”Joten, mikä oli lääkärin tuomio?” kysyin hermostuneena mieheltä, istuessani autossa kolmen muun lapsen kanssa, nuorimmainen oli isän kanssa lekurissa.

”Miss Mirumin korvatulehdus ei ole ehtinyt vielä kokonaan parantua.” Mr. Scot vastasi ja sydäntäni kylmäsi hetken.

Pystyin kuitenkin aistimaan miehen äänensävystä, että hän pidätteli hymy.

”…eli mitä se tarkoittaa?” tivasin ja mies naurahti langan toisessa päässä.

”Saimme luvan lentää. Korvat ovat parantuneet hyvin ja vaikkeivät ole ihan kokonaan vielä terveet niin tärykalvo ei ole enää vaarassa. Huomenna otetaan viimeinen antibiootti annos.”

Huokaisin helpotuksesta, ja samalla ihan uudenlainen stressi alkoi sykkiä suonissani.

Oli maanantai, vappupäivä, ja lentomme lähtisi seuraavana aamuna kello kuudelta. Olimme pakanneet koko päivän siinä toivossa, että pääsisimme matkalle, mutta nyt lentoon oli aikalailla tasan 12 tuntia ja mielessä alkoi pyörimään valtava lista kaikkea, mitä piti vielä tehdä ennen lähtöä. Enkä ole koskaan aikaisemmin matkustanut kuin yhden lapsen kanssa. Miss Wienna oli alle vuoden ikäinen ensimmäisellä reissullaan ja viimeisimmällä melkein 9-vuotias, ja siihen väliinkin mahtui matkaa jos toista, joten kokemuspintaa oli tarpeeksi tietämään, että kaksi aikuista plus yksi lapsi onnistuisi helposti. Nyt huollettavien määrä oli kuitenkin moninkertainen, mutta aikuisten lukumäärä edelleen sama. Kuinka saada kaikki valmiiksi kuudelle hengelle, kun joskus tuntui, että ihan itsensä saaminen valmiiksi ennen reissua oli hurja puristus!?

Olin vakuutellut itselleni matkaa varatessa, että pystyisimme handlaamaan extreme perheloman, mutta täytyy tunnustaa, että nyt ihan tosissaan pelotti, että millaiseen karuselliin olimme itsemme ilmoittaneet. Ensimmäinen koetinkivi oli jo pelkästään siinä, että miten saisimme lapset ylös aamuyön pikkutunteina, jotta ehtisimme kentälle ajoissa! Tämä stressin aiheuttaja kuitenkin osoittautui turhaksi, sillä pienimmästä isoimpaan jokainen lapsista nousi kiltisti ylös, puki mukisematta päälle, ja silmiään hieroen asteli ulos ovesta täsmälleen aikataulussa, kun 04 yöllä lasten isoäiti ilmestyi parkkipaikallemme ollakseen taksikuskimme kentälle. Tai no Miss Mirum oli tietysti sylissä, eikä reippaillut itse reppu selässään, kuten vanhemmat muksut, mutta tajuatte mitä tarkoitan.

Päästyämme lentokentälle yritin vanhasta tottumuksesta tsekata laukkumme sisään itsepalvelupömpelillä, mutta eihän sitä kautta voinut hoitaa erikoismatkatavaroita. Niinpä jouduimme vielä boarding passit saatuamme kipittämään kiltisti bagage drop jonoon, mikä olikin lapsille se ainoa narinan paikka (ymmärrän tämän hyvin, itsekin teki mieli polkea jalkaa ja valittaa, kun jono liikkui niin hitaasti). Pääsimme kuitenkin ilman yhtään meltdownia jättämään laukkumme, ja saimme kaikki turvaistuimet että rattaatkin matkaan, jonka jälkeen hilpaisimme turvatarkastukseen ja siitä sutjakasti ”puhtaalle puolelle”. Jouduimme kävelemään sen ärsyttävän pitkän matkan entisen ykkös terminaalin alueelle, yhtään pidempi matka olisi ollut vain schengen-alueelle vastakkaisessa suunnassa, mutta edes tästä pitkästä marssimatkasta lapset eivät valittaneet.

Käytäviä pitkin kävellessä bongasimme lentokenttäkaupan ja nappasimme juotavia mukaan, varsinaiset eväät olimme kuitenkin tehneet itse edellisenä iltana sen jälkeen, kun lapset oli ensin saatu nukkumaan. Kaiketi joillain ihmisillä on kaikkiruokaisia päiväkoti-ikäisiä, mutta minun lapseni ovat niin samperin nirsoja, että pääsimme helpommalla, kun teimme heille itse eväät, sen sijaan, että olisimme tyytyneet Finnairin tarjontaan. Oli ainakin mukana jotain, mitä he varmasti söisivät. Päästyämme oikean portin luokse istahdimmekin alas syömään mukaan pakattua aamiaista, ja vartin mutustelun jälkeen alkoi jo koneen boardaus. Eli koko lähtö sujui reippaassa tahdissa, ilman, että tuli yhtään kiire, muttei jäänyt luppoaikaakaan. Paljon paremmin ei olisi voinut sujua!

Sen verran kovasti Miss April ja Mr. Berlin kuitenkin jännittivät ihan ensimmäistä lentomatkaansa, että poika kieltäytyi koko nelituntisen lennon ajan syömästä tai juomasta yhtään mitään, kun taas tyttö ei suostunut nukkumaan, vaikka yöunet jäivät nelisen tuntia vajaaksi, ja vaati jatkuvaa viihdyttämistä. Onneksi oli Miss Wienna. Isosisko on sen verran konkari lentomatkustaja jo, että osasi olla pikkusiskonsa tukena. Olimme toki selittäneet lapsille ennakkoon mitä tulisi tapahtumaan ja isä oli näyttänyt Miss Aprilille videon lentokoneen noususta ja laskusta, mutta onhan se silti eri asia kokea se itse. Keskimmäinen tytöistäni on vielä niin herkkä neiti, ja täysin muutosvastainen, että tällaiset uudet ja jännittävät asiat ovat hänelle hyvin raskaita. Hienosti hän kuitenkin suoriutui lennosta, eikä pojallakaan tosiaan, selkeästä jännityksestään huolimatta, ollut mitään ongelmia lennon aikana, hän jopa otti puolentoista tunnin tirsat lennon loppuun, joten sanoisin tätä suureksi menestykseksi!

Toki tarhaikäinen on siinä mielessä helppo matkustuskaveri, että heitä voi lahjoa, viihdyttää, asioita voi selittää ja järkeillä. Edellä mainitut toimivat huomattavasti huonommin vuoden vanhan taaperon kanssa. Kaikilla meillä aikuisilla, jotka ovat reissanneet ennen omia lapsia, on varmaankin niitä huonoja kokemuksia vauvoista, jotka vain parkuvat ja parkuvat lentokoneessa. Se on monen ihmisen pahin painajainen, olla tuntikausia jumissa taivaalla lentävässä metallipurkissa huutavan vauvan kanssa. Enkä minä halunnut olla se vanhempi, jonka lapsi rääkyisi naama punaisena, nenä räkää valuen ja potkisi edessä olevan penkki kuin Jet Lee konnia. Olin aivan hurjan ilahtunut, kun vältimme tämän kamalimman kauhu-scenarion!

Miss Mirum kitisi toki lentokoneessa hetken, heti silloin kun istuimme paikallemme, mutta se oli sellaista väsymys-narinaa, jota hän tekee halutessaan nukkumaan. Onnekkaasti tämä lapsi nukahtaa kaikkein parhaiten, kun ympärillä on tasainen meteli ja nukkumisalusta hytkyy tai tärisee. Sopivasti lentokoneessa on jatkuva humina ja hurina, sekä ihmisten äänten sorina, ja heti kun lähdimme liikkeelle, alkoivat tytön silmät lopsua, kun penkki tärisi niin mukavasti. Emme olleet edes kiitoradan päähän ehtineet, kun kuopus simahti syliini ja nukkui autuaasti koko nousun ohi ja melkein tunnin siihen päälle. Toki tämä tarkoitti, että minä olin lapsen alla jumissa sen tunnin, pystymättä tekemään mitään muuta kuin leikkimään patjaa nuorimmaiselle, mutta parempi sekin kuin kuunnella huutoa.

(Blogi jatkuu kuvan jälkeen.)

Eikä koko lento sentään mennyt ihan niin helposti, vaan Miss Mirum heräsi nokosiltaan sen ensimmäisen tunnin kohdilla ja jäljellä oli vielä kolme. Kolme piiitkää tuntia, joiden aikana lapsi ei saanut lähteä sylistä, ja sekös se vasta pientä peppukiitäjää suututti! Hän kiukkusi minulle ja isälleen moneen, moneen otteeseen, kun häntä ei päästetty käytävän lattialle tutkimusmatkalle. Siitä saatiin jo vähän huutoa ja potkujakin aikaiseksi, mutta onneksi olimme miehen kanssa käytävän vastakkaisilla puolilla, joten pystyimme molemmat viihdyttämään nuorimmaista sillä aikaa, kun isommat lapset olivat tableteilla ja kännykällä (Luojan kiitos niihin voi ennakkoon ladata ohjelmia melkein missä vain suoratoistopalvelussa), sekä syöttämään hänelle ruokaa yhdessä, mikä paransikin neidin mielenlaatua huomattavasti.

Pari tuntia meni Miss Mirumin kiemurrellessa vuorotellen minun ja isänsä sylissä, kunnes hän taas nukahti juuri sopivasti ennen kuin turvavyövalo syttyi ja lentokone lähti laskeutumaan. Kuopus veti autuaan tietämättömänä sikeitä koko laskun eikä herännyt ennen kuin lentokone pysähtyi ja ihmiset nousivat metelöiden ottamaan tavaroitaan hattuhyllyltä. Pääsimme poistumaan koneesta takakautta (istuimme reippaasti keskivälin takana, sillä pihtailin, enkä suostunut maksamaan siitä, että olisimme voineet varata penkit ennakkoon) ja siitä oli vielä kipitettävä bussin kyytiin, joka vei meidät muutamassa minuutissa terminaalin oville. Lähtiessämme oli ollut hyisen kylmä, eivätkä lasten päälle puetut kevyet takit olleet olleet lähellekään tarpeeksi aamuyön viimaa vastaan, mutta perille päästyämmä meitä odotti kirkkaalta taivaalta porottava aurinko ja mukava +20 astetta, ja olimme läkähtyä takkeihimme.

Se, missä en pihtaillut, oli yksityiskyytimme. Alun perin ajattelimme, että otamme yhteiskuljetuksen bussilla kentältä hotellille, mutta kun kävimme lukemassa tämän vaihtoehdon tietoja tarkemmin, selvisi, että reissu kestäisi puolestatoista tunnista kolmeen tuntiin! Riippuen ruuhkasta ja siitä, kuinka monessa hotellissa bussi pysähtyisi matkalla. En voinut edes kuvitella neljän tunnin lennon perään viettäväni kolme tuntia lasten kanssa vielä bussissa! Joten huolimatta siitä, että yksityiskuljetus maksoi kolme kertaa enemmän kuin bussi päätimme tuhlata siihen. Kahdeksan hengen minibussiin oli sitä paitsi mahdollista laittaa lapsille turvaistuimet, joita matkaohjeiden mukaan piti olla mukana kaikille alle 9-vuotiaille lapsille, joten tämä optio oli huomattavasti turvallisempi (myöhemmin olimme myös kiitollisia siitä, että meillä oli istuimet, kun niitä yllättäen tarvittiin).

Saimme jostain syystä matkalaukkumme ensimmäisinä koko koneesta (kaiketi siksi, että olimme laittaneet ne erityismatkatavarasekoilujen jälkeen lähes viimeisenä ruumaan) ja terminaalin ulkopuolella odottava aurinkomatkojen opas ohjasi meidät oman kuljettajamme luokse niin sutjakkaan, että ihan ihmettelin, kuinka helposti kaikki sujuikaan. Tavaraahan meillä oli ihan tolkuttomasti, jouduimme käyttämään kahta kärryä saadaksemme kuusi matkalaukkua, viisi reppua ja kolme turvaistuinta rullattua autolle. Lisäksi oli vielä Miss Mirumin uudet rattaat (vaihdoimme rakkaat tupla-rattaamme pienempiin, kun enää on matkassa yksi vaunuikäinen), jotka onneksi taittuivat yllättävän pieneen tilaan, vaikkeivät mitkään matkarattaat olekaan, vaan ihan kunnon vehkeet. Meitä odottava tila-auto oli kuitenkin nimensä mukainen ja pian olimme kaikki kuusi mukavasti ilmastoidun minibussin kyydissä, katselemassa ohi vilisevää maisemaa.

Pelkäsin, että lapset olisivat kitisseet autossa, sillä huolimatta yksityiskuljetuksesta matka hotellille kestäisi vähän vajaa tunnin ja johan olimme kaikki istuneet koneessa takapuolemme puuduksiin. Lopulta ainoa, joka mitään metelöi, oli kuitenkin Miss Mirum ja hänkin nukahti 10 minuutin protestoinnin jälkeen eikä herännyt ennen kuin määränpäässä. Miss April simahti suunnilleen saman tien, kun auto lähti liikkeelle, sillä ei ollut nukkunut koneessa ja Mr. Berlin katseli hiljaa ja hyväntuulisena maisemia puoli tuntia, ennen kuin tsippasi hänkin. Jopa esikoinen vetäisi pienet tirsat auton takapenkillä, joten saimme Mr. Scotin kanssa nauttia hiljaisuudesta ja kuskimme satunnaisista maisema tärpeistä, kun hän osoitteli paikallisia nähtävyyksiä. Sanoisin, että ehdottomasti hintansa väärti tuo kuljetus!

En oikein tiedä mitä odotimme, kun kuukausia sitten varasimme matkamme. Valitsemamme matkakohde ja siellä oleva hotelli valikoituivat kaikki sen mukaan, mistä saisimme tarpeeksi ison huoneen kuudelle hengelle, mikä paikka olisi sopivan lapsiystävällinen ja rauhallinen, sekä mistä saisi all inclusive ruokailun (en ole koskaan ennen halunnut all inclusivea, koska rakastan käydä ravintoloissa, pyöriä kylillä ja päätyä sattumalta sinne tai tänne, syödä kun nälkä yllättää – mutta lasten kanssa sellainen loma olisi ihan kaaosta). Katsoimme toki netissä olevat kuvat hotellista silloin kun sen varasimme, mutta silti hämmennyimme näkemästämme, kun saavuimme perille. Ai tuoko se on? Siis tuo? Ihan varmastiko?

Ensivaikutelmat voivat toki hämätä, mutta näytti ihan siltä, kuin olisimme saapuneet luksus lomakohteelle. Hotellin työntekijä tuli elokuvista tutun laukkukärryn kanssa keräämään tavaramme eikä meidän tarvinnut itse huolehtia niistä, vaan kuskimme hoiti koko operaation hotellin työntekijän kanssa. Valkoiset marmorilattiat kiilsivät, kun kävelimme sisälle suuresta, pyörivästä ovesta ja neljä ihmistä seisoi respassa vastaanottamassa meidät leveiden hymyjen kera. Annoin varauksemme tiedot respaan ja hiukan sivussa seisonut hotellin manageri hyökkäsi melkein heti paikalle kuullessaan minkä huoneen olimme varanneet. Ei, ei, ei, meillä on parempi huone teille, hän vakuutteli. Varauksemme sviitti sisälsi kaksi makkaria ja yhden kylpyhuoneen, mutta manageri puisteli päätään, että parempi olisi sviitti, jossa oli kolme makuuhuonetta ja kaksi kylpyhuonetta (tätä vaihtoehtoa ei edes ollut netissä tarjolla).

Olimme hiukan hämmentyneitä tästä tilanteesta ja se kai näkyi naamasta, koska manageri iski meille käteen molempien sviittien avaimet ja pyysi meitä käymään katsomassa molempia vaihtoehtoja ja tekemään sitten valintamme. Matkatavaramme jäivät respaan odottamaan työntekijän huomaan, joka toisi ne sitten siihen sviittiin, jonka päättäisimme valita. Check-in oli virallisesti vasta tunnin päästä, mutta voisimme jättää tavaramme heti valittuun huoneeseen ja siirtyä siitä lounaalle, sillä buffet oli avautumassa vartin sisään. Ruokaillessamme huone viimeisteltäisiin ja matkatavarat tuotaisiin. Kaikilla lapsilla olikin kiljuva nälkä, joten tämä suunnitelma sopi meille. Huoneen valinta oli kuitenkin paljon vaikeampaa, kuin olin alun perin ajatellut.

(Blogi jatkuu kuvan jälkeen.)

Molemmat sviitit olivat erillisrakennuksessa rinteessä, joka vietti kohti hotellin privaattia uimarantaa. Alkuperäinen sviittimme oli rakennuksen kakkoskerroksessa, joten siinä oli parveke ja merinäkymä. Kaksi makuuhuonetta olivat kauniit, mutta toki aika ahtaat, sillä molemmissa oli alun perin yksi parisänky ja nyt toiseen oli ahdettu lisävuode kolmannelle lapselle ja toiseen vauvansänky nuorimmaiselle. Lisäksi kylppäri oli oikein nätti, mutta aika pieni. Vaihtoehtoinen sviitti oli tuplasti isompi neliöiltään, kuin alkuperäinen, mutta se oli alemmassa kerroksessa, ilman merinäköalaa (terassin edessä oli tenniskenttä) ja kaksi makuuhuoneista erotettiin toisistaan väliovilla, eli ne olivat periaatteessa yhtä suurta tilaa. Mutta tässä vaihtoehtoisessa sviitissä oli iso kylpyhuone ammeella ja toinen pienempi kylpyhuone suihkulla. Sänkypaikkoja oli jo valmiiksi kuusi, kaksi parisänkyä ja kaksi yhden hengen sänkyä, joten vauvansängyn tuominen paikalle ei muuttanut tilaa lainkaan ahtaaksi.

Minä harmittelin merinäköalan menettämistä, mutta Mr. Scot näki vain neliötä, juoksentelutilaa lapsille, kaksi minibaaria (joita täytettiin säännöllisesti ja kuuluivat hintaan) sekä enemmän omaa rauhaa, sillä sviitti oli rakennuksen päässä. Niinpä päädyimme tähän suurempaan vaihtoehtoon. Illalla olin jo oikein tyytyväinen valintaamme, sillä saimme isommat tytöt perimmäiseen huoneeseen omiin sänkyihinsä, ja pojan king size parisänkyyn omaan rauhaansa. Mr. Berlin pyörii unissaan todella paljon, minkä takia olin iloinen, että hänellä oli niin hirmu iso sänky, sillä olin vähän hermoillut etukäteen, että miten hän pystyisi tippumatta nukkumaan normaalissa 90-senttisessä vuoteessa (eikä hän sitten lopulta pysynyt edes siinä jättisängyssä – siitä myöhemmin lisää).

Ennen nukkumaanmenoa meillä oli kuitenkin aikaa syödä lounas ja päivällinen hotellin käsittämättömän laajassa buffetissa ja käydä siinä välissä altaalla pulikoimassa. Saapumispäivällemme oli tosiaan osunut ihanan aurinkoinen sää, joten siitä huolimatta, että uima-altaan vesi oli todella kylmää, viihdyimme altaalla pitkän pätkän. Kokeilimme myös allasbaarin juomia (niitä alkoholittomia) sekä allasravintolan herkkuja (vohveleita, crepejä, jäätelöä, kakkuja ja slusheja), jotka kaikki kuuluivat all inclusiveen. Kaiken kaikkiaan ensimmäisenä päivänä hotellimme teki meihin todella hyvän vaikutuksen. Matkan alku ei olisi juuri paremmin voinut alkaa, mikä tuntui ihanan huojentavalta kaiken sen stressin ja sairastelun jälkeen, mitä olimme kärsineet juuri koko edeltävän viikon.

