Ala-asteikäinen tyttö, ehkä neljännellä tai viidennellä luokalla, käveli suuren, punaisen tiilirakennuksen sisääntuloaulan läpi. Pyörä oli jäänyt ulos telineeseen, mutta iso, punainen reppu heilui selässä, sinne oli tarkoitus kerätä kirjoja. Tyttö suunnistikin kirjastoon, joka oli koulurakennuksen kulmassa. Hän käveli tottuneesti lasten- ja nuorten osastolle, valitsi sarjakuvakirjan, joka kertoi metsähaltioista ja istui hiljaa pöydän ääreen lukemaan. Vuosien kuluessa tyttö palasi uudestaan ja uudestaan samaan kirjastoon, vaikka koulukin vaihtui toiseen. Hän sai tehtäväkseen valita äidille uusia kirjoja luettavaksi vierailuidensa aikana ja niinpä tyttö alkoi vaellella sellaistenkin hyllyjen lomassa, jotka oli aiemmin jättänyt rauhaan.

Tyttö rakastui kirjastoon, sen hiljaisuuteen ja rauhaan. Mutta rauhallisuus oli vain näennäistä. Kirjasto oli täynnä seikkailuja! Myrskytuulia, kuohuvia meriä, laavaa sylkeviä tulivuoria ja tanssiaisten lumoavaa musiikkia. Kirjahyllyt muuttuivat hänen mielessään pienten ovien rivistöiksi. Jokainen kirja oli ovi uuteen maailmaan. Ei koskaan voinut tietää millaiseen kanin koloon tipahtaisi, kun veti kirjan alas hyllyltä ja käänsi kannen auki. Vaikka tyttö alkoi lukea myös äitinsä suosimia rakkausromaaneja, niin eniten häntä vetivät puoleensa fantasiamaailman lohikäärmeet, velhot ja linnat, taikaolennot ja kuvitteelliset maailmat. Kunnes hän lopulta, neljätoistavuotiaana, päätti luoda oman maailmansa!

Se tyttö olin tietysti minä. Yli kaksikymmentä vuotta sitten aloin rakentamaan mielikuvitusmaailmaa tarinoilleni. Ensin se oli tietysti kopio, kopio kaikesta, mitä olin lukenut. Sillä tavalla taiteilijatkin aloittavat, kopioimalla muiden tyylejä. Hitaasti, kun omat taidot kehittyvät, luomuksesi alkavat yhtäkkiä muuttua ja ihan huomaamatta joku päivä toteat, ettet enää kopioi ketään. Olet löytänyt oman tyylisi. Se oli tuskallisen hidas prosessi. Kymmenen vuotta sitten haparoin vielä kovin, yhtaikaa varmana, että minulla on kykyjä ja visiota, ja epävarmana, sillä koin ettei mikään, mitä itse tein, vetänyt vertoja esikuvilleni. En tajunnut, että näin se on suurimmalle osalle kirjailijoista.

Ja mihin perustan tämän toteamuksen, että ”muutkin kuin minä”? Niinkin luotettavaan lähteeseen, kuin facebook sivustoon. Kyllä, luit oikein. Sen sijaan, että olisin koskaan etsinyt tutkimustietoa (jos sellaista edes on) siitä miten ihmisen luovuus syntyy ja kehittyy, luovan prosessin vaiheista, tai perehtynyt kirjoittamisen psykologiaan, törmäsin siihen sattumalta internetissä. Kirjoittajan työ on yksinäistä. Suurin osa meistä ei tee sitä kenenkään kanssa, ja vaikka tekisikin, niin materiaali luodaan aina kuitenkin oman mielen syövereissä, josta se yritetään suoltaa ulos ajatuksiamme mahdollisimman osuvasti kuvastaen. Minulla ei siis juuri ollut kosketuspintaa muihin kirjailijoihin tai heidän tapaansa tuottaa tekstiä, ennen kuin nyt.

Sivusto, johon törmäsin, on nimeltään ”writing about writing” eli suomeksi kirjoittamisesta kirjoittamista. Yhden ihmisen ylläpitämä sivusto, jolla on yli miljoona seuraajaa. Kuten monella muullakin suosituista sivustoista julkaisut ovat pääasiassa memejä ja kuvia, mutta tällaiseen sisältöön en ole missään muualla törmännyt. Sivustolla nimittäin avataan kirjailijan sielunmaisemaa tavalla, mikä puhuttelee minua kuin peilikuva konsanaan. Ja yhtäkkiä olen huomannut, että minä en ole yksin!

Nyt, ennen kuin ryntäät facebookkiin kaivamaan tätä sivustoa esiin, niin haluan varoittaa sinua, että se tuskin uppoaa, jos et ole a. hyvä englannin kielessä ja b. ole kirjoittaja. Sivustolla on referenssejä, joita ymmärtääkseen täytyy tuntea ainakin pintapuolisesti esimerkiksi kreikkalaista mytologiaa, klassista kirjallisuutta, tietää Shakespearin tunnetuimmat teokset, olla lukenut Jane Austenia ja Tolkienia – ja kaikkein tärkeimpänä, intohimosi täytyy olla vähintäänkin lukeminen, jos ei kirjoittaminen. Tosin lukijoille esimerkiksi Goodwill Librarian on ehkä parempi vaihtoehto. Ehkä annan pienen demonstraation.

Tiedättekö sen tunteen, kun istutte puolison kanssa sohvalla, molemmat scrollaamassa omaa kännykkää? Sitten rakkaasi yhtäkkiä alkaa hihittää, tai purskahtaa hervottomaan nauruun, saattaa jopa pärskiä hörönauru röhötystä niin, että kyyneleet valuvat silmistä, ja sinun on aivan pakko saada tietää, mikä oli niin hauskaa? No tämä on sellainen sivusto, joka saa kumppanisi kurtistamaan otsaansa, kun esittelet omasta mielestäsi niin sairaan hyvän jutun, että se suorastaan pelasti päiväsi.

”Niin siis – okei? Mikä oli se hauska kohta?”

Se sitten vähän latistaa tunnelmaa, kun toinen ei tunne Iliasta, ainakaan englanniksi, tai ole kuullutkaan Oidipuksesta komplekseineen, eikä Nietzschen mielipuolisuus ole hänelle tuttua, jolloin vitsi menee ihan yli hilseen.

”Toki, hirviö, joka suolestaa sinut on pelottava, mutta niin olisi myös hirviö, joka lisää sisälmyksiäsi. Ihan vain änkee sinut täyteen kaikenlaisia uusia sisäelimiä. Tajuatko? Disembowels? Embowels? New bowels… Tämä toimi niin paljon paremmin englanniksi.”

Vitsien selittäminen ei koskaan toimi. Ja jos muilla sivustoilla voin hörähtää memelle, sitten näyttää sen puolisolle, joka hörähtää myös, minkä jälkeen jatkatte tyytyväisinä omien puhelimien toljottamista, niin kunhan vain varoitan, että tämä sivusto ei ehkä suo sinulle sellaisia onnistuneita parisuhdehetkiä, sillä kirjailijan mieli näyttäisi toimivan ihan omilla raiteillaan.

”Kirjailijan mieli.” Mr. Scot tokaisi eräs ilta vakavana.

”Mitä siitä?” kysäisin hämmentyneenä.

”Pelottavaa, millä tavalla se toimii.”

Enkä oikein tiennyt oliko se kohteliaisuus vai loukkaus. Jos olemmekin muista poikkeavia yksilöitä villin ajatusmaailmamme takia, niin itse en ollut tajunnut, että suurin osa meistä kirjailijoista tuntuu toimivan saman tyyppisellä sabluunalla keskenään. Eivät tietenkään kaikki. Esimerkiksi Stephen King julkaisee vähintään yhden romaanin vuodessa ja sen LISÄKSI kirjoittaa novelleja, pienoisromaaneja, käsikirjoituksia ja esseitä. Huh. Kuvittelin, että kaikki kirjailijat ovat tällaisia koneita, jotka pyöräyttävät tuhat sivua tekstiä tuosta noin vain ja se oli osa syy alemmuuskompleksiini.

