Hae
Kuka huusi äiti?

86. Parasta ja pahinta

Jokohan se olisi aika potkaista tämäkin vuosi käyntiin? Täytyy sanoa, että fiilaan lukua 2022 ja se on oikein hyvä syntymäluku tulevalle vauvalle. Tulevista tapahtumista en kuitenkaan uskalla lähteä veikkailemaan mitään muuta kuin sen, että vauvamme syntyy tänä vuonna. Koko maailma tuntuu edelleen olevan hyrskyn myrskyn, eikä kristallipallossa näy muuta kuin sumua! En lähdekään tässä nyt kommentoimaan sekopäisen maailman tilaa, vaan keskityn meidän pieneen kuplaamme. Arki ja elämä rullaavat eteenpäin, onneksi, ja yritän takertua jonkinasteiseen normaaliin niiden myötä. Yleismaailmallinen kaaos saa pysyä oven (ja blogin) ulkopuolella.

 

Jos aloitetaan minusta, niin jalkani on jo paljon parempi! Olen siirtynyt käyttämään vain yhtä kainalosauvaa kävellessäni ulkona – ja siis ylipäätään olen siirtynyt kävelemään myös ulkona! Woop! Nilkan nivelsiteet ovat osoittautuneet heikoimmaksi kohdaksi paranemiseni tiellä ja se on nimenomaan nilkka (ei murtunut kantapää), joka vaikeuttaa liikkumistani. Jalkapöytä kipuilee myös toisinaan, jos siihen osuu jotain tai jalka kääntyy huonoon asentoon, mutta sekin toimii paremmin kuin pirhanan nilkka!

 

Sain fysioterapeutilta kuminauhan, jonka avulla voin tehdä harjoitteita tukemaan nilkan vahvistumista, mutta koska lapset olivat kotona lomalla kanssani viime viikon en juurikaan ehtinyt treenailla. Isukki oli jo viime viikon töissä, joten tuo aika osoittautuikin oikeaksi tulikokeeksi, että miten nyt pärjään ilman kipsiä. Ilokseni huomasin, että hengissä selvittiin! En voi sanoa, että olisi mennyt erityisen hyvin, kun liikkumisrajoitteeni hankaloittivat kaikkea tekemistä vielä, mutta ei se nyt erityisen huonostikaan mennyt. Lapset olivat kuolla tylsyyteen, kun joutuivat viettämään aikaa neljän seinän sisällä vain minun kanssani, minkä takia he kai niin riemuissaan tänä maanantaina kirmasivatkin tarhaan ja kouluun.

 

Kävimme myös viikonloppuna pulkkamäessä siskoni ja hänen poikansa kanssa. Meillä sattuu olemaan viiden minuutin kävelymatkan päässä julkinen leikkipuisto ja sen takana korkea pulkkamäki. Tai normaaleissa oloissa siihen reippailisi viidessä minuutissa, mutta minä könysin yhden sauvan kanssa kiroillen sinne vartissa. Serkkupoika käveli lapsiamme vastaan, kun kyllästyi odottamaan mäen luona meidän mateluamme. Lapsilla olikin hauskaa, ainakin siihen asti, kunnes Mr. Berlin vetäisi mystiset raivarit syystä X, ja kieltäytyi enää tekemästä mitään. Pidimme pienen mehu paussin, lapsille oli pillimehut ja aikuisille termareissa kuumaa mustaherukkamehua, mikä hetkeksi piristi taas kaikkien mielialaa.

 

Takaisin kotiin käveleminen kestikin minulta sitten ehkä lähemmäs 20 minuuttia, nilkan vihloessa ilkeästi ja vatsan supistellessa. Kyllä, liikkeelle lähteminen on saanut raskausvatsan vetämään herneet nenäänsä ja olen nyt kolmena iltana viikon aikana kokenut kivuliaita supistuksia. Viimeksi tiistaina illalla, ajettuani autolla ensimmäisen kerran sitten jalan murtuman, käytyäni lounaalla siskoni luona, sekä koulussa hakemassa viimeiset tavarani, huristettuani kauppaan sekä sen jälkeen haettuani lapset vielä tarhasta, vatsa kipeytyi jo ihan tosissaan. Supistelut eivät lakanneet edes sohvalla löhöillessä, joten otin panadol tonnin ja menin nukkumaan heti kun lapset oli saatu vuoteeseen.

 

Keskiviikkoinen neuvolakäynti ei olisikaan siis voinut tulla parempaan kohtaan. Vaikka kipeät supistelut olivat tähän mennessä lakanneet aina kipulääkkeillä ja nukkumisella, otin silti asian puheeksi neuvolatädin kanssa. Hän huolestuikin asiasta jonkin verran, sillä olinhan vasta raskausviikolla 30+3. Vielä pitäisi vauvan majailla mahassa sen kaksi kuukautta, joten supparit eivät nyt sopineet kuvioon. Minulle varattiin neuvolalääkärille aika, mutta niitähän ei seuraavalle päivälle saa, vaan menen tohtoria tapaamaan vasta viikon päästä torstaina, ja sekin on akuutti aika, muuten olisin joutunut odottamaan kuukauden.

 

Olen tällä hetkellä vielä talvilomalla, joten minulla on onneksi mahdollisuus ottaa rauhallisesti ennen tulevaa ultraa ja lääkärin arviota. Toki ensi viikolla pitäisi sitten mennä jo takaisin töihin, lomani loppuu sopivasti keskiviikkona ja heti torstaina menen lääkäriin – hah, täydellinen työntekijä. No mutta näillä asioilla ei voi jäädä leikkimään. Lisäksi kohdunpohjan korkeus huiteli korkealla käyrien yläpuolella, mikä lisäsi terveydenhoitajan huolta vauvan tilasta. Itse en jaksanut kovasti asiasta stressaantua, sillä ihan samalla tavalla Mr. Berliniä odottaessa kohdunpohjan korkeus mitattiin yli kaikkien käyrien koko loppu raskauden, eikä mitään vikaa ollut missään.

 

Katselin tänään vertailun vuoksi aiempien lasten neuvolakortteja, nimenomaan niitä raskaudenaikaisia. Hassua miten Miss Wienna on ollut raivotarjonnassa, eli roikkunut pää alaspäin kuin lepakko jo raskausviikosta 26 lähtien. Miss April kääntyi rv 31, Mr. Berlin vasta rv 35. Tämä nykyinen maha-asukki kääntyi poikkitilasta alaspäin kaksi viikkoa sitten eli rv 28. Kukaan aikaisemmista ei ole enää vaihtanut asentoaan sen jälkeen, kun on päättänyt asettua lähtökuoppiin, joten olettaisin pikku Papaijan majailevan loppu odotuksen nurinperin batmaninä.

 

Sanotaan, että jokainen raskaus on omanlaisensa, ja tämä kerta tuntuisi olevan sekoitus kaikkia edellisiä, muttei tosiaan samanlainen kuin yksikään niistä. Raskauspahoinvointi kesti yhtä kauan, kuin Mr. Berlinin aikainen ja kohdunpohjan korkeus seuraa samaa sabluunaa, eli huitelee jossain taivaissa. Minulla on ruokavaliohoitoinen raskausdiabetes, jossa sokeriarvot eivät nouse, vaikka kuinka piikittelen sormiani kuin neulatyynyjä, kuten oli myös Miss Aprilin kanssa. Vauvan sykkeet ovat samoissa tasoissa kuin Miss Aprilin aikana, Miss Wiennalla oli matalammat sykkeet kuin tällä tulossa olevalla ja Mr. Berlinillä taas korkeammat.

 

Suurimmat erot olen huomannut siinä, miten hyvin ja aikaisin kaikki liikkeet ovat tämän vauvan kanssa tuntuneet, joka johtuu varmaan siitä, että istukka on kiinnittynyt eri kohtaan kuin aiemmissa raskauksissa. Toinen iso ero on painon nousu. Lihoin vain 7 kiloa ensimmäisessä raskaudessa (toki oksensin 6 kuukautta). Toisessa raskaudessa lihoin myös 7 kiloa (ja oksensin 5 kuukautta). Kolmannessa lihoin 8 kiloa (ja oksensin 4 kuukautta). Tällä kertaa? Nyt olen lihonut jo 11 kiloa! Siis apua! Kaksi kuukautta vielä jäljellä ja paino on noussut näin paljon?

