Hae
Kuka huusi äiti?

96. Kahden kuukauden päivitys

Se kutsui minua, kuin kauan sitten kadonnut rakastaja, joka oli yhtäkkiä ilmestynyt ovelle. Vedin takin päälle ja avasin oven. Kevät! Kaikki puut olivat hiirenkorvilla, jopa päärynä etupihamme varjoisassa nurkassa. Tuuli heilutti koivun oksia ja ensi kertaa kuulin sen ihanan suhinan. Oi kevät, olen ikävöinyt sinua. Työnsin vaunut pihakivetykselle ja kurtistelin kulmiani kaikelle sille hiekalle, joka rahisi renkaiden alla. Päädyin lopulta tekemään vain pienen pyörähdyksen asvalttiteitä pitkin ja palasin takaisin kotipihaan heti kun Miss Mirum oli ehtinyt nukahtaa vaunuihin, sillä minulla oli palava tarve tarttua harjan varteen ja ryhtyä pihatöihin!

 

Mr. Scotin ilme, hänen saapuessaan kotiin kahden tarhalaisemme kanssa, oli sangen hämmästynyt, kun hän löysi vaimonsa haravoimasta pihaa vimmatulla päättäväisyydellä.

”Mitä?” murahdin miehelle.

Aivan kuin hän ei koskaan olisi nähnyt minua pihatöissä. Toisaalta, harvoinpa hän on sitä nähnyt. Puutarha on enemmän Mr. Scotin juttu ja hän nappasikin haravan minulta heti, kun Miss Mirum alkoi kitistä vaunuissa. Sillä aikaa, kun minä viihdytin pientä neitiä sisällä ja aloitin päivällisen valmistelut, ehti aviomies viimeistellä etupihan ja hoitaa takapihan siivouksen lähes kokonaan. Ängin paikalle väen väkisin lakaisemaan kivetyksen.

 

En ollut ainoa, joka pyöri Mr. Scotin jaloissa, kun hän yritti kunnostaa takapihaa. Kaikki isommat lapset halusivat osallistua. He hankaloittivatkin isänsä työtä oikein mallikkaasti, mutta emme jaksaneet suuttua lapsille, sillä he olivat kerrassaan syötävän suloisia, saadessaan ensimmäistä kertaa tänä keväänä pomppia varpaisiltaan pitkin terassia ja kuollutta nurmikkoa. Kahdeksantoista astetta lämmitti mieltä ja sydäntä, varsinkin kun auringonsäteet siivilöityivät vauhdilla kasvavien koivunlehtien ja pergolan kattopalkkien ohi iholle kuin D-vitamiiniruisku suoraan suoneen. Sain napattua lapsista kuvankin.

 

(Blogi jatkuu kuvan jälkeen.)

 

Kaikki tämä valon määrä on myös kompensoinut suunnatonta väsymystä, jonka kourissa olen ollut. Miksi väsyttää? Syypää siihen on rakas, pieni vauvamme, Miss Mirum. Olen halunnut kirjoittaa tätä blogiakin melkein joka päivä, ihan vain kirjatakseni ylös lapsen kehitysvaiheet – niitä kun ei sitten enää kuukauden päästä muista. Aivot tuntuvat deletoivan tietoa aiemmista päivistä sitä mukaa kun uusia aamuja koittaa. Osittain tämä menee väsymyksen piikkiin ja osittain varmasti evoluution luomaan pikku kikkaan, nimittäin synnyttäneiden äitien luonnolliseen muistinmenetykseen, jolla varmistetaan, etteivät raskaat yöt, väsymys ja itkut jää matkalta mukaan vaan aika ihan todella kultaa muistot.

 

Onko tässä sitten ollut itkulle aihetta? Ei enää siinä määrin kuin alussa. Aluksi Miss Mirum heräsi kahden tunnin välein vuorokauden ympäri ja nukkui todella levottomasti, itkeskellen vatsakipujaan. Vatsan väänteisiin saimme lopulta avun maitohappobakteereista, joita lisään nyt maitoon päivittäin, ja toisaalta ehkä siitä, että olen kokonaan lopettanut imettämisen. Tytär kieltäytyi täysin rinnasta, eikä siihen auttaneet mitkään poppaskonstit, mitä luin netistä, eivät neuvolan ohjeet eivätkä loputon yrittäminen. Aluksi pumppasin rintamaitoa sitten pullon kautta annettavaksi, mutta joka kerta, kun Miss Mirum sai maitoani, hänen mahakipunsa olivat kovemmat.

 

Oletan, että ruokavaliossani oli jotain, mikä kitinää ja puklailua aiheutti, koska kun lopulta, neidin täyttäessä 1kk, luovutin kokonaan imetyshaaveiden osalta niin alkoi kaikki heti helpottaa. Henkinen takaisku oli toki kova, kun en voinut ruokkia lastani. Minua jäi todella harmittamaan, että imetystaipaleemme oli niin täydellinen fiasko. Mutta se päätös oli silti meille oikea, sillä jatkuva huuto ja itku loppui sitten kuin seinään. Se ero, mikä korvikeruokailun kanssa on päiviimme tullut, on ollut ihan hurja! Meillä on vihdoin oikeasti kivaa Miss Mirumin kanssa kotona. Hymyjä riittää puolin ja toisin, ja olen vihdoin alkanut huomaamaan kunnollista kiintymyssuhteen muodostumista. Selkeästi se, että minä nyt kelpaan lapselle, sen sijaan, että hän kirkuisi ja rimpuilisi sylissäni, kun tissi tulee lähellekään, on ollut ratkaisevaa.

 

Vauvan kehitysvaiheissa ollaan myös harpattu siihen, että Miss Mirum hakee katsekontaktia, hän kujertelee ja huhuilee, yrittää verbaalisesti kommunikoida ja hymyilee sekä ilmeilee muutenkin paljon. Kaikki se saa minut tuntemaan, että rakkaus on molemminpuolista, mikä sitten taas puolestaan vahvistaa kiintymistä. Tarpeeksi kauan kärsinkin jo siitä tunteesta, etten kelpaa, en ole haluttu ja olen epäonnistunut. Kevät on saapunut samaan aikaan näiden onnistumisen tunteiden ja pikkuhiljaisen rentoutumisen kanssa. Ajan kulumisen myötä Miss Mirum täyttää huomenna jo kaksi kuukautta! Mikä vihdoin sai minut valitsemaan päiväunien sijasta tietokoneen näppäimistön ja ryhtymään kirjoittamaan tätä tekstiä.

 

Koska tyttäremme on alkanut nukkumaan 3-4 tunnin pätkiä alkuyöstä, antaen vanhemmilleen kipeästi kaivattua syvää unta, on jaksamisemme kohentunut. Toki Miss Mirum herää sitten kahden tunnin välein tuon ensimmäisen pätkän jälkeen ja lopettaa yöunet jo klo 6-7, että ei sitä unta mitenkään hirmu paljon tule, mutta tarpeeksi kuitenkin, että päivät eivät kulu enää ihan sumussa. Pelkkä yöheräily ei kuitenkaan ole syy siihen, miksei bloggaaminen ole onnistunut. Saimme kunnon säikäytyksen, kun pikkuneidillemme nousi kuume. Koko yön hän ensin kitisi, heräsi tunnin välein eikä millään olisi nukkunut muualla kuin sylissä. Mietin jo yön pimeinä tunteina, että lapsi tuntuu oudon lämpimältä, mutta laitoin sen lämmenneiden säiden piikkiin, sillä kämppämme on ollut turhankin kuuma öisin.

 

Aamulla kävi kuitenkin selväksi, että yöllinen nukkumattomuus, selkeä ruokahaluttomuus ja lämpö johtuivat sairastumisesta. Kuumemittari näytti vain 37,9 astetta ja ohjeiden mukaan 38 oli huolestumisen raja, mutta olimme kuitenkin niin lähellä, että soitin lastensairaalan päivystykseen. Olin huojentunut, kun minut otettiin tosissaan, vaikkei vauvalla ollut muita oireita lämmön lisäksi kuin tyytymättömyys ja heikko ruokahalu. Saimme käskyn lähteä Jorvin lasten päivystykseen ja soitinkin jo töihin lähteneen Mr. Scotin kiireesti takaisin. Ajomatka tuntui taas kestämättömän pitkältä, kun istuimme hiljaa tuulilasista ulos tuijotellen, moottoritien mustan asvaltin mutkitellessa meidät perille.

 

Täytyy sanoa, etten muista koskaan saaneeni yhtä nopeaa ja hyvää palvelua, kuin nyt. Jouduimme reilun viitisen minuuttia odottamaan aulassa vuoronumeron kanssa ennen kuin vastaanotto vapautui. Kirjautumisesta kahden tunnin päästä lähdimme jo kotiin. Saimme välittömästi oman huoneen, vartissa oli lääkäri paikalla, puolessa tunnissa siitä verikokeet, nielutesti ja pissatesti otettu. Pisin aika meni tuloksia odotellessa, jotka meidän huojennukseksemme olivat lääkärin mukaan kerrassaan loistavat. Lääkärimme konsultoi vielä kollegaansa ennen kuin päästi meidät kotihoitoon, sillä varauksella, että tulisimme välittömästi takaisin, jos voinnissa olisi mitään muutosta huonompaan.

 

Syytä kuumeilulle ei siis löytynyt. Bakteereista ei näkynyt jälkeäkään testeissä, eikä tulehduksesta. Hetkellisesti minusta tuntui, että olin ollut yksi niistä hysteerisistä äideistä, joka vievät lapsensa ambulanssilla sairaalaan yhden aivastuksen takia. Onneksi lääkäri oli kuitenkin sitä mieltä, että en ollut ylireagoinut, vaan näin pienellä lapsella kuumeen tausta oli aina selvitettävä. No nyt sitä syytä ei kyllä irronnut, mahdollisesti lievä virus? Mutta koska Miss Mirum sai ruokahalunsa takaisin lääkärikäynnillä ja piristyi panadolin jälkeen vihtomaan raajoillaan reippaasti, hymyilemään ja kujertelemaan lääkärillekin, niin yleisvoinnin perusteella meidän ei tarvinnut jäädä sairaalaan norkoilemaan.

 

Kahdessa päivässä tyttö ehtikin parantua ja vaikka muutaman päivän kuumeen katoamisen jälkeen hermostuneena tarkkailin kaikkia pieniäkin merkkejä sairastelusta niin sellaisia ei tullut. Ja jos Miss Mirum olisi ainoa lapsi ei tämä seikkailu sairaalaan olisi meidän arkeamme paljoa kuormittanut. Vaan kun hän on neljäs ja näillä muillakin lapsilla tuppaa sattumaan ja tapahtumaan. Tässä kevään aikana olemme ehtineet sairastaa koronan, käyttää Miss Aprilin lääkärissä pissatulehdus epäilyn vuoksi ja nyt päädyimme päiväpoliklinikalle Mr. Berlinin kanssa, joka on koko alkuvuoden kärsinyt nenäverenvuodoista.

 

Ne teistä, jotka meitä ovat aktiivisemmin seuranneet tiedätte, että Mr. Berlinille nenäverenvuoto on ihan normaalia, ollut jo ihan vauvasta. Hänet myös tutkittiin alle vuoden ikäisenä, mutta mitään rakenteellista vikaa ei ole löytynyt. Niinpä meille on ihan arkipäivää, että pojan nenä vuotaa verta 1-2 kertaa kuukaudessa. Nyt viimeisimmän kolmen kuukauden aikana verenvuotojen määrä on kuitenkin tuplaantunut ja lopulta vuotojen välissä oli vain kaksi päivää, joten soitin taas päivystykseen. Päädyimme tällä kertaa terveyskeskuksen lääkärin arvioitavaksi. Toisessa sieraimessa on selkeä haava ja hyytymä, joka täytyy todennäköisesti polttaa kiinni, mutta koska kohta kolmevuotias ei todellakaan ollut valmis pysymään aloillaan kunnon tutkimuksia saati operaatiota varten saimme sen sijaan lähetteen korva-, nenä- ja kurkkutautien poliklinikalle.

 

Odottelemme nyt HUSsin lääkäreiden yhteydenottoa ja toivomme, ettei pojalla tulisi kovin monia vuotoja ennen sitä. Heräsimme nimittäin viimeksi siihen, että lapsi itki hätääntyneenä neljän aikaan yöllä naama ja kädet ihan veressä. Mr. Berlin on niin tottunut veriseen nenään, että tuskin huomaa pientä vuotoa ja pyyhkii sen hihaansa sen enempää miettimättä. Mutta nyt verta on usein tullut kuin hanasta valuttamalla ja se saa lapsenkin jo hätääntymään. Ensisijaisesti täytyy tietysti saada poika rauhoittumaan, koska kiihtyminen lisää veren määrää. Hän vihaa sitä, että pidämme paperia kasvoilla, joten jääpussi niskaan on paras vaihtoehto, mutta kyllähän siitäkin huuto tulee, jos ei keksi jotain muuta, mihin lapsi voi keskittyä.

 

Hommaa ei tietysti helpota se, että muut lapset heräävät keskellä yötä meteliin, ja vajaa kolmevuotiaan hoitaminen samalla kun hyssyttelet ja rauhoittelet vauvaa sylissä ei ole mikään helppo nakki. Onneksi meitä on kaksi, sillä kädet loppuvat kyllä nopeasti kesken nytkin ja aina välillä joku jää sitten itkemään, kun täytyy akuutein ongelma hoitaa ensin. Eikä huudon, tyrehdyttämisen, pesun ja vaatteiden vaihdon jälkeen ole helppoa saada lapsia takaisin nukkumaankaan. Vanhemmuus on välillä äärimmäisen rankkaa ja vaikeaa, mutta niinäkin hetkinä, kun vauva itkee isän sylissä seinän toisella puolella ja itse pitelet vajaa kolmevuotiasta sylissä, heijaten edes takas ja silitellen pojan päätä kello neljä yöllä, sitä jostain vain löytää jaksamista.

 

Haluaisin sanoa, että elämä helpottaa, kun lapset kasvavat isommiksi, mutta tavallaan sekin on valhe, sillä eivät ongelmat katoa, ne vain muuttavat muotoaan. Miss Wiennalla on ollut kaveri ongelmia koulussa ja eräs päivä hän tulikin itkien kotiin, kun tyttöjen välillä oli tullut riitaa ja ilkeilyä. Olen niitä vanhempia, joka ei halua puuttua siihen, miten joku muu lastaan kasvattaa. Tällaisissa tilanteissa, kun samalla luokalla olevat lapset riitelevät, päädynkin usein ottamaan opettajan välikädeksi, sen sijaan, että asioisin suoraan toisen lapsen vanhemman kanssa. Oletan, ehkä virheellisesti, että kaikki vanhemmat pitävät oman lapsensa puolta ja koska se leijonaemo herää niin herkästi, ei asioita välttämättä saada sopuisasti käytyä läpi.

 

Opettaja on kuitenkin neutraali osapuoli ja tuntee molemmat lapset, joten hän on mielestäni ideaali henkilö riitatilanteiden selvittelyyn. Miss Wiennalle on vielä sattunut hyvin täpäkkä, mutta empaattinen opettaja, jonka voin luottaa hoitavan asian kunnolla, tarpeeksi tiukasti mutta myös lempeydellä. Harmittaa jo valmiiksi, että tyttäreni opettaja vaihtuu ensi vuonna, kun Miss Wienna siirtyy jo viidennelle luokalle. Karmivaa! Teini-ikä lähestyy! Ja se nyt ei ainakaan vähennä ongelmia perheessämme! Vaikka eivät kaikki asiat, mitkä vievät aikaa ja jaksamista, suinkaan ole ongelmia.

 

(Blogi jatkuu kuvan jälkeen.)

 

Sen lisäksi, että olemme ratkoneet monia negatiivisia tapahtumia, olemme myös olleet kiireisiä positiivistenkin asioiden kanssa. Miss April palasi taas satulaan, kun ostimme hänelle lisää ratsastuskertoja syntymäpäivälahjaksi. Voi sitä onnen määrää ja säteilevää hymyä. Mr. Berlin taas on palannut puheterapiassa live tapaamisiin etäyhteyden sijasta. Miss Wiennan isä on muuttanut Kuopioon ja esikoinen on alkanut harjoittelemaan junalla kulkemista kun autokyyti ei olekaan enää joka toisen viikonlopun kulkuväline, kuten silloin kun isä asui vielä Kotkassa. Olemme juhlineet pääsiäistä, vappua ja äitienpäivää. Ja karkasimmepa Mr. Scotin kanssa kahdestaan yhdeksi illaksi häihin vieraiksi!

 

Elämä on ollut ihan hurjan hektistä tässä viimeisimmät viikot. Joka päivä on jotain. Ja jatkuvasti tapahtuu jotain odottamatonta. Kuten esimerkiksi käydessämme ostoskeskuksessa etsimässä tuleviin ristiäisiin vaatteita (joiden järjestelyt nekin vievät aikaa, on täytynyt etsiä pitopalvelua, pyytää tarjouksia, tavata pappi jne.) ja viereisen ruudun auto peruutti Chryslerimme kylkeen! Siitä tulikin sitten korjaamoreissu. Aina kun ajattelen, että nyt helpottaa, ilmestyy jotain aikaa vievää eikä päivissä tunnu tunnit riittävän. Niinpä tämä kirjoittaminen on jäänyt, joko sen takia, että ei ehdi, tai sen takia, että ei jaksa. Mutta onneksi saapuva kesä ja tämä valtaisa valoisuus antaa voimia!

 

Oi miten hyvältä saapuva kesä tuntuukaan pitkän ja pimeän talven jäljiltä. Toivon hartaasti, että kesä inspiroi myös minua liikkumaan enemmän, vaikka liikkuminen ei olekaan ihan niin helppoa vielä, kuin toivoisin. Minun ei tarvitse paljoa kävellä ennen kuin sektiohaavan kohdille tulee vatsaan kipua. Ei kovaa kipua, vaan sellaista rasittavaa polttelua. Mitään ei onneksi tunnu levossa ja kotona vain hengaillessa. Toki, kuten ennenkin, jälkivuotoni ei vieläkään ole loppunut, vaikka synnytyksestä on jo kaksi kuukautta, eli ihan ei voi vielä sanoa olevansa toipunut. Olenkin jäänyt pohtimaan mahtaako se liikkumisen aiheuttama vatsakipukaan olla sektiohaavasta peräisin, vai liittyisikö se tuohon pitkittyneeseen jälkivuotoon.

 

Jälkitarkastus on ensi viikolla, jolloin sitten täytynee pyytää lähetettä tutkimuksiin. Saa nähdä onko edessä taas hysteroskopia tai kaavinta, kuten Miss Aprilin ja Mr. Berlinin jälkeen. Jostain syystä minä vain en tunnu toipuvan synnytyksistä ja raskaudesta kovin hyvin. Mutta joka tapauksessa, toivon voivani alkaa liikkumaan paljon enemmän. Se saisi kilotkin ehkä vihdoin karisemaan, painoa kun ei ole sitten synnytyssairaalasta kotiutumisen lähtenyt ollenkaan! Lihoin sen 18 kiloa sitten lopulta raskauden aikana eikä synnärille jäänyt kuin 7 kiloa siitä, joten tiputettavaa olisi kyllä. En ollut edellisistäkään päässyt kunnolla eroon. Ideaalitilanteessa saisin pudotettua tämän vuoden aikana sen 20 kiloa.

 

En kuitenkaan aio ottaa asiasta stressiä, sillä ihan tarpeeksi stressattavaa on tässä muutenkin, kun yrittää tätä lapsiperhearkea pyörittää. Sen päälle sitten vielä parisuhde ja kai jotain omaa aikaakin olisi syytä ottaa? Nähdä kavereita, käydä leffassa, irrottautua edes vähän tästä rumbasta, edes välillä? Mutta onneksi painoon voi vaikuttaa pienillä, päivittäisillä valinnoilla. Ja tämä pätee kyllä moneen muuhunkin asiaan, kuten siihen parisuhteeseen, jota voi pitää yllä pienin elein ja teoin. Tämä vuosi tuleekin olemaan pienten askelten, pikkuhiljaa etenemisen vuosi, kun Miss Mirum hissukseen kasvaa ja kehittyy, ja kaikki muukin etenee samalla tavalla laiskan letkeästi.