En ole ehkä koskaan tuntenut yhtä paljon sympatiaa ketään kohtaan, kuin Kingin ja George R. R. Martinin yhteishaastattelussa jälkimmäistä kirjailijaa kohtaan, kun hän kysyi eikö Kingillä koskaan ole kausia, kun hän ei saa kirjoitettua mitään ja vihaa jokaista lausetta, jonka laittaa paperille. ”Nope” King vastasi suoraan sen perään, kun Martin oli vuodattanut omista ongelmistaan. Ja silloin minä tiesin, että ainakin on yksi kirjailija maailmassa, joka on sellainen kuin minä – ja se ei ole kauhugenren kuningas. Ajattelin minun ja Martinin olevan poikkeus, että suurin osa on Stephen Kingejä ja sitten on vain pari minun ja Martinin tyyppistä, jopa vuosia ”writers blockista” kärsiviä rassuja, jotka eivät vaan saa aikaiseksi julkaisukelpoista teosta. Oli niin ihanaa olla väärässä!

Ja en nyt siis sano, että ”kirjoittamisesta kirjoittamista” sivuston miljoonasta seuraajasta ei löytyisi valtavaa määrää erilaisia tekstin tuottajia, mutta selvästi siellä on tuhansia, ellei satoja tuhansia sielunsiskojani ja -veljiäni. On ollut niin huojentavaa huomata, että en ole ainoa, joka aloittaa yhden projektin/tarinan luomisen ihan super innoissaan, kunnes saa toisen timanttisen idean ja syöksyy sen kimppuun, vain keksiäkseen pian kolmannen ja niin edespäin. Joskus tietokone on päällä, tyhjä sivu edessä, ja istun jalat pöydällä energiajuoma kädessä ja selaan wikipediasta nippelitietoa siitä ja tästä viisi tuntia. Sitten syön lounaan ja menen nukkumaan päikkärit, ilman että kirjoittaisin sanaakaan.

Inspiraatio voi olla kuin ylitse vyöryvä kaatosade, joka pakottaa sinut luomaan, tai sitten se on häilyvä kuin pilvenhattara, etkä saa siitä otetta, vaikka kuinka kahmisit ilmaa kaksin käsin. Taiteiden muusat ovat oikullisia rakastajia, jotka tupsahtavat elämääsi ennalta arvaamattomana ajankohtana ja häipyvät yhtä yllättäen. Vaikka ilmeisesti on sellaisiakin ihmisiä, jotka ovat onnistuneet vangitsemaan Calliopen sisarineen ja valjastamaan loputtoman innoituksen lähteen käyttöönsä, niin todella monelle meistä suurin intohimomme on vaikein vuoremme kiivetä. Olen lukemattomia kertoja tallonut itseäni maanrakoon siitä, että minulla ei edelleenkään ole julkaistua teosta, ja suurin osa kirjoistani on puoliksi valmiita raakileita. Nyt, yhtäkkiä, se ei enää tunnukaan niin pahalta.

Vertaistuen voima ja lohtu on jotain, minkä arvoa en ymmärtänyt ennen kuin vasta muutama vuosi sitten. En ole se henkilö, joka hakeutuu muiden seuraan ehdoin tahdoin tai kaipaa isoa määrää ihmisiä ympärilleen. Siksi kai kuvittelin, ettei vertaistuki ole minua varten, mikä on typerää sokeutta omaa luonnettani kohtaan. Olen aina halunnut löytää samanmielisiä ihmisiä, olivat he sitten jonkin asian faneja tai samoja traumoja läpikäyneitä selviytyjiä. Äitinä olen kaivannut muiden äitien seuraa, halunnut kuulla, että kaikki kokemani vaikeudet ja raskaat hetket tapahtuvat jollekin muullekin. Nyt kirjailijana koen taas samanlaista helpotusta ja hyvää oloa, kun olen löytänyt kirjoittamista rakastavia ja samaan aikaan sen kanssa epätoivoisena painiskelevia ihmisiä.

Siksi minulla oli nyt tarve jakaa tämä tieto myös sinulle. Tämä ei ole kaupallinen yhteistyö ja ”writing about writing” sivuston ylläpitäjä ei edes tiedä minun tai tämän blogin olemassaolosta. Teen tämän vain siksi, että jos sinä lukija siellä, olet myös kirjailijasielu, niin haluan kertoa sinulle, että tuolla maailmalla on miljoonia muita, jotka ymmärtävät sinua. Bittiavaruuden kautta voit löytää heidät muutamalla hiiren klikkauksella! Ja haluan sinun tietävän, että minä vilpittömästi toivon, että sinä saat joku päivä kirjasi valmiiksi ja julkaistua. Sinun onnistumisesi on meidän kaikkien kirjoittajien onnistuminen – yksi teos kerrallaan avaamme uusia ovia uusiin maailmoihin, joita ilman ihmisten taival tällä maan kamaralla olisi niin kovin yksitoikkoinen ja yksiulotteinen kokemus.

Huoneessa oli hälinää, kun kahdeksan ihmistä pakkasi tavaroitaan ja valmistautui lähtemään. Olimme levittäytyneet kahden metrin välein ympäri huoneen laitoja muodostaen jonkinlaisen ympyrän. Toisin kuin eilen, tähän tilaan sisustussuunnittelija ei ollut sattumalta tehnyt sellaista rinkiin laitettujen pöytien kokonaisuutta, jossa kätevästi oli voinut asettua joka toinen paikka tyhjänä täydellisin etäisyyksin kokoustamaan ja silti saada kaikki härpäkkeet pöydälle eteensä. Tällä kertaa läppärit olivat epäkäytännöllisesti sivussa tai selän takana, käsinojalla tai polvien päällä, ja lopulta turhautuneena mäiskättynä takaisin laukkuun.

Korona ajan livekokoustamisessa oli haasteensa. Ensin laskettiin osallistujamääriä, sitten etäisyyksiä, seuraavaksi katsottiin koronavilkkua, sitten läträttiin käsidesillä, ja kohta yritettiin korvat höröllä kuunnella mitä se kollega sanoi huoneen toiselta puolelta, kun hengitysmaski sai äänen puuroutumaan. Siitä huolimatta huoneen täytti nopeasti naurun remakka, vitsin heitto ja toverillinen piikittely.

”Siis tämä on ihanaa! En ole nähnyt teistä ketään sitten 2020 ja on jo helmikuun puoliväli!”

”Oletko muuten leikannut hiuksesi?”

”Kiitos kun huomasit! Kävin eilen kampaajalla, tukka oli jo silmillä!”

Sitten lounaallakin yhdistetään kolme pöytää, että mahdutaan istumaan limittäin, mutta silti mahdollisimman lähekkäin, jotta jokainen pääsee kuulemaan viimeisimmät juorut ja herkullisimmat tarinat.

Olen aina kuvitellut, etten ole riippuvainen sosiaalisesta kanssakäymisestä, koska viihdyn hyvin omissa oloissani. Kirjoittaessani tarinoita vajoan omaan, päänsisäiseen maailmaani tuntikausiksi. Samoin tapahtuu, kun maalaan öljyväreillä ja katoan omaan kuplaani. Kirjoja lukiessani en rekisteröi ympäröivää maailmaa ja unohdan syödä, käydä vessassa tai mennä nukkumaan. Kun lempipuuhani ovat kaikki tällaista omatoimista keittiössä hyräillen leipomista, niin miksi huomasin kovaan ääneen kertovani tarinoita ja heittäväni sarkastisia kommentteja keskustelun lomaan, ja nauttivani täysin rinnoin, kun sain muut nauramaan?

Kuinka monta läsnäolopäivää tänä vuonna on ollut? Ehkä viisi? Muuten kaikki on tapahtunut etänä. Saatan olla aamutakissani koneen äärellä puoleen päivään asti ennen kuin viitsin edes pukeutua. Sittenkin jos lasten vieminen päiväkotiin on ollut vastuullani, niin vaikka vaatteet olisivat löytyneet päälle en jaksa meikata naamaani tarhatätejä varten. Teams toimii isoilla ryhmillä huomattavasti paremmin, kun ihmiset eivät pidä videokuvaa päällä, joten yleensä minulla ei ole mitään tarvetta edustaa edes virtuaalisesti. Voin olla tukka solmussa ja silmänaluset mustana, pitää jalat pöydällä ja heitellä palloa seinään, kun joku vetää tylsää monologia ruudun toisella puolella.

Etätyö on vaivatonta. Silloin kun ei ole kokousta voi tehdä asioita juuri siinä järjestyksessä ja nopeudessa kuin haluaa, ja tauotkin ovat ihan itsestä kiinni. Mutta yhtään tehokkaampaa se ei ole. Kaikki muutkin voivat kokouksen aikana oikeasti naputella jotain toista projektia ja kuunnella tuskin sivukorvallakaan, tai olla vaikka ulkona lenkillä ja vain mukamas läsnä. Helposti kaikki vain toteavat, että ”joo joo” kun kysytään onko selvää, ja vasta myöhemmin tulee ilmi, ettei kukaan tiedä mitä pitäisi tehdä. Tai sitten tekniikka ei pelaa eikä kukaan kuule tai näe, yhteys pätkii ja ääni ei toimi.

Varmasti viime vuoden aikana moni muukin huomasi samat asiat kuin minä, sen miten paljon nopeampaa, tehokkaampaa ja vuorovaikutukseltaan rikkaampaa työnteko livenä on verrattuna etäilyyn. Ideoiden heittely on paljon helpompaa ringissä suuressa huoneessa, kuin virtuaaliympäristössä. Ja maskeista huolimatta, kun selität jotain asiaa tiimillesi, huomaat heti naamoista, kuka tajusi ja kuka ei kehtaa kysyä, vaikka putosi kärryiltä. Asioiden selittäminen monella eri tavalla on myös pirun paljon helpompaa, kun elekieli on käytössä ja voit aktivoida ihmisiä visuaalisesti etkä vain olla etäinen ääni monitorissa.

Kaikkein yllättävintä oli kuitenkin se sosiaalisen kanssakäynnin kaipuu. Kun ensin tuntui luksukselta, että syöt kotona omassa rauhassa nettiä selaillen, huomaat nyt haikeana kaipaavasi toimiston meluisaa ruokatilaa, jossa istuit muiden sekaan lusikoimaan mikroateriaasi ja kuuntelemaan sen kolmos osaston hyvännäköisen Laurin ihan tyhmiä juttuja. Pienet kahvitauot, joille lemppari työkaverisi tuli vähän väkisin hakemaan, ovat vain kultainen muisto. Enää pomo ei valita venähtäneiden taukojen pituudesta, etkä tiedä oikein mitä työkaverin elämään kuuluu tätänykyä. Toista kaveria et oikein osaa lohduttaa, kun hän virtuaalisesti avautuu sukulaisensa sairastumisesta, muttet pääse taputtamaan häntä hartialle tai näkemään kasvoja, että voisit tulkita pienistä eleistä millaista vastakaikua ystäväsi nyt kaipaisi.

On vaikea sanoin kuvailla sitä hyvänolon tunnetta, joka tuli siitä, kun pääsin ihmisten pariin tällä viikolla ihan kolme kertaa. Onneksi, siis ONNEKSI, ihan kaikkea ei voi tehdä virtuaalisesti, ja vaikka korona tilanne luo omat riskinsä, niin olin aivan riemuissani alkukankeuden jälkeen. Hassua sekin, että kun tapaat ihmisiä livenä pitkästä aikaa, ensin se on ahdistavaa ja stressaavaa, etkä oikein tiedä miten olla. Ihan kuin olisi unohtanut miten tällaisessa tilanteessa toimitaan ja on kauheat paineet, että teenhän nyt kaiken oikein. Mutta lounasaikaan mennessä kaikkien juttu luisti jo niin vauhdilla, että desibelit olivat katossa eikä naurunremakasta meinannut tulla loppua.

Kun kolmantena päivänä pakkasimme kamojamme ja osa liukeni jo paikalta, minä ja kaksi kollegaa katsoimme toisiimme.

”Vieläkö jatketaan? Hoidetaanko teamsissä? Vai nyt livenä.”

”Niin, eikö ollut puhetta, että hoidetaan aikataulutus loppuun tänään?”

Takana oli kolme kymmenen tunnin päivää. Hieroin ohimoitani ja laskeskelin päässäni. Lapset piti hakea tunnin päästä tarhasta, töitä oli vielä ainakin pariksi tunniksi.

”Mitä jos – jos vaan tehdään huomenna?”

Kuinka pitkälle deadline venyisi?

”Minä teen kotona vielä ne osat, mistä puhuttiin, niin ihan hyvin ehditään sitten huomenna vetää aikataulutus maaliin.”

Hahaha hyvä idea, teen kotona töitä, kun pitäisi hoitaa kolme lasta. Ja teen yksin, sen sijaa, että hoitaisimme asiaa kolmistaan. Kollegat kuitenkin huokaisivat helpotuksesta ja sovimme etätapaamisen seuraavalle päivälle. Kotimatkalla sitten hain lapset tarhasta ja porhalsin kotiin tekemään päivällistä. Jo kokkaillessa käynnistin läppärin, että pääsisin mahdollisimman nopeasti työn touhuun. Mies ottikin kokin pestin läpsystä heti kotiin tullessaan ja minä rupesin räpeltämään koneella jo ennen kuin pääsin syömäänkään. Katosin ruudun taakse taas heti päivällisen jälkeen, ajatuksena ”tehdä vain ihan nopeasti tämän”.

No, lapseni ovat, 1,5-vuotias Mr. Berlin, 3-vuotias Miss April ja 9,5-vuotias Miss Wienna. Kuopus ei puhu eikä ymmärrä puhetta vielä kunnolla. Hänelle oli ihan turha sanoa, että ei nyt voi kiivetä äidin syliin. Pieni poika tarrautui vaatteisiini ja mölisi omaa vauva kieltään, yrittäen väkisin kiivetä ylös. Okei, pidän häntä hetken samalla kun teen töitä toisella kädellä, ajattelin. Poika halusi kuitenkin osallistua näppäimistön naputteluun ja kohta meillä olikin täysi taistelu siitä, kuka koneella värkkäsi. Jouduin huutamaan miehen hakemaan pojan pois.

Seuraavaksi oli kolmivuotiaan keskimmäisen vuoro. Hän tuli ensin tarrakirjan kanssa koristelemaan läppäriäni, annoin hänelle tabletin harhauttaakseni lasta. Tabletilta hän valitsi kuitenkin niin kivan ohjelma, että siitä piti tulla selittämään äidille, että haluan tuon hevosen, ja tuon rusetin sille, ja minä voisin olla tuo tyttö punaisessa mekossa. Puhetulva ja vaativa ”äiti, katso, äiti tässä, äiti hei, äiti, äiti, äiti” mantra korvan juuressa sekoittivat ajatukseni niin totaalisesti, että taas huutelin isää hakemaan lastaan.

Pienintä tyttöä seurasi kuitenkin esikoinen, joka lähestyi minua koulukirjojen kanssa. Äidinkielenkoe oli seuraavana päivänä, eikä Miss Wienna oikein ollut varma adjektiivien ja substantiivien erosta.

”Mene kysymään isältä.”

”Mutta isä sanoi, että kysy äidiltä.”

Huokaisin. Mies oli minusta valovuosien päässä, kun vertailtiin opettajan kykyjä, mutta hänen vahva lukihäiriönsä hankaloitti suunnattomasti äidinkielen tehtävissä auttamista. Vaikka isä oli se, jolta kannatti kysyä matikkaa, fysiikkaa, maantiedettä, niin kyllähän minä tiesin, ettei hän yksinkertaisesti tässä tapauksessa ymmärtänyt edes mitä lapsen koulukirjassa kysyttiin. Hieroin niskaani ahdistuneena ja yritin hillitä ärtymykseni vuotamista lapseen, eihän se tytön vika ollut, että äiti oli luvannut tehdä töitä aamusta iltaan.

Oikeastaan en kyllä ollut luvannut niin, eikä mikään sopimus todellakaan velvoittanut minua tekemään 12 tunnin päivää ja vielä viikonloppuja päälle. Sellaisessakin työssä olin ollut, mutta olin lopettanut kyseisessä pestissä nimenomaan sen takia, kun olin saanut lapsen. Lapset vaativat läsnäoloa ja siihen sopi parhaiten virastotyöajat. Tämänhetkinen loputtoman työni määrä oli seurausta siitä, että yritin opiskelun lisäksi hoitaa draamasarjan tuottajan roolia, että tehdä sivussa vähän duunia. Tavallaan minulla oli nyt kolme työtä päällekkäin. Ja suurin kirous tässä kaikessa oli etätyö.

Kun tein aikanaan virallisesti 12-tuntista vuoroa tein sitä työpaikalla. Menin töihin sovittuna kellonlyömänä ja lähdin sieltä tasan, kun vuoro loppui. Työt eivät ikinä seuranneet minua kotiin ja kun olin kotona se tarkoitti samaa kuin olla vapaalla. Nyt kun opiskelu on etää, työt on etää, niin aikataulu on minun käsissäni ja samaan aikaan se on karannut otteestani täysin. Mikään ei venähdä niin helposti pitkäksi, kuin etätyöpäivä. Teen vain tämän yhden jutun vielä. Niin saatoin sanoa toimistollakin, mutta sitten tuli kiire hypätä bussiin tai autoon, että ehti ajoissa kotiin. Etätyö antaa sen illuusion, ettei ole kiire minnekään.

Kaikkein pahinta on, kun lapsi tulee kipeäksi. Minulta on esimies ihan suoraan kysynyt, että olisinko valmis tekemään töitä samaan aikaan, kun hoidan kipeää lasta kotona. Jos työt ovat vain työpaikalla, eikä niitä voi kantaa kotiin, niin ei kukaan pomo edes ajattele moista ehdotusta. Sama kuin pyytäisi, että hei otatko sen kuumeisen lapsen mukaasi tänne duuniin, ja kanniskelet ympäriinsä toimistolla? Käsi ylös, joiden mielestä sairaan lapsen hoitaminen ei vaadi kaikkea keskittymistäsi? Sinä, joka viittasit, voit mennä nurkkaan häpeämään. Olet osa nykypäivän ongelmaa. Samoin sinä, jonka mielestä on ok, että ihmiset tekevät etätöitä, kun ovat itse kipeänä. ”Älä missään nimessä tule töihin, kun sinulla on flunssa! Mutta hei, hoidathan kuitenkin nämä hommat himassa?”