 

Oletin, että kokonaispainoni nousu olisi sama kuin Mr. Berlinin kanssa, sillä pahoinvointi kesti yhtä kauan, mutta ilmeisesti se, että olen kohta kolme kuukautta istunut sohvalla katsomassa Netflixiä ja herkutellut, on tehnyt tehtävänsä. Tämä liikkumattomuus on varmasti iso tekijä siinä, että kalorit kerääntyvät nyt vauhdilla. Normaaliksi painonnousuksi lasketaan 8-15 kiloa, mutta ylipainoisilla toivotaan max 9kg nousua, mikä minulla nyt on mennyt jo heittämällä yli. Toivon, että en mene ainakaan tuon 15kg yli, jolloin tässä olisi nyt katsottava, ettei lisää kantolastia tule kuin se korkeintaan pari kiloa per kuukausi. Vauva kasvaa kuitenkin nyt kokoa, eli painon nousulta on vaikea kokonaan välttyä.

 

Raskauden jälkeen tuleekin olemaan aikamoinen työ kuntoutua. Mukana on paljon ylipainoa, mutta myös kroppa on rapakunnossa ja jalka mahdollisesti vielä puolikuntoinen. Odotan kauhulla. Tähän hetkeen en voi tehdä muuta, kuin lisätä pikkuhiljaa liikkumista ja yrittää vahvistaa oikeaa jalkaani parhaani mukaan. Niin ja voihan sitä lautaselle laittamaansa sapuskaa myös vahtia jonkin verran, mutta raskausdiabeteksen takia sitä seuraan nyt jo muutenkin. Varsinainen työ jää siis synnytyksen jälkeiseen aikaan, harmi vain, että silloin maailmaan on putkahtanut uusi pieni ihminen, joka vaatii huomioni ja jaksamiseni kokonaisvaltaisesti.

 

Tälle vuodelle yritän omaksua ajatustavan ”katsotaan sitten ensi vuonna” vähän kaiken osalta. Kaiken, mikä ei liity vauvaan. En vain yksinkertaisesti voi tehdä niin monelle asialle yhtään mitään, joten parempi olla vaivaamatta niillä päätään lainkaan. Vaikka toki on asioita, joita ei voi vain lakaista maton alle odottamaan. Kuten nuo kolme aikaisempaa lasta. Mr. Berlinin etäpuheterapia jatkuu edelleen ja sen aktiivinen ylläpitäminen on osoittautunut haastavaksi. Kaiken härdellin keskellä ei tule montaa hyvää hetkeä ottaa videoita terapeuttia varten erilaisista harjoitteista. Ilokseni voin kuitenkin kertoa, että pojan puhetaidot ovat kuitenkin kehittyneet, hän muun muassa osaa laskea jo yhdestä seitsemään!

 

Kaikenlaisia tavuja ja äänteitä tulee huomattavan paljon enemmän nykyään ja Mr. Berlin yrittää kovasti laulaa erilaisten videoiden mukana sekä eläytyy näkemäänsä loistavasti. Olen siis aika vakuuttunut, että kyllä hän vielä oppii höpisemään ihan normaalisti. Olemme teipanneet erilaisia apukuvia esimerkiksi yläkertaan, joista voimme näyttää sormella osoittaen mitä nyt tehdään (yöpuku, puetaan päälle), jotta saisimme tuettua poikaa arkisissa asioissa. Puheen lisäksi tunteiden ilmaiseminen muuten kuin huutamalla ja raivoamalla on myös ollut työlistalla ja siinäkin ollaan otettu pikkuisia askeleita eteenpäin, mikä on ollut huojentavaa.

