Hae
Kuka huusi äiti?

99. Ensimmäinen syntymäpäivä

Selasin kalenterini sivuja huolestuneena. Jokaisen päivän sarakkeessa oli kuulakärkikynällä kiireisesti sutaistuja merkintöjä. Myös lasten omissa sarakkeissa oli värikoodattuja muistutuksia kellonaikoineen.

”Milloin me pidämme Miss Mirumin synttärit?” Huikkasin miehelle toiseen huoneeseen, jossa hän leikki kahden nuorimman kanssa.

”Ennen tai jälkeen!” Mr. Scot huusi takaisin.

Kääntelin sivuja edes takaisin.

”Edellisenä viikonloppuna on serkun synttärit ja sun ammunta harjoitukset, jälkeisenä viikonloppuna on Miss Aprilin tarhakaverin synttärit, Mr. Berlinin jumppa, Miss Mirumin uimakoulu ja lupasimme lähteä mun siskon kanssa – ”

”Ai niin, ai niin! No ööö… Tiistaina?”

”Ei kukaan tule tiistaina ja silloin on Miss Wiennan kitaratunti!”

 

Raavin päätäni kuin jokin elokuvahahmo. Kalenteri oli jo kuukautta etukäteen aivan täynnä. Pelaamme tätä nykyään aikataulutus tetristä, jossa yritämme survoa erimittaisia tuntilaatikoita kunkin päivän lokeroon – ongelma vain on, että palikoita on enemmän kuin päivissä tilaa. Nytkin jotain oli otettava pois, jotta syntymäpäivät saatiin mahtumaan. Hetken aikaa olin tyytyväinen, ettei meidän tarvinnut uhrata kuin yksi vauvauinnin tunti ja yksi taistelulaji tunti, jotta saimme synttärit sunnuntaille. Tilasin kakun saman tien luotto leipuriltamme ja lähetin virtuaaliset kutsut vieraille, minkä jälkeen ajattelin iloisesti, että kaikki on hienosti hoidossa.

 

Vasta kun juhlapäivä alkoi lähestyä tajusin, että kalenteriin ei oltu jätetty yhtään palikkaa valmisteluille. Tajusin tämän istuessani kotimme kaaoksen keskellä, vauva sylissä, tarhaikäinen sälässäni kiipeilemässä, kun isä ja isommat tytöt olivat tallilla ratsastus hommissa. Kukahan siivoaisi koko kämpyysimme juhlakuntoon? Töiden, harrastusten ja velvollisuuksien jälkeen minulla ei yksinkertaisesti ollut tarpeeksi aikaa, ei vapaita käsiä. Ainoa ratkaisu oli kutsua paikalle lisää käsiä. Tuntui lähes porvarilliselta palkata joku siivoamaan omaa kotiasi! Olen joutunut turvautumaan tähän apuun nyt jo useamman kerran sen jälkeen, kun neljäs lapsukaisemme syntyi. Oikeastaan idea kylläkin syttyi jo viime vuonna, kun mursin jalkani ja olin kyvytön hoitamaan kotia. Sen yhden kerran, kun joku muu laittaa kaiken puts plank, sitä tajuaa, että hitto miten helppoa siisteys voikaan olla!

 

Jos vain on rahaa, siis. Ja sitä meillä ei kyllä puissa kasva. Muuten Mr. Scot palkkaisi erään ystävämme vakituiseksi siivoajaksemme hetkeäkään epäröimättä. Tällä hetkellä turvaudumme häneen ”suuressa hädässä” tai niin minä tätä itselleni perustelen. Ketään ei kuitenkaan voi kutsua kotiisi siivoamaan ilman, että siivoat ensin itse. Tiedätte mitä tarkoitan. Tavarat pitää laittaa edes suunnilleen paikoilleen, koska ei kukaan ulkopuolinen voi tietää minne pöydillä lojuvat laskut kuuluvat, mitkä olohuoneen lattian leluista ovat kenenkin lapsen ja mihin lastenhuoneen laatikkoon mikäkin pitäisi viedä, mitkä lastenvaatteet ovat kokoa liian pieniä ja mihin pahvilaatikkoon ne säilötään ja niin edespäin. Piti siis pyytää myös mummi paikalle, auttamaan järjestelyissä.

 

Miss Wienna ja Miss April osoittautuivat hurmaaviksi pikku apulaisiksi, kun saivat järjestellä jaetun huoneensa kaaosta isoäidin kanssa ja jaksoivat vielä avittaa veljen huoneen raivaamisessakin. Sen sijaan Mr. Berlin oli kuten tavanomaiset kolmevuotiaat, ja kulki sotkemassa sitä mukaan, kun muut siivosivat, ja minä tulin epätoivoisena perässä (samoin myös Miss Mirum, mutta hän auttoi enemmänkin veljeään kuin minua). Jonkin ihmeen kaupalla saimme yhden perjantai-illan aikana asunnon siihen kuntoon, että ystävämme pystyi lauantaina imuroimaan kaikki huoneet sekä pesemään lattiat, portaat ja kuuraamaan vessat sillä aikaa, kun me olimme siskonpoikani juhlissa ja talo tyhjillään. Juhlapäivän aamuna isäntä hoiti sitten lapset (ja yhdessä heidän kanssaan haki kakun sekä ilmapallot että kaupasta tarjottavat), kun minä ensin siivosin keittiön, sitten sotkin sen leipomalla suolaista ja makeaa piirakkaa, paistelin pasteijoita ja siivosin taas uudestaan.

 

Kamala duuni järjestää juhlat! Tuntuu myöskin jokseenkin järjettömältä nähdä niin paljon vaivaa, kun synttärisankari ei itse tule muistamaan yksvee bileistään yhtään mitään. Ehkä yksivuotisjuhlat ovatkin enemmän vanhempia varten? Juhlitaan sitä, että selvittiin vauvavuodesta ja päästiin yli ”imeväiskuolleisuus” riskeistä. Ja kun lapsi sitten on isompi voimme näyttää hänelle kuvia synttäreistä ”katso, tuossa kaivat nenää ja tuossa aloit parkumaan mummon sylissä”! No jos nyt ollaan ihan tosissaan, niin minusta syntymäpäivien viettäminen on hieno tapa, jolla osoitetaan kiitollisuutta elämän ihmeestä, arvostetaan yksilöä ja toivotaan hänelle monen monta vuotta lisää elämää. Vaikka juhlien järjestäminen on ehkä raskasta, niin en kadu pätkääkään, että osoitan niillä lapsilleni joka vuosi rakkauttani sekä sitä suunnatonta kiitollisuutta, jota tunnen heidän olemassaolostaan.

 

Ilahduin myös siitä, että tälläkin kertaa ihanat sukulaiset ja ystävät jaksoivat tulla paikalle viettämään tyttäremme juhlaa kanssamme. Pieni olohuoneemme oli taasen tupaten täynnä ihmisiä, joista kaikista välitän niin kovasti! Harmi vain, että synttärijuhlissa en pääse oikein koskaan keskustelemaan kenenkään kanssa! Aina kun aloitin keskustelun jonkun kanssa, niin joko Miss April ja Mr. Berlin tappelivat keskenään, tai sitten jompikumpi huusi täyttä kurkkua, kun joku vieraista leikki heidän lelullaan, tai jokin muu hoidettava asia ilmestyi minun tehtäväkseni. 5-3-vuotiaista oli enemmän vaivaa kuin päivänsankarista, mutta Miss Mirum onkin vähän poikkeuksellinen yksivuotias. Hän ei vierastanut ketään, viihtyi sylissä jos toisessa, leikki tyytyväisenä itsekseen vieraiden jaloissa ja ei ollut ollenkaan sellainen takiainen, kuin esimerkiksi Miss April saman ikäisenä.

 

(Blogi jatkuu kuvien jälkeen.)

 

Neitimme oli puettu siniruusuiseen mekkoon, jonka kävin saalistamassa outletista. En oikein tiedä vielä, mikä lapsen oma lempiväri on tai mistä hän pitää, joten valitsin jotain, mikä sopi hiusten- ja silmienväriin. Kakun tilauskin oli haastavaa, kun Miss Mirumilla ei ole lempi lelua tai muuta, mistä voisin ottaa inspiraatiota. Niinpä kakun teemaksi muodostui kevät. Maaliskuu pitäisi olla jo alkukevättä, vaikkei sitä ehkä uskoisi, kun katselee lumikinoksia ulkona. Tyttäremme on luonteeltaan yhtä säteilevän valoisa kuin kevätaurinko, joten sillä nyt kuitenkin mentiin. Ja saipa äiti myös huomata, että tuli kiehtoo tätä pientä oikein erityisesti, neiti nimittäin yritti napata kiinni sen ainokaisen kynttilänsä liekistä.

 

Hän olisikin onnistunut siinä, jos en olisi puhaltanut liekkiä sammuksiin refleksinomaisesti samalla sekunnilla kuin pieni käsi puristui nyrkkiin, ja nyt onnekkaasti tyhjän ilman ympärille. Yritimme yhdessä puhaltaa kynttilän uudestaan, mutta Miss Mirum hyökkäsi ihan samalla tavalla kohti tulta ja totesimme, että ehkä harjoitellaan tätä jossain toisessa yhteydessä. Neiti nykäisi sitten kynttilän käteensä ja suuttui kun ei saanut syödä sitä, vaan äiti ilkiö vei ryöstösaaliin suusta. Saimme sitten ensimmäiset krokotiilin kyyneleetkin synttäripäivälle (vaan emme onneksi palovammaa). Kohta kuitenkin maisteltiin porkkanakakkua jo paremmilla mielin ja vieraatkin pääsivät vihdoin apajille. Miss Mirum katseli hyörinää ja pyörinää yhtä kiinnostuneena kuin aina, eikä malttanut keskittyä ruokailuun, vaan tahtoi takaisin lattialle.

 

(Blogi jatkuu kuvien jälkeen.)

 

Ei siis ihme, että väsymys iski parin tunnin kuluttua juhlien alusta, jolloin neiti tarrautui äidin lahkeeseen ja huusi non-stop, kunnes sai maitoa. Maitokoomassa jäätiin sitten äidin syliin pötköttämään eikä Miss Mirum suostunut enää olemaan missään muualla kuin sylissä, tutti suussa, pää hartiaa vasten nuokkuen. Vieraat ottivat kiinni hienovaraisesta vinkistä ja lähtivätkin sitten kaikki melkein yksissä tuumin kotiin. Talo tyhjeni melkein yhtä nopeasti kuin se oli täyttynyt ja yhtäkkiä huomasimme istuvamme keskenämme, kuuden hengen perheenä, ruokapöydän ääressä, kaikki aivan uupuneina juhlista. Isä hoiti lasten iltapalan sillä aikaa, kun minä keräilin serveettejä, mukeja, lautasia ja kuppeja sieltä täältä ja siivosin – kolmannen kerran saman päivän aikana – keittiön. Ehkä yleinen uuvahtaminen oli osittain selitettävissä silläkin, että olimme tosiaan vasta edellispäivänä olleet lasten serkun juhlissa ja kahdet bileet peräkkäin taisivat viedä mehut joka iikasta.

 

Synttärisankari nukahti sillä aikaa, kun isommat sisarukset olivat kylvyssä, puoli tuntia ennen normaalia nukkuma-aikaa. Eikä isompiakaan lapsia tarvinnut kauheasti komentaa, että he suostuivat kömpimään sänkyihinsä. Meillä vanhemmilla oli paljon enemmän vaikeuksia nukahtaa, kävimme vieläkin ihan ylikierroksilla aktiivisen päivän jälkeen. Kuiskutellen pimeässä makuuhuoneessa kävimme hiljaa läpi tulevan viikon aikataulun, kuten meillä sunnuntaisin oli tapana. Lista kaikesta mitä pitäisi hoitaa oli taas käsivarren mittainen. Kysyin mieheltä pitäisikö meidän oikeasti yrittää karsia menoja vähän ja vain ”olla” välillä. Mutta emme kumpikaan keksineet mistä päästä alkaa vähentämään kalenterin täytettä.

 

Kaiketi näitä ei turhaan kutsuta ruuhkavuosiksi. Enkä yhtään ihmettele, että moni parisuhde on todella kovilla sen ajan, kun lapset ovat ihan pieniä. Meidän ainoa pelastuksemme on varmaan se, että olemme tehneet vanhemmuudesta sen meidän ”yhteisen jutun”. Kun lapset ovat molemmilla se ykkösprioriteetti niin asiat sujuvat vähemmän kivuliaasti. Me myös muistamme kuulostella toisiltamme esimerkiksi tällaisten juhlien jälkeen, että ”miten jaksat” ja ”miten sinun mielestäsi sujui”, mikä antaa molemmille mahdollisuuden purkaa fiiliksiään rankkojen rupeamien jälkeen.

”Nyt kun ei enää oleta, että asiat menevät tietyllä tavalla, tästä on tullut helpompaa.” Mr. Scot totesi juhlista.

 

Ja niinhän se tosiaan on! Yksi tärkeimpiä opetuksia lasten kanssa elämisestä on ollut se, että ei kannata olettaa, että asiat menevät kuten sinä haluaisit ja olet suunnitellut. Asiat eivät koskaan mene niin. Lasten kanssa tulee aina jotain muuttujia. Joku kiukkuaa, joku heittää ruoat päälleen ja vaatteet pitää vaihtaa lennossa, tulee riitoja, itkua ja huutoa. Niin kauan, kun ei odota, että lapset käyttäytyvät nätisti ja kiltisti ja tekevät juuri niin kuin sanotaan, niin niin kauan ei tule karvaita pettymyksiä! On paljon helpompi olla vanhempi, jos voi ilahtua hyvästä käytöksestä kuin harmitella sitä, miten ei nyt mennyt niin kuin piti. ”Menee miten menee” on nykyään meidän motto. Ja mitä paremmin olemme valmistautuneet, sitä parempi lopputulos silti kuitenkin yleensä on.

 

Näin Miss Mirumin yksi veen kunniaksi laitan tähän loppuun vielä useampia kuia matkan varrelta. On aina hauska kerrata vähän taaksepäin ja jakaa joitain suloisimpia hetkiä lapsen kanssaan. Synttäripäivästä jäi paljon hyviä muistoja, kuten se miten valoisa, avoin ja peloton tyttäremme oli. Aika samanlainen hän tosin oli jo ihka ensimmäisissä juhlissaan, ristiäisissä. Miss Mirum hurmasi kaikki nauramalla papille, kun hänet kastettiin. Papilla ei pitänyt pokka, kun neitimme rupesi kikattamaan hänelle siunauksen aikana. Pään kasteleminen oli vallan hupaisaa neitimme mielestä ja kaikki juhlavieraatkin hykertelivät huvittuneena vauvan reaktiosta. Eikö sitä yleensä itketä ristiäisissä? Ei tämä lapsi, hän nauroi ja hymyili ja simmahti sitten tyytyväisenä syliin.

 

(Blogi jatkuu kuvien jälkeen.)

 

Miss Mirumin ensimmäinen kesä oli lämmin ja pääsimme tekemään hänen kanssaan paljon kaikenlaista! Suurimpia suosikkeja oli kotipihalle kasattu uima-allas. Pergolan alla terassilla oli mukava pulikoida kesähelteissä, varsinkin kun laitoimme pikkuista varten vain vähän vettä altaaseen, jottei sinne voinut upota. Miss Mirum ei tosin aluksi oikein tiennyt oliko tämä vesi nyt hänen juttunsa vai ei ja suhtautui sangen epäileväisesti ja varautuneesti uintihetkiin. Kesäiset lillumiset kuitenkin valmistelivat häntä niin hyvin, että kun syksyllä aloitimme vauvauinnin tyttömme sopeutui isoon altaaseen heti ja liikkuu vedessä kerta kerralta luonnollisemmin.

 

(Blogi jatkuu kuvien jälkeen.)

 

Ehkä kuopuksestamme on tullut niin avomielinen kaikkeen tekemiseen ja menemiseen osittain sen takia, että roudasimme häntä alusta asti mukana joka paikkaan. Olimmepa sitten Linnanmäellä riehumassa tai piknikillä Håkansbölen kartanolla, niin vauva kulki mukana matkassa. Vaunuissa tai kantorepussa, Miss Mirum viihtyi mukana, olipa reissumuoto mikä tahansa. Mökille mennessä pidempi automatkakin taittui suht kivuttomasti, selvisimme yhdellä ekstra pysähdyksellä joka kerta. Eikä ole väliä ollaanko oltu Sipoonkorvessa, Kuusijärvellä vai Slåtmossenin suojelualueella, kunhan saa olla mukana niin tämä neiti on tyytyväinen.

 

(Blogi jatkuu kuvien jälkeen.)

 

Vielä syksylläkin olimme paljon ulkona, missä nuori neitimme viihtyykin hyvin. Keinuminen oli aluksi kovin jännää, samoin liukumäessä laskeminen, mutta kumpikaan ei varsinaisesti pelottanut Miss Mirumia, toisin kuin vanhempia lapsiamme, joista kaikilla on ollut paljon enemmän opettelemista leikkipuiston laitteisiin. Kuten sanottu, tämä tyttö on peloton. Talvesta hän ei tosin ole erityisemmin välittänyt. Ehkä se johtuu siitä, että kun vaatteita on niin paljon päällä niin ei pysty liikkumaan, ja kädetkin ovat piilossa paksuissa rukkasissa, niin mistään ei saa kiinni. Voi vain nököttää paikallaan ja katsella kun muut menevät ja tekevät.

 

(Blogi jatkuu kuvien jälkeen.)

 

Ensimmäinen joulu sujui vähän eri tavalla kuin olimme suunnitelleet, koko perheemme kun sairastui norovirukseen eikä Miss Mirumkaan välttynyt vatsataudilta. Vasta joulupyhien loppupuolella olimme siinä kunnossa, että pääsimme vähän sukuloimaan. Kävimme myös traditionaalisella hautausmaa visiitillä ensimmäisen kerran pikkuneidin kanssa. Kuten kaikessa, näissäkin uusissa jutuissa kuopus oli mukana kuin vanha tekijä. Hän valittaa vain ani harvoin, ja silloinkin syy on nälässä, väsymyksessä tai vaipassa. Miss Mirum on helpoiten mukana kuskattava lapsi, jonka olen koskaan tavannut!

 

(Blogi jatkuu kuvien jälkeen.)

 

Ei kai siis pitäisi olla mikään yllätys, että hän ei älähtänyt edes siitä, että äiti meni töihin joulun jälkeen ja isä jäi kotiin tyttösen kanssa. Miss Mirum ja Mr. Scot viettivät seitsemän viikkoa yhdessä kotoilemalla ennen kuopuksen tarha uran alkua. Sittenkin kun tämä muutos tuli eteen, emmekä edes saaneet tarhapaikkaa sisarten kanssa samasta päiväkodista, vaan joudumme roudaamaan hänet eri hoitopaikkaan, niin se ei nuorimmaista ole vaivannut. Toivoin niin kovasti, että isommat sisaret olisivat Miss Mirumin tukena tarhan aloituksessa, mutta meille vain leviteltiin käsiä, että täynnä mikä täynnä, ja lapsi tungettiin vahaa 10 minuutin ajomatkan päässä olevaan tuplasti isompaan päiväkotiin. Vaan miten reagoi pienokaisemme? No ei mitenkään. Hän jää hyvillä mielin tarhaan, eikä ole moksiskaan muutoksesta.

 

(Blogi jatkuu kuvien jälkeen.)

 

Miten voikin olla, että jokainen lapsi on niin erilainen, omanlainen? Vaikka tekee ihan ”samoista jauhoista” kuten äidilläni on tapana sanoa. Ihanaa, että näin on! Tämä neljäs lapsi on tehnyt meidän perheestämme jotenkin kokonaisen. Erityisesti veljelleen uusi tulokkaamme on tehnyt hyvää. Mr. Berlin ei ole koskaan ollut mikään hoivaaja, mutta nyt pikkusiskon kanssa hänestä on pikkuhiljaa puhjennut esiin huolehtivainen isoveli. Aluksi näin ei suinkaan ollut, vaan veli ei huomioinut uutta tulokasta olleenkaan, ohittaen hänet olan kohautuksella. Mutta mitä enemmän Miss Mirum on kehittynyt, mitä enemmän hän on alkanut kommunikoimaan ja ottamaan yhteyttä muihin lapsiimme, sitä enemmän velikin on häneen rakastunut. Ja tällä hetkellä nuorimmainen on Mr. Berliinin lempi perheenjäsen, jota viihdytetään, jonka kanssa leikitään ja jolle osoitetaan hellyyttä.

 

Mikä onnenkantamoinen se olikaan, että tämä pieni tyttö saapui maailmaan!

 

 

 

 

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *