Istuin psykologin vastaanotolla seuraavana vain päivä hänen soittonsa jälkeen. Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti, etten oikein voinut edes käsittää, että täällä sitä nyt oltiin, maskit naamalla tuolit parin metrin turvavälillä, räpyttelemässä silmiä hämmentyneenä toisiamme kohti, tietämättä oikein miten aloittaa. Minulla oli neuvola kaksi viikkoa sitten ja silloin pyysin terveydenhoitajaa uusimaan psykologi lähetteen, sillä edellinen, alkuraskaudesta tehty, oli tullut bumerangina takaisin. Odotukseni eivät olleet olleet korkealla, sillä tiedän kaikkien psykologi palveluiden olevan ruuhkautuneita, mutta käynneistä oli hyötyä edellisen raskauteni aikana, joten ajattelin, että voisihan sitä nyt edes koittaa.

Yllätyksekseni tällä kertaa minulle soitettiin suoraan, sen sijaan, että terveydenhoitaja olisi saanut vain käskyn ohjata minut perhepalveluihin tai kirkon keskusteluapuun. Soittaja oli vieläpä ottanut puheeni vakavasti, niinkin vakavasti, että sain akuutti ajan heti seuraavalle päivälle. Enkä tiedä miksi siellä psykologin vastaanotolla istuminen tuntui niin isolta möröltä, itsehän olin paikalle hakeutunut, mutta tunnelma oli silti oudon hermostunut. Kaiketi se vain on edelleen se yhteiskunnassa vallitseva ajatusmaailma, että olet heikko ja viallinen, jos tarvitset psykologin apua? Se hiljainen tuominta ja ”hullun” leima, minkä saat otsaasi?

Tai ehken vain ollut ehtinyt henkisesti valmistautua alle vuorokaudessa repimään kaikki vaivoin silotellut synnytystraumat auki kerta nykäisyllä. Niinpä välillämme oli epämukava hiljaisuus ja vaihdoin asentoani vaivautuneena. Psykologi yritti uudestaan aloittaa keskustelua siitä ”miksi olet tullut tänään”. Olisin halunnut, että hän käskisi suoraan nyt vaan avaamaan sen suuni ja puhumaan x-asiasta. Mikä olisi kai ollut epäammattimaista? Vedin syvään henkeä, asian välttely ei ainakaan hyödyttäisi ketään.

”Kun soitin sinulle eilen puhuit post-traumaattisen stressin oireiden palaamisesta?”

”Niin, kyllä. Oletko koskaan synnyttänyt?”

Kysymykseni töksähti ulos ehkä vähän tökerösti, mutta en tiennyt miten kysyä asiaani ja samalla olla kysymättä suoraan psykologin henkilökohtaisia asioita. Oikeasti halusin kysyä monta lasta sinulla on, kuinka sinun synnytyksesi ovat menneet, oletko koskaan kokenut mitään samanlaista kuin minä? Sen sijaan yritin udella mahdollisimman vähän, mutta koin, että minun olisi helpompi avautua, jos tietäisin edes sen, onko vastapuolella mitään käryä äitiydestä ja synnyttämisestä.

”Kyllä, olen synnyttänyt.”

No sitten, ajattelin mielessäni. On vain fakta, ettei kukaan tiedä synnyttämisestä mitään, ennen kuin on sen itse kokenut. No ehkä töitä tekevä kätilö tietää paljonkin sieltä haarojen toiselta puolelta katsottuna, mutta synnyttäjän näkökulmaa, hänen tunteitaan ja kipujaan, niitä ei voi minun mielestäni oikeasti ymmärtää ennen kuin on itse kokenut. En jäänyt selvittämään, että oliko psykologini kokenut sektion, alatien, käynnistyksen – ei sillä sinänsä ollut merkitystä. Hän oli kokenut raskauden ja lapsen syntymän, se oli se oleellinen. Olipa hänen oma kokemuksensa ollut päinvastainen kuin minun tai saman kaltainen, niin ainakin olimme samalla hiekkalaatikolla.

Joten aloin kertoa, ihan alusta, ensimmäinen synnytys ja mikä kaikki meni päin helvettiä silloin. En usko olleeni kauhean johdonmukainen, poukkoillessani eri ajatusten, huomioiden, eri synnytysten ja elämäntilanteiden välillä, mutta yritin mahdollisimman tehokkaasti kertoa kaiken oleellisen siitä, miksi minä pelkään synnytystä. Miksi Miss Wiennan ja Miss Aprilin syntymäpäivät ovat olleet elämäni hirveimmät päivät ja mitä se merkitsee, että kokee oman lapsensa syntymän kamalimpana asiana, mitä sinulle on koskaan käynyt. Samaan aikaan se, että olen saanut nuo lapset, ovat mahtavinta ja ihaninta, mitä minulle on koskaan tapahtunut. Nämä kaksi kokemusta ovat kuin kolikon molemmat puolet, toinen ei voi olla olemassa ilman toista.

Ja tietenkin aloin itkeä, vaikka yritin olla kauhean asiallinen ja kertoa tapahtumat faktoina. Tiedättekö, kuin ne olisivat tapahtuneet minun itseni ulkopuolella, jollekin muulle. Eihän se tietenkään onnistunut, koska traumat noiden asioiden kokemisesta puskivat väkisinkin pintaan. Olen pitkään yrittänyt käsitellä Miss Aprilin synnytyksen aikana tapahtuneita asioita ja kyennyt jo hyväksymään ne osaksi omaa elämäntarinaani, vaikken voikaan hyväksyä sitä, että Suomessa, hyvinvointivaltiossa, synnyttäviä äitejä voidaan ja kohdellaan joka päivä kuin siitoslehmiä, joilla ei ole mitään potilasoikeuksia tai ihmisarvoa. Eivätkä viha ja katkeruus ole poistuneet minusta kuin jostain pyhimyksestä.

Miten ihmeessä Nelson Mandela pystyi antamaan anteeksi oltuaan vuosikausia vangittuna, kidutettuna, sorrettuna? Miten hänestä tuli niin hyvä ja vahva kaiken sen jälkeen? Voin vain kuvitella, että minusta olisi vastaavasti tullut jotain häijyä ja läpensä pahaa tuossa tilanteessa ja kokemukseni olisivat olleet kuin superroiston alkutarina. Synnytysten aikana kärsimäni vääryys ja kipu eivät tehneet minusta jotain parempaa, vaan jättivät minut sirpaleiksi. Olen ehkä tunkenut kaikki palaset takaisin paikoilleen ennen tätä raskautta, mutta nyt ne ovat tehokkaasti alkaneet putoilla. Ja kaikki vain siksi, että minun täytyy synnyttää uudelleen.

Kun kävin pelkopolilla joulukuussa lääkäri väitti kivenkovaan, että minun olisi pakko synnyttää vauva alateitse, ainakin jos lapsi lähtisi tulemaan ennen raskausviikkoa 34. Silloin oli 11.päivä joulukuuta ja oletettu sektiopäiväni olisi aikaisintaan 11.päivä maaliskuuta. Tuo ”pelkopolin” pelottelija jätti minut siis kolmen kuukauden kiirastuleen, panikoimaan tulevaa ja pelkäämään. Yritin silloin ajatella, että sentään tuo raskausviikko 34 oli enää 1,5kuukauden päässä, että jos vain selviäisin itkien, stressaten ja kauhusta kankeana siihen asti, niin sitten jopa tuo ääliö lääkäri olisi suostunut keskustelemaan sektiosta kanssani.