 

Siskoista pienempi Miss April käy läpi aikamoista tahto vaihetta, mikä on aiheuttanut erityisiä vaikeuksia esimerkiksi nukkumaan menon osalta. Hän ihan suoraan sanottuna tahallaan perseilee, värkkää ja riehuu, kun pitäisi rauhoittua sänkyyn, tai syödä, tai pukea päälle jne. Rajoja ja vanhempien hermoja siis koetellaan kaikin ilkikurisin keinoin, joita vain keksii. Nelivuotisneuvola on tulevana perjantaina ja toivottavasti siellä osataan antaa vähän neuvoja että apuvälineitä siihen, miten kaikkein haastavimpiin hetkiin voisi reagoida. Välillä kun tuntuu, ettei ihan oikeasti enää tiedä mitä tehdä.

 

Vanhemmuus on ihan pirun rankkaa ja vaikeaa! Eilen ruokapöydässä jouduin komentamaan vuorotellen kaikkia kolmea lasta, kun Mr. Berlin kikatti hysteerisenä heitellessään ruokaa suustaan sinne tänne, Miss April uitti sormiaan vesilasissa kymmenettä kertaa ja Miss Wienna potki pöydän alla olevaa lelua edes takas päin tuolin ja pöydän jalkoja.

”Onko kiva olla äiti?” Mr. Scot kysyi minulta sarkastisesti, kun olin räyhännyt kullekin lapselle vuorollaan.

”On.” vastasin välittömästi.

”Minä tykkään olla äiti.”

Koska eihän se, että jokin asia olisi vaikeaa, tee siitä vähemmän arvokasta.

 

Ei näitä tosin turhaan ruuhkavuosiksi kutsuta. Joskus tuntuu, ettet ole ehtinyt viikkoon saada hetkeäkään itsellesi tai löytänyt aikaa ajatella mitään muuta, kuin perheen pyörittämistä. Onko esikoinen tehnyt läksyt, koska hänen retkipäivänsä koulussa olikaan, ainiin tänään on kitaratunti, onko meillä välipalaa kotona, kuinka paljon ruutuaikaa tänään annetaan? Onko kuopuksella tarhassa uusia vaihtovaatteita, muistinko nimikoida sukat, joko kertasimme puheterapia tehtävät, pitikö ostaa lisää vaippoja, rasvattiinko jalat tänään aamulla? Keskimmäisen syntymäpäivä on ihan kohta, joko tilasit kaiken ja milloin siivotaan, mitä ruokaa tarjotaan, voiko ketään edes koronan takia kutsua, oliko se oikea barbie se pinkki vai pinkki-sininen?

 

Aivot ovat ihan muussia suurimman osan ajasta. Olen hyvä organisoimaan ja suunnittelemaan, multitasking voisi olla toinen nimeni, mutta silti arjen kuormitus tuntuu välillä ylivoimaiselta. Jo pelkästään se, että mitä tekisi ruoaksi joka pirun päivä, mitä ne lapset nyt suostuisivat syömään ja mistä saisi kaikki vihannekset ja hedelmät, maitotuotteet, hyvät rasvat ja kaikki muut tarpeelliset – siis niinkin yksinkertainen kuin ruokalista on oikea painajainen välillä! Varsinkin lomalla, kun piti keksiä vaihtelevat aamiainen-lounas-välipala-päivällinen-iltapala kolme viikkoa putkeen. Loman lopussa tarjosin kerran välipalaksi sipsiä, pipareita ja suklaata samalla istumalla ja tunsin itseni kyllä niin paskaksi mutsiksi, vaikka tytöt kuorossa kehuivat, että olen paras äiti ikinä.

 

Onneksi lapset rakastavat vanhempiaan niin ehdoitta ja tuomitsematta. Ja samoin sitä itse tuntee rakkautta ihan käsittämättömällä tavalla omia jälkeläisiään kohtaan. Mikään muu ei saisi sinua uhraamaan kaikkea samalla tavalla. Onnekkaasti myös palkinto uurastuksesta paranee vuosi vuodelta, kun lapset kasvavat ja pääset osalliseksi heidän maagista elämänsä kaarta. Jokainen hymy ja nauru, opittu taito ja kehitysaskel on korvaamaton ilon ja ylpeyden lähde. Parasta (ja samalla pahinta) on olla äiti.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *