Ajomatka kotoamme Vantaalta Espooseen Jorvin sairaalalle ei ole koskaan tuntunut yhtä pitkältä, kuin maanantaina aamulla. Neljän päivän odottelu siitä, kun vihdoin sektiopäivä lyötiin lopullisesti lukkoon, tuntui matelevan hidastettuna ja ensimmäiset päivät ajattelin, että en mitenkään pääse maaliin asti. Pelkäsin jokaisen supistuksen olevan merkki alkaneesta synnytyksestä ja pysyin käytännössä vuodelevossa koko viikonlopun, jalat ristissä. Tai no, liitoskivut kyllä pitivät huolen siitä, että en konkreettisesti saanut jalkoja ristiin. Kaikki liikkuminen alkoi olla tuskaa ja kyllä huomasi, että laskettu aika oli nyt saavutettu.

Olo oli suorastaan epäuskoinen maanantaiaamun valjetessa. Herätyskello soi 5:40 ja ensitöikseen Mr. Scot änki hieman turvonneet jalkani kompressori sukkiin, ennen kuin sain nousta ylös sängystä. Lapset joutuivat heräämään parikymmentä minuuttia normaalia aikaisemmin ja olimme miehen kanssa hermoilleet, että kuinkahan he suhtautuisivat aikataulun muutokseen. Pienet onnistuivat kuitenkin yllättämään meidät käyttäytymällä paremmin kuin muistan heidän koskaan aamulla käyttäytyneen. He pistivät parastaan, olivat iloisia, tottelevaisia, omatoimisia ja kaikin tavoin ihania. En ollut varma olinko sittenkään vielä herännyt, niin sujuvasti kaikki meni.

Veimme lapset siis itse tarhaan heti aamusta ja olimme kertoneet heille, että mummi hakisi heidät sieltä. Tämä oli ilmeisesti mitä parhain motivaattori, niin onnessaan pienet olivat isoäidin tulevasta vierailusta. Isä ja minä olimme tietysti kauhean jännittyneitä aamulla ja sekin, että olimme valmiita 10 minuuttia ennen kuin piti, tuntui lisästressiltä. Onneksi kuitenkin lähdimme etuajassa, sillä tuskin olimme kaartaneet pois parkkipaikalta, kun tartuin Mr. Scotin käsivarteen.

”Kulta, käänny takaisin. Unohdimme laukut.”

Hupsis. No mutta kahdessa minuutissa olimme takaisin kotiovella ja ei kun taas matkaan. Sentään lapset, heidän kuravaatteensa ja lelut olivat tulleet autoon asti ensi yrittämällä. Miss Wienna jäi tekemään aamiaista itselleen, kuten koululaisena joka aamu, ja vilkutteli ikkunasta iloisesti.

Ajomatka tarhalta sairaalaan sujui ongelmitta, mutta oli vaikea keksiä mitään puhuttavaa. Muutaman kerran jompikumpi kommentoi jotain, mutta keskustelu tyssäsi alkuunsa. Hiljaisuuden vallitessa tuijotimme moottoritietä edessämme ja minä surffasin radiokanavia, kun mies vaihteli kaistoja. Olimme Jorvin pääovella kaksi minuuttia ennen kuin piti ja kun mies meni parkkeeraamaan auton minä vaapuin raskaan mahani kanssa laboratorion oville, jotka olivat vielä kiinni. Paikalla oli jonossa jo viisi ihmistä ennen minua, joten Mr. Scot ehti hyvin tulla paikalle ennen kuin pääsin verikokeisiin 20 minuuttia myöhemmin. Olimme siitä huolimatta hienosti aikataulussa, tai itseasiassa vartin etuajassa ilmoittautumassa infotiskille.

Erinomaisesti sujuneen alun jälkeen homma sitten tyssäsikin. Ilmoittautuminen itsessään onnistui kyllä, mutta kukaan ei tullut meitä hakemaan ennen kuin 40 minuutin jälkeen. Ja sittenkin kätilö pahoitellen otti meidät vain hetkeksi pieneen lasikoppiin, jossa kirjasi ylös esitietomme. Olimme olettaneet pääsevämme perhehuoneeseemme suoraan, mutta kaikki huoneet olivat täynnä. Ei yksinkertaisesti ollut vielä paikkaa, minne meidät laittaa. Niinpä palasimme takaisin käytävälle, jossa ei lisäksemme ollut ketään muuta. Mr. Scot otti kahvia automaatista ja minä heittäydyin sohvalle puolimakaavaan asentoon hänen kainaloonsa ja en liikkunut siitä minnekään yli tuntiin, jonka vain odotimme.

Näimme leikkauslistan ensimmäisen sektioäidin menevän ohi, kun häntä vietiin omaan leikkaukseensa yhdeksän jälkeen aamulla. Sitten ei ollutkaan mitään katseltavaa pitkään aikaan. Lopulta kätilö tuli kuitenkin vihdoin kertomaan, että huoneemme oli nyt siivottu ja valmis, kellokin oli varttia vaille kymmenen, eli olimme olleet paikalla jo kaksi ja puoli tuntia. Huoneemme numero oli seitsemän ja kun Mr. Scot valitti, että olisivat antaneet meille seuraavan, päätyhuone numero kasin, jota juuri siivottiin, niin toppuuttelin, että seitsemänhän on kaikista numeroista onnekkain ja maagisin, joten tämä piti vain ottaa hyvänä enteenä. Ja vaikka huone oli aika pieni, niin se oli ihan kelpo, sillä sieltä löytyi oma suihku ja vessa, sekä miehelle vuodesohva.

Huoneen saatuamme asiat alkoivat rullata eteenpäin vauhdikkaammin. Kätilö toi meille leikkaussalin vaatteet ja kohta leikkaava lääkärikin ilmestyi paikalle. Hän kertoi päivän ensimmäisen sektion jo päättyneen ja meidän olevan listalla seuraavina. Ellei jotain hätätilannetta tulisi siis, mutta kuulemma tilanne synnytyssaleissa näytti juuri silloin lupaavalta, että etuilijoita ei olisi tulossa. Nuori nainen oli hyvin sympaattinen ja kävi maltillisesti kanssani läpi tulevan leikkauksen, vaikka yllätyksekseni huomasin, että jännitti niin paljon, etten muistanut oikein mitä olin halunnut edes kysyä. Juttelimme kuitenkin siitä millä ja miten sektiohaava suljettaisiin, ja mitä oli odotettavissa seuraavien tuntien aikana. Oloni oli oikein hyvä keskustelun jälkeen ja kun kello löi 10:30 kätilö tuli hakemaan minut saliin.

Mr. Scot tiesi jo kokemuksesta, että hän jäisi jälkeen ennalta määrittelemättömäksi ajaksi. Kätilö varoitti, että odotus voisi olla mitä tahansa puolesta tunnista puoleentoista tuntiin, ja se olisi vielä normaalia. Todellisuus osui siihen väliin, suunnilleen tasan tuntiin, sen verran aikaa valmistelut salissa ottivat. Minä kävelin paikalle omin jaloin, kuten suunnitelluissa sektioissa kuuluukin. Liitoskivut tekivät matkasta inhottavan, mutta samalla jokainen kipeä askel vei minut kohti maalia. Saliin päästyäni tapasi suurimman osan leikkaukseen osallistuvasta henkilökunnasta, jotka esittelivät itsensä ystävällisesti. Olin yllättynyt, kun anestesialääkäri oli joukon nuorin. Kaikkein mukavin oli iäkäs kätilö, joka piti yllä rentoa ilmapiiriä jutteluillaan ja ihanan avoimella asenteellaan.

Tämä sama kätilö piti minua tiukasti kädestä kiinni, lohdutukseksi, kun ane tunki spinaalipuudutusta paikalleen. Sen tiesin entuudestaan ehdottomasti sektion huonoimmaksi hetkeksi. Tai jos kaikki menee hyvin, niin silloin se on se huonoin hetki. Tiesin, että selkärangan tökkiminen tulisi sattumaan, mutta tällä kertaa epiduraalikatetria tökittiin nikamien väliin pitkää ja hartaasti. Todella pitkään. Minusta alkoi tuntua, että