Kaiken kaikkiaan meillä oli hyvä loma. Siitä jäi päällisin puolin positiivinen fiilis, lähtisin uudestaankin! Mutta. Ja valitettavasti tässä on mutta. Seuraavana päivänä saapumisesta suihkuistamme ei tullut lämmintä vettä ja sää oli pilvinen sekä sateinen. Kolmantena päivänä saimme lämmintä vettä, mutta Miss Mirum sai vatsataudin, jonka kesti seuraavat kolme päivää, minkä lisäksi hänelle puhkesi kolme uutta hammasta, joten emme nukkuneet moneen yöhön juuri lainkaan. Kakkaa oli kaikkialla, lapsen uimapuvussa, vaatteissa, lakanoissa ja pahimmillaan lattioilla. Ugh… Neljäntenä päivänä hotellihuoneemme katon läpi alkoi tulla vettä! Putkimies kävi muka sen korjaamassa, mutta vettä valui seuraavana ja sitä seuraavana päivänä, että yönä, aina pari tuntia, sitten taukosi, ja taas pari tuntia. Lattiat lainehtivat eteisessä ja molemmissa kylpyhuoneissa jatkuvasti.

Aluksi respa vain levitteli käsiään, että huoltomies on kuitannut ongelman hoidetuksi, joten odottakaa nyt vielä jos vuodot loppuisivat. Kun katto oli ”satanut sisään” neljä päivää marssin respaan aikeenani haukkua koko lafkan maanrakoon ja minulla oli useita videoita vettä valuvasta katosta. Näytin videot (ja olimme näyttäneet niitä jo aikaisemminkin respan asiakaspalvelijoille) managerille ja kappas kummaa, meidät siirrettiin välittömästi viimeiseksi yöksi toiseen sviittiin! Olin aivan käärmeissäni siitä, että tätä ei tehty aikaisemmin. Meillä oli kuitenkin isompiakin murheita, kuin vuotava katto, nimittäin neljäntenä lomapäivänä Mr. Scot ja Mr. Berlin menivät hotellihuoneelle käymään, kun minä jäin tyttöjen kanssa leikkipuistoon. Jonkin ajan kuluttua mies soitti paniikissa, että oli hukannut pojan! Siis jokaisen vanhemman pahin painajainen.

Isä ja poika olivat olleet hotellihuoneessa kun Mr. Scot meni vessaan ja pyysi lasta odottamaan sen aikaa. Hän kuuli kuitenkin oven ulko-oven käyvän (näitähän ei sisäpuolelta saa lukkoon) ja siinä vaiheessa, kun isä ehti ulos asti lapsen perässä, oli poika kadonnut. Normaalisti niin kylmän rauhallinen aviomieheni oli panikoinut ja lähtenyt ryntäämään käytävää pitkin sille puolelle, mistä normaalisti kuljimme kohti hotellialuetta, mutta samaa käytävää pääsi ulos toisestakin suunnasta, sviittien takapihoille, ja lapsi oli tietenkin mennyt sinne. Kun Mr. Scot soitti minulle, päästyään jo uima-altaille, veikkasin, että ehkä hän oli mennyt pojan kanssa ristiin ja komensin miehen välittömästi takaisin hotellihuoneelle tarkistamaan, oliko lapsi tullut takaisin. Onneksemme siellä hän olikin, siivoojan kanssa, joka oli juuri tullut paikalle ja soitteli jo respaan, että täällä olisi pikkupoika yksin käytävällä.

Selvisimme siis säikähdyksellä, mutta kyllä kävi mielessä miljoona karmivaa vaihtoehtoa. Sviittimme lähellä oli autotie (hyvin vähäisesti liikennöity, mutta silti) sekä reitti suoraan meren rantaan, ja olisihan joku hullukin voinut tulla lasta vastaan. Tuo perjantai jäi mieleen todella vahvisti, myrskytuulinen, jotka puhalsivat niin kovaa, että allas suljettiin. Sen lisäksi, että vettä satoi ja oli synkkää, niin isommat tytöt onnistuivat riitelemään puolet päivästä ja lopulta Miss April veti totaali meltdownit ravintolassa illallisella. Hän sai kolme jäätelöpalloa jälkiruoksi, mutta ne olivat väärän muotoiset, ne pallot siis, jotka eivät olleet tarpeeksi ”pallomaiset”. Ja siitä se sitten lähti, enkä vieläkään tajua miten tilanne eskaloitui niin totaalisesti, että lapsi kirkui, itki, potki, paiskoi tavaroita ja käyttäytyi kuin mielensä menettänyt pikkuhirviö.

Mr. Scot oli juuri lähtenyt kahden nuorimman kanssa takaisin hotellihuoneelle vaipanvaihtoon, joten minä ja esikoinen olimme räjähtäneen ruutitynnyrin (jota myös lapsekseni kutsun) kanssa täpötäydessä buffassa ja yritimme selvitä ulos. En saanut Miss Apriliä kannettua sylissä, hän rimpuili ja potki niin pahasti. Minun oli vedettävä hänet kädestä pitäen perässä ja koko sen ajan tyttö huusi mitä kaikkea nyt mieleen juolahti (nälkä, äiti, päästä irti, anna mun syödä, anna ruokaa, jäätelöä, äitiiii, auta, auta, päästä irti, mulla on nälkä, apuaaaa). Eikä hän tietenkään lopettanut siihen, että päästiin ravintolasta ulos (kun vihdoin sain hänet ulos), vaan yritti koko ajan rimpuilla ja juosta ravintolaan takaisin! Hän riehui hississä, uima-altaalla (kun menimme sen ohi), koko pihan läpi, ja koko matkan käytävää huoneelle asti. Huoneella hänet oli pakko laittaa suihkuun rauhoittumaan, ennen kuin se järjetön hakkaaminen ja huutaminen loppui.

(Blogi jatkuu kuvan jälkeen.)

Tiedän, että näitä sattuu melkein jokaiselle vanhemmalle, eikä tämä ole ensimmäinen kerta, on Miss Wiennakin vastaavaa tehnyt saman ikäisenä ruokakaupassa, mutta kyllä tuntui silti pahalta. Seuraavana yönä tapahtui kuitenkin jotain paljon pahempaa, nimittäin Mr. Berlin pyöri unissaan niin, että tippui aamuyöllä sängystä. Pudotessa hän löi päänsä yöpöytään niin pahasti, että nenästä valui verta monta minuuttia. Kasvoihin tuli lukuisia ruhjeita, mutta pahin oli otsassa, mihin kohosi suuri, sinertävä kuhmu. Oli jo melkein aamu, kun tämä tapahtui ja Mr. Scot nukkui pojan vieressä seuraavan tunnin, varmuuden vuoksi. Aluksi mietimme, että ehkä tilanne ei ole edes kovin paha, matka sängystä maahan kun ei ole kuin puolisen metriä. Aamiaisen jälkeen Mr. Berlin kuitenkin oksensi, joten otin yhteyttä Terveystalon chat-päivystykseen. Lääkäri kehotti meitä hakeutumaan paikalliseen päivystykseen varmistaaksemme, ettei kyseessä ole kallonmurtuma.

