Tuleeko teillä näin keväisin sellainen tulevaisuuden suunnittelun vimma? En tiedä miksi, mutta minulla on joka vuosi näihin samoihin aikoihin vuosisuunnittelu (tai asioiden loputon stressaus) käynnissä. Kuinka monesti olenkaan kysynyt itseltäni, että mitä minä oikein teen elämälläni? Kaiketi se on luonnollistakin, jokaisen vuoden alussa, luoda toimintasuunnitelmaa tulevaa varten, mutta miksi se on aina niin raskasta? Varsinkin jos edellisten vuosien tavoitteet ovat jääneet täyttämättä, niin iskee sellainen pieni epätoivo, että mitä hittoa nyt?

Edelleen kammoksun kysymystä ”missä näet itsesi viiden vuoden päästä”. Ennen se ahdisti minua, koska en todellakaan tiennyt mitä elämässäni tapahtuisi 5 vuoden aikajänteellä. Nykyään minua ahdistaa, koska pelkään, että haavekuvitelmani viiden vuoden päähän eivät toteudu. Viidessä vuodessa unelmataloni on toivottavasti rakenteilla jos ei jo valmis, minä olen edennyt urallani, mies saanut korkeakoulusta paperit ulos, vanhin lapsi on päättänyt yläasteen, kaksi seuraavaa ovat ala-asteella ja nuorimmainenkin jo esikoulussa. Viiden vuoden päästä elämäni näyttää ihan erilaiselta! Ehkä. Toivottavasti.

Lasten koulunkäynti toteutunee suunnilleen aikataulussa, mutta kaiken muun osalta sitä ollaankin sitten heikoilla jäillä. Kysymysmerkkinä on vielä sekin, että olihan Miss Mirum meidän viimeinen lapsemme. Älä huolestu, minä olen tästä aikalailla varma. Ei kiinnosta pätkääkään olla taas raskaana saati synnyttää, mutta Mr. Scot tiputti pienen pommin kertoessaan, että haluaisi meidän edes harkitsevan vielä sitä viidettä lasta. Haha. Hahahahahah. Ugh. Koska nämä lapsiluku asiat ovat aina kahden ihmisen kompromisseja niin lupasin miettiä mahdollista lapsiluvun lisäämistä vielä. Asetimme deadlinen ensi vuoden tammikuulle.

Ensi vuonna täytän 40-vuotta ja olen jo kauan aikaa sitten päättänyt, että kaikki lapset, jotka aion tehdä, teen nelikymppiseen mennessä. En vain halua sitä suurempaa ikäeroa minun ja lapseni välille, enkä myöskään usko, että kroppani kestää raskautta että synnytystä yhtään vanhempana. Se oli hätää kärsimässä jo alle 38-vuotiaana, niin mitenkä sitten vielä pari lisävuotta siihen päälle? Joka tapauksessa tämä lapsiluvun miettiminen lykkää kohdunpoisto leikkaustani. Se ei sinänsä minua niinkään haittaa, koska operaatio itsessään pelottaa. En myöskään usko, että ehdin laihtua sen lääkärin ilmoittaman 10 kiloa kesän alkuun mennessä.

Muistanette, kun kerroin, että laihtumisen tueksi minulle määrättiin ozempic lääkettä, jonka alkuperäinen tarkoitus on auttaa diabeetes potilaita. Jouduin jonottamaan lääkettä melkein kolme kuukautta, ennen kuin sain sen käyttööni. Myös Mr. Scotille on määrätty sama lääke, sillä hänellä on muita terveushuolia, jotka lääkärin mukaan ehdottomasti vaativat pikaista laihduttamista. Niinpä olemme siis päässeet aloittamaan tämän itsemme piikittämisen yhdessä. Erona toki on, että miehelle määrättiin suoraan 1mg piikki ja minulle vain aloittelijan annos 0.25mg. Tältä ne näyttävät.

(Blogi jatkuu kuvien jälkeen.)

Tutkimme netistä tietoa tästä laihdutuksen ”ihmelääkkeestä” ja mielipidettä tuppasi olemaan suuntaan että toiseen. Jotkut laihtuvat sen avulla helposti, toisille tulee pahojakin sivuoireita ja pahimmassa tapauksessa äkkilaihtuminen aiheuttaa ”ozempic kasvot” eli kun naamasta katoaa äkkiä kaikki rasva niin iho alkaa roikkua, posket menevät lommolle ja kaikki rypyt räjähtävät esille. Helpoin tapa välttää rajummat oireet on aloittaa lääkitys pikkuhiljaa eli sillä minun annoksella, jota nostetaan sitten kuukauden välein suuremmaksi. Myös Mr. Scotin lääkäri opetti häntä ottamaan 1mg piikistä vähemmän ozempiciä alkuun, eli määrittelemään annostuksen itse ja nostamaan sitä sitten.

Olemme nyt siis tosiaan tätä kuukauden ottaneet, neljäs annos oli tänään. Miehellä sivuoireina ovat olleet ripuli, ilmavaivat ja näläntunteen katoaminen. Sitä viimeistä lääkkeellä tavoitellaankin. Mr. Scotilla ozempic tuntuisi toimivan kuten sen pitäisikin, eli että hänen ei tee mieli syödä. Sittenkin kun hän syö, niin annokset jäävät kesken kun kylläisyyden tunne tulee nopeammin. Minulla sivuoireina on ollut myös nuo ilmavaivat, mutta piereskelyn että röyhtäilyn lisäksi en ole huomannut mitään muuta eroa normaaliin. Ehkä hiukan lievemmin tunnen nälän, ainakin piikin ottamista seuraavina kahtena päivänä, mutta esimerkiksi nyt pääsiäisenä kaikki maailman herkut maistuivat ihan vanhaan tapaan.

Ei siis liene yllätys, että Mr. Scotin paino on pudonnut suunnilleen puoli kiloa viikossa, mutta minun painoni junnaa paikallaan. En onneksi ole onnistunut joulukuun jälkeen lihomaan, pudotin jop 2 kiloa painoa ENNEN kuin sain tämän lääkkeen (ruokavalio muutoksilla), mutta ozempicin aloittamisen jälkeen ei ole tullut edistystä. Toki tähän voi vaikuttaa se, että annostukseni on niin pieni. Ensi viikosta alkaen minun pitää muuttaa annostukseni 0,5 milligrammaan, mikä toivottavasti saa jotain muutoksia aikaiseksi minullakin. Mutta siis kuten todettu, kesään mennessä ei todellakaan putoa mitään kymmentä kiloa tällä meiningillä. Ja kyllä, minun täytyy ottaa dieetti ozempicin tueksi saadakseni kunnolla muutoksia aikaan. Harmittaa vain, ettei tämäkään ollut mikään oikotie onneen.

Mutta koska olisin itse kaivannut tällaista blogia, jossa kerrotaan ozempicin käytöstä käytännössä, niin kerron tässä seuraavaksi ihan kuvien kanssa millaista tämän lääkkeen kanssa taplaaminen on. (Tämä ei ole kaupallinen yhteistyö.) Ozempic ”kynän” käyttöhän ei ole vaikeaa, eikä kivuliasta. Hermonihoitoja läpi käyneenä melkein nauratti se pikkuriikkinen neulapää, mitä tässä käytetään. Ihan ensimmäinen tehtävä onkin kiinnittää mini-muovipikarissa oleva piikki paikalleen kynään. Senkin kun kerran on tehnyt niin menee kuin vettä vaan jatkossa.

(Blogi jatkuu kuvan jälkeen.)

Muovipikari avataan kuin jugurttipurkki, piikin kanta painetaan kynää vasten ja sitten se vain kierretään paikalleen, jolloin pikku pikarin saan vedettyä pois. Itse piikin päällä on tämän jälkeen vielä toinen suojus, jottet pistä itseäsi vahingossa tässä vaiheessa. Tuo tupla suojus on syytä laittaa suoraan roskiin, koska sitä EI SAA enää itse ängettyä takaisin paikalleen. Ja ilmeisesti ihmiset todella usein yrittävät ja piikittävät itseään sitten sormeen (ohjeissakin oli tästä kunnon varoitukset ja kiellot). Muovipikari sen sijaan PITÄÄ säästää, jotta saat piikin rullattua pois käytön jälkeen sitä käyttäen.

Kun piikki on paikallaan niin sen toimivuus täytyy testata. Nyt päästään sitten pyörittämään kynän päätä. Sitä nytkytetään vain testiviivaan asti. Jos pyörität yli ja käännät takaisin päin sillä ei ole vaikutusta, koska kynän sisällä on kanta, mikä työntää lääkettä ulospäin ja se liikkuu vain yhteen suuntaa. No mitä sitten jos käännät kynää liian pitkälle. Voin kertoa! Koska olen tehnyt sen jo kahdesti. Sitten testatessa osempicciä ruiskuaa sinne tänne, eli lääkettä menee hukkaan. Tätä ei kannata säikähtää, koska lääkettä on kynässä varmaan tupla määrä versus ne neljä annosta/piikkiä mitä sillä on tarkoitus pistää. Suosittelen hankkimaan ylimääräisiä piikkejä apteekista, jotta voit käyttää kynän loppuun asti.

(Blogi jatkuu kuvan jälkeen.)

Kynästä pitää joka tapauksessa ruiskauttaa vähän ulos testin yhteydessä, muuten et voi olla varma siitä toimiiko piikki. Ohjeissa lukee, että riittää kun testatessa piikistä tulee tippoja, mutta koska heti piikin asettamisenkin jälkeen yleensä näkyy jo tippoja niin tämä oli minusta epäilyttävää. Kun olet varma, että piikki toimii, niin sitten kynän kantaa käännetään niin kauan, että näyttöruutuun tulee oikea annosmäärä (riippuen kynästä siis 0.25, 0.5 tai 1mg). Vihdoin ollaan valmiita pistämään! Vatsan alue on ilmeisesti ideaali, mutta älä purista vatsamakkaraa rullalle vaan pistä lääke mieluummin suoralle, jopa pingoitetulle iholle.

Tätä on sitten turha pelätä, koska piikki on ihan minimaalinen, eikä se tunnu missään. Kun piikki on sisässä painetaan kannan pohjassa olevaa nappia. Kynä alkaa tällöin naksuttaa, koska sisällä oleva kanta työntyy eteenpäin. Piikkiä ei saa kuitenkaan ottaa heti pois mekaanisen naksutuksen jälkeen vaan sinun pitää laskea hitaasti kuuteen, jotta lääke on ehtinyt siirtyä kynästä piikin kautta nahan alle. Ihon alla saattaa tuntua kihelmöintiä tässä vaiheessa, minulla se on tapahtunut kahdesti, ja taas kahdsti ei. Ilmeisesti pistokohta vaikuttaa siihen tunnetko mitään vaiko et, eli että osuuko juuri sopivasti hermoon tms. Kipeää sekään ei kuitenkan tee.

(Blogi jatkuu kuvien jälkeen.)

Itse lääke on täysin läpinäkyvää, ja ei missään nimessä saa minkään väristä tai sumeaa ollakaan, mutta ennen kuin annoksia on otettu pari niin kynän kurkistus ikkuna näyttää ”tyhjältä”. Vasta kun harmaa kanta alkaa tulla ylös lääkkeen vähentyessä niin näet selkeästi lääkkeen määrän. Yllä olevasta kuvasta näkeekin siis miltä kurkistus ikkuna näyttää sitten kun annoksia on otettu jo reippaasti ja kynän sisällä oleva menkaniikka alkaa paljastua. Teoriassa tuo neste voisi ihan yhtä hyvin olla vettä, kun se ei miltään näytä. Kamala ajatus sinänsä, koska yksi piikki maksaa vajaa 120 euroa, eikä siitä saa mitään korvauksia, jos lääkettä käyttää laihduttamis tarkoitukseen.

Minusta tuntuukin sattumoisin, että olen piikitellyt itseeni nestemäistä rahaa. Sulatettu huntti litkuna nahan alle. Yhtä paljon vaikutusta lääkkeellä ainakin on ollut. Toki voin tässä Mr. Scottia vierestä seuranneena todeta, että hänellä homma puolestaan on lähtenyt toimimaan. Mielenkiinnolla odotan, että saanko minäkin tästä annoskoon noustessa jotain hyötyä irti, vai pistänkö vaan satasia menemään. Lääkärin mukaan, mikäli selkeää laihtumista ei tapahdu puolessa vuodessa lääkkeen aloittamisesta niin sitten se ei vain toimi minulle. Olisi kurjaa huomata, että edes ”ihmelääke” ei auta minun ylipainooni, vaan sisäinen ahmattini on sitäkin vahvempi.

Yritän nyt kuitenkin pitää mielen positiivisena ja toivon, että tälle vuodelle asettamani tavoite 10kg laihtumisesta tulee vielä tapahtumaan. Sen jälkeen olisi turvallisempaa toteuttaa se kohdunpoisto leikkauskin. Tai mahdollinen raskaus. Vaikka jälkimmäiseen en nyt ihan hirveästi usko, ja ehkä mieskin ehtii sen suhteen muuttaa ajatuksiaan ennen ensi vuotta. Jos niin käy niin sitten tavoitteenamme on luovuttaa pakkasessa olevat alkiomme jonkun muun käyttöön. Sekään ei tosin käy niin helposti, että nimet paperiin riittäisi, ei, meidän on käytävä asiaan perehtyneen psykologin kanssa juttusilla ja mentävä erinäisiin verikokeisiin sekä kromosomipoikkeavuuksien tutkimukseen. Mutta se on sitten ensi vuoden päänvaiva.

Tänä vuona tavoitteena olisi voida paremmin, ihan kaikilla elämän osa-alueilla. Osittain tämä vaatii sitä, että pikku Miss Mirum alkaa nukkumaan kokonaisiä öitä, jotta vanhemmatkin saavat tarvitsemansa levon. Toisaalta painon pudotus auttaa jaksamiseen, mutta samoin urheilun lisääminen kun yleiskunto nousee. Yleisvointini kuitenkin vaatii kaikkein eniten (unen jälkeen) sitä, että rauta-arvoni saadaan kohdilleen. Niinpä luovutinkin julkisen terveydenhuollon suhteen ja kävin yksityisellä pyytämässä rautainfuusion. Alustava hinta-arvio on 700€. Helvetti sentään. Joka tapauksessa lääkärini soittaa tällä viikolla, jotta voimme sopia ajan.

Teoriassa julkisen puolen pitäisi mielestäni hoitaa rauta-ongelmani, mutta olen rukoillut, anellut, taistellut, vaatinut, eikä mikään hetkauta lääkäreiden mieltä. Minulle ei yksinkertaisesti suostuta antamaan lisää rautaa, vaikka rautavarastoni ovat täysin tyhjät ja minun pitäisi mennä kohta leikkaukseen, jossa minulla on suuri verenvuotoriski. Samalla kun kävin puhumassa raudasta pyysin myös yksityisen lääkärin mielipidettä leikkauksesta. Tohtori tutki kohtuni ja munasarjani perusteellisesti eikä löytänyt niistä mitään vikaa, kutsui niitä jopa ”priimaksi” eikä suositellut leikkausta kuin vain siinä tapauksessa, etten selviäisi kuukautisvuotojen kanssa.

Jotenka tässä sitä nyt sitten punnitaan, että mitä sitä tekisin elämäni kanssa.

 

Radiosta oli soinut peräkkäin jo kolme hyvää kappaletta ja huomasin jammailevani viimeisimmän rallatuksen tahdissa, kun ajoin maanantai aamuna kohti työpaikkaa. Olin vartin etuajassa suunnitelmastani ja kuten joka maanantai ruuhka alkoi muutenkin tavallista myöhemmin, joten pääsin risteilemään kaistalta toiselle ja purjehtimaan ohi muiden autojen ilman minkäänlaista päänvaivaa. Ei minulla tosin mikään kiire ollut, kaasujalka vaan painoi reippaammin hyvän musiikin tahdissa ja huomasin hymyileväni, kun lauloin kertsin mukana.

Miksi joku on niin hävyttömästi hyvällä tuulella heti maanantai aamuna, ja vielä etuajassa, vaikka on neljän lapsen äiti? Koska vihdoin olen taas terve! Onpa ollut muuten sangen kurja viime viikko. Sunnuntaina yli viikko sitten heräsin jo aamuyöllä siihen, että nyt ei ole kaikki kuten pitäisi. Siitä alkoi sitten seitsemän päivää kestänyt kärsimys jonkin hemmetinmoisen viruksen kourissa. Tajusin vasta taudin loppupuolella, että oireet olivat aivan samat, kuin koronassa, jonka podin reilu vuosi sitten. Tein reippaasti testinkin, johon tuli positiivinen viiva, ja muutama ylimääräinen viiva sen lisäksi. Heitin viallisen testin roskiin ja tein pari lisää, mutta ne olivat negatiivisia. Joten ehkä se ei sitten kuitenkaan ollut ’ronaa’?

Joka tapauksessa olin ihan vuodepotilas, yskin kaikki yöt pystymättä nukkumaan, aluksi menetin ääneni kokonaan, kurkku oli kutiseva ja kipeä, yskiminen aiheutti hengenahdistusta ja kuumettakin oli ensimmäiset kolme päivää. Kuumeen väistyttyä tuli tilalle sellainen räkämäärä, että nenäni iho meni ihan ruvelle jatkuvasta niistämisestä. En ole ollut yhtä kipeä sitten sen viimevuotisen koronan ja viikon sairasloma töistä tuli todellakin tarpeeseen. Olin jopa hiukan epätoivoinen, kun aluksi tuntui, että en vain millään lähde paranemaan. Siksipä siis tällainen normi maanantai tuntui aivan ihanalta, kun ylipäätään pystyin menemään töihin!

Onneksi oloni parani jo eiliseksi niin paljon, että pystyin käymään äänestämässä että lasten kanssa virpomassa. Sattui vielä aivan ihana sääkin, kun aurinko porotti siniseltä taivaalta, ja jos olikin vähän kylmää että tuulista, niin kaunista. Emme ole vielä ehtineet mitenkään valmistautua pääsiäistä varten, ei ole istutettu raeruohoa ajoissa tai kaivettu esiin pääsiäsliinoja. Olen ollut niin rikki ”mikälie viruksesta”, että isä on saanut hoitaa lapset, koirat ja kämpän aamusta iltaa. Mr. Scot olikin suunnattoman huojentunut, kun sain nukuttua lauantai-sunnuntai välisen yön (sen mitä Miss Mirum ei minua herätellyt) ja nousin palmusunnuntaihin hyvillä mielin ja hyvällä voinnilla ylös.

Paranemiseni tulikin viimetingassa, sillä sunnuntai-iltaan mennessä aviomies oli kuumeessa ja yskässä. Oletan, että maailmankaikkeus vähän sääli meitä, eikä antanut meidän sairastua yhtä aikaa, koska en kyllä tiedä miten olisimme selvinneet lasten kanssa, jos olisimme molemmat olleet vuodepotilaina. Onneksi niin ei käynyt ja sunnuntaina aamulla ehdimme elää ”normia” sen pienen hetken lasten kanssa askarrellen ja ulkoillen. Elättelin toiveita, että Mr. Berlin olisi halunnut maalata pääsiäismunia ja tehdä virpomisoksia kanssani, mutta hän heitti mignonmunat lattialle ja isän sekä Miss Wiennan poimimiin pajunkissoihin hän ei suostunut koskemaankaan ollenkaan. Oh well, ehkä ensi vuonna… Enkä ollut tajunnut hankkia sormivärejä lisää, ne kun loppuivat viime askartelu kerralla, joten myöskään Miss Mirun ei voinut osallistua, sillä vesiväreillä siveltimen kanssa maalaaminen on vähän liikaa pyydetty yksivuotiaalta.

(Blogi jatkuu kuvien jälkeen.)

Onneksi isommat tytöt ovat ihan hirmuisen reippaita tekemään! Miss Wienna on toki jo niin iso, että alkaa olla taitavampi kuin äitinsä eikä juurikaan kaipaa edes ohjaamista, mutta olin yllättynyt, että myös Miss April toimi niin omatoimisesti maalaamisen että virpomisoksien kanssa! Maalaamiseen oli turha edes antaa vinkkejä ja ideoita, kun molemmat tytöt lähtivät välittömästi toteuttamaan omaa visiotaan. Virpomisoksien kanssa sai näyttää kerran, kuinka sulat saa kiinnitettyä ja sitten äidin oli parempi olla häiritsemättä keskittynyttä touhuilua. Isompien lasten kanssa on ihana tehdä kaikenlaista, kun kaikki ei ole väittelyä, tappelua, huutoa, suostuttelua, hermojen kiristelyä ja kyyneleitä.

Ja jos et yhtään ymmärrä mistä puhun niin sitten sinulla ei ole lapsia. Se harhakuva kuplan, että taaperon kanssa askarteleminen ei olisi mieluisaa, sotkuisaa ja kamalaa, että hän ei kaataisi maalia tai liimaa pitkin poikin, kilju ”minä itse” aina kun yrität auttaa, selittää tai näyttää, sohi saksilla minne sattuu, heitä glitteriä naamallesi tai itke kun piirsit tipulle vääränlaisen nokan, niin sen voit puhkaista saman tien. Kaikille korkeammille voimille kiitos, että päiväkodissa harjoitellaan askartelua niin paljon! Koska ihan suosiolla jätän kyllä kotona kaikki yritykset minimiin! Leivomme yhdessä suunnilleen kahdesti vuodessa (pipareita jouluna ja pullaa isänpäivänä), askartelemme vain pyhinä sekä juhlapäivinä ja muovailuvahojakaan ei saa käyttää kuin rajoitetusti.

Miksi näin? Koska minulla eivät hermot vain kestä! En kestä sitä sotkua ja kaaosta! Tottakai sitten joskus annan lasten luvalla sotkea, levitän lattialle isot paperirullat, riisun lasten vaatteet, annan pienille sormivärit käteen ja päästän pedot irti. Mutta joka kerta kun he saavat liimailla ja maalailla, leikellä ja muovailla, niin minun täytyy henkisesti olla valmistautunut siihen sotkun ja epäsiisteyden määrään. Olen aivan liian järjestelmällinen, ja joskus mietin kärsinkö OCD:stä, kun voitakaan ei voi purkista ottaa kuin tietyllä tavalla ja leivälle se pitää levittääkin oikeaoppisesti (minun tavallani). Pystyn kyllä tahtoessani päästämään irti pakkomielteestäni ”tämä pitää tehdä näin!”, mutta vain hetkellisesti. Tulen aivan liian stressaantuneeksi, jos asiat ympärilläni ovat jatkuvasti epäjärjestyksessä.

Toki mikään ei ole opettanut joustamaan tässä enemmän kuin lapset. Vanhemmuus pakottaa sinut jatkuvasti ulos omalta mukavuusalueeltasi ja toisinaan se on ihan hirveää. Monesti on vaikea hillitä omia reaktioitaan, kun lapset eivät vain yksinkertaisesti suostu tottelemaan, toisinaan ihan vain siksi, että eivät ymmärrä tai osaa vielä. Yritin esimerkiksi ensin pukea kaikki neljä lasta noidiksi, mutta Miss Mirum ei voinut sietää noitahattua eikä edes huivia päässään. Onneksi hän on jo neljäs lapseni, joten minulla oli plan B, plan C ja plan D kaikki takataskussa. On helpompi muokata omia suunnitelmiaan kuin yrittää pakottaa pieni lapsi omaan tahtoosi. Lopulta harmaa kissapipo sentään pysyi neidin päässä ja pääsimme lähtemään virpomis reissulle kolmen noidan (tai no kai Mr. Berlin on käytännössä velhon?) ja yhden pienen kissan kanssa.

(Blogi jatkuu kuvien jälkeen.)

En tiedä onko täällä muita ”päästään vähän höperöitä”, jotka rakastavat kaikkia juhlapyhiä? Eikä varsinaisesti niiden uskonnollisen aspektin takia, vaan kaiken sen tradition! Teemavärit ja hahmot, kausiherkut ja koristeet! Pääsiäinen tulee niin sopivasti tähän kevään alkuun keltaisena piristysruiskeena pitkän talven jälkeen. On pörröisiä tipuja, söpöjä pupuja, kirjavia munia, valkoista, keltaista ja kirkkaan vihreää. Ja entä kaikki rahkat, pashat, suklaat ja karkit? Mämmiä ja kermaa pöytään, nam nam! Eikä ole edes pakko paistaa lammasta, pääsiäiseen ei ole vakiintunut mitään ehdotonta pääruokaa (toisin kuin jouluna), joten voi huvitella millä vain sunnuntai ”paistilla” josta sattuu eniten pitämään.

Kaiketi suurimmassa osassa kristillisiä pyhiä ”hartaus” on se, mitä pitäisi harrastaa. Itselläni nämä kaikki kuitenkin kallistuvat enemmänkin herkuttelun, hassuttelun, yhdessä olon ja nautinnon puolelle. Pääsiäinen on hyvä lähtölaukaus kaikille kevään ihanille kekkereille, sillä sitä seuraavat vappu ja äitienpäivä, joista ensimmäinen se vasta hulluttelua onkin! Niiden jälkeen kesän alkuun mahtuu monesti jonkun lakkiaiset, valmistujaiset tai häät, joiden jälkeen vietetäänkin jo juhannusta. Kevät ei voisi tulla yhtään liian aikaisin tänä vuonna, lumisen, kylmä ja pimeän talven jälkeen. Jos sitä tässä vielä pitkäänkin odotellaan niin onneksi meillä on reissu varattuna etelän lämpöön!

Mitä mitä, kysyt, että neljän lapsen kanssa etelään? Haha, jep. Siitäpä vasta hauskaa tuleekin! Stressitasoni on nyt jo huipussa kuin vain ajattelenkin asiaa. Perhelomat kun tuppaavat vanhemmille olevan tuplatyötä, mutta sentään lapsille kaikki reissut yleensä ovat ikimuistoisia ja rakkaita. Vaikka yritän kyllä pitää positiivisen asenteen matkamme suhteen. Voihan se olla, että kaikki menee paremmin kuin kauhukuvissani, hotellimme on kuitenkin all-inclusive eli ihan hirveästi ei ole pakko nähdä eforttia jos ei halua. Pyrimme jatkamaan aktiivista uintiharrastusta pienimpien kanssa kuukauden päästä olevaan reissuun asti, niin ehkä lapset eivät myöskään heti ole hukkumassa… Mitä minä lupailinkaan siitä positiivisuudesta?

Silloin kun meillä oli vain Miss Wienna kävimme Kanarialla hänen ollessaan 5,5-vuotias. Yhden lapsen kanssa reissu meni todella hyvin! Ja Miss April on nyt aikalailla saman ikäinen kuin isosiskonsa päästessään ensimmäiselle rantalomalle. Hetken mietimme, että olisimme lykänneet kaksi nuorimmaista hoitoon isovanhemmille matkan ajaksi, että olisimme menneet vain isojen tyttöjen kanssa, sillä eihän Mr. Berlin tule muistamaan matkasta juuri mitään, Miss Mirum nyt ei ainakaan. En tiedä olisivatko isovanhemmat edes olleet suostuteltavissa moiseen, mutta lopulta emme hennonneet jättää pieniä jälkeen. Siispä syteen tai saveen, lähdemme koko konkkaronkka!

Tässä vielä kuva vuoden 2017 matkastamme, ihan vain koska haluan takaisin noihin fiiliksiin.