87. Ennakkoon äitiyslomalle

(Kuvan on ottanut Niklas Jäntti.)

Avasin pienen, mustan pussukan vetoketjun. Sisältä paljastui siistissä rivissä olevat välineet, joilla mittasin verensokereitani. Ensimmäisenä oli piikki, tai pikemminkin laite, johon pieni piikki laitettiin (niitä säilytettiin vastapuolella pussissa, omassa sivutaskussa). En tiedä miksi tuntui aina siltä, kuin ottaisin huumeruiskun ja varusteet esiin, kun aloin latomaan tavaroita pöydälle. Eihän tämä verenmittausmeininki ollut yhtään niin lähellä ”sellaista” piikittelyä, kuin esimerkiksi hedelmöityshoitojen lääkeruiskulla leikkiminen, mutta se fiilis joka kerta kuitenkin heräsi. Outoja mielleyhtymiä.

Kunhan piikki oli kiinnitetty laitteeseen se piti ladata, vetää kannasta kuin ampuma-asetta valmistellessa ja äänikin oli suhteellisen samanlainen. Olen ampunut (ampumaradoilla) oikeilla ja monenlaisilla aseilla ysimillisestä haulikkoon, joten tällaisen pienen, muovisen piikiniskijän lataaminen ei olisi pitänyt saada minua ajattelemaan tuliaseita, sillä kokemusta oli niistäkin, mutta joka kerta sama tunne ilmestyi vatsanpohjalle. Lock and load, mietin mielessäni, kun asetin vempaimen sormea vasten ja painoin napista irvistäen. Joka kerta vingahdin kivusta, kun pieni piikki iskeytyi sormenpäähän. Väitän edelleen, että sormen piikittäminen tekee enemmän kipeää kuin normaali verikoe kyynärtaipeesta. Pieni punainen pisara ilmestyi heti ihon pinnalle ja murjotin haavalle äkäisenä, sen sykkiessä kivusta vielä pitkään piston jälkeen.

Veri analysoitiin eri laitteella, jonka päähän asetettiin pieni liuska, mikä keräsi näytteen mittaamista varten. Viiden sekunnin kuluttua vanhan ajan hakulaitetta muistuttava, musta muovimötikkä piippasi ja ruudulla näkyi veriarvo yhden desimaalin tarkkuudella. Tällä kertaa tulos oli 4.5 mikä oli rutkasti alle viitearvojen, eli hyvä. Huokaisin syvään. Inhosin tätä. Mutta laskettuun aikaan oli tasan kaksi kuukautta ja tulevaan sektioon arviolta viikon vähemmän. Ainakin 7 viikkoa siis joutuisin vielä tökkimään itseäni ja kirjoittamaan pieneen vihkoon päivämääriä ja arvoja, joita sitten ehkä joku joskus vilkaisisi neuvolassa tai lääkärikäynnillä.

Kaksi kuukautta. Se tuntuu yhtaikaa pitkältä että lyhyeltä ajalta. Pikkuhiljaa pitää nyt alkaa valmistautumaan uuden tulokkaan saapumiseen, minkä takia laitoimme makuuhuoneemme uuteen uskoon, siirtelimme huonekaluja, kaivoimme kehdon esiin, raahasimme imetystuolin paikalleen ja tyhjensimme yhden lipaston vauvan vaatteita varten. Tämä sai Mr. Scotin jo suunnittelemaan sitä aikaa, kun vauva muuttaa pois huoneesta ja pohtimaan huonejärjestelyitä ”sitten joskus” kun vauva on tarpeeksi iso nukkumaan poissa meidän viereltämme. Minulle kuitenkin tuottaa vaikeuksia ajatella niin pitkälle, hyvä kun pystyn valmistelemaan pikku Papaijan ensimmäistä viikkoakaan.

Enimmän aikaa minusta tuntuu, että syntymään on vielä liian pitkä aika. Kaksi kuukautta! Emme pysty vielä mitenkään ennakoimaan minkä kokoisia vaatteita vauva tarvitsee syntyessään. Kolme edellistä lastani ovat olleet 50-53cm pitkiä syntyessään, eli mitään keskosvaatteita tai ihan kaikkein mineimpien vauvojen vaatteita ei ole koskaan joutunut käyttämään. Mutta tuleeko tämäkin lapsi olemaan yhtä pitkä? Entä jos hän syntyy etuajassa? Emme yksinkertaisesti tiedä, mitä hän tulee tarvitsemaan. Tai no hyvä on, hän tarvitsee sängyn ja turvaistuimen ja ja ja… Mutta mitään sairaalakassia en vielä ainakaan kuukauteen uskalla pakata, enkä laittaa tyhjennettyyn lipastoon vaatteita valmiiksi, kun ensin pitäisi tietää minkä kokoisia.

Ei meillä periaatteessa ole mitään syytä olettaa, etteikö kaikki menisi kuten pitääkin, varsinkaan eilisen lääkärikäynnin jälkeen. Minulla oli nimittäin se neuvolalääkärin tsekkaus eilen, jonka terveydenhoitaja varasi huolestuttuaan iltaisin ilmenevistä supisteluista. Talvilomani ehti loppua ja palasin töihin tällä viikolla, mikä oli tavallaan aikamoinen shokki, kun jalka ei ole vielä kunnolla toipunut ja mahakin alkaa olla jo suhteellisen iso. Uudenlaiseen rytmiin asettuminen oli sekin oman stressinsä lähde ja naureskelinkin neuvolalääkärille, että töihin paluu ei ollut ainakaan parantanut tilannettani.

Pöydän toisella puolella istui hyvin sympaattinen +40 vuotias naislääkäri, jonka silmien siristyksestä pystyin päättelemään hänen hymyilevän FFP2 maskinsa takana ystävällisesti. Olin jo käyntiä varatessa varmistanut, että tällä kertaa lääkäri olisi eri, kuin se, jonka kanssa viimeksi itkien tappelin sektiosta. Tämä kokemus olikin huomattavasti miellyttävämpi, vaikka toki aihekin oli eri, sillä lääkäri vain varmisti, että onhan minulla aika pelkopolille sektioasioissa, mutta muuten emme siitä puhuneet. Keskityimme käymään läpi niitä kivuliaita supistuksia sekä myös liitoskipuja, jotka ovat vihdoin (yhyy) tällä viikolla alkaneet. Oletan liitoskipujen hypänneen mukaan kuvioon juuri nyt, koska olen liikkunut niin paljon enemmän töihin palattuani.

Teille, jotka ette tiedä mitä liitoskivut ovat, niin voin kertoa niiden tuntuvan siltä, kuin haaroihisi olisi työnnetty puukko, joka viiltelee sinua joka askeleella sieltä lonkan, lantion, häpyliitoksen ja välilihan alueelta. Liitoskivut johtuvat siitä, että raskaushormonit pehmentävät ja löysentävät niveliä sekä kudoksia, jotta vauva sitten aikanaan mahtuisi syntymään eikä jää jumiin tiukkoihin paikkoihin. Häpyluuliitos voi leventyä jopa kolminkertaiseksi raskauden aikana, ja tämä luiden erilleen työntyminen on luonnollisestikin kivuliasta. Hyvin tyypillinen vaiva raskauden loppuvaiheessa, erityisesti uudelleen synnyttäjillä (vaikka jotkut onnekkaat eivät koskaan näistä kärsi).

Hauskinta on tietysti, että liitoskipuihin ei tällä hetkellä tunneta mitään hyvää hoitoa. Sitä pidetään itseasiassa hyvänä ilmiönä, koska mitä löysemmäksi paikat menevät sitä paremmin vauva mahtuu ulos. Naiselle aiheutuva jatkuva kipu ja mahdollinen liikkumiskyvyttömyys on vain valitettava sivutuote. Yleensä äiti pääsee kivuista eroon pari kuukautta synnytyksen jälkeen, eli toipuminenkaan ei tapahdu heti (mikä tulee monelle uudelle äidille yllätyksenä) ja vain pieni prosentti jää kärsimään kivuista vielä senkin jälkeen. Aikaisemmin olen kuitenkin itse parantunut liitoskivuista tuossa parissa kuukaudessa ja kyennyt sitten taas kävelemään ”ei pingviini-ankkana” sitten jonkin ajan päästä, joten sormet ristissä, että näin käy tälläkin kertaa.

Mutta turhapa on vielä haaveilla ensi kesästä, jolloin liikkuminen ei ehkä enää jossain vaiheessa satu. Vielä olisi monta kuukautta kärsittävää. Liitoskivut myös tavanomaisesti pahenevat kohti loppuraskautta ja ovat pahimmillaan pari viikkoa ennen synnytystä. Niin ja mainitsinko jo, että mitään hoitoa ei ole? Joillain auttaa fysioterapia, toisilla vain lepo helpottaa kipuja. Neuvolalääkäri tarjosi minulle jälkimmäistä ratkaisua. Mutta ennen sitä hän tutki tietysti, että ovatko ne kivuliaat supistukset aiheuttaneet vahinkoa. Ja kun sanon vahinkoa, niin tarkoita, että edistäneet synnytyksen alkamista. Tätä tietoa varten oli tehtävä sisätutkimus, mikä onkin sitten aina yhtä ihanaa.

Henkinen valmistautuminen siihen, että ihminen, jonka olet vartti sitten tavannut, tunkee sormensa sisällesi, on aina haastavaa. Sitä makaa selällään silmät kiinni ja miettii, että tämä on vauvan parhaaksi ja tässä ei ole mitään pahaa. Gynekologien työ täytyy kyllä olla niin epäkiitollista, kun potilaat kokevat perustoimenpiteetkin loukkaavina. Onneksi lääkäri totesi hyvin nopeasti, että kohdunkanava oli täysin kiinni, kohdunkaulaa oli jäljellä yli kolme senttiä eikä vauva ollut laskeutunut yhtään tai edes kiinnittynyt alas lantioon. Supistukset eivät siis olleet saaneet aikaan mitään. Mutta varmistaakseen tilanteen lääkäri vielä ultrasi kohdun.

Neuvolan ultralaite oli vanha ja minun ylipainoni tietysti aina hiukan heikentää kuvanlaatua entisestään, kun vatsanpeitteitä on jonkin verran. Selkeästi oli kuitenkin nähtävillä, että kaikki oli hyvin. Lapsivettä oli normaali määrä ja sikiön sykkeet 135-145 kuten lähes joka mittauksessa. Lääkäri totesi vauvalla olevan vielä niin hyvin tilaa mahassa myllertämiseen, että vaikka hän on pää alaspäin, on pikku Papaija silti viistotilassa, eli niin poikittain kuin kuula ylösalaisin voi olla. Ultralla sai myös mitattua vatsanympäryksen, päänympäryksen ja reisiluun pituuden, joiden kautta lapselle pystytään antamaan painoarvio. Vauvamme on tällä hetkellä ihan himpun verran alle 1800g, jolloin hän osuu lähes täydellisesti keskiarvoon.

Hassu ajatella, että jos vauva nyt syntyisi hän painaisi alle 2 kiloa! Ja että tässä kahden kuukauden aikana hän tulee suunnilleen tuplaamaan painonsa. Aika hurja kasvupyrähdys tähän loppuun. Mutta tuo kasvaminen ja painon kerääminen on vauvoille elintärkeää, jotta he selviävät sitten kohdun ulkopuolella. Lääkäri painottikin, että on pidettävä huolta siitä, että lapsi saa jatkaa kasvamistaan mahan sisäpuolella vielä pitkän aikaa, eikä siksi pitäisi tehdä mitään, mikä provosoisi ennenaikaista synnytystä. Tällä hetkellä liikkuminen kun tuntuisi minulla aiheuttavan niitä supistuksia, niin lepo olisi vauvalle kaikkein parasta.

Tutkimusten jälkeen lääkäri kysyi, että haluanko ensin kaksi viikkoa sairaslomaa ja tulla sitten takaisin tutkittavaksi, vai laittaako hän suoraan sen 3 viikkoa, mitä minulla olisi töitä jäljellä. Jouduin ihan miettimään asiaa, että olisiko järkeä palata yhdeksi viikoksi duuniin, mikä ehkä aiheuttaisi kovia liitoskipuja ja supisteluita, ja rampata lekurissa? Päädyimme lopulta siihen, että ehkä olisi järkevintä jäädä suoraan sairauslomalta äitiyslomalle. Mutta hiukan hämmentyneenä kävelin ulos lumipyryyn, kädessäni sairaslomalappu, joka vapautti minut työvelvoitteesta tältä vuodelta. Äitiyslomani nimittäin jatkuu vuoden loppuun, joten se oli siinä. Ehdin olla tänä vuonna alle viikon töissä, ihan muutaman päivän vain!

Herätyskello soi tänä aamuna tavanomaisesti klo 06, mutta tuntui oudolta, ettei minnekään tarvinnut lähteä. Toki jalkani kiittää myös. Kantapää, joka ei ole aiheuttanut kipuja tässä kipsin poistamisen jälkeen, ehti jo alkaa oireilemaan ihan muutaman työpäivän jälkeen. Kaiketi tämä siis on parhaaksi murtumista toipumiselleni ja turvallisinta vauvalle. Olin vaan ehtinyt jo päästä siihen flowhun, että nyt aletaan painamaan töitä, hommannut läjän ison mahan kanssa sopivia työvaatteitakin, ja nyt – ei mitään. Sohva ja Netflix kutsuvat jälleen. Ja sitten äitiysloma, hurjaa!

Vaikka tavallaan en kovin innoissani odota tuota äitiysloman alkua, sillä sain Kelan päätöksen tulevasta äitiysrahasta. Siinä missä palkka olisi pari tonnia kuussa, niin verojen jälkeen äikkäristä jää kouraan 1200 euroa. Haha. Tukeni kun on laskettu opintovapaan tulojen perusteella (joka muuten on enemmän kuin mitä saan äitiysrahaa), niin aika minimaalisille tuille tässä jää. Toki tuohon päälle tulee vielä uusi lapsilisä 160€/kk (neljännestä saa enemmän kuin edellisistä), mutta eiköhän se kaikki mene lapsen elättämiseen. Ei tässä lapsia tekemällä ainakaan rikastu.

Ennen kuin sen tarkemmin jään miettimään rahallisesti tiukkaa tulevaisuuttamme täytyy nyt kuitenkin ensin päästä sinne maaliin asti. Mitään syytä minulla ei ole pelätä, että emme saisi elävää ja tervettä lasta maaliskuussa, mutta pelkään silti. Koronapandemia jyllää maailmalla ja raskaana olevat on (vihdoin) nimetty osaksi suurinta riskiryhmää. Jos omikron iskee laskevat vauvankin mahdollisuudet selvitä, ja tällä hetkellä ennustetaan, että neljä viidestä suomalaisesta sen koronan saa, ennemmin tai myöhemmin. Joten stressiä on tarjolla. Enkä varmasti ole ainoa raskaana oleva, joka kokee maailman tilan äärimmäisen painostavana ja raskaana.

Sinänsä siis hyvä ajankohta jäädä kotiin ja linnoittautua omaan pikku kuplaansa seuraaviksi kuukausiksi, mutta kylläpä aika tulee matelemaan, kun minnekään ei voi mennä ja ketään ei voi nähdä. Toivottavasti suunnilleen kesäkuuhun osuvat ristiäiset sitten ovat sellaiseen aikaan, että voimme oikeasti kutsua porukkaa paikalle. Huomenna olevat Miss Aprilin nelivuotissyntymäpäivät eivät tosiaan onnistu isolla sabluunalla, kuten toivoin, vaan vieraita tulee paikalle vain kuusi. Olin ajatellut järjestää hänelle elämänsä ensimmäiset lapsisynttärit, mutta sekin suunnitelma täytyi nyt sitten kuopata.

Ei kai tässä pitäisi valittaa, että ei pääse juhlimaan, kun maailman tila on mitä on, mutta jonkin verran jo alkaa jännittää, että miten nämä eristäytymisen ajat tulevat pitkällä tähtäimellä vaikuttamaan lasten lapsuuden kokemuksiin ja kehitykseen. Vanhempana sitä haluaisi vain, että jälkeläiset olisivat onnellisia ja saisivat kokea kaiken sen ilon ja riemun, mitä turvallinen ja tavallinen lapsuus voi tarjota.