Puolitoista kuukautta on pitkä aika pelätä, yrittää olla miettimättä asiaa ollenkaan ja miettiä sitä väkisinkin koko ajan. Toki tässä on ollut kaikenlaista muuta, mikä on vienyt ajatuksiani, kuten murtunut jalka ja siitä toipuminen, joulu ja Miss Aprilin synttärit, mutta maton alle lakaiseminen ei oikeasti toimi. Pelot ja pahat ajatukset ryömivät ulos piiloistaan vähintäänkin yön pimeinä tunteina ja tunkeutuvat uniin. Kuinka monta kertaa olen nyt herännyt synnytys painajaisiin? Viime yönä viimeksi. Ja sitten loppu yö menee itkiessä, mutta 06 aamulla on silti noustava ylös hoitamaan lapset. Elämä ei pysähdy, vaikka olisit rikki. Se ei pysähtynyt jalkani murtumaan, se ei pysähdy henkiseen kärsimykseenkään. Ja siksi istuin psykologin vastaanotolla, tyhjentämässä nessu pakettia loputtomiin kyyneliin.

Tällä viikolla minulla on raskausviikko 34. Tunsin suoranaista riemuvoittoa sen saavuttamisesta, olenhan kuitenkin nyt kokenut ennenaikaisia supistuksia ja epäilyjä lapsiveden menosta. Kaikesta siitä huolimatta pääsin tänne asti ja voin huitoa keskisormeani kohti pelkopolin lääkäriä, joka olisi minut väkisin pakottanut alatiehen ennen tätä viikkoa. Et pääse yrittämään, vitun ämmä! Nyt on enää turha uhitella minulle, ettei sektiota voida tehdä varhaisten viikkojen takia ja se tuntuu hurjan hyvältä, minulla on tuo aikaraja mustaa valkoisella. Tuntuu niin hyvältä, että extempore laitoin viestiä luottovalokuvaajallemme, että sattuisiko hänellä olemaan aikaa käydä ottamassa muutama raskauskuva?

Olisi kai ollut järkevämpää ottaa masukuvia vasta viikkojen päästä, kun tuo etureppu on suurimmillaan, mutta halusin juhlistaa tätä henkilökohtaista merkkipaalua. Oli ihana ajatus saada valokuvalle talteen se aika tätä raskautta, kun uskalsin edes vähän alkaa hengittämään. Laskettuun aikaan on vielä kuusi viikkoa, mutta tämä oli se ensimmäinen pieni pilkahdus toivosta ja tunne mahdottoman voittamisesta. Ehkä tästä vielä selviää jotenkin ehjänä ihmisenä? Henkiseen kasassa pysymiseen auttanee ainakin tuo psykologi, jonka kanssa varasimme neljä uutta tapaamista ennen oletettua sektiopäivää.

Olin ilahtunut, kun terapeutti kehui session päätteeksi, että pystyn hienosti tunnistamaan ja nimeämään omia tunteitani sekä kertomaan niistä pelottomasti. Minusta oli tuntunut, että selitykseni risteilivät kunnon sekasotkuna sinne tänne, mutta ilmeisesti kuitenkin sitten onnistuin ilmaisemaan itseäni onnistuneesti. On vaatinut paljon kasvamista nähdä ja tunnustaa omat heikkoutensa, tarkastella omaa ajatusmaailmaansa ja käytöstään ulkopuolelta, ja vasta kun sen olen oppinut, olen kokenut kasvaneeni ”aikuiseksi”. Ei siihen mennyt kuin yli 30 vuotta, hah. Kun totesin terapeutille, että puhuminen auttaa niin hirveästi hän melkein naurahti, että niin tosiaan tekee.

Asioiden patoaminen sisälle on se pahin vaihtoehto. Meillä ei ole kotona arjessa aikaa pysähtyä puhumaan tarpeeksi, joten on mielestäni ihan aiheellista hakea sitä käsittelyapua ulkopuolelta. Eikä mielestäni kaikkea voi edes kaataa puolison niskaan. En voi olettaa, että Mr. Scot ymmärtää synnytyspelkoni ja kärsimäni traumat. Hän voi yrittää, mutta mitä hän osaa niihin sanoa?

