Onko teillä muilla äideillä tapana uskoa, että ”minä pystyn mihin vain” tai vähintäänkin siihen, että on ”pakko pystyä”? Ongelmat ovat tehty ratkaistavaksi ja erityisesti kun on äidin asemassa, niin tuntuu, että sinun tarkoituksesi on ratkoa eteen tulevat pulmat ja nousta jokaisen vastoinkäymisen yläpuolelle. Meillä on perheessä jotenkin erityisen vahvana tämä ”kyllä kaikki lopulta lutviutuu”, koska näin on ihan oikeasti todella, todella usein asian laita. En tiedä kuinka monta kertaa miehen kanssa olemme kauhuissamme sanoneet ääneen, että ”mitä me nyt teemme, kuinka tästä selvitään” ja sitten kuitenkin olemme aina selvinneet.

Kutsun Mr. Scottia lempinimellä ”fix it man”, sillä sitä hän tekee työkseen ja kotonaan. Kun on ongelma niin Mr. Scot korjaa sen. Todellisen elämän Fix it Felix. Minun vastuullani on perheemme aikataulut tai kaikki, mikä liittyy lapsiin, ja yleisesti ottaen mentaliteettini ”meillä on ongelma, tehdään sille jotain, eikä jäädä marisemaan” toimii moitteettomasti. Mutta nyt, nyt alamme olla helisemässä. Jos kerrataan tätä kaoottista viikkoa, niin narut alkoivat livetä käsistä jo heti alkuunsa. Olin edellisenä viikonloppuna autuaasti unohtanut muutaman tärkeän menon, ja kauhukseni jouduin paikkailemaan näitä tilanteita – eikä minulle normaalisti käy tällaisia mokia, joten olin aivan paskana aiheesta jo valmiiksi.

Kalenterini on aina täynnä, ja organisoituneena ihmisenä minulla on sellainen perhepäivyri, jossa on kaikille omat sarakkeet, omat värit, pikkuiset laatikot täynnä merkintöjä. Minä elän kalenterini varassa, ja jos jotain ei lue kalenterissa, sitä ei ole olemassa. Jos taas jokin on kalenterissa, se on kuin kiveen kirjoitettu. Ei niin, etteikö muutoksia voisi tulla tuhat ja viisi, mutta ne merkitään huolellisesti kalenterin sivuille ja paletti pyörii moitteettomasti. Yleensä. Ei nyt. Ensimmäinen kompastuskivi oli vanhempaintoimikunnan järjestämä vapputapahtuma lasten tarhassa. Muistanette, että miehen mielestä toimikuntaan kuuluminen olisi minulle kiva harrastus. Haha.

No, olen yrittänyt parhaani toimia kirstun vartijana ja aktiivi jäsenenä, joten vapputapahtumassa minulla oli runsaasti velvollisuuksia. ”Kuka haluaisi tämä pestin?” ”Ahaa ei kukaan, no kai minä voisin…” ”Entä kuka ehtii hoitamaan tämän?” ”Eikö kukaan, no, no jos minä sitten…” Virhe! Mr. Berlin sairastui korvatulehdukseen ja molempien silmien tulehdukseen maanantaina, juuri silloin kun minä olin luvannut tehdä kaiken maailman valmisteluita tiistain vapputapahtumaan. Meille tuli aikamoinen tenka på, että miten saamme pojan lääkärikäynnin, apteekkireissun, ruokakaupassa käynnin, muiden lasten hakemisen ja hoitamisen ja päälle vappuhommat hoidettua. Kaikki rykäistiin vähän huitaisten, ja Mr. Berlinin lääkäri-apteekki reissu venähti yhdeksään asti illalla.

Mikäli täällä on muita, kenellä on haastavia lapsia, joiden käyttäytyminen ja hyvinvointi riippuu täysin rutiineista, tutusta ja turvallisesta arjesta, niin ymmärrätte miksi iltapalan ja nukkumaanmenon myöhästyminen kahdella tunnilla on iso juttu. Eikä kaikkein pienin Miss Mirum jaksanut valvoa, vaan kiukkusi kunnes nukutin kuopuksen ennen kuin isoveli oli edes kotona. Kun makasimme vihdoin itse sängyssä joskus ennen keskiyötä Mr. Scotin kanssa mietimme, että jospa huominen päivä nyt kuitenkin sujuisi hyvin. Olisi pitänyt ennemminkin murehtia sitä, että kaksi nuorinta lasta ei nukkunut yöllä ja päädyimme miehen kanssa valvomaan siitä suurimman osan.

Olemme Mr. Scotin kanssa kärsineet kohta viisi vuotta unenpuutteesta. Tilanne ei ole vähään aikaan ollut kaikkein pahimmillaan, mutta huono sen on ollut koko viisi vuotta. Kun olin Miss Wiennan yksinhuoltaja 11-vuotta sitten unohdin oman henkilötunnukseni, kun viranomainen kysyi sitä. Lähdin myös keskitalvella ulos koiran ja lapsen kanssa ilman ulkovaatteita (lapsella sentään oli ulkovaatteet), ilman avaimia tai puhelinta ja jouduin pimpottelemaan naapureiden ovia, kunnes sain apua. Keitin teetä tuttipullossa ja join äidinmaitoa kahvimukista. Yksiselitteisesti aivoni vain lakkasivat toimimasta kunnolla. Mr. Berlinin vauva-aikana oli samanlaista zombeilua ja nyt huomaan yllätyksekseni, että alan taas olla toimintakykyni äärirajoilla.

Ihmettelin eilen miksi Mr. Berlin huusi minulle, ettei halua, ja työnsi haarukkaa pois, ennen kuin tajusin yrittäväni syöttää pojalle omaa ruokaani omalla haarukallani suoraan omalta lautaseltani, enkä lapsen omaa ruokaa, jota hän sitten söikin mukisematta. Siskoni soitti minulle lauantaina, että ”olettehan tulossa” siinä vaiheessa, kun minun piti jo olla tapaamispaikassa, mutta olin vanhimman tyttäreni koululla hänen kanssaan. Juttelin puhelimessa mahdollisesta työhaastattelusta ja sovimme sen etänä teamsiin mahdollisen tulevan pomoni kanssa. Sovittuamme kellonajan kysyin häneltä, että missä työhaastattelu pidettäisiin, voisiko hän antaa osoitteen niin osaan tulla paikalle. Toisessa päässä oli hetken hiljaista ”en nyt oikein osaa vastata tuohon” kuului viimein, mutta onneksi kykenin heittämään asian vitsiksi ja saimme hyvät naurut aiheesta.

Huomaan, että en nykyään yksinkertaisesti vain muista asioita. Tärkeitä asioita. Aivojeni vajaatoimintaan ei myöskään auta, että jokainen päiväni on aikataulutettu minuutilleen. Heräämisestä nukahtamiseen. Ja sitten kun joku sairastuu, niin homma luhistuu kasaan. Ensimmäisenä sairastui Mr. Berlin maanantaina illalla. Saapui tiistai ja mies jäi pojan kanssa kotiin, jotta minä pääsin töihin ja rautainfuusioon. Rautainfuusiosta minulla oli 30minuuttia aikaa ehtiä kahdelle eri kaupalle noutamaan ennakkotilaukseni vapputapahtumaa varten. Sitten minulla oli puoli tuntia aikaa toimittaa tilaukset tarhalle, jonka jälkeen minun olisi pitänyt jäädä tunniksi järjestelemään tapahtumaa.

Mutta koska mies oli kotona kipeän pojan kanssa, jouduinkin hylkäämään kaikki muut toimikunnan jäsenet ja kiirehtimään toiselle tarhalle hakemaan Miss Mirumin, sitten palaamaan takaisin hänen kanssaan isompien lasten tarhalle. Vapputapahtumaa oli järkkäämässä yhteensä kuusi meistä äideistä ja lopulta neljällä meistä oli käsissään yhdestä kolmeen lasta. Miss Wienna tuli kävellen tarhalle voidakseen vahtia Miss Apriliä taikuriesityksen ajan, sillä minulla oli kädet täynnä kiukkuisen kuopuksen kanssa, joka halusi vain olla sylissä, eivätkä tarhan tädit ehtineet tai halunneet ottaa vastuulleen vapputapahtumaan osallistuvia lapsia. Tajusin jo tässä vaiheessa, että nuorimmainenkin oli selvästi kipeä ja käyttäytyi siksi niin takertuvasti. Niinpä Mr. Scot joutui pakkaamaan autoon kipeän poikamme ja tulla hakemaan kolme muuta lasta taikuriesityksen jälkeen kotiin.

(Blogi jatkuu kuvien jälkeen.)

Minä jäin vielä tarhalle korjaamaan pois tapahtuman roinat muiden äitien kanssa, jos en muusta syystä niin kompensoidakseni huonoa omaatuntoani siitä, että vain hylkäsin kaikki muut kriittisellä hetkellä. Päästyäni kotiin olin niin lopen uupunut, etten pystynyt edes syömään kunnolla, vaikka Mr. Scot oli onnistunut tekemään ruoan valmiiksi ja hoitamaan lapset poissa ollessani mallikkaasti. Tässä vaiheessa meidän olisi teoriassa pitänyt jo lähteä viemään Miss Mirumia lääkäriin, mutta koska oli melkein nukkumaanmenoaika ja omat voimat loppuun kulutettu varasin ajan vasta aamuksi ja ilmoitin töihin, etten ole tulossa keskiviikkona.

Meillä on kotona kattavasti särkylääkkeitä lapselle, joten teoriassa ei ollut mikään ongelma viedä lasta lääkäriin vasta keskiviikkona. Ongelmaksi muodostuu kuitenkin se, että meidän on tarkoitus lähteä ulkomaan matkalle ensi viikon tiistaina. Mr. Berlin sai omat antibioottinsa korvatulehdukseen vähän yli viikko ennen reissua, joten lääkäri oli suhteellisen luottavainen, että lapsi ehtisi parantua ennen matkaa. Korvatulehduksen aikana ei nimittäin saa lentää. Korvaan kerääntyy lentokoneen nousussa ja laskussa painetta ja koko tärykalvo saattaa poksahtaa, aiheuttaen pahimmillaan pysyvän kuulovaurion. Siksi meillä oli jo varattuna Mr. Berliinille tarkastuskäyntikin viikon antibiootin perään, jotta saisimme luvan lentää.

Emme toki tienneet vielä tiistaina, että Miss Mirumillakin oli korvatulehdus, mutta sellaisen lääkäri keskiviikkona totesi. Oikein pahan, märkivän sellaisen, molemmissa korvissa. Istuin lääkärin vastaanotolla ja hymyilin, samalla kun tein kuolemaa sisälläni. Laskin päiviä päässäni ja kysyin lääkäriltä ihan rehellisesti, oliko matkamme nyt sitten peruttava, vai oliko mahdollista, että tytär paranisi vielä ennen matkaa. Miss Mirumille määrättiin viiden päivän tehokuuri, jonka pitäisi taltuttaa jopa näin ärhäkkä korvatulehdus, mutta lääkäri ei luvannut mitään. Meidän on mentävä maanantaina viideltä illalla Töölööseen (ainoa paikka, jossa on lastenlääkäri vappuna) tarkistamaan tilanne ja saamme kirjaimellisesti tietää päivää ennen, että pääsemmekö lomalle vai emme.

No jottei homma olisi ihan niin helppoa, että kaksi lapsistamme on mahdollisessa lentokiellossa ja antibioottikuurilla, niin päiväkodista soitettiin juuri, että kolmannellakin tarhaikäisellä rähmii silmät ja on yskää. Haha. Hahahaha. Vittu. Olen nyt varannut lääkäriajan Miss Aprilille tälle päivälle. Jos hänelläkin on korvatulehdus, eikä vain ole saanut sisarilta tartuntaa silmätulehduksesta, niin se oli sitten siinä – reissu peruttu. Lääkäri sanoi, että korvatulehdus ei tartu, koska se ei itsessään ole sairaus vaan aina seurasta jostain toisesta sairaudesta. Eli pienen pieni mahdollisuus meillä edelleen on, mutta täytyy sanoa, että stressitaso alkaa olla huipussaan!

(Blogi jatkuu kuvan jälkeen.)

Olemme ilmoittaneet lasten poissaolot tarhaan ja anoneet esikoiselle lomaa koulusta, anoneet lomaa työnantajilta ja hankkineet koiranhoitajan. Nyt jos emme menekään lomalle, niin mitä sitten? Matkavakuutus ehkä korvaa rahallista menetystä (miinus omavastuu), mutta lomat palavat ja miten me korvaamme lapsille sen, että he eivät pääsekään reissuun, mitä on kuukausia odotettu ja josta on loputtomasti viime aikoina puhuttu? Ja hitto, entä me vanhemmat? Olemme valmistautuneet tähän pitkään ja hartaasti, tämän piti olla ihana perhereissu, johon olemme panostaneet kaikkemme. Ja sitten pari päivää ennen se peruuntuu?

Ja vaikka tässä marisen, niin tietenkin lasten terveys tulee ensin. Jos joku heistä ei voi lentää, niin sitten ei voi. Mutta kyllä se silti vituttaa. Mietimme pitkään, onko meillä edes varaa tällaiseen reissuun, mutta totesimme henkisesti tarvitsevamme tätä ja halusimme antaa lapsille kultaisia muistoja ja kokemuksia perhematkasta. Heidän kanssaan on tsempattu uinti harjoituksia, jotta voivat sitten olla altaalla viikon. Olemme hankkineet kaiken tarpeellisen matkaa varten. Ja nyt kaikki panostus on ehkä ollut turhaa? En vain mitenkään haluaisi hyväksyä asiaa ja roikun siinä pienessä toivonkipinässä, että tässä vielä päästään etelänreissulle.

Elättelin toiveita, että ensin rautainfuusio ja sitten lomamatka olisivat juuri sitä mitä tarvitsen, jotta saisin akut ladattua ennen kesää. Kävin jopa hakemassa sen infuusion suoraan yksityiseltä, kun mikään määrä kyyneleitä, anelua, perusteluja tai vaatimista ei saanut julkisen puolen lääkäreitä heltymään. Niin kauan, kun hemoglobiini ei putoa alle viiterajojen on ihan sama, että rautavarastoni ovat tyhjät. Ketään julkisella puolella ei kiinnosta. Ihan sama siitä, mitkä oireesi ovat niin tässä asiassa ihminen jää täysin yksin julkisella. Mikä on älytöntä, kun miettii mihin kaikkeen raudanpuute vaikuttaa. No nyt suoneen on valutettu 700 euroa, toivottavasti oli sen arvoista!

Tässä sitä siis istun kotona työpaikan sijasta, kipeä lapsi jaloissa leikkien, ja mietin, että mitähän vielä ehtii tapahtua ennen ensi viikon tiistaita. Vappua pitäisi viettää tänä viikonloppuna ja meillä on kalenterissa viisi muutakin menoa, mutta pahasti näyttäisi siltä, että näitä on vain ryhdyttävä perumaan. En tosin aio valittaa sanakaan mistään muusta peruuntumisesta, jos vain pääsemme lomallemme. Vaikka samaan aikaan yritän kuumeisesti tässä keksi plan B:tä. Tällä kertaa sellaisen vetäminen takataskusta vaan tuntuu jo taikatempulta, johon ei tämä noita enää kykene. Yleensä kaikki lopulta lutviutuu, mutta emmepä me sinne Roomaankaan päässeet, kun minun jalkani murtui juuri ennen lomaa kaksi vuotta sitten. Seuraavat päivät näyttävät onko edessä taas täydellinen pettymys vai ihmepelastus. Mennäänkö lomalle vaiko ei?

Tuleeko teillä näin keväisin sellainen tulevaisuuden suunnittelun vimma? En tiedä miksi, mutta minulla on joka vuosi näihin samoihin aikoihin vuosisuunnittelu (tai asioiden loputon stressaus) käynnissä. Kuinka monesti olenkaan kysynyt itseltäni, että mitä minä oikein teen elämälläni? Kaiketi se on luonnollistakin, jokaisen vuoden alussa, luoda toimintasuunnitelmaa tulevaa varten, mutta miksi se on aina niin raskasta? Varsinkin jos edellisten vuosien tavoitteet ovat jääneet täyttämättä, niin iskee sellainen pieni epätoivo, että mitä hittoa nyt?

Edelleen kammoksun kysymystä ”missä näet itsesi viiden vuoden päästä”. Ennen se ahdisti minua, koska en todellakaan tiennyt mitä elämässäni tapahtuisi 5 vuoden aikajänteellä. Nykyään minua ahdistaa, koska pelkään, että haavekuvitelmani viiden vuoden päähän eivät toteudu. Viidessä vuodessa unelmataloni on toivottavasti rakenteilla jos ei jo valmis, minä olen edennyt urallani, mies saanut korkeakoulusta paperit ulos, vanhin lapsi on päättänyt yläasteen, kaksi seuraavaa ovat ala-asteella ja nuorimmainenkin jo esikoulussa. Viiden vuoden päästä elämäni näyttää ihan erilaiselta! Ehkä. Toivottavasti.

Lasten koulunkäynti toteutunee suunnilleen aikataulussa, mutta kaiken muun osalta sitä ollaankin sitten heikoilla jäillä. Kysymysmerkkinä on vielä sekin, että olihan Miss Mirum meidän viimeinen lapsemme. Älä huolestu, minä olen tästä aikalailla varma. Ei kiinnosta pätkääkään olla taas raskaana saati synnyttää, mutta Mr. Scot tiputti pienen pommin kertoessaan, että haluaisi meidän edes harkitsevan vielä sitä viidettä lasta. Haha. Hahahahahah. Ugh. Koska nämä lapsiluku asiat ovat aina kahden ihmisen kompromisseja niin lupasin miettiä mahdollista lapsiluvun lisäämistä vielä. Asetimme deadlinen ensi vuoden tammikuulle.

Ensi vuonna täytän 40-vuotta ja olen jo kauan aikaa sitten päättänyt, että kaikki lapset, jotka aion tehdä, teen nelikymppiseen mennessä. En vain halua sitä suurempaa ikäeroa minun ja lapseni välille, enkä myöskään usko, että kroppani kestää raskautta että synnytystä yhtään vanhempana. Se oli hätää kärsimässä jo alle 38-vuotiaana, niin mitenkä sitten vielä pari lisävuotta siihen päälle? Joka tapauksessa tämä lapsiluvun miettiminen lykkää kohdunpoisto leikkaustani. Se ei sinänsä minua niinkään haittaa, koska operaatio itsessään pelottaa. En myöskään usko, että ehdin laihtua sen lääkärin ilmoittaman 10 kiloa kesän alkuun mennessä.

Muistanette, kun kerroin, että laihtumisen tueksi minulle määrättiin ozempic lääkettä, jonka alkuperäinen tarkoitus on auttaa diabeetes potilaita. Jouduin jonottamaan lääkettä melkein kolme kuukautta, ennen kuin sain sen käyttööni. Myös Mr. Scotille on määrätty sama lääke, sillä hänellä on muita terveushuolia, jotka lääkärin mukaan ehdottomasti vaativat pikaista laihduttamista. Niinpä olemme siis päässeet aloittamaan tämän itsemme piikittämisen yhdessä. Erona toki on, että miehelle määrättiin suoraan 1mg piikki ja minulle vain aloittelijan annos 0.25mg. Tältä ne näyttävät.

(Blogi jatkuu kuvien jälkeen.)

Tutkimme netistä tietoa tästä laihdutuksen ”ihmelääkkeestä” ja mielipidettä tuppasi olemaan suuntaan että toiseen. Jotkut laihtuvat sen avulla helposti, toisille tulee pahojakin sivuoireita ja pahimmassa tapauksessa äkkilaihtuminen aiheuttaa ”ozempic kasvot” eli kun naamasta katoaa äkkiä kaikki rasva niin iho alkaa roikkua, posket menevät lommolle ja kaikki rypyt räjähtävät esille. Helpoin tapa välttää rajummat oireet on aloittaa lääkitys pikkuhiljaa eli sillä minun annoksella, jota nostetaan sitten kuukauden välein suuremmaksi. Myös Mr. Scotin lääkäri opetti häntä ottamaan 1mg piikistä vähemmän ozempiciä alkuun, eli määrittelemään annostuksen itse ja nostamaan sitä sitten.

Olemme nyt siis tosiaan tätä kuukauden ottaneet, neljäs annos oli tänään. Miehellä sivuoireina ovat olleet ripuli, ilmavaivat ja näläntunteen katoaminen. Sitä viimeistä lääkkeellä tavoitellaankin. Mr. Scotilla ozempic tuntuisi toimivan kuten sen pitäisikin, eli että hänen ei tee mieli syödä. Sittenkin kun hän syö, niin annokset jäävät kesken kun kylläisyyden tunne tulee nopeammin. Minulla sivuoireina on ollut myös nuo ilmavaivat, mutta piereskelyn että röyhtäilyn lisäksi en ole huomannut mitään muuta eroa normaaliin. Ehkä hiukan lievemmin tunnen nälän, ainakin piikin ottamista seuraavina kahtena päivänä, mutta esimerkiksi nyt pääsiäisenä kaikki maailman herkut maistuivat ihan vanhaan tapaan.

Ei siis liene yllätys, että Mr. Scotin paino on pudonnut suunnilleen puoli kiloa viikossa, mutta minun painoni junnaa paikallaan. En onneksi ole onnistunut joulukuun jälkeen lihomaan, pudotin jop 2 kiloa painoa ENNEN kuin sain tämän lääkkeen (ruokavalio muutoksilla), mutta ozempicin aloittamisen jälkeen ei ole tullut edistystä. Toki tähän voi vaikuttaa se, että annostukseni on niin pieni. Ensi viikosta alkaen minun pitää muuttaa annostukseni 0,5 milligrammaan, mikä toivottavasti saa jotain muutoksia aikaiseksi minullakin. Mutta siis kuten todettu, kesään mennessä ei todellakaan putoa mitään kymmentä kiloa tällä meiningillä. Ja kyllä, minun täytyy ottaa dieetti ozempicin tueksi saadakseni kunnolla muutoksia aikaan. Harmittaa vain, ettei tämäkään ollut mikään oikotie onneen.

Mutta koska olisin itse kaivannut tällaista blogia, jossa kerrotaan ozempicin käytöstä käytännössä, niin kerron tässä seuraavaksi ihan kuvien kanssa millaista tämän lääkkeen kanssa taplaaminen on. (Tämä ei ole kaupallinen yhteistyö.) Ozempic ”kynän” käyttöhän ei ole vaikeaa, eikä kivuliasta. Hermonihoitoja läpi käyneenä melkein nauratti se pikkuriikkinen neulapää, mitä tässä käytetään. Ihan ensimmäinen tehtävä onkin kiinnittää mini-muovipikarissa oleva piikki paikalleen kynään. Senkin kun kerran on tehnyt niin menee kuin vettä vaan jatkossa.

(Blogi jatkuu kuvan jälkeen.)

Muovipikari avataan kuin jugurttipurkki, piikin kanta painetaan kynää vasten ja sitten se vain kierretään paikalleen, jolloin pikku pikarin saan vedettyä pois. Itse piikin päällä on tämän jälkeen vielä toinen suojus, jottet pistä itseäsi vahingossa tässä vaiheessa. Tuo tupla suojus on syytä laittaa suoraan roskiin, koska sitä EI SAA enää itse ängettyä takaisin paikalleen. Ja ilmeisesti ihmiset todella usein yrittävät ja piikittävät itseään sitten sormeen (ohjeissakin oli tästä kunnon varoitukset ja kiellot). Muovipikari sen sijaan PITÄÄ säästää, jotta saat piikin rullattua pois käytön jälkeen sitä käyttäen.

Kun piikki on paikallaan niin sen toimivuus täytyy testata. Nyt päästään sitten pyörittämään kynän päätä. Sitä nytkytetään vain testiviivaan asti. Jos pyörität yli ja käännät takaisin päin sillä ei ole vaikutusta, koska kynän sisällä on kanta, mikä työntää lääkettä ulospäin ja se liikkuu vain yhteen suuntaa. No mitä sitten jos käännät kynää liian pitkälle. Voin kertoa! Koska olen tehnyt sen jo kahdesti. Sitten testatessa osempicciä ruiskuaa sinne tänne, eli lääkettä menee hukkaan. Tätä ei kannata säikähtää, koska lääkettä on kynässä varmaan tupla määrä versus ne neljä annosta/piikkiä mitä sillä on tarkoitus pistää. Suosittelen hankkimaan ylimääräisiä piikkejä apteekista, jotta voit käyttää kynän loppuun asti.

(Blogi jatkuu kuvan jälkeen.)

Kynästä pitää joka tapauksessa ruiskauttaa vähän ulos testin yhteydessä, muuten et voi olla varma siitä toimiiko piikki. Ohjeissa lukee, että riittää kun testatessa piikistä tulee tippoja, mutta koska heti piikin asettamisenkin jälkeen yleensä näkyy jo tippoja niin tämä oli minusta epäilyttävää. Kun olet varma, että piikki toimii, niin sitten kynän kantaa käännetään niin kauan, että näyttöruutuun tulee oikea annosmäärä (riippuen kynästä siis 0.25, 0.5 tai 1mg). Vihdoin ollaan valmiita pistämään! Vatsan alue on ilmeisesti ideaali, mutta älä purista vatsamakkaraa rullalle vaan pistä lääke mieluummin suoralle, jopa pingoitetulle iholle.

Tätä on sitten turha pelätä, koska piikki on ihan minimaalinen, eikä se tunnu missään. Kun piikki on sisässä painetaan kannan pohjassa olevaa nappia. Kynä alkaa tällöin naksuttaa, koska sisällä oleva kanta työntyy eteenpäin. Piikkiä ei saa kuitenkaan ottaa heti pois mekaanisen naksutuksen jälkeen vaan sinun pitää laskea hitaasti kuuteen, jotta lääke on ehtinyt siirtyä kynästä piikin kautta nahan alle. Ihon alla saattaa tuntua kihelmöintiä tässä vaiheessa, minulla se on tapahtunut kahdesti, ja taas kahdsti ei. Ilmeisesti pistokohta vaikuttaa siihen tunnetko mitään vaiko et, eli että osuuko juuri sopivasti hermoon tms. Kipeää sekään ei kuitenkan tee.

(Blogi jatkuu kuvien jälkeen.)

Itse lääke on täysin läpinäkyvää, ja ei missään nimessä saa minkään väristä tai sumeaa ollakaan, mutta ennen kuin annoksia on otettu pari niin kynän kurkistus ikkuna näyttää ”tyhjältä”. Vasta kun harmaa kanta alkaa tulla ylös lääkkeen vähentyessä niin näet selkeästi lääkkeen määrän. Yllä olevasta kuvasta näkeekin siis miltä kurkistus ikkuna näyttää sitten kun annoksia on otettu jo reippaasti ja kynän sisällä oleva menkaniikka alkaa paljastua. Teoriassa tuo neste voisi ihan yhtä hyvin olla vettä, kun se ei miltään näytä. Kamala ajatus sinänsä, koska yksi piikki maksaa vajaa 120 euroa, eikä siitä saa mitään korvauksia, jos lääkettä käyttää laihduttamis tarkoitukseen.

Minusta tuntuukin sattumoisin, että olen piikitellyt itseeni nestemäistä rahaa. Sulatettu huntti litkuna nahan alle. Yhtä paljon vaikutusta lääkkeellä ainakin on ollut. Toki voin tässä Mr. Scottia vierestä seuranneena todeta, että hänellä homma puolestaan on lähtenyt toimimaan. Mielenkiinnolla odotan, että saanko minäkin tästä annoskoon noustessa jotain hyötyä irti, vai pistänkö vaan satasia menemään. Lääkärin mukaan, mikäli selkeää laihtumista ei tapahdu puolessa vuodessa lääkkeen aloittamisesta niin sitten se ei vain toimi minulle. Olisi kurjaa huomata, että edes ”ihmelääke” ei auta minun ylipainooni, vaan sisäinen ahmattini on sitäkin vahvempi.

Yritän nyt kuitenkin pitää mielen positiivisena ja toivon, että tälle vuodelle asettamani tavoite 10kg laihtumisesta tulee vielä tapahtumaan. Sen jälkeen olisi turvallisempaa toteuttaa se kohdunpoisto leikkauskin. Tai mahdollinen raskaus. Vaikka jälkimmäiseen en nyt ihan hirveästi usko, ja ehkä mieskin ehtii sen suhteen muuttaa ajatuksiaan ennen ensi vuotta. Jos niin käy niin sitten tavoitteenamme on luovuttaa pakkasessa olevat alkiomme jonkun muun käyttöön. Sekään ei tosin käy niin helposti, että nimet paperiin riittäisi, ei, meidän on käytävä asiaan perehtyneen psykologin kanssa juttusilla ja mentävä erinäisiin verikokeisiin sekä kromosomipoikkeavuuksien tutkimukseen. Mutta se on sitten ensi vuoden päänvaiva.

Tänä vuona tavoitteena olisi voida paremmin, ihan kaikilla elämän osa-alueilla. Osittain tämä vaatii sitä, että pikku Miss Mirum alkaa nukkumaan kokonaisiä öitä, jotta vanhemmatkin saavat tarvitsemansa levon. Toisaalta painon pudotus auttaa jaksamiseen, mutta samoin urheilun lisääminen kun yleiskunto nousee. Yleisvointini kuitenkin vaatii kaikkein eniten (unen jälkeen) sitä, että rauta-arvoni saadaan kohdilleen. Niinpä luovutinkin julkisen terveydenhuollon suhteen ja kävin yksityisellä pyytämässä rautainfuusion. Alustava hinta-arvio on 700€. Helvetti sentään. Joka tapauksessa lääkärini soittaa tällä viikolla, jotta voimme sopia ajan.

Teoriassa julkisen puolen pitäisi mielestäni hoitaa rauta-ongelmani, mutta olen rukoillut, anellut, taistellut, vaatinut, eikä mikään hetkauta lääkäreiden mieltä. Minulle ei yksinkertaisesti suostuta antamaan lisää rautaa, vaikka rautavarastoni ovat täysin tyhjät ja minun pitäisi mennä kohta leikkaukseen, jossa minulla on suuri verenvuotoriski. Samalla kun kävin puhumassa raudasta pyysin myös yksityisen lääkärin mielipidettä leikkauksesta. Tohtori tutki kohtuni ja munasarjani perusteellisesti eikä löytänyt niistä mitään vikaa, kutsui niitä jopa ”priimaksi” eikä suositellut leikkausta kuin vain siinä tapauksessa, etten selviäisi kuukautisvuotojen kanssa.

Jotenka tässä sitä nyt sitten punnitaan, että mitä sitä tekisin elämäni kanssa.