Oloni oli kuin pikkutytöllä, kun istuin pelkääjän paikalle ja suljin auton oven. Olin innoissani, ja samalla tuntui, kuin tekisin jotain kiellettyä. Miten kutkuttava olotila. Podin huono äiti -syndroomaa jättäessäni lapset ei vain yhden vaan kahden hoitajan kanssa, mutta samalla koin ihanan vapauden tunteen, kun Mr. Scot veti kiinni kuskin oven ja auto lähti liikkeelle. Road trip! Ihan kahdestaan! Siitä tuntui olevan ikuisuus.

No ei tämä nyt varsinaisesti ollut kunnon road trip, ei sellainen mitä olimme ajaneet Englannin läpi ja Skotlannin ympäri. Ei ollut tiedossa mitään viidestä kymmeneen päivään reissua tusinalla pysähdyksiä, vaan yksinkertainen sinne ja takaisin viikonloppu. Mutta kuinka usein sitä nykyään edes istui kolme tuntia samassa tilassa juttelemassa? Suhteemme alussa olimme olleet aktiivisia kahvilassa kävijöitä. Istuimme vain tuntitolkulla kaksistaan höpisemässä kuuman kupposen yli. Vielä silloinkin, kun Miss April oli vauva, olimme ottaneet pitkiä pätkiä vaunuissa uinuvan lapsen mukaan joka paikkaan ja vain viettäneet aikaa yhdessä.

Lapset eivät kuitenkaan pysy toukka vaiheessa kovin pitkään ja hyvin nopeasti kahdenkeskinen aika, jolloin keskityimme vain toisiimme, oli huvennut kuin hiekka tiimalasista, varsinkin sitten kun Mr. Berlin syntyi. Niinpä ei kai ollut ihme, että höpötimme höpöttämästä päästyämme koko kolme tuntia kohti määränpäätä. En ole koskaan nauttinut kenenkään kanssa matkustamisesta niin paljon, kuin Mr. Scotin kanssa. Siksi kai aluksi matkasimmekin niin paljon, olipa sitten kyseessä rantaloma, kaupunkiloma tai road trip.

Kun menimme kolme vuotta sitten naimisiin olin kahdeksannella kuulla raskaana. Luonnollisestikaan emme siis lähteneet häämatkalle, vaikka pyysimme häälahjaksi ainoastaan pennosia reissua varten. Sinne oli tarkoitus lähteä ensimmäisenä hääpäivänä ja vuotta myöhemmin meillä olikin varattuna matka Roomaan. Lentoyhtiö kuitenkin perui lentomme ja siirsimme matkaa neljällä kuukaudella. Sitten matka peruuntui kokonaan ja saimme rahat takaisin. Lähdimme Berliiniin osalla budjetista ja loput jätimme odottamaan, sillä odotin jo toista lastamme, eikä ”häälomaksi” ajateltu reissu oikein onnistunut enää.

Toisen hääpäivämme kunniaksi veimme kuukautta vaille kaksivuotiaan ja viisi kuukautta vanhan vauvan hoitoon päiväksi, poika heräsi silloin tunnin välein yöllä, joten ei häntä voinut muiden vaivoiksi jättää kuin päivällä. Olimme sitä paitsi päättäneet, että lähdemme Roomaan vuonna 2020 ja säästelimme sitä varten. Hahah! Olimme tuskin ehtineet varata reissun, kun korona vyöryi Euroopan yli. Kolmanneksi hääpäiväksemme uskalsin kuitenkin kesällä varata reissun Imatralle, vaikken Roomaan. Koronalukemat olivat pohjamudissa ja oli puhetta, että rokotukset voisivat käynnistyä jo loppuvuonna, joten uskoin meidän pääsevän helposti reissaamaan, ainakin Suomessa.

Vuoden 2020 hääpäivämme vietimme kotona, emme suinkaan hotellissa, kuten oli suunniteltu, sillä koronaluvut nousivat vauhdilla kohti loppuvuotta. Mutta saimme sentään lapset yökylään! Enää Mr. Berlin heräili vain pari kertaa yössä, joten omatuntomme antoi myöten pistää hänet jonkun toisen vaivoiksi. Minä nukuin 11 tuntia putkeen sinä yönä ja Mr. Scot 12 tuntia. Ihan omanlaistaan luksusta sekin, muttei ehkä ihan sitä romantiikkaa, mitä kolmannelta hääpäivältä voisi odottaa. Emmekä me kokonaan peruneet Imatran reissuamme, vaan siirsimme sen seuraavalle, merkittävälle päivämäärälle kalenterissamme, nimittäin tämän viikon lauantaille. 27.2. on se päivä, kun minä ja Mr. Scot ensimmäisen kerran tapasimme viisi vuotta sitten.

Tuon päivän muisteleminen tekee minut kovin nostalgiseksi. Yhteinen ystävämme, jota olin jo pitkään patistanut parittamaan minut jollekin espoolaiselle kaverilleen, laittoi vihdoin viestiä, että hei, nyt olisi potentiaalinen poikamies vapaana. Tarinamme on se klassinen ”yhteinen ystävämme esitteli meidät” ja melkein neljän vuoden sinkkuäitinä viettämäni ajan jälkeen tiesin jo vartti tapaamisestamme, että tässä oli jotain poikkeuksellista. Treffit, jotka piti olla vain mukava lauantaikävely puistossa muuttuivat päivälliseksi, iltakävelyksi, yökyläilyksi, brunssiksi, minigolfiksi, siskoni tapaamiseksi ja illalliseksi. 30 tunnin treffit, elämäni pisimmät, ja ehdottomasti parhaat.

Yhteisen taipaleemme alkamista tulee juhlittua joka vuosi ja siksi tuntui luonnolliselta siirtää kolmevuotishääpäivämme reissu nimenomaan tälle viikonlopulle. Vakkarikoiranhoitajamme kalenterissa sattui olemaan tilaa ja isoäiti suostui lastenhoitajaksi, joten kaikki näytti ihan täydelliseltä! Ainakin siihen asti, kunnes korona. Tuijotin epäuskoisena tiistain uutisia, kun pääministeri ilmoitti sulusta ja kakkostasolle siirtymisestä. En tiedä olinko huojentunut vai huolissani, kun suurimmat rajoitukset määrättiin vasta viikon päähän reissustamme. Edessämme oli moraalinen ongelma, olisiko vielä ok mennä reissuun? Hääpäivään liittyvät reissumme tuntuivat olevan kirottuja.

Onneksi emme olleet bookanneet matkaa Roomaan, vaan sinne Imatralle, koska muutenhan olisin jo aikaa sitten saanut vilkuttaa heippa koko jutulle. Hiihtolomaviikkoa ei kuitenkaan rajoitettu. Istuimme illalla pöydän ääreen ja pallottelimme Mr. Scotin kanssa vaihtoehtoja. Lähdemmekö? Emmekö lähde? Olimme noudattaneet turvavälejä, maskisuosituksia, emme olleet kipeitä, lapset olivat terveitä. Kai me voisimme lähteä? Päätös ei ollut helppo, ja sittenkin kun olimme tulleet lopputulokseen, epäröin vähän väliä, että oliko päätös oikea.

Oli kuitenkin vaikea tuntea mitään katumusta, kun istuin Mr. Scotin rinnalla autossa ja katselin moottoritien ylle nousevaa, valtavaa ja keltaista kuuta. Tuntui melkein siltä kuin olisin elänyt jonkun muun elämää, vanhan minun elämää. Ilmoittautuminen hotellin tiskillä tuntui surrealistiselta. Ei sen takia, että meillä oli maskit naamalla ja tiskin läpinäkyvän pleksin takana respalla oli visiiri kasvoillaan, vaan siksi, että tämä hetki palautti minut niihin kymmeniin muistoihin, joissa kävelin hymyillen hotellin vastaanottoaulaan check-iniä varten. Oliko tämä oikeasti mahdollista vieläkin, tässä rajoittuneessa maailmassa, jossa kaikki nykyään huomasimme elävämme?

Menimme hissillä neljänteen kerrokseen ja pysähdyin ovella.

”Perinteinen?” kysyin mieheltä.

”Anna mennä” mies vastasi hymyillen ja laski laukut alas.

Minulla oli tapana, joka ikisessä hotellissa, jossa olimme koskaan yöpyneet, ottaa kuva hotellihuoneesta ensimmäisenä, kun sinne saavuimme, ennen kuin edes koskimme mihinkään. Halusin taltioida sen täydellisen saapumisen tunteen, ennen kuin omat tavaramme levittäytyivät sinne tänne. Räpsäisin kuvan ja hymyilin. Aivan kuin olisi palannut joihinkin vanhoihin, tuttuihin uomiin.

(Blogi jatkuu kuvan jälkeen.)

Olimme päätyneet varaamaan matkan alun perin Imatralle, koska oli ihastunut Valtionhotellin arkkitehtuuriin ja halunnut jo pitkään nähdä sen. Rakastan linnoja, olipa kyseessä ranskalaistyyppinen château, keskiaikaisia linnoitus, murentuneita raunioita, ihan millaisia vain linnoja! Suomessa niitä on kuitenkin vähänlaisesti tarjolla ja olin jo nähnyt Olavinlinnan, Hämeen linnan, Raaseporin rauniot ja lukuisia kartanomaisia paikkoja, jotka kutsuivat itseään linnoiksi kuten vaikkapa Vanajanlinnan. Jos emme olisi lähteneet Imatralle Valtionhotelliin olisimme matkanneet katsomaan Turunlinnaa.

Toisin kuin jälkimmäinen ei Valtionhotelli ollut linna, vaan hotelli, ja se oli alun perin rakennettukin siihen tarkoitukseen. Sen kauniit tornit, graniittinen kivijalka ja valkoiseksi rapatut seinät kuitenkin kiehtoivat minua. Kurkkiessani puoliympyrän muotoisesta ikkunasta puiden latvojen korkeudelta näin suoraan Vuokselle, padotulle koskelle, jonka rosoinen ja raaka kauneus oli hieno vastakohta kallion päällä seisovalle linnalle.

”Katsotaanko VandaVisionin uusi osa?”

Käänsin selkäni maisemalle. Hymyilin Mr. Scotille, jonka kanssa olisin voinut olla halvassa bed-and-breakfast paikassa, ihan yhtä onnellisesti.

”Uuh, romanttista” vastasin virnistäen.

Ja sitä se olikin, ihan todella. Mies tiesi, että odotin malttamattomana, että pääsisin näkemään viimeisimmän jakson. Melkein joka reissullamme meillä on aina ollut jokin sarja kesken, oli se sitten Game of Thrones, Killjoys, Poldark tai jokin muu, mutta päivän reissaamisen, ravintolaillallisen ja kaikkien aktiviteettien jälkeen parhaiten mieleen jääneitä hetkiä on ollut se, miten heittäydymme sängylle sylikkäin, tuijottamaan älypuhelimen pieneltä näytöltä hotellin heikolla wifillä jotain sarjaa. Olimme me toki välillä tehneet jotain, mitä ajateltiin klassisen romanttisena, kuten änkeneet samaan kylpyammeeseen lillumaan ja sytyttäneet pari kynttilää, tai ostaneet ruusuja, joiden terälehdet on sitten revitty patjalle odottamaan.

Klassisen romanttiset asiat näyttävät ehkä kivalta leffoissa, mutta todellisuudessa ammeet ovat harvoin kauhean mukavia kahdestaan, ja sitä löytää itsensä polvet suusta, puolet kropasta veden yläpuolella palelemasta. Ruusun terälehdetkin rullautuvat tai murskautuvat epämiellyttävästi paljaan ihon alle eikä niitä näe kuin harvassa asennossa ja eikö se ole se idea, että näkee ne? Koska eivät ne ainakaan kivalta tunnu. Väitän, että sängyssä halailu samalla, kun katsoo yhdessä molempien mielestä kivaa ohjelmaa, on todellista romantiikkaa. Ehkä seuraavan päivän samppanja aamiainen, joka tuotiin neljällä tarjottimella huoneeseemme niin, että kaikki mahdolliset pöydät notkuivat ruokaa, oli sitten sitä välimaastoa – klassista että arkista romantiikkaa.

(Blogi jatkuu kuvan jälkeen.)

Meillä ei ollut seuraavana päivänä mikään kiire lähteä kotiin ja ehdimme käydä katselemassa Imatrankosken patoa ja Vuoksea, jotka molemmat olivat tuulisesta nollasäästä huolimatta näkemisen arvoisia. Aurinkokin kurkisteli meitä, liukastellessamme märällä jäällä käsikynkässä. Meiltä kesti hetken löytää joku sellainen portaikko, joka ei ollut pääkallojäässä. Tiedättekö? Sillä tavalla jäätynyt, että näit jo kaukaa, että kuolema koittaa, jos tästä lumihirviöstä yrität kulkea alas. Vuoksi oli syvä, jyrkkärinteinen ja rosoisten kallioiden sekä terävien lohkareiden reunustama. Sinne ei pystyisi laskeutumaan, vaan sinne tiputtiin. Emmekä me varsinaisesti siis alas halunneet (olihan joka paikassa varoitus- ja kieltokylttejäkin), halusimme vain nähdä tämän luonnonvoimien mittelykentän paremmin.

Löysimme vihdoin huolletut puuportaat, jotka johtivat korkealle katselutasanteelle, ja pysähdyimme valokuvaamaan maisemaa, joka ei kameran linssin läpi näyttänyt yhtään niin vaikuttavalta kuin paikan päällä. Pilvet väistyivät ja lopulta seisoimme lämpimässä auringonpaisteessa parhaita muistojamme kertaillen, toisiimme nojaille. Se hetki ei kuitenkaan voinut kestää loputtomasti, meitä odotti lounas ja tavaroiden pakkaaminen. Nekin oli nopeasti suoritettu ja lopulta tsekkasimme itsemme ulos.

(Blogi jatkuu kuvan jälkeen.)

Ajomatka takaisin oli paljon hiljaisempi kuin menomatka. Upposimme välillä omiin ajatuksiimme pitkiksikin pätkiksi, eikä se tunnu pahalta, sillä olemme ihan tyytyväisiä toistemme läsnäoloon ilman sanojakin. Hyvässä suhteessa voi olla ihan hiljaa yhdessä ilman, että se tuntuisi jotenkin väärältä tai ahdistavalta. Pidin Mr.Scotin kädestä kiinni ja tuijotin ohi vilahtelevaa maisemaa haikeana. Reitti oli sama kuin edellisenä päivänä, joten mitään uutta nähtävää ei ollut, reissu oli jo ohi.

Mitä pidemmälle ajoimme, sitä enemmän tuntui, että se vanha minä, jonka kenkiin olin hetkellisesti palannut, jäi taakse, ja kuin aikamatkalaiset palasimme takaisin kohti todellisuutta. Hetkellisesti oli ollut vain me kaksi emmekä olleet murehtineet mitään mistään. Emme olleet puhuneet töistä, koronasta, emme esikoisen koulunkäynnistä, emme keskimmäisen kuivaksi harjoittelusta, emme kuopuksen lääkärikäynnistä. Karkumatka oli kuitenkin ohi, eikä näyttänyt siltä, että helpot ajat olivat meitä odottamassa. Ehkä jaksaisimme vaikeudet kuitenkin paremmin nyt, kun olimme saaneet hetken irtautua arjesta.

Huoneessa oli hälinää, kun kahdeksan ihmistä pakkasi tavaroitaan ja valmistautui lähtemään. Olimme levittäytyneet kahden metrin välein ympäri huoneen laitoja muodostaen jonkinlaisen ympyrän. Toisin kuin eilen, tähän tilaan sisustussuunnittelija ei ollut sattumalta tehnyt sellaista rinkiin laitettujen pöytien kokonaisuutta, jossa kätevästi oli voinut asettua joka toinen paikka tyhjänä täydellisin etäisyyksin kokoustamaan ja silti saada kaikki härpäkkeet pöydälle eteensä. Tällä kertaa läppärit olivat epäkäytännöllisesti sivussa tai selän takana, käsinojalla tai polvien päällä, ja lopulta turhautuneena mäiskättynä takaisin laukkuun.

Korona ajan livekokoustamisessa oli haasteensa. Ensin laskettiin osallistujamääriä, sitten etäisyyksiä, seuraavaksi katsottiin koronavilkkua, sitten läträttiin käsidesillä, ja kohta yritettiin korvat höröllä kuunnella mitä se kollega sanoi huoneen toiselta puolelta, kun hengitysmaski sai äänen puuroutumaan. Siitä huolimatta huoneen täytti nopeasti naurun remakka, vitsin heitto ja toverillinen piikittely.

”Siis tämä on ihanaa! En ole nähnyt teistä ketään sitten 2020 ja on jo helmikuun puoliväli!”

”Oletko muuten leikannut hiuksesi?”

”Kiitos kun huomasit! Kävin eilen kampaajalla, tukka oli jo silmillä!”

Sitten lounaallakin yhdistetään kolme pöytää, että mahdutaan istumaan limittäin, mutta silti mahdollisimman lähekkäin, jotta jokainen pääsee kuulemaan viimeisimmät juorut ja herkullisimmat tarinat.

Olen aina kuvitellut, etten ole riippuvainen sosiaalisesta kanssakäymisestä, koska viihdyn hyvin omissa oloissani. Kirjoittaessani tarinoita vajoan omaan, päänsisäiseen maailmaani tuntikausiksi. Samoin tapahtuu, kun maalaan öljyväreillä ja katoan omaan kuplaani. Kirjoja lukiessani en rekisteröi ympäröivää maailmaa ja unohdan syödä, käydä vessassa tai mennä nukkumaan. Kun lempipuuhani ovat kaikki tällaista omatoimista keittiössä hyräillen leipomista, niin miksi huomasin kovaan ääneen kertovani tarinoita ja heittäväni sarkastisia kommentteja keskustelun lomaan, ja nauttivani täysin rinnoin, kun sain muut nauramaan?

Kuinka monta läsnäolopäivää tänä vuonna on ollut? Ehkä viisi? Muuten kaikki on tapahtunut etänä. Saatan olla aamutakissani koneen äärellä puoleen päivään asti ennen kuin viitsin edes pukeutua. Sittenkin jos lasten vieminen päiväkotiin on ollut vastuullani, niin vaikka vaatteet olisivat löytyneet päälle en jaksa meikata naamaani tarhatätejä varten. Teams toimii isoilla ryhmillä huomattavasti paremmin, kun ihmiset eivät pidä videokuvaa päällä, joten yleensä minulla ei ole mitään tarvetta edustaa edes virtuaalisesti. Voin olla tukka solmussa ja silmänaluset mustana, pitää jalat pöydällä ja heitellä palloa seinään, kun joku vetää tylsää monologia ruudun toisella puolella.

Etätyö on vaivatonta. Silloin kun ei ole kokousta voi tehdä asioita juuri siinä järjestyksessä ja nopeudessa kuin haluaa, ja tauotkin ovat ihan itsestä kiinni. Mutta yhtään tehokkaampaa se ei ole. Kaikki muutkin voivat kokouksen aikana oikeasti naputella jotain toista projektia ja kuunnella tuskin sivukorvallakaan, tai olla vaikka ulkona lenkillä ja vain mukamas läsnä. Helposti kaikki vain toteavat, että ”joo joo” kun kysytään onko selvää, ja vasta myöhemmin tulee ilmi, ettei kukaan tiedä mitä pitäisi tehdä. Tai sitten tekniikka ei pelaa eikä kukaan kuule tai näe, yhteys pätkii ja ääni ei toimi.

Varmasti viime vuoden aikana moni muukin huomasi samat asiat kuin minä, sen miten paljon nopeampaa, tehokkaampaa ja vuorovaikutukseltaan rikkaampaa työnteko livenä on verrattuna etäilyyn. Ideoiden heittely on paljon helpompaa ringissä suuressa huoneessa, kuin virtuaaliympäristössä. Ja maskeista huolimatta, kun selität jotain asiaa tiimillesi, huomaat heti naamoista, kuka tajusi ja kuka ei kehtaa kysyä, vaikka putosi kärryiltä. Asioiden selittäminen monella eri tavalla on myös pirun paljon helpompaa, kun elekieli on käytössä ja voit aktivoida ihmisiä visuaalisesti etkä vain olla etäinen ääni monitorissa.

Kaikkein yllättävintä oli kuitenkin se sosiaalisen kanssakäynnin kaipuu. Kun ensin tuntui luksukselta, että syöt kotona omassa rauhassa nettiä selaillen, huomaat nyt haikeana kaipaavasi toimiston meluisaa ruokatilaa, jossa istuit muiden sekaan lusikoimaan mikroateriaasi ja kuuntelemaan sen kolmos osaston hyvännäköisen Laurin ihan tyhmiä juttuja. Pienet kahvitauot, joille lemppari työkaverisi tuli vähän väkisin hakemaan, ovat vain kultainen muisto. Enää pomo ei valita venähtäneiden taukojen pituudesta, etkä tiedä oikein mitä työkaverin elämään kuuluu tätänykyä. Toista kaveria et oikein osaa lohduttaa, kun hän virtuaalisesti avautuu sukulaisensa sairastumisesta, muttet pääse taputtamaan häntä hartialle tai näkemään kasvoja, että voisit tulkita pienistä eleistä millaista vastakaikua ystäväsi nyt kaipaisi.

On vaikea sanoin kuvailla sitä hyvänolon tunnetta, joka tuli siitä, kun pääsin ihmisten pariin tällä viikolla ihan kolme kertaa. Onneksi, siis ONNEKSI, ihan kaikkea ei voi tehdä virtuaalisesti, ja vaikka korona tilanne luo omat riskinsä, niin olin aivan riemuissani alkukankeuden jälkeen. Hassua sekin, että kun tapaat ihmisiä livenä pitkästä aikaa, ensin se on ahdistavaa ja stressaavaa, etkä oikein tiedä miten olla. Ihan kuin olisi unohtanut miten tällaisessa tilanteessa toimitaan ja on kauheat paineet, että teenhän nyt kaiken oikein. Mutta lounasaikaan mennessä kaikkien juttu luisti jo niin vauhdilla, että desibelit olivat katossa eikä naurunremakasta meinannut tulla loppua.

Kun kolmantena päivänä pakkasimme kamojamme ja osa liukeni jo paikalta, minä ja kaksi kollegaa katsoimme toisiimme.

”Vieläkö jatketaan? Hoidetaanko teamsissä? Vai nyt livenä.”

”Niin, eikö ollut puhetta, että hoidetaan aikataulutus loppuun tänään?”

Takana oli kolme kymmenen tunnin päivää. Hieroin ohimoitani ja laskeskelin päässäni. Lapset piti hakea tunnin päästä tarhasta, töitä oli vielä ainakin pariksi tunniksi.

”Mitä jos – jos vaan tehdään huomenna?”

Kuinka pitkälle deadline venyisi?

”Minä teen kotona vielä ne osat, mistä puhuttiin, niin ihan hyvin ehditään sitten huomenna vetää aikataulutus maaliin.”

Hahaha hyvä idea, teen kotona töitä, kun pitäisi hoitaa kolme lasta. Ja teen yksin, sen sijaa, että hoitaisimme asiaa kolmistaan. Kollegat kuitenkin huokaisivat helpotuksesta ja sovimme etätapaamisen seuraavalle päivälle. Kotimatkalla sitten hain lapset tarhasta ja porhalsin kotiin tekemään päivällistä. Jo kokkaillessa käynnistin läppärin, että pääsisin mahdollisimman nopeasti työn touhuun. Mies ottikin kokin pestin läpsystä heti kotiin tullessaan ja minä rupesin räpeltämään koneella jo ennen kuin pääsin syömäänkään. Katosin ruudun taakse taas heti päivällisen jälkeen, ajatuksena ”tehdä vain ihan nopeasti tämän”.

No, lapseni ovat, 1,5-vuotias Mr. Berlin, 3-vuotias Miss April ja 9,5-vuotias Miss Wienna. Kuopus ei puhu eikä ymmärrä puhetta vielä kunnolla. Hänelle oli ihan turha sanoa, että ei nyt voi kiivetä äidin syliin. Pieni poika tarrautui vaatteisiini ja mölisi omaa vauva kieltään, yrittäen väkisin kiivetä ylös. Okei, pidän häntä hetken samalla kun teen töitä toisella kädellä, ajattelin. Poika halusi kuitenkin osallistua näppäimistön naputteluun ja kohta meillä olikin täysi taistelu siitä, kuka koneella värkkäsi. Jouduin huutamaan miehen hakemaan pojan pois.

Seuraavaksi oli kolmivuotiaan keskimmäisen vuoro. Hän tuli ensin tarrakirjan kanssa koristelemaan läppäriäni, annoin hänelle tabletin harhauttaakseni lasta. Tabletilta hän valitsi kuitenkin niin kivan ohjelma, että siitä piti tulla selittämään äidille, että haluan tuon hevosen, ja tuon rusetin sille, ja minä voisin olla tuo tyttö punaisessa mekossa. Puhetulva ja vaativa ”äiti, katso, äiti tässä, äiti hei, äiti, äiti, äiti” mantra korvan juuressa sekoittivat ajatukseni niin totaalisesti, että taas huutelin isää hakemaan lastaan.

Pienintä tyttöä seurasi kuitenkin esikoinen, joka lähestyi minua koulukirjojen kanssa. Äidinkielenkoe oli seuraavana päivänä, eikä Miss Wienna oikein ollut varma adjektiivien ja substantiivien erosta.

”Mene kysymään isältä.”

”Mutta isä sanoi, että kysy äidiltä.”

Huokaisin. Mies oli minusta valovuosien päässä, kun vertailtiin opettajan kykyjä, mutta hänen vahva lukihäiriönsä hankaloitti suunnattomasti äidinkielen tehtävissä auttamista. Vaikka isä oli se, jolta kannatti kysyä matikkaa, fysiikkaa, maantiedettä, niin kyllähän minä tiesin, ettei hän yksinkertaisesti tässä tapauksessa ymmärtänyt edes mitä lapsen koulukirjassa kysyttiin. Hieroin niskaani ahdistuneena ja yritin hillitä ärtymykseni vuotamista lapseen, eihän se tytön vika ollut, että äiti oli luvannut tehdä töitä aamusta iltaan.

Oikeastaan en kyllä ollut luvannut niin, eikä mikään sopimus todellakaan velvoittanut minua tekemään 12 tunnin päivää ja vielä viikonloppuja päälle. Sellaisessakin työssä olin ollut, mutta olin lopettanut kyseisessä pestissä nimenomaan sen takia, kun olin saanut lapsen. Lapset vaativat läsnäoloa ja siihen sopi parhaiten virastotyöajat. Tämänhetkinen loputtoman työni määrä oli seurausta siitä, että yritin opiskelun lisäksi hoitaa draamasarjan tuottajan roolia, että tehdä sivussa vähän duunia. Tavallaan minulla oli nyt kolme työtä päällekkäin. Ja suurin kirous tässä kaikessa oli etätyö.

Kun tein aikanaan virallisesti 12-tuntista vuoroa tein sitä työpaikalla. Menin töihin sovittuna kellonlyömänä ja lähdin sieltä tasan, kun vuoro loppui. Työt eivät ikinä seuranneet minua kotiin ja kun olin kotona se tarkoitti samaa kuin olla vapaalla. Nyt kun opiskelu on etää, työt on etää, niin aikataulu on minun käsissäni ja samaan aikaan se on karannut otteestani täysin. Mikään ei venähdä niin helposti pitkäksi, kuin etätyöpäivä. Teen vain tämän yhden jutun vielä. Niin saatoin sanoa toimistollakin, mutta sitten tuli kiire hypätä bussiin tai autoon, että ehti ajoissa kotiin. Etätyö antaa sen illuusion, ettei ole kiire minnekään.

Kaikkein pahinta on, kun lapsi tulee kipeäksi. Minulta on esimies ihan suoraan kysynyt, että olisinko valmis tekemään töitä samaan aikaan, kun hoidan kipeää lasta kotona. Jos työt ovat vain työpaikalla, eikä niitä voi kantaa kotiin, niin ei kukaan pomo edes ajattele moista ehdotusta. Sama kuin pyytäisi, että hei otatko sen kuumeisen lapsen mukaasi tänne duuniin, ja kanniskelet ympäriinsä toimistolla? Käsi ylös, joiden mielestä sairaan lapsen hoitaminen ei vaadi kaikkea keskittymistäsi? Sinä, joka viittasit, voit mennä nurkkaan häpeämään. Olet osa nykypäivän ongelmaa. Samoin sinä, jonka mielestä on ok, että ihmiset tekevät etätöitä, kun ovat itse kipeänä. ”Älä missään nimessä tule töihin, kun sinulla on flunssa! Mutta hei, hoidathan kuitenkin nämä hommat himassa?”

Pelkästään tervekin lapsi on jo sellainen häiriötekijä – jos häntä nyt näin karusti tässä voi kuvailla – ettei silloin pysty tosissaan tekemään töitä, ainakaan ilman toista vanhempaa. Etätyö on myös hämärtänyt sitä hoitovastuun rajaa. Jos toinen vanhemmista on etätöissä, niin eikö hän silloin ole automaattisesti se, joka hakee kipeän lapsen tarhasta ja hoitaa hänet? Työpaikalla käyvän vanhemman katsotaan olevan etuoikeutetussa asemassa, hänen ei pitäisi joutua kotiin lapsen kanssa, koska siellä on jo se etätyöläinen. ”Ette te vanhemmat molemmat voi olla kotona lasta hoitamassa!” tiuskitaan, vaikka todellisuudessa molemmat yrittävät epätoivoisesti tehdä töitä ja pahimmassa tapauksessa kukaan ei hoida lasta kunnolla.

Poden suunnattoman huonoa omaatuntoa siitä, etten ole läsnä kotona siitä samasta sekunnista, kun lapset kävelevät ovesta sisään. Silloin, kun tein töitä vain työpaikalla, oli helppo sulkea se ovi toimistolta lähtiessä ja keskittyä kaikkeen muuhun, kun avasin sen kotioven puoli tuntia myöhemmin. Nyt kun toimisto ja oma elämä tapahtuvat samassa paikassa on paljon vaikeampi tietää mistä toinen alkaa ja mihin toinen päättyy. Lopputuloksena kärsivät kaikki. ”Mutta kun tämä on pakko saada tehtyä. Deadline.” En yhtään ihmettele, että ihmisten pahoinvointi etätöissä on lisääntynyt ja jaksaminen heikentynyt.

Haluaisin tähän loppuun kirjoittaa jotain positiivista, sillä negatiivisuus yleensä ruokkii vain itseään. Kukaan meistä ei tarvitse elämiimme yhtään enempää stressiä ja painetta, joten kirjoitankin blogiani pääasiassa positiivisen kautta. Tässä aiheessa on kuitenkin vaikea heittää mitään läppää ja naureskella, tokaista perään, että no onhan se kuitenkin hassua, kun voi vahingossa jäädä virtuaalikokouksessa video päälle kun käy pissalla, tai miten hupaisaa, että voi tehdä töitä ilman housuja ja sitten vilkutella pakaroitaan työkavereille kun nousee ylös. Heh heh. Todellisuudessa etätyöskentely on kuitenkin muotoutunut sellaiseksi oravanpyöräksi, joka uhkaa monen henkistä ja fyysistä jaksamista, etten löydä asiasta mitään hauskaa.

Selitän itselleni jatkuvasti, että tämä on vain väliaikaista. Tämä kestää vain hetken. Ihan kohta kaikki muuttuu. Samaan aikaan rokottaminen laahaa, korona jyllää ja työt sen kun lisääntyvät. Monelle meistä väliaikainen viettää kohta yksivuotis synttäreitään. Ehkä se elämän monikymmenvuotisessa kokonaisuudessa on vain ohimenevä hetki, mutta harvemmalle se siltä tätä päivää eläessä tuntuu. Jos taistelet samanlaisten tunteiden kanssa, olet väsynyt maailman välitilaan ja kohtuuttomiin vaatimuksiin, niin tiedä, että et ole yksin. Kai se edes vähän helpottaa, että muutkin ovat tässä samassa suossa?

Nyt keskeytän työt hetkeksi, puen treenikamat päälle ja yritän saada toimivan yhteyden personal traineriini skypellä, että voin vetää etätreenin ja sitten syödä terveellisen mikro keiton instagram ja facebook lounasseuranani. Elättelen toiveita, että kun taukoni jälkeen jatkan taas töitä, en löydä itseäni vielä iltamyöhäisellä koneen ääreltä, tai vielä viikonloppunakin naputtamasta. Tänään pitäisi alkaa, ei vain viikonloppu, vaan parin päivän miniloma (aikataulut eivät antaneet myöden ihan koko viikon hiihtolomaan, mutta puristimme sinne kaksi päivää yhteistä vapaata) ja jos vaikka sinä aikana pääsisi kunnolla irtautumaan nykymaailman non-stop ylitse vyöryävistä vaatimuksista.