Pelkästään tervekin lapsi on jo sellainen häiriötekijä – jos häntä nyt näin karusti tässä voi kuvailla – ettei silloin pysty tosissaan tekemään töitä, ainakaan ilman toista vanhempaa. Etätyö on myös hämärtänyt sitä hoitovastuun rajaa. Jos toinen vanhemmista on etätöissä, niin eikö hän silloin ole automaattisesti se, joka hakee kipeän lapsen tarhasta ja hoitaa hänet? Työpaikalla käyvän vanhemman katsotaan olevan etuoikeutetussa asemassa, hänen ei pitäisi joutua kotiin lapsen kanssa, koska siellä on jo se etätyöläinen. ”Ette te vanhemmat molemmat voi olla kotona lasta hoitamassa!” tiuskitaan, vaikka todellisuudessa molemmat yrittävät epätoivoisesti tehdä töitä ja pahimmassa tapauksessa kukaan ei hoida lasta kunnolla.

Poden suunnattoman huonoa omaatuntoa siitä, etten ole läsnä kotona siitä samasta sekunnista, kun lapset kävelevät ovesta sisään. Silloin, kun tein töitä vain työpaikalla, oli helppo sulkea se ovi toimistolta lähtiessä ja keskittyä kaikkeen muuhun, kun avasin sen kotioven puoli tuntia myöhemmin. Nyt kun toimisto ja oma elämä tapahtuvat samassa paikassa on paljon vaikeampi tietää mistä toinen alkaa ja mihin toinen päättyy. Lopputuloksena kärsivät kaikki. ”Mutta kun tämä on pakko saada tehtyä. Deadline.” En yhtään ihmettele, että ihmisten pahoinvointi etätöissä on lisääntynyt ja jaksaminen heikentynyt.

Haluaisin tähän loppuun kirjoittaa jotain positiivista, sillä negatiivisuus yleensä ruokkii vain itseään. Kukaan meistä ei tarvitse elämiimme yhtään enempää stressiä ja painetta, joten kirjoitankin blogiani pääasiassa positiivisen kautta. Tässä aiheessa on kuitenkin vaikea heittää mitään läppää ja naureskella, tokaista perään, että no onhan se kuitenkin hassua, kun voi vahingossa jäädä virtuaalikokouksessa video päälle kun käy pissalla, tai miten hupaisaa, että voi tehdä töitä ilman housuja ja sitten vilkutella pakaroitaan työkavereille kun nousee ylös. Heh heh. Todellisuudessa etätyöskentely on kuitenkin muotoutunut sellaiseksi oravanpyöräksi, joka uhkaa monen henkistä ja fyysistä jaksamista, etten löydä asiasta mitään hauskaa.

Selitän itselleni jatkuvasti, että tämä on vain väliaikaista. Tämä kestää vain hetken. Ihan kohta kaikki muuttuu. Samaan aikaan rokottaminen laahaa, korona jyllää ja työt sen kun lisääntyvät. Monelle meistä väliaikainen viettää kohta yksivuotis synttäreitään. Ehkä se elämän monikymmenvuotisessa kokonaisuudessa on vain ohimenevä hetki, mutta harvemmalle se siltä tätä päivää eläessä tuntuu. Jos taistelet samanlaisten tunteiden kanssa, olet väsynyt maailman välitilaan ja kohtuuttomiin vaatimuksiin, niin tiedä, että et ole yksin. Kai se edes vähän helpottaa, että muutkin ovat tässä samassa suossa?

Nyt keskeytän työt hetkeksi, puen treenikamat päälle ja yritän saada toimivan yhteyden personal traineriini skypellä, että voin vetää etätreenin ja sitten syödä terveellisen mikro keiton instagram ja facebook lounasseuranani. Elättelen toiveita, että kun taukoni jälkeen jatkan taas töitä, en löydä itseäni vielä iltamyöhäisellä koneen ääreltä, tai vielä viikonloppunakin naputtamasta. Tänään pitäisi alkaa, ei vain viikonloppu, vaan parin päivän miniloma (aikataulut eivät antaneet myöden ihan koko viikon hiihtolomaan, mutta puristimme sinne kaksi päivää yhteistä vapaata) ja jos vaikka sinä aikana pääsisi kunnolla irtautumaan nykymaailman non-stop ylitse vyöryävistä vaatimuksista.