Niinpä suuntasimme respaan selvittämään missä sairaala on (toisella puolella saarta tietenkin) ja kuinka pääsisimme sinne. Respasta tarjouduttiin kysymään paikalliselta lääkäriltä, joka kävi säännöllisesti hotellissamme hoitamassa matkalaisten pikkuhaavereita ja sairastumisia, että voisiko hän tulla paikanpäälle arvioimaan lapsen. Suostuimme tähän, mutta kun respa soitti lääkärille, hänkin käski meidät heti päivystykseen. Ainoat vaihtoehdot päästä sairaalaan olivat taksi, joka olisi noin 95 euroa suuntaansa tai vuokra-auto, jollaisia hotellimme yhteistyökumppani tarjosi. Vuokra-auto maksoi, autosta riippuen 45-75 euroa plus bensat. Valitettavasti sitä kalleinta vaihtoehtoa, johon olisi mahtunut koko kuusihenkinen perheemme, ei ollut vapaana. Suurperhe ongelmat… Sairaalaan oli kuitenkin lähdettävä, joten löysimme itsemme pähkäilemässä mitä tehdä.

Aluksi mietimme, että minä jäisin muiden lasten kanssa hotellille ja mies menisi yksin pojan kanssa sairaalaan. Ongelmana kun oli, että minä en oikein uskaltanut ajaa Rodoksella, siksi en itse heti ilmoittautunut sairaalaan menijäksi, vaikka sydäntä kylmäsi ajatus siitä, etten olisi pojan kanssa tutkimuksissa. Mies oli tottakai valmis lähtemään, eikä ajaminen ollut hänelle ongelma, mutta sitten taas miehen kielitaito ei riittänyt hänen oman arvionsa mukaan sairaalassa asioimiseen, joten hänkin epäröi mennä yksin. Miss Wienna ratkaisi ongelmamme, kun hän ilmoitti reippaana, että hän voisi jäädä hotellille yksin, eikä se edes haittaisi häntä. En tiedä olisiko ollut järkevää silti jäädä kaikkien tyttöjen kanssa hotellille, terveiden lasten ottaminen mukaan sairaalaan oli aina riski, mutta päätimme vuokrata 5-hengen auton ja pakkasimme (melkein koko) pesueen sinne alta aikayksikön. Nappasimme vain hotellin kaupasta jotain randöm eväitä ja kohta huristimmekin päätietä kohti Rodoksen kaupunkia.

Perille löytäminen oli yllättävän helppoa, mutta sairaalassa asioiminen ei ihan niin helppoa. Hankalinta oli, että kaikki opasteet oli kirjoitettu kreikaksi, kreikkalaisilla aakkosilla. Kun ei ymmärrä paikallisia aakkosia on aika hukassa, kun tuijottelee kylttejä, joissa on nuolia sinne tänne. Toki siis kysyimme aseistetuilta vartijoilta minne mennä, kun sairaalan portille pääsimme, ja ymmärsimme ohjeet väärin eli menimme sisään väärästä ovesta. Päädyimme haahuilemaan suuren sairaalan käyttämättömälle puolelle. Kuluneet, hämärät käytävät, tyhjät odotustilat, ovet auki ammottavat hoitohuoneet ja tilojen täysi tyhjyys oli kuin suoraan jostain maailman lopun leffasta. Pari tauolla olevaa hoitajaa kuitenkin bongasi meidät ja käski seurata lattiassa olevaa punaista viivaa, joka vei meidät ensiapu puolelle

Siellä sitten alkoikin kädenvääntö siitä, että pitäisikö meidän maksaa hoidosta vai ei, eikä selitykseni täydestä matkavakuutuksesta ensin kelvannut, koska meillä ei ollut kansainvälistä sairasvakuutus korttia. Onneksi vakuutusyhtiöllämme on elektroninen sairasvakuutuskortti, joten kunhan sen sain kaivettua kännykälläni esiin pääsimme vihdoin lääkärin luokse. Tai siis, toinen meistä pääsi. Marssimme kyllä ensin lääkärin luo koko viiden hengen seurue ja minä selitin mitä oli tapahtunut sekä mitkä olivat lapsen oireet. Lääkäri kuunteli ja ilmoitti sitten, että ihan ensin pienemmät lapset piti viedä ulos ensiapu alueelta. Koska poikamme riippui isänsä kaulassa eikä päästänyt irti päädyimme siihen, että hän menisi Mr. Berlinin kanssa ja minä olisin eteisaulassa tyttöjen kanssa. Kertaalleen isä joutui tulla hakemaan minut tulkiksi, mutta muuten hän selvisi ihan omalla kielitaidollaan.

Röntgenkuva jouduttiin ottamaan kuusi kertaa ennen kuin se onnistui, mikä ei sinänsä yllättänyt, koska poikamme pistää aina kaikissa tutkimuksissa vastaan. TT-kuvaakin yritettiin, mutta siitä ei tullut mitään ja lääkäri vain suuttui, kun se ei onnistunut. Onneksi mitään kallonmurtumaan ei löytynyt ja diagnoosi oli lievä aivotärähdys. Kahden tunnin odottelun ajan Miss April ja Miss Mirum jaksoivat ihmeen hyvin kykkiä aulassa ja mutustella eväitä, samalla kun kännykästäni pyöri kuningas Charlesin kruunajaiset. Käytäviä partioi useampi aseistettu vartija ja sairaalaan tuli sisään mitä moninaisempia asiakkaita, ja myös lähti, monesti räyhäten ja käsiä villisti vartijoille huitoen, joitain asiakkaita. Lopulta siis myös me pääsimme lähtemään, hurjan huojentuneina.

Takaisinajomatka tuntui vallan mukavalta, kun olimme nyt varmoja, ettei lapsellamme ollut mitään suurta hätää ja aloimme jo suunnitella kaikenlaista kivaa illaksi, kun yhtäkkiä, vuokra-automme hajosi. Mr. Scot oli ihmetellyt jo aikaisemmin, että kytkin tuntui jotenkin kummalliselta, mutta kun hän vaihtoi vaihdetta ajaessamme suoraa tietä, tasaista vauhti, kuului kova pamahdus ja kytkimen tuntuma katosi kokonaan. Kaasun painaminen ei tuottanut mitään tulosta, vaihteet olivat jääneet vapaalle, mikään niistä ei mennyt silmään. Jarru sentään toimi, ja onnekkaasti kohdalle sattui juuri huoltoasema, joten pääsimme liukumaan jäljellä olevalla vauhdilla sen pihalle. Kaivoimme vuokrasopimuksen esille ja sieltä yhteystiedot, mutta koska emme tienneet ollenkaan, kuinka selittää missä olimme, niin Mr. Scot käveli puhelimen kanssa huoltoasemalle sisälle, jotta sen työntekijä voisi kertoa vuokrayritykselle mistä tulla meidät pelastamaan.

(Blogi jatkuu kuvan jälkeen.)

Niinpä löysimme sitten itsemme istumasta huoltoaseman reunakivetykseltä, sisällä ei nimittäin ollut mitään penkkejä tai pöytiä, syömässä jäätelöä, ja tuijottamassa yhä vain tummenevaa taivasta. Puolen tunnin odottamisen jälkeen vettä alkoi ripsiä ja vähän kauempana salamoi. Mietin jo, että ihanko oikeasti jäisimme ukkosella ulos kolmen pienen lapsen kanssa, joista yhdellä oli lievä aivotärähdys, mutta viisi minuuttia myöhemmin vuokra-auto firman henkilökunta kurvasi paikalle, eikä hetkeäkään liian myöhään, nimittäin vettä alkoi tulla taivaalta ihan kunnolla siinä vaiheessa, kun me hyppäsimme vaihtoautoon ja firman henkilökunta jäi työntämään hajonnutta pirssiä pois tien laidasta. Hyvityksenä meidän ei tarvinnut maksaa matkaan käytettyä polttoainetta, joten olimme suhteellisen tyytyväisiä lopputulokseen. Loppumatka taittuikin salamoiden, ukkosen ja sateen saattelemana, mutta ilman uusia haavereita.

Kun tässä olisikin sitten kaikki, ja olisimme voineet vain nauttia seuraavista, ihanista hellepäivistä vailla huolen häivää. Ihan niin kivasti ei käynyt, vaikka tosiaan aurinko paistoi, elohopea nousi ja pieni tuulenvire sai palmun lehvät huojumaan ja hameen helmat heilahtelemaan vallan hurmaavasti. Viidentenä päivänä esikoinen Miss Wienna kuitenkin sairastui flunssaan, kuudentena seuraava sairastuja oli Mr. Scot. Molemmat olivat edelleen kipeinä, kun lähdimme kotiin, vaikka molempien olotila pysyikin siedettävänä särkylääkkeillä, joita he popsivat kuin karkkeja pääsiäisenä. Loman loppu oli altaalla pulikointia, auringosta nautiskelua, jätskiä (oikean mallisina palloina) ja hyvää ruokaa. Erehdyimme menemään ala carte ravintolaan vaihtelun vuoksi, mikä oli täysi fiasko (varaustamme ei löytynyt, palvelu ei pelannut, ruoat olivat kylmiä ja osa pahoja), mutta se oli kaiken kokemamme jälkeen niin pieni vastoinkäyminen, että tuskin jaksoimme välittää.

Paluulento sujui sekin hienosti, kuten kentällä asiointikin, ja vaikka kuopus oli tällä kertaa hereillä niin nousun kuin laskun, hän ei ollut niistä moksiskaan ja sen sijaan nukkui neljän tunnin lennosta kolme tuntia vuorotellen minun ja isänsä sylissä. Olimme varsin tyytyväisiä itseemme, kun kone laskeutui ja yllätykseksemme takanamme istuvat kanssamatkustajat kommentoivat, että ”olette te aika sankareita, kun matkustatte neljän lapsen kanssa!”. En ole ihan varma, oliko se vittuilua vai ei, mutta nauroin ja totesin, että ”sankareita vai hulluja?” mikä ainakin heitä huvitti. Meitä ei huvittanut enää yhtään, kun matkan jälkeen Miss Wiennan olo vain paheni ja lääkärikäynti yksityisellä muuttuikin lähetteeksi Jorviin, jossa otettiin keuhkokuvat ja todettiin keuhkokuume. Mr. Scot on myöskin ravannut lääkärissä erilaisissa kokeissa, eikä tunnu paranevan millään, joten tuliaisina tuli sitten jotain vallan mukavaa pöpöä.

All-in-all matkamme oli täynnä pieniä, ihania hetkiä. Meillä oli reippaasti hauskanpitoa altaalla, monta hurmaavaa kävelyretkeä merenrannalle, lapset saivat shoppailla ”omalla rahalla” parin kympin edestä ja hymyjä ja naurua oli, kaikesta huolimatta, enemmän kuin huutoa ja kyyneleitä. Ei niin, etteikö vaakakuppi olisi ollut aika 50-50 sitten lopulta, mutta olipahan unohtumaton reissu! Epätoivo iski ehkä muutaman kerran, mutta vain hetkeksi, sillä olemme Mr. Scotin kanssa luonteeltamme niitä ongelmanratkojia, ja ihan rehellisesti, olimme myös varautuneet siihen, ettei kaikki ole kivaa, eikä kaikki mene hyvin. Okei, emme ehkä ihan tällaisiin haasteisiin olleet valmistautuneet, mutta lopulta olisi voinut mennä paljon huonommin, ja sattua paljon pahemmin! Olen edelleen iloinen, että menimme, ja hyvin onnellinen, että olemme taas takaisin kotona, kaikki yhtenä kappaleena.

Onko teillä muilla äideillä tapana uskoa, että ”minä pystyn mihin vain” tai vähintäänkin siihen, että on ”pakko pystyä”? Ongelmat ovat tehty ratkaistavaksi ja erityisesti kun on äidin asemassa, niin tuntuu, että sinun tarkoituksesi on ratkoa eteen tulevat pulmat ja nousta jokaisen vastoinkäymisen yläpuolelle. Meillä on perheessä jotenkin erityisen vahvana tämä ”kyllä kaikki lopulta lutviutuu”, koska näin on ihan oikeasti todella, todella usein asian laita. En tiedä kuinka monta kertaa miehen kanssa olemme kauhuissamme sanoneet ääneen, että ”mitä me nyt teemme, kuinka tästä selvitään” ja sitten kuitenkin olemme aina selvinneet.

Kutsun Mr. Scottia lempinimellä ”fix it man”, sillä sitä hän tekee työkseen ja kotonaan. Kun on ongelma niin Mr. Scot korjaa sen. Todellisen elämän Fix it Felix. Minun vastuullani on perheemme aikataulut tai kaikki, mikä liittyy lapsiin, ja yleisesti ottaen mentaliteettini ”meillä on ongelma, tehdään sille jotain, eikä jäädä marisemaan” toimii moitteettomasti. Mutta nyt, nyt alamme olla helisemässä. Jos kerrataan tätä kaoottista viikkoa, niin narut alkoivat livetä käsistä jo heti alkuunsa. Olin edellisenä viikonloppuna autuaasti unohtanut muutaman tärkeän menon, ja kauhukseni jouduin paikkailemaan näitä tilanteita – eikä minulle normaalisti käy tällaisia mokia, joten olin aivan paskana aiheesta jo valmiiksi.

Kalenterini on aina täynnä, ja organisoituneena ihmisenä minulla on sellainen perhepäivyri, jossa on kaikille omat sarakkeet, omat värit, pikkuiset laatikot täynnä merkintöjä. Minä elän kalenterini varassa, ja jos jotain ei lue kalenterissa, sitä ei ole olemassa. Jos taas jokin on kalenterissa, se on kuin kiveen kirjoitettu. Ei niin, etteikö muutoksia voisi tulla tuhat ja viisi, mutta ne merkitään huolellisesti kalenterin sivuille ja paletti pyörii moitteettomasti. Yleensä. Ei nyt. Ensimmäinen kompastuskivi oli vanhempaintoimikunnan järjestämä vapputapahtuma lasten tarhassa. Muistanette, että miehen mielestä toimikuntaan kuuluminen olisi minulle kiva harrastus. Haha.

No, olen yrittänyt parhaani toimia kirstun vartijana ja aktiivi jäsenenä, joten vapputapahtumassa minulla oli runsaasti velvollisuuksia. ”Kuka haluaisi tämä pestin?” ”Ahaa ei kukaan, no kai minä voisin…” ”Entä kuka ehtii hoitamaan tämän?” ”Eikö kukaan, no, no jos minä sitten…” Virhe! Mr. Berlin sairastui korvatulehdukseen ja molempien silmien tulehdukseen maanantaina, juuri silloin kun minä olin luvannut tehdä kaiken maailman valmisteluita tiistain vapputapahtumaan. Meille tuli aikamoinen tenka på, että miten saamme pojan lääkärikäynnin, apteekkireissun, ruokakaupassa käynnin, muiden lasten hakemisen ja hoitamisen ja päälle vappuhommat hoidettua. Kaikki rykäistiin vähän huitaisten, ja Mr. Berlinin lääkäri-apteekki reissu venähti yhdeksään asti illalla.

Mikäli täällä on muita, kenellä on haastavia lapsia, joiden käyttäytyminen ja hyvinvointi riippuu täysin rutiineista, tutusta ja turvallisesta arjesta, niin ymmärrätte miksi iltapalan ja nukkumaanmenon myöhästyminen kahdella tunnilla on iso juttu. Eikä kaikkein pienin Miss Mirum jaksanut valvoa, vaan kiukkusi kunnes nukutin kuopuksen ennen kuin isoveli oli edes kotona. Kun makasimme vihdoin itse sängyssä joskus ennen keskiyötä Mr. Scotin kanssa mietimme, että jospa huominen päivä nyt kuitenkin sujuisi hyvin. Olisi pitänyt ennemminkin murehtia sitä, että kaksi nuorinta lasta ei nukkunut yöllä ja päädyimme miehen kanssa valvomaan siitä suurimman osan.

Olemme Mr. Scotin kanssa kärsineet kohta viisi vuotta unenpuutteesta. Tilanne ei ole vähään aikaan ollut kaikkein pahimmillaan, mutta huono sen on ollut koko viisi vuotta. Kun olin Miss Wiennan yksinhuoltaja 11-vuotta sitten unohdin oman henkilötunnukseni, kun viranomainen kysyi sitä. Lähdin myös keskitalvella ulos koiran ja lapsen kanssa ilman ulkovaatteita (lapsella sentään oli ulkovaatteet), ilman avaimia tai puhelinta ja jouduin pimpottelemaan naapureiden ovia, kunnes sain apua. Keitin teetä tuttipullossa ja join äidinmaitoa kahvimukista. Yksiselitteisesti aivoni vain lakkasivat toimimasta kunnolla. Mr. Berlinin vauva-aikana oli samanlaista zombeilua ja nyt huomaan yllätyksekseni, että alan taas olla toimintakykyni äärirajoilla.

Ihmettelin eilen miksi Mr. Berlin huusi minulle, ettei halua, ja työnsi haarukkaa pois, ennen kuin tajusin yrittäväni syöttää pojalle omaa ruokaani omalla haarukallani suoraan omalta lautaseltani, enkä lapsen omaa ruokaa, jota hän sitten söikin mukisematta. Siskoni soitti minulle lauantaina, että ”olettehan tulossa” siinä vaiheessa, kun minun piti jo olla tapaamispaikassa, mutta olin vanhimman tyttäreni koululla hänen kanssaan. Juttelin puhelimessa mahdollisesta työhaastattelusta ja sovimme sen etänä teamsiin mahdollisen tulevan pomoni kanssa. Sovittuamme kellonajan kysyin häneltä, että missä työhaastattelu pidettäisiin, voisiko hän antaa osoitteen niin osaan tulla paikalle. Toisessa päässä oli hetken hiljaista ”en nyt oikein osaa vastata tuohon” kuului viimein, mutta onneksi kykenin heittämään asian vitsiksi ja saimme hyvät naurut aiheesta.

Huomaan, että en nykyään yksinkertaisesti vain muista asioita. Tärkeitä asioita. Aivojeni vajaatoimintaan ei myöskään auta, että jokainen päiväni on aikataulutettu minuutilleen. Heräämisestä nukahtamiseen. Ja sitten kun joku sairastuu, niin homma luhistuu kasaan. Ensimmäisenä sairastui Mr. Berlin maanantaina illalla. Saapui tiistai ja mies jäi pojan kanssa kotiin, jotta minä pääsin töihin ja rautainfuusioon. Rautainfuusiosta minulla oli 30minuuttia aikaa ehtiä kahdelle eri kaupalle noutamaan ennakkotilaukseni vapputapahtumaa varten. Sitten minulla oli puoli tuntia aikaa toimittaa tilaukset tarhalle, jonka jälkeen minun olisi pitänyt jäädä tunniksi järjestelemään tapahtumaa.

Mutta koska mies oli kotona kipeän pojan kanssa, jouduinkin hylkäämään kaikki muut toimikunnan jäsenet ja kiirehtimään toiselle tarhalle hakemaan Miss Mirumin, sitten palaamaan takaisin hänen kanssaan isompien lasten tarhalle. Vapputapahtumaa oli järkkäämässä yhteensä kuusi meistä äideistä ja lopulta neljällä meistä oli käsissään yhdestä kolmeen lasta. Miss Wienna tuli kävellen tarhalle voidakseen vahtia Miss Apriliä taikuriesityksen ajan, sillä minulla oli kädet täynnä kiukkuisen kuopuksen kanssa, joka halusi vain olla sylissä, eivätkä tarhan tädit ehtineet tai halunneet ottaa vastuulleen vapputapahtumaan osallistuvia lapsia. Tajusin jo tässä vaiheessa, että nuorimmainenkin oli selvästi kipeä ja käyttäytyi siksi niin takertuvasti. Niinpä Mr. Scot joutui pakkaamaan autoon kipeän poikamme ja tulla hakemaan kolme muuta lasta taikuriesityksen jälkeen kotiin.

(Blogi jatkuu kuvien jälkeen.)

