu ihan vain laista, mutta haluan varoittaa sinua siitä etukäteen. ”

En todellakaan halunnut, että lapseni huostaanotetaan jostain byrokraattisesta syystä, joten soitin miehelle, että hän hankkisi lastenhoitajan sillä aikaa, kun minä kävisin suihkussa pesemässä itseni siihen kuntoon, että voisin lähteä talosta. Mr. Scot saikin mummin järjestettyä paikalle ja puolen tunnin päästä olin mieheni kyydissä menossa kohti sairaalaa. Automatka oli hiljainen, kuten yleensäkin silloin, kun olimme stressaavassa, huolestuttavassa tilanteessa.

”Kuinka voit?” mies kysyi minulta viiden minuutin välein.

”Huimaa ja heikottaa, mutta ihan hyvin muuten” vastasin joka kerta.

Sanoin saman vastauksen vastaanoton luukulla, kunhan pääsimme päivystykseen ja olimme odottaneet vartin vuorolappua hermostuneesti hypistellen.

”Jono ei ole tänään älyttömän pitkä. Istukaa aulaan odottamaan.”

Pitkä jono on tietysti suhteellinen käsite. 45minuuttia odottamista oli lyhyt aika sairaalan henkilökunnan mielessä, mutta se tuntui tuskallisen pitkältä potilaalle, istuessa harmaalla käytävällä kelloa tuijottamassa. Ja koko sen ajan Mr. Scot murahteli ja mutisi ärtyneenä, kuten hänellä oli tapana, purkaessaan stressiään odottaessa. Minä puolestani aloin hermoilla, että ehkä olin vain liioitellut. En vuotanut juuri sillä hetkellä, joten olinko vainoharhainen? Sanoisiko lääkäri, että vuoto oli ihan normaalia ja olin vain hysteerinen? Mummi oli joutunut perumaan kaikki menonsa sen takia, että minä halusin heti lääkäriin. Entä jos mitään vikaa ei ollutkaan? Ehkä olin vain vaivaksi kaikille.

Pelkoni siitä, että tuhlasin kaikkien aikaa, osoittautui kuitenkin turhaksi. Minut vastaanotti erikoistuva lääkäri sekä lääkäriopiskelija. En ruvennut tällä kertaa vikisemään, että en halua oppilaita osallistumaan hoitooni, sillä koin jo olevani tarpeeksi hankala asiakas. Oppilas myöskin pysyi koko ajan poissa tieltä ja vain tarkkaili, joten oli loppujen lopuksi aivan sama, oliko hän paikalla vai ei. Hyvin nopeasti ”opetustilanne” muutenkin muuttui vakavaksi. Varoitin jo housuja pois ottaessani verhon takana, että valun sitten verta edelleen, kuten huomasin siinä riisuutuessani. Jätin jälkeeni punaisen vanan siirtyessäni tutkimustuolille.

”Oho” lääkäri totesi nähdessään jäljet lattialla ja uusi ”oho” pääsi kun olin selälläni ja levitin jalkani.

”Tämä tosiaan vuotaa” hän kommentoi ja tunsin sekä kuulin, kuinka verta lorisi haarojeni alla olevaan astiaan.

Erikoistuva lääkäri ultrasi kohtuni kulmat kurtussa ja päätti sitten kutsua erikoislääkärin paikalle. Tämä kolmaskin nainen totesi ”oho, no kylläpä vuotaa” kun pääsi näkemään tilanteen. Erikoislääkäri kutsui hoitajan paikalle ruiskuttamaan suolaliuosta kohtuun, yrittäen puhdistaa sitä, jotta näkymää saataisiin paremmaksi. Kohtu oli siis aivan tukossa, täynnä verta ja hyytymiä. Mitään istukan jämiä ei kuitenkaan löytynyt ja kohtu itsessään näytti terveeltä kaikin puolin.

”Tässä vaiheessa voidaan syylliseksi epäillä kuukautisvuotoa. Vuoto on kuitenkin saatava loppumaan ja olisi tärkeää jatkossa estää vastaavaa tapahtumasta.”

Minulle määrättiinkin sitten kahta eri lääkettä hillitsemään vuodon määrää ja keltarauhashormonia (käytännössä ehkäisypillereitä) lopettamaan kuukautiset. Sain myös määräyksen mennä asettamaan hormonikierukan heti, kun vuoto saataisiin kontrolliin. Mikäli hormonikierukka ei sopisi tai en sitä haluaisi, jäisi vaihtoehdoksi polttaa kohdun sisäpinta (tälle operaatiolle oli joku hieno nimi, mutta unohdin sen jo) tai poistaa kohtu kokonaan, mikä tarkoittaisi uutta vatsan alueen leikkausta (ja uusia leikkauskipuja).

Otinkin siis vastaan option yksi, hormonikierukka, vaikkakin pitkin hampain. Kaikki hormonaaliset ehkäisyt ovat tähän mennessä aiheuttaneet minulle elämänlaatua alentavia sivuoireita, minkä takia olenkin sitten lopulta aina luopunut niistä (esim. kolmet erilaiset pillerit käyty läpi) ja päätynyt kondomiin (joka kätevästi suojaa myös sukupuolitaudeilta). Lääkäri teki kuitenkin selväksi, että runsaat vuodot olisivat jopa hengenvaaralliset, mikäli meininki jatkuisi tällaisena (ja onhan minulla nyt niiden takia ollut vuosikausia anemia) ja siksipä viikkoa myöhemmin olin jo klinikalla hormonikierukan asennuksessa.

Verenvuoto ei ollut viikossa kokonaan tyrehtynyt, mutta kuitenkin enää vain niukkaa. Tämä oli siis huolimatta kaikista lääkkeistä, joita vedin kolme kertaa päivässä nassuun. Kierukan asentava lääkäri oli ihan samaa mieltä kollegoidensa kanssa, että tämä vaihtoehto oli kaikkein järkevin. Mutta ihan alkuun se ei kuulemma riittäisi yksin. Ennen kuin hormonikierukan toiminta pääsisi kunnolla käyntiin jatkaisin siis vähintään kuukauden myös suun kautta keltarauhashormonin syömistä ja tarvittaessa muitakin lääkkeitä. Kierukka myös aiheuttaisi viikon ajan kipuja kohdussa sekä uusia vuotoa. Mahtavaa.

Kaksi päivää kierukan asentamisen jälkeen menin vielä labrakokeisiin selvittämään, oliko minulla mitään yleisimpiä verenhyytymissairauksia. Lääkäri piti testejä vähän liioitteluna, mutta määräsi ne silti, ihan kaiken varalta. Tulokset olivat negatiiviset, eli ainakaan näistä testatuista sairauksista verenvuotoni eivät johtuneet.

”Joillain naisilla on sukuperintönä erityisen runsaat tai erityisen kipeät kuukautiset, kyse voi olla ihan vain siitä.”

Oma äitini on toki meinannut kuolla verenvuotoon minut synnyttäessään, ja sen lisäksi hän on kärsinyt vastaavista super vuodoista sen jälkeen, kun lapsensa on hankkinut. Eli onhan se mahdollista, että tämä ”piirre” on vain DNA:ssani olematta mikään sairaus. Toivottavasti se ei periydy omille tyttärilleni.

(Blogi jatkuu kuvan jälkeen.)

Niin tai näin, niin tilanne on nyt jonkinasteisessa hallinnassa. Meillä on nyt myös Mr. Scotin kanssa tuplavarmistus, että emme varmasti lisäänny enää. Meitä nauratti, kun Naistenklinikalla kysyttiin, voisinko olla raskaana (eli olivatko verenvuodot mahdollisesta keskenmenosta peräisin) ja totesin, etten voi olla, kun miehelle on tehty vasektomia, mutta he siitä huolimatta määräsivät minulle muiden labrojen ohessa raskaustestin. Jaksoimmekin Mr. Scotin kanssa vitsailla, että jos nyt olen raskaana, niin on kyllä kyseessä neitseellinen sikiäminen. Verikokeissa ei kuitenkaan ilmennyt mitään niin mielenkiintoista, ja itseasiassa kaikki veriarvoni olivat paremmat kuin koko raskauden aikana, eli paperilla olin ihan terve!

Miss Mirum on näillä näkymin viimeinen jälkeläisemme. Toki meillä on ne kolme alkiota pakkasessa, mutta miten niistä lapsia saisi aikaiseksi, kun minä en halua enkä voi enää olla raskaana? Ja kyllähän neljässä lapsessa on ihan tarpeeksi tekemistä. Kädet ovat täynnä ja lompakko tiukilla, kun pyöritämme tämän kuusipäisen perheen arkea. Ei niin, että varsinaisesti valittaisin, sillä minä aina halusin ison perheen! Nyt vain on todettava se realiteetti, että uudet raskaudet ja synnytykset sekä niiden aiheuttamat seuraamukset olisivat minulle liian vaarallisia. Tämä verenvuoto-ongelma on ollut jokaisen raskauden jälkeen enkä halua lähteä leikkimään hengelläni, vaan mieluummin yritän nähdä jo olemassa olevien lasteni kasvavan aikuiseksi kuin tieten tahtoen hankkia lisää vauvoja.

Vauvasta puheen ollen, Miss Mirum kasvaa hurjaa vauhtia ja vaikuttaisi täydellisen terveeltä pienokaiselta. Huomenna vietämme vihdoin ristiäisiä, jossa neiti saakin vähän erikoisemman etunimen. Perinteisesti kastajaiset järjestetään kolmen kuukauden sisällä syntymästä, sillä lapsen nimi täytyy ilmoittaa siinä ajassa viranomaisille. Meillä ristiäisajankohdaksi valittiin niin myöhäinen kuin mahdollista, jotta ehdimme käyttää nimivalintamme viranomaisten harkinnassa, sitä kun ei vielä koskaan ole Suomessa yhdellekään henkilölle myönnetty. Ja nyt kyse on siis toisesta nimestä, etunimen olemme kaikille kertoneet heti lapsen synnyttyä ja sille löytyy ihan kalenterista nimipäiväkin.

Kaikilla lapsistamme on kaksi etunimeä ja niistä yksi on kaikilla ”kalenteri nimi” ja toinen jotain uniikkia, jotain erityisen merkityksellistä (minulle siis). Tosin tämä on ensimmäinen kerta, kun valintaamme ei ole löytynyt väestötietoviraston etunimihaulla, eli aikaisemmin olemme voineet olla varmoja nimen läpimenosta jo ennen ristiäisiä. Nyt halusimme pitkittää juhlien viettämistä mahdollisimman kauas, jotta valittu nimi ehtisi käydä läpi suomalaisen byrokratian. Kaksi viikkoa sitten hyväksyntä sitten tulikin! Helpotuksesta huokaisten olemme sen jälkeen voineet valmistautua huomisiin juhliin.

(Blogi jatkuu kuvan jälkeen.)

Tai no, oikeastaan emme ole ehtineet valmistautua, kun tässä viimeiset kaksi viikko on ollut tätä minun lääkärireissua toisensa perään ja verenvuotoa. Lisäksi poikamme nenäverenvuodot jatkuvat edelleen, mikä saikin minut soittelemaan poliklinikalle, että mikseivät he ole olleet yhteydessä, vaikka lähete on siellä hyväksytty jo 19.5. Selvisi, että sairaala on niin pahasti ruuhkautunut, että Mr. Berlin oli kahden kuukauden jonossa. Selitettyäni miten tilanne on oikeastaan vain pahentunut eikä parantunut niin hoitaja puhelimen toisessa päässä onnistui kaivamaan meille peruutusajan tulevan viikon maanantaille. Eli heti ristiäisten jälkeen pääsemmekin vihdoin viemään pojan tutkimuksiin. Toivottavasti jotain vastauksia löytyy tällä kertaa.

Kaikista murheista huolimatta kesä on saapunut ja sen myötä olo tuntuu keveämmältä. Kyllä elämä vaan on erilaista siitä alkaen, kun puut alkavat vihertää ja ulos voi lähteä ilman toppavarusteita. Kevättä rinnassa, kuten sanotaan. No nythän on jo mieli kesälaitumilla ja koko perheemme nautiskelee auringosta ja lämmöstä. Puutarhamme on saanut jälleen uudet kukkaistutukset ja pihaa on pistetty uuteen uskoon muutenkin. Jasmiini ja kukkivat pensaamme selvisivät kuin ihmeen kaupalla talven lumikinoksista, jotka olivat painaneet ne niin lyttyyn, että olin varma, että kaikki oksat olisivat poikki. Vaan mitäpä vielä! Kaikki ponnahtivat pystyyn ja päärynäpuukin kukki ensimmäisen kerran.

Nähtäväksi jää mitä tämä vuosi tuo vielä tullessaan, mutta ainakin juuri nyt asiat tuntuvat himpun verran rauhoittuneen. Täytyy koputtaa puuta, etten manaa nyt mitään. Vaan kaiketi elämä jossain vaiheessa helpottaa? Ainakin jaksan edelleen toivoa, että näin tulee tapahtumaan.

Se kutsui minua, kuin kauan sitten kadonnut rakastaja, joka oli yhtäkkiä ilmestynyt ovelle. Vedin takin päälle ja avasin oven. Kevät! Kaikki puut olivat hiirenkorvilla, jopa päärynä etupihamme varjoisassa nurkassa. Tuuli heilutti koivun oksia ja ensi kertaa kuulin sen ihanan suhinan. Oi kevät, olen ikävöinyt sinua. Työnsin vaunut pihakivetykselle ja kurtistelin kulmiani kaikelle sille hiekalle, joka rahisi renkaiden alla. Päädyin lopulta tekemään vain pienen pyörähdyksen asvalttiteitä pitkin ja palasin takaisin kotipihaan heti kun Miss Mirum oli ehtinyt nukahtaa vaunuihin, sillä minulla oli palava tarve tarttua harjan varteen ja ryhtyä pihatöihin!

Mr. Scotin ilme, hänen saapuessaan kotiin kahden tarhalaisemme kanssa, oli sangen hämmästynyt, kun hän löysi vaimonsa haravoimasta pihaa vimmatulla päättäväisyydellä.

”Mitä?” murahdin miehelle.

Aivan kuin hän ei koskaan olisi nähnyt minua pihatöissä. Toisaalta, harvoinpa hän on sitä nähnyt. Puutarha on enemmän Mr. Scotin juttu ja hän nappasikin haravan minulta heti, kun Miss Mirum alkoi kitistä vaunuissa. Sillä aikaa, kun minä viihdytin pientä neitiä sisällä ja aloitin päivällisen valmistelut, ehti aviomies viimeistellä etupihan ja hoitaa takapihan siivouksen lähes kokonaan. Ängin paikalle väen väkisin lakaisemaan kivetyksen.

En ollut ainoa, joka pyöri Mr. Scotin jaloissa, kun hän yritti kunnostaa takapihaa. Kaikki isommat lapset halusivat osallistua. He hankaloittivatkin isänsä työtä oikein mallikkaasti, mutta emme jaksaneet suuttua lapsille, sillä he olivat kerrassaan syötävän suloisia, saadessaan ensimmäistä kertaa tänä keväänä pomppia varpaisiltaan pitkin terassia ja kuollutta nurmikkoa. Kahdeksantoista astetta lämmitti mieltä ja sydäntä, varsinkin kun auringonsäteet siivilöityivät vauhdilla kasvavien koivunlehtien ja pergolan kattopalkkien ohi iholle kuin D-vitamiiniruisku suoraan suoneen. Sain napattua lapsista kuvankin.

(Blogi jatkuu kuvan jälkeen.)

Kaikki tämä valon määrä on myös kompensoinut suunnatonta väsymystä, jonka kourissa olen ollut. Miksi väsyttää? Syypää siihen on rakas, pieni vauvamme, Miss Mirum. Olen halunnut kirjoittaa tätä blogiakin melkein joka päivä, ihan vain kirjatakseni ylös lapsen kehitysvaiheet – niitä kun ei sitten enää kuukauden päästä muista. Aivot tuntuvat deletoivan tietoa aiemmista päivistä sitä mukaa kun uusia aamuja koittaa. Osittain tämä menee väsymyksen piikkiin ja osittain varmasti evoluution luomaan pikku kikkaan, nimittäin synnyttäneiden äitien luonnolliseen muistinmenetykseen, jolla varmistetaan, etteivät raskaat yöt, väsymys ja itkut jää matkalta mukaan vaan aika ihan todella kultaa muistot.

Onko tässä sitten ollut itkulle aihetta? Ei enää siinä määrin kuin alussa. Aluksi Miss Mirum heräsi kahden tunnin välein vuorokauden ympäri ja nukkui todella levottomasti, itkeskellen vatsakipujaan. Vatsan väänteisiin saimme lopulta avun maitohappobakteereista, joita lisään nyt maitoon päivittäin, ja toisaalta ehkä siitä, että olen kokonaan lopettanut imettämisen. Tytär kieltäytyi täysin rinnasta, eikä siihen auttaneet mitkään poppaskonstit, mitä luin netistä, eivät neuvolan ohjeet eivätkä loputon yrittäminen. Aluksi pumppasin rintamaitoa sitten pullon kautta annettavaksi, mutta joka kerta, kun Miss Mirum sai maitoani, hänen mahakipunsa olivat kovemmat.

Oletan, että ruokavaliossani oli jotain, mikä kitinää ja puklailua aiheutti, koska kun lopulta, neidin täyttäessä 1kk, luovutin kokonaan imetyshaaveiden osalta niin alkoi kaikki heti helpottaa. Henkinen takaisku oli toki kova, kun en voinut ruokkia lastani. Minua jäi todella harmittamaan, että imetystaipaleemme oli niin täydellinen fiasko. Mutta se päätös oli silti meille oikea, sillä jatkuva huuto ja itku loppui sitten kuin seinään. Se ero, mikä korvikeruokailun kanssa on päiviimme tullut, on ollut ihan hurja! Meillä on vihdoin oikeasti kivaa Miss Mirumin kanssa kotona. Hymyjä riittää puolin ja toisin, ja olen vihdoin alkanut huomaamaan kunnollista kiintymyssuhteen muodostumista. Selkeästi se, että minä nyt kelpaan lapselle, sen sijaan, että hän kirkuisi ja rimpuilisi sylissäni, kun tissi tulee lähellekään, on ollut ratkaisevaa.

Vauvan kehitysvaiheissa ollaan myös harpattu siihen, että Miss Mirum hakee katsekontaktia, hän kujertelee ja huhuilee, yrittää verbaalisesti kommunikoida ja hymyilee sekä ilmeilee muutenkin paljon. Kaikki se saa minut tuntemaan, että rakkaus on molemminpuolista, mikä sitten taas puolestaan vahvistaa kiintymistä. Tarpeeksi kauan kärsinkin jo siitä tunteesta, etten kelpaa, en ole haluttu ja olen epäonnistunut. Kevät on saapunut samaan aikaan näiden onnistumisen tunteiden ja pikkuhiljaisen rentoutumisen kanssa. Ajan kulumisen myötä Miss Mirum täyttää huomenna jo kaksi kuukautta! Mikä vihdoin sai minut valitsemaan päiväunien sijasta tietokoneen näppäimistön ja ryhtymään kirjoittamaan tätä tekstiä.

Koska tyttäremme on alkanut nukkumaan 3-4 tunnin pätkiä alkuyöstä, antaen vanhemmilleen kipeästi kaivattua syvää unta, on jaksamisemme kohentunut. Toki Miss Mirum herää sitten kahden tunnin välein tuon ensimmäisen pätkän jälkeen ja lopettaa yöunet jo klo 6-7, että ei sitä unta mitenkään hirmu paljon tule, mutta tarpeeksi kuitenkin, että päivät eivät kulu enää ihan sumussa. Pelkkä yöheräily ei kuitenkaan ole syy siihen, miksei bloggaaminen ole onnistunut. Saimme kunnon säikäytyksen, kun pikkuneidillemme nousi kuume. Koko yön hän ensin kitisi, heräsi tunnin välein eikä millään olisi nukkunut muualla kuin sylissä. Mietin jo yön pimeinä tunteina, että lapsi tuntuu oudon lämpimältä, mutta laitoin sen lämmenneiden säiden piikkiin, sillä kämppämme on ollut turhankin kuuma öisin.

Aamulla kävi kuitenkin selväksi, että yöllinen nukkumattomuus, selkeä ruokahaluttomuus ja lämpö johtuivat sairastumisesta. Kuumemittari näytti vain 37,9 astetta ja ohjeiden mukaan 38 oli huolestumisen raja, mutta olimme kuitenkin niin lähellä, että soitin lastensairaalan päivystykseen. Olin huojentunut, kun minut otettiin tosissaan, vaikkei vauvalla ollut muita oireita lämmön lisäksi kuin tyytymättömyys ja heikko ruokahalu. Saimme käskyn lähteä Jorvin lasten päivystykseen ja soitinkin jo töihin lähteneen Mr. Scotin kiireesti takaisin. Ajomatka tuntui taas kestämättömän pitkältä, kun istuimme hiljaa tuulilasista ulos tuijotellen, moottoritien mustan asvaltin mutkitellessa meidät perille.

Täytyy sanoa, etten muista koskaan saaneeni yhtä nopeaa ja hyvää palvelua, kuin nyt. Jouduimme reilun viitisen minuuttia odottamaan aulassa vuoronumeron kanssa ennen kuin vastaanotto vapautui. Kirjautumisesta kahden tunnin päästä lähdimme jo kotiin. Saimme välittömästi oman huoneen, vartissa oli lääkäri paikalla, puolessa tunnissa siitä verikokeet, nielutesti ja pissatesti otettu. Pisin aika meni tuloksia odotellessa, jotka meidän huojennukseksemme olivat lääkärin mukaan kerrassaan loistavat. Lääkärimme konsultoi vielä kollegaansa ennen kuin päästi meidät kotihoitoon, sillä varauksella, että tulisimme välittömästi takaisin, jos voinnissa olisi mitään muutosta huonompaan.

Syytä kuumeilulle ei siis löytynyt. Bakteereista ei näkynyt jälkeäkään testeissä, eikä tulehduksesta. Hetkellisesti minusta tuntui, että olin ollut yksi niistä hysteerisistä äideistä, joka vievät lapsensa ambulanssilla sairaalaan yhden aivastuksen takia. Onneksi lääkäri oli kuitenkin sitä mieltä, että en ollut ylireagoinut, vaan näin pienellä lapsella kuumeen tausta oli aina selvitettävä. No nyt sitä syytä ei kyllä irronnut, mahdollisesti lievä virus? Mutta koska Miss Mirum sai ruokahalunsa takaisin lääkärikäynnillä ja piristyi panadolin jälkeen vihtomaan raajoillaan reippaasti, hymyilemään ja kujertelemaan lääkärillekin, niin yleisvoinnin perusteella meidän ei tarvinnut jäädä sairaalaan norkoilemaan.

Kahdessa päivässä tyttö ehtikin parantua ja vaikka muutaman päivän kuumeen katoamisen jälkeen hermostuneena tarkkailin kaikkia pieniäkin merkkejä sairastelusta niin sellaisia ei tullut. Ja jos Miss Mirum olisi ainoa lapsi ei tämä seikkailu sairaalaan olisi meidän arkeamme paljoa kuormittanut. Vaan kun hän on neljäs ja näillä muillakin lapsilla tuppaa sattumaan ja tapahtumaan. Tässä kevään aikana olemme ehtineet sairastaa koronan, käyttää Miss Aprilin lääkärissä pissatulehdus epäilyn vuoksi ja nyt päädyimme päiväpoliklinikalle Mr. Berlinin kanssa, joka on koko alkuvuoden kärsinyt nenäverenvuodoista.

Ne teistä, jotka meitä ovat aktiivisemmin seuranneet tiedätte, että Mr. Berlinille nenäverenvuoto on ihan normaalia, ollut jo ihan vauvasta. Hänet myös tutkittiin alle vuoden ikäisenä, mutta mitään rakenteellista vikaa ei ole löytynyt. Niinpä meille on ihan arkipäivää, että pojan nenä vuotaa verta 1-2 kertaa kuukaudessa. Nyt viimeisimmän kolmen kuukauden aikana verenvuotojen määrä on kuitenkin tuplaantunut ja lopulta vuotojen välissä oli vain kaksi päivää, joten soitin taas päivystykseen. Päädyimme tällä kertaa terveyskeskuksen lääkärin arvioitavaksi. Toisessa sieraimessa on selkeä haava ja hyytymä, joka täytyy todennäköisesti polttaa kiinni, mutta koska kohta kolmevuotias ei todellakaan ollut valmis pysymään aloillaan kunnon tutkimuksia saati operaatiota varten saimme sen sijaan lähetteen korva-, nenä- ja kurkkutautien poliklinikalle.

Odottelemme nyt HUSsin lääkäreiden yhteydenottoa ja toivomme, ettei pojalla tulisi kovin monia vuotoja ennen sitä. Heräsimme nimittäin viimeksi siihen, että lapsi itki hätääntyneenä neljän aikaan yöllä naama ja kädet ihan veressä. Mr. Berlin on niin tottunut veriseen nenään, että tuskin huomaa pientä vuotoa ja pyyhkii sen hihaansa sen enempää miettimättä. Mutta nyt verta on usein tullut kuin hanasta valuttamalla ja se saa lapsenkin jo hätääntymään. Ensisijaisesti täytyy tietysti saada poika rauhoittumaan, koska kiihtyminen lisää veren määrää. Hän vihaa sitä, että pidämme paperia kasvoilla, joten jääpussi niskaan on paras vaihtoehto, mutta kyllähän siitäkin huuto tulee, jos ei keksi jotain muuta, mihin lapsi voi keskittyä.

Hommaa ei tietysti helpota se, että muut lapset heräävät keskellä yötä meteliin, ja vajaa kolmevuotiaan hoitaminen samalla kun hyssyttelet ja rauhoittelet vauvaa sylissä ei ole mikään helppo nakki. Onneksi meitä on kaksi, sillä kädet loppuvat kyllä nopeasti kesken nytkin ja aina välillä joku jää sitten itkemään, kun täytyy akuutein ongelma hoitaa ensin. Eikä huudon, tyrehdyttämisen, pesun ja vaatteiden vaihdon jälkeen ole helppoa saada lapsia takaisin nukkumaankaan. Vanhemmuus on välillä äärimmäisen rankkaa ja vaikeaa, mutta niinäkin hetkinä, kun vauva itkee isän sylissä seinän toisella puolella ja itse pitelet vajaa kolmevuotiasta sylissä, heijaten edes takas ja silitellen pojan päätä kello neljä yöllä, sitä jostain vain löytää jaksamista.

Haluaisin sanoa, että elämä helpottaa, kun lapset kasvavat isommiksi, mutta tavallaan sekin on valhe, sillä eivät ongelmat katoa, ne vain muuttavat muotoaan. Miss Wiennalla on ollut kaveri ongelmia koulussa ja eräs päivä hän tulikin itkien kotiin, kun tyttöjen välillä oli tullut riitaa ja ilkeilyä. Olen niitä vanhempia, joka ei halua puuttua siihen, miten joku muu lastaan kasvattaa. Tällaisissa tilanteissa, kun samalla luokalla olevat lapset riitelevät, päädynkin usein ottamaan opettajan välikädeksi, sen sijaan, että asioisin suoraan toisen lapsen vanhemman kanssa. Oletan, ehkä virheellisesti, että kaikki vanhemmat pitävät oman lapsensa puolta ja koska se leijonaemo herää niin herkästi, ei asioita välttämättä saada sopuisasti käytyä läpi.

Opettaja on kuitenkin neutraali osapuoli ja tuntee molemmat lapset, joten hän on mielestäni ideaali henkilö riitatilanteiden selvittelyyn. Miss Wiennalle on vielä sattunut hyvin täpäkkä, mutta empaattinen opettaja, jonka voin luottaa hoitavan asian kunnolla, tarpeeksi tiukasti mutta myös lempeydellä. Harmittaa jo valmiiksi, että tyttäreni opettaja vaihtuu ensi vuonna, kun Miss Wienna siirtyy jo viidennelle luokalle. Karmivaa! Teini-ikä lähestyy! Ja se nyt ei ainakaan vähennä ongelmia perheessämme! Vaikka eivät kaikki asiat, mitkä vievät aikaa ja jaksamista, suinkaan ole ongelmia.

(Blogi jatkuu kuvan jälkeen.)

Sen lisäksi, että olemme ratkoneet monia negatiivisia tapahtumia, olemme myös olleet kiireisiä positiivistenkin asioiden kanssa. Miss April palasi taas satulaan, kun ostimme hänelle lisää ratsastuskertoja syntymäpäivälahjaksi. Voi sitä onnen määrää ja säteilevää hymyä. Mr. Berlin taas on palannut puheterapiassa live tapaamisiin etäyhteyden sijasta. Miss Wiennan isä on muuttanut Kuopioon ja esikoinen on alkanut harjoittelemaan junalla kulkemista kun autokyyti ei olekaan enää joka toisen viikonlopun kulkuväline, kuten silloin kun isä asui vielä Kotkassa. Olemme juhlineet pääsiäistä, vappua ja äitienpäivää. Ja karkasimmepa Mr. Scotin kanssa kahdestaan yhdeksi illaksi häihin vieraiksi!

Elämä on ollut ihan hurjan hektistä tässä viimeisimmät viikot. Joka päivä on jotain. Ja jatkuvasti tapahtuu jotain odottamatonta. Kuten esimerkiksi käydessämme ostoskeskuksessa etsimässä tuleviin ristiäisiin vaatteita (joiden järjestelyt nekin vievät aikaa, on täytynyt etsiä pitopalvelua, pyytää tarjouksia, tavata pappi jne.) ja viereisen ruudun auto peruutti Chryslerimme kylkeen! Siitä tulikin sitten korjaamoreissu. Aina kun ajattelen, että nyt helpottaa, ilmestyy jotain aikaa vievää eikä päivissä tunnu tunnit riittävän. Niinpä tämä kirjoittaminen on jäänyt, joko sen takia, että ei ehdi, tai sen takia, että ei jaksa. Mutta onneksi saapuva kesä ja tämä valtaisa valoisuus antaa voimia!

Oi miten hyvältä saapuva kesä tuntuukaan pitkän ja pimeän talven jäljiltä. Toivon hartaasti, että kesä inspiroi myös minua liikkumaan enemmän, vaikka liikkuminen ei olekaan ihan niin helppoa vielä, kuin toivoisin. Minun ei tarvitse paljoa kävellä ennen kuin sektiohaavan kohdille tulee vatsaan kipua. Ei kovaa kipua, vaan sellaista rasittavaa polttelua. Mitään ei onneksi tunnu levossa ja kotona vain hengaillessa. Toki, kuten ennenkin, jälkivuotoni ei vieläkään ole loppunut, vaikka synnytyksestä on jo kaksi kuukautta, eli ihan ei voi vielä sanoa olevansa toipunut. Olenkin jäänyt pohtimaan mahtaako se liikkumisen aiheuttama vatsakipukaan olla sektiohaavasta peräisin, vai liittyisikö se tuohon pitkittyneeseen jälkivuotoon.

Jälkitarkastus on ensi viikolla, jolloin sitten täytynee pyytää lähetettä tutkimuksiin. Saa nähdä onko edessä taas hysteroskopia tai kaavinta, kuten Miss Aprilin ja Mr. Berlinin jälkeen. Jostain syystä minä vain en tunnu toipuvan synnytyksistä ja raskaudesta kovin hyvin. Mutta joka tapauksessa, toivon voivani alkaa liikkumaan paljon enemmän. Se saisi kilotkin ehkä vihdoin karisemaan, painoa kun ei ole sitten synnytyssairaalasta kotiutumisen lähtenyt ollenkaan! Lihoin sen 18 kiloa sitten lopulta raskauden aikana eikä synnärille jäänyt kuin 7 kiloa siitä, joten tiputettavaa olisi kyllä. En ollut edellisistäkään päässyt kunnolla eroon. Ideaalitilanteessa saisin pudotettua tämän vuoden aikana sen 20 kiloa.

En kuitenkaan aio ottaa asiasta stressiä, sillä ihan tarpeeksi stressattavaa on tässä muutenkin, kun yrittää tätä lapsiperhearkea pyörittää. Sen päälle sitten vielä parisuhde ja kai jotain omaa aikaakin olisi syytä ottaa? Nähdä kavereita, käydä leffassa, irrottautua edes vähän tästä rumbasta, edes välillä? Mutta onneksi painoon voi vaikuttaa pienillä, päivittäisillä valinnoilla. Ja tämä pätee kyllä moneen muuhunkin asiaan, kuten siihen parisuhteeseen, jota voi pitää yllä pienin elein ja teoin. Tämä vuosi tuleekin olemaan pienten askelten, pikkuhiljaa etenemisen vuosi, kun Miss Mirum hissukseen kasvaa ja kehittyy, ja kaikki muukin etenee samalla tavalla laiskan letkeästi.