”Kaikki on hyvin. Sinun ei tarvitse pelätä mitään.” Mr. Scot lohdutti minua viime yönä painajaisen jälkeen, samalla kun rutisti minut halaukseen.

Se lohdutti ja helpotti, mutta pelko ei poistu vain siksi, että toivot niin. Vaan mitä muutakaan mies olisi voinut siinä tilanteessa sanoa? Ei ole mitään, mikä muuttaisi kokemani tai poistaisi sen jättämät jäljet.

Koska olen järjestelmällinen ihminen, koen terapian helpottavana asiana myös siksi, että nyt minulla on toimintasuunnitelma. Tuntuu, että teen edes jotain, valmistautuakseni synnytykseen ja nimenomaan varmistaakseni, että tällä kertaa se ei olisi niin hirvittävä kokemus. Toki psykologi varoitteli minua, että on hyvä muistaa, ettei tuleva synnytys ole samanlainen kuin kolme edellistä – ei samanlainen kuin ne huonot, eikä samanlainen kuin se hyvä. Jokainen kerta on aina omansa, ennakoimaton, ja se ei voi olla kopio mistään aikaisemmin kokemastani. Tämän sisäistäminen tulee olemaan haaste sinänsä, koska tietysti toivoisin kaiken menevän kuten 2019 sektiossa, koska se oli turvallinen ja hyvä kokemus, enkä haluaisi minkään tapahtuvan eri lailla.

Ensi viikolla minulla on seuraava tapaaminen psykologin kanssa sekä verikokeet, joilla seurataan rauta-arvojani. Siitä viikon päästä onkin jo pelkopolille aika synnytystapa-arvioon. Kahden viikon päästä lyödään siis vihdoin lukkoon sektiopäivämäärä. Olettaen, että tällä kertaa vastassa on joku järkevä lääkäri. Tosin en kyllä aio lähteä sairaalasta ilman sitä päivämäärää. En vaikka pitäisi mennä ylilääkärin kautta tai odottaa, että vartijat tulevat kantamaan minut ulos lääkärin huoneesta. Nyt riittää jo tämä hoitotahdon polkeminen ja alatiehen pakottaminen. Onneksi psykologi lupasi kirjoittaa minulle oman arvionsa mukaan, jotta on sitten mustaa valkoisella lätkäistä lääkärin käteen.

Sormet ristissä ja tapaamista odotellen! Samoin odottelen niitä kuvia, mitä lumihangessa räpsittiin juuri ennen Valtteri myrskyn rantautumista. Tämän blogin oheen ehti nyt vain kotona otettu, mutta jahka saan ammattilaisen ottamat niin lupaan tulla niitä jakamaan!

(Kuvan on ottanut Niklas Jäntti.)

Avasin pienen, mustan pussukan vetoketjun. Sisältä paljastui siistissä rivissä olevat välineet, joilla mittasin verensokereitani. Ensimmäisenä oli piikki, tai pikemminkin laite, johon pieni piikki laitettiin (niitä säilytettiin vastapuolella pussissa, omassa sivutaskussa). En tiedä miksi tuntui aina siltä, kuin ottaisin huumeruiskun ja varusteet esiin, kun aloin latomaan tavaroita pöydälle. Eihän tämä verenmittausmeininki ollut yhtään niin lähellä ”sellaista” piikittelyä, kuin esimerkiksi hedelmöityshoitojen lääkeruiskulla leikkiminen, mutta se fiilis joka kerta kuitenkin heräsi. Outoja mielleyhtymiä.

Kunhan piikki oli kiinnitetty laitteeseen se piti ladata, vetää kannasta kuin ampuma-asetta valmistellessa ja äänikin oli suhteellisen samanlainen. Olen ampunut (ampumaradoilla) oikeilla ja monenlaisilla aseilla ysimillisestä haulikkoon, joten tällaisen pienen, muovisen piikiniskijän lataaminen ei olisi pitänyt saada minua ajattelemaan tuliaseita, sillä kokemusta oli niistäkin, mutta joka kerta sama tunne ilmestyi vatsanpohjalle. Lock and load, mietin mielessäni, kun asetin vempaimen sormea vasten ja painoin napista irvistäen. Joka kerta vingahdin kivusta, kun pieni piikki iskeytyi sormenpäähän. Väitän edelleen, että sormen piikittäminen tekee enemmän kipeää kuin normaali verikoe kyynärtaipeesta. Pieni punainen pisara ilmestyi heti ihon pinnalle ja murjotin haavalle äkäisenä, sen sykkiessä kivusta vielä pitkään piston jälkeen.

Veri analysoitiin eri laitteella, jonka päähän asetettiin pieni liuska, mikä keräsi näytteen mittaamista varten. Viiden sekunnin kuluttua vanhan ajan hakulaitetta muistuttava, musta muovimötikkä piippasi ja ruudulla näkyi veriarvo yhden desimaalin tarkkuudella. Tällä kertaa tulos oli 4.5 mikä oli rutkasti alle viitearvojen, eli hyvä. Huokaisin syvään. Inhosin tätä. Mutta laskettuun aikaan oli tasan kaksi kuukautta ja tulevaan sektioon arviolta viikon vähemmän. Ainakin 7 viikkoa siis joutuisin vielä tökkimään itseäni ja kirjoittamaan pieneen vihkoon päivämääriä ja arvoja, joita sitten ehkä joku joskus vilkaisisi neuvolassa tai lääkärikäynnillä.

Kaksi kuukautta. Se tuntuu yhtaikaa pitkältä että lyhyeltä ajalta. Pikkuhiljaa pitää nyt alkaa valmistautumaan uuden tulokkaan saapumiseen, minkä takia laitoimme makuuhuoneemme uuteen uskoon, siirtelimme huonekaluja, kaivoimme kehdon esiin, raahasimme imetystuolin paikalleen ja tyhjensimme yhden lipaston vauvan vaatteita varten. Tämä sai Mr. Scotin jo suunnittelemaan sitä aikaa, kun vauva muuttaa pois huoneesta ja pohtimaan huonejärjestelyitä ”sitten joskus” kun vauva on tarpeeksi iso nukkumaan poissa meidän viereltämme. Minulle kuitenkin tuottaa vaikeuksia ajatella niin pitkälle, hyvä kun pystyn valmistelemaan pikku Papaijan ensimmäistä viikkoakaan.

Enimmän aikaa minusta tuntuu, että syntymään on vielä liian pitkä aika. Kaksi kuukautta! Emme pysty vielä mitenkään ennakoimaan minkä kokoisia vaatteita vauva tarvitsee syntyessään. Kolme edellistä lastani ovat olleet 50-53cm pitkiä syntyessään, eli mitään keskosvaatteita tai ihan kaikkein mineimpien vauvojen vaatteita ei ole koskaan joutunut käyttämään. Mutta tuleeko tämäkin lapsi olemaan yhtä pitkä? Entä jos hän syntyy etuajassa? Emme yksinkertaisesti tiedä, mitä hän tulee tarvitsemaan. Tai no hyvä on, hän tarvitsee sängyn ja turvaistuimen ja ja ja… Mutta mitään sairaalakassia en vielä ainakaan kuukauteen uskalla pakata, enkä laittaa tyhjennettyyn lipastoon vaatteita valmiiksi, kun ensin pitäisi tietää minkä kokoisia.

Ei meillä periaatteessa ole mitään syytä olettaa, etteikö kaikki menisi kuten pitääkin, varsinkaan eilisen lääkärikäynnin jälkeen. Minulla oli nimittäin se neuvolalääkärin tsekkaus eilen, jonka terveydenhoitaja varasi huolestuttuaan iltaisin ilmenevistä supisteluista. Talvilomani ehti loppua ja palasin töihin tällä viikolla, mikä oli tavallaan aikamoinen shokki, kun jalka ei ole vielä kunnolla toipunut ja mahakin alkaa olla jo suhteellisen iso. Uudenlaiseen rytmiin asettuminen oli sekin oman stressinsä lähde ja naureskelinkin neuvolalääkärille, että töihin paluu ei ollut ainakaan parantanut tilannettani.

Pöydän toisella puolella istui hyvin sympaattinen +40 vuotias naislääkäri, jonka silmien siristyksestä pystyin päättelemään hänen hymyilevän FFP2 maskinsa takana ystävällisesti. Olin jo käyntiä varatessa varmistanut, että tällä kertaa lääkäri olisi eri, kuin se, jonka kanssa viimeksi itkien tappelin sektiosta. Tämä kokemus olikin huomattavasti miellyttävämpi, vaikka toki aihekin oli eri, sillä lääkäri vain varmisti, että onhan minulla aika pelkopolille sektioasioissa, mutta muuten emme siitä puhuneet. Keskityimme käymään läpi niitä kivuliaita supistuksia sekä myös liitoskipuja, jotka ovat vihdoin (yhyy) tällä viikolla alkaneet. Oletan liitoskipujen hypänneen mukaan kuvioon juuri nyt, koska olen liikkunut niin paljon enemmän töihin palattuani.

Teille, jotka ette tiedä mitä liitoskivut ovat, niin voin kertoa niiden tuntuvan siltä, kuin haaroihisi olisi työnnetty puukko, joka viiltelee sinua joka askeleella sieltä lonkan, lantion, häpyliitoksen ja välilihan alueelta. Liitoskivut johtuvat siitä, että raskaushormonit pehmentävät ja löysentävät niveliä sekä kudoksia, jotta vauva sitten aikanaan mahtuisi syntymään eikä jää jumiin tiukkoihin paikkoihin. Häpyluuliitos voi leventyä jopa kolminkertaiseksi raskauden aikana, ja tämä luiden erilleen työntyminen on luonnollisestikin kivuliasta. Hyvin tyypillinen vaiva raskauden loppuvaiheessa, erityisesti uudelleen synnyttäjillä (vaikka jotkut onnekkaat eivät koskaan näistä kärsi).

Hauskinta on tietysti, että liitoskipuihin ei tällä hetkellä tunneta mitään hyvää hoitoa. Sitä pidetään itseasiassa hyvänä ilmiönä, koska mitä löysemmäksi paikat menevät sitä paremmin vauva mahtuu ulos. Naiselle aiheutuva jatkuva kipu ja mahdollinen liikkumiskyvyttömyys on vain valitettava sivutuote. Yleensä äiti pääsee kivuista eroon pari kuukautta synnytyksen jälkeen, eli toipuminenkaan ei tapahdu heti (mikä tulee monelle uudelle äidille yllätyksenä) ja vain pieni prosentti jää kärsimään kivuista vielä senkin jälkeen. Aikaisemmin olen kuitenkin itse parantunut liitoskivuista tuossa parissa kuukaudessa ja kyennyt sitten taas kävelemään ”ei pingviini-ankkana” sitten jonkin ajan päästä, joten sormet ristissä, että näin käy tälläkin kertaa.

Mutta turhapa on vielä haaveilla ensi kesästä, jolloin liikkuminen ei ehkä enää jossain vaiheessa satu. Vielä olisi monta kuukautta kärsittävää. Liitoskivut myös tavanomaisesti pahenevat kohti loppuraskautta ja ovat pahimmillaan pari viikkoa ennen synnytystä. Niin ja mainitsinko jo, että mitään hoitoa ei ole? Joillain auttaa fysioterapia, toisilla vain lepo helpottaa kipuja. Neuvolalääkäri tarjosi minulle jälkimmäistä ratkaisua. Mutta ennen sitä hän tutki tietysti, että ovatko ne kivuliaat supistukset aiheuttaneet vahinkoa. Ja kun sanon vahinkoa, niin tarkoita, että edistäneet synnytyksen alkamista. Tätä tietoa varten oli tehtävä sisätutkimus, mikä onkin sitten aina yhtä ihanaa.

Henkinen valmistautuminen siihen, että ihminen, jonka olet vartti sitten tavannut, tunkee sormensa sisällesi, on aina haastavaa. Sitä makaa selällään silmät kiinni ja miettii, että tämä on vauvan parhaaksi ja tässä ei ole mitään pahaa. Gynekologien työ täytyy kyllä olla niin epäkiitollista, kun potilaat kokevat perustoimenpiteetkin loukkaavina. Onneksi lääkäri totesi hyvin nopeasti, että kohdunkanava oli täysin kiinni, kohdunkaulaa oli jäljellä yli kolme senttiä eikä vauva ollut laskeutunut yhtään tai edes kiinnittynyt alas lantioon. Supistukset eivät siis olleet saaneet aikaan mitään. Mutta varmistaakseen tilanteen lääkäri vielä ultrasi kohdun.

Neuvolan ultralaite oli vanha ja minun ylipainoni tietysti aina hiukan heikentää kuvanlaatua entisestään, kun vatsanpeitteitä on jonkin verran. Selkeästi oli kuitenkin nähtävillä, että kaikki oli hyvin. Lapsivettä oli normaali määrä ja sikiön sykkeet 135-145 kuten lähes joka mittauksessa. Lääkäri totesi vauvalla olevan vielä niin hyvin tilaa mahassa myllertämiseen, että vaikka hän on pää alaspäin, on pikku Papaija silti viistotilassa, eli niin poikittain kuin kuula ylösalaisin voi olla. Ultralla sai myös mitattua vatsanympäryksen, päänympäryksen ja reisiluun pituuden, joiden kautta lapselle pystytään antamaan painoarvio. Vauvamme on tällä hetkellä ihan himpun verran alle 1800g, jolloin hän osuu lähes täydellisesti keskiarvoon.

Hassu ajatella, että jos vauva nyt syntyisi hän painaisi alle 2 kiloa! Ja että tässä kahden kuukauden aikana hän tulee suunnilleen tuplaamaan painonsa. Aika hurja kasvupyrähdys tähän loppuun. Mutta tuo kasvaminen ja painon kerääminen on vauvoille elintärkeää, jotta he selviävät sitten kohdun ulkopuolella. Lääkäri painottikin, että on pidettävä huolta siitä, että lapsi saa jatkaa kasvamistaan mahan sisäpuolella vielä pitkän aikaa, eikä siksi pitäisi tehdä mitään, mikä provosoisi ennenaikaista synnytystä. Tällä hetkellä liikkuminen kun tuntuisi minulla aiheuttavan niitä supistuksia, niin lepo olisi vauvalle kaikkein parasta.

Tutkimusten jälkeen lääkäri kysyi, että haluanko ensin kaksi viikkoa sairaslomaa ja tulla sitten takaisin tutkittavaksi, vai laittaako hän suoraan sen 3 viikkoa, mitä minulla olisi töitä jäljellä. Jouduin ihan miettimään asiaa, että olisiko järkeä palata yhdeksi viikoksi duuniin, mikä ehkä aiheuttaisi kovia liitoskipuja ja supisteluita, ja rampata lekurissa? Päädyimme lopulta siihen, että ehkä olisi järkevintä jäädä suoraan sairauslomalta äitiyslomalle. Mutta hiukan hämmentyneenä kävelin ulos lumipyryyn, kädessäni sairaslomalappu, joka vapautti minut työvelvoitteesta tältä vuodelta. Äitiyslomani nimittäin jatkuu vuoden loppuun, joten se oli siinä. Ehdin olla tänä vuonna alle viikon töissä, ihan muutaman päivän vain!

Herätyskello soi tänä aamuna tavanomaisesti klo 06, mutta tuntui oudolta, ettei minnekään tarvinnut lähteä. Toki jalkani kiittää myös. Kantapää, joka ei ole aiheuttanut kipuja tässä kipsin poistamisen jälkeen, ehti jo alkaa oireilemaan ihan muutaman työpäivän jälkeen. Kaiketi tämä siis on parhaaksi murtumista toipumiselleni ja turvallisinta vauvalle. Olin vaan ehtinyt jo päästä siihen flowhun, että nyt aletaan painamaan töitä, hommannut läjän ison mahan kanssa sopivia työvaatteitakin, ja nyt – ei mitään. Sohva ja Netflix kutsuvat jälleen. Ja sitten äitiysloma, hurjaa!

Vaikka tavallaan en kovin innoissani odota tuota äitiysloman alkua, sillä sain Kelan päätöksen tulevasta äitiysrahasta. Siinä missä palkka olisi pari tonnia kuussa, niin verojen jälkeen äikkäristä jää kouraan 1200 euroa. Haha. Tukeni kun on laskettu opintovapaan tulojen perusteella (joka muuten on enemmän kuin mitä saan äitiysrahaa), niin aika minimaalisille tuille tässä jää. Toki tuohon päälle tulee vielä uusi lapsilisä 160€/kk (neljännestä saa enemmän kuin edellisistä), mutta eiköhän se kaikki mene lapsen elättämiseen. Ei tässä lapsia tekemällä ainakaan rikastu.

Ennen kuin sen tarkemmin jään miettimään rahallisesti tiukkaa tulevaisuuttamme täytyy nyt kuitenkin ensin päästä sinne maaliin asti. Mitään syytä minulla ei ole pelätä, että emme saisi elävää ja tervettä lasta maaliskuussa, mutta pelkään silti. Koronapandemia jyllää maailmalla ja raskaana olevat on (vihdoin) nimetty osaksi suurinta riskiryhmää. Jos omikron iskee laskevat vauvankin mahdollisuudet selvitä, ja tällä hetkellä ennustetaan, että neljä viidestä suomalaisesta sen koronan saa, ennemmin tai myöhemmin. Joten stressiä on tarjolla. Enkä varmasti ole ainoa raskaana oleva, joka kokee maailman tilan äärimmäisen painostavana ja raskaana.

Sinänsä siis hyvä ajankohta jäädä kotiin ja linnoittautua omaan pikku kuplaansa seuraaviksi kuukausiksi, mutta kylläpä aika tulee matelemaan, kun minnekään ei voi mennä ja ketään ei voi nähdä. Toivottavasti suunnilleen kesäkuuhun osuvat ristiäiset sitten ovat sellaiseen aikaan, että voimme oikeasti kutsua porukkaa paikalle. Huomenna olevat Miss Aprilin nelivuotissyntymäpäivät eivät tosiaan onnistu isolla sabluunalla, kuten toivoin, vaan vieraita tulee paikalle vain kuusi. Olin ajatellut järjestää hänelle elämänsä ensimmäiset lapsisynttärit, mutta sekin suunnitelma täytyi nyt sitten kuopata.

Ei kai tässä pitäisi valittaa, että ei pääse juhlimaan, kun maailman tila on mitä on, mutta jonkin verran jo alkaa jännittää, että miten nämä eristäytymisen ajat tulevat pitkällä tähtäimellä vaikuttamaan lasten lapsuuden kokemuksiin ja kehitykseen. Vanhempana sitä haluaisi vain, että jälkeläiset olisivat onnellisia ja saisivat kokea kaiken sen ilon ja riemun, mitä turvallinen ja tavallinen lapsuus voi tarjota.