Minä jäin vielä tarhalle korjaamaan pois tapahtuman roinat muiden äitien kanssa, jos en muusta syystä niin kompensoidakseni huonoa omaatuntoani siitä, että vain hylkäsin kaikki muut kriittisellä hetkellä. Päästyäni kotiin olin niin lopen uupunut, etten pystynyt edes syömään kunnolla, vaikka Mr. Scot oli onnistunut tekemään ruoan valmiiksi ja hoitamaan lapset poissa ollessani mallikkaasti. Tässä vaiheessa meidän olisi teoriassa pitänyt jo lähteä viemään Miss Mirumia lääkäriin, mutta koska oli melkein nukkumaanmenoaika ja omat voimat loppuun kulutettu varasin ajan vasta aamuksi ja ilmoitin töihin, etten ole tulossa keskiviikkona.

Meillä on kotona kattavasti särkylääkkeitä lapselle, joten teoriassa ei ollut mikään ongelma viedä lasta lääkäriin vasta keskiviikkona. Ongelmaksi muodostuu kuitenkin se, että meidän on tarkoitus lähteä ulkomaan matkalle ensi viikon tiistaina. Mr. Berlin sai omat antibioottinsa korvatulehdukseen vähän yli viikko ennen reissua, joten lääkäri oli suhteellisen luottavainen, että lapsi ehtisi parantua ennen matkaa. Korvatulehduksen aikana ei nimittäin saa lentää. Korvaan kerääntyy lentokoneen nousussa ja laskussa painetta ja koko tärykalvo saattaa poksahtaa, aiheuttaen pahimmillaan pysyvän kuulovaurion. Siksi meillä oli jo varattuna Mr. Berliinille tarkastuskäyntikin viikon antibiootin perään, jotta saisimme luvan lentää.

Emme toki tienneet vielä tiistaina, että Miss Mirumillakin oli korvatulehdus, mutta sellaisen lääkäri keskiviikkona totesi. Oikein pahan, märkivän sellaisen, molemmissa korvissa. Istuin lääkärin vastaanotolla ja hymyilin, samalla kun tein kuolemaa sisälläni. Laskin päiviä päässäni ja kysyin lääkäriltä ihan rehellisesti, oliko matkamme nyt sitten peruttava, vai oliko mahdollista, että tytär paranisi vielä ennen matkaa. Miss Mirumille määrättiin viiden päivän tehokuuri, jonka pitäisi taltuttaa jopa näin ärhäkkä korvatulehdus, mutta lääkäri ei luvannut mitään. Meidän on mentävä maanantaina viideltä illalla Töölööseen (ainoa paikka, jossa on lastenlääkäri vappuna) tarkistamaan tilanne ja saamme kirjaimellisesti tietää päivää ennen, että pääsemmekö lomalle vai emme.

No jottei homma olisi ihan niin helppoa, että kaksi lapsistamme on mahdollisessa lentokiellossa ja antibioottikuurilla, niin päiväkodista soitettiin juuri, että kolmannellakin tarhaikäisellä rähmii silmät ja on yskää. Haha. Hahahaha. Vittu. Olen nyt varannut lääkäriajan Miss Aprilille tälle päivälle. Jos hänelläkin on korvatulehdus, eikä vain ole saanut sisarilta tartuntaa silmätulehduksesta, niin se oli sitten siinä – reissu peruttu. Lääkäri sanoi, että korvatulehdus ei tartu, koska se ei itsessään ole sairaus vaan aina seurasta jostain toisesta sairaudesta. Eli pienen pieni mahdollisuus meillä edelleen on, mutta täytyy sanoa, että stressitaso alkaa olla huipussaan!

(Blogi jatkuu kuvan jälkeen.)

Olemme ilmoittaneet lasten poissaolot tarhaan ja anoneet esikoiselle lomaa koulusta, anoneet lomaa työnantajilta ja hankkineet koiranhoitajan. Nyt jos emme menekään lomalle, niin mitä sitten? Matkavakuutus ehkä korvaa rahallista menetystä (miinus omavastuu), mutta lomat palavat ja miten me korvaamme lapsille sen, että he eivät pääsekään reissuun, mitä on kuukausia odotettu ja josta on loputtomasti viime aikoina puhuttu? Ja hitto, entä me vanhemmat? Olemme valmistautuneet tähän pitkään ja hartaasti, tämän piti olla ihana perhereissu, johon olemme panostaneet kaikkemme. Ja sitten pari päivää ennen se peruuntuu?

Ja vaikka tässä marisen, niin tietenkin lasten terveys tulee ensin. Jos joku heistä ei voi lentää, niin sitten ei voi. Mutta kyllä se silti vituttaa. Mietimme pitkään, onko meillä edes varaa tällaiseen reissuun, mutta totesimme henkisesti tarvitsevamme tätä ja halusimme antaa lapsille kultaisia muistoja ja kokemuksia perhematkasta. Heidän kanssaan on tsempattu uinti harjoituksia, jotta voivat sitten olla altaalla viikon. Olemme hankkineet kaiken tarpeellisen matkaa varten. Ja nyt kaikki panostus on ehkä ollut turhaa? En vain mitenkään haluaisi hyväksyä asiaa ja roikun siinä pienessä toivonkipinässä, että tässä vielä päästään etelänreissulle.

Elättelin toiveita, että ensin rautainfuusio ja sitten lomamatka olisivat juuri sitä mitä tarvitsen, jotta saisin akut ladattua ennen kesää. Kävin jopa hakemassa sen infuusion suoraan yksityiseltä, kun mikään määrä kyyneleitä, anelua, perusteluja tai vaatimista ei saanut julkisen puolen lääkäreitä heltymään. Niin kauan, kun hemoglobiini ei putoa alle viiterajojen on ihan sama, että rautavarastoni ovat tyhjät. Ketään julkisella puolella ei kiinnosta. Ihan sama siitä, mitkä oireesi ovat niin tässä asiassa ihminen jää täysin yksin julkisella. Mikä on älytöntä, kun miettii mihin kaikkeen raudanpuute vaikuttaa. No nyt suoneen on valutettu 700 euroa, toivottavasti oli sen arvoista!

Tässä sitä siis istun kotona työpaikan sijasta, kipeä lapsi jaloissa leikkien, ja mietin, että mitähän vielä ehtii tapahtua ennen ensi viikon tiistaita. Vappua pitäisi viettää tänä viikonloppuna ja meillä on kalenterissa viisi muutakin menoa, mutta pahasti näyttäisi siltä, että näitä on vain ryhdyttävä perumaan. En tosin aio valittaa sanakaan mistään muusta peruuntumisesta, jos vain pääsemme lomallemme. Vaikka samaan aikaan yritän kuumeisesti tässä keksi plan B:tä. Tällä kertaa sellaisen vetäminen takataskusta vaan tuntuu jo taikatempulta, johon ei tämä noita enää kykene. Yleensä kaikki lopulta lutviutuu, mutta emmepä me sinne Roomaankaan päässeet, kun minun jalkani murtui juuri ennen lomaa kaksi vuotta sitten. Seuraavat päivät näyttävät onko edessä taas täydellinen pettymys vai ihmepelastus. Mennäänkö lomalle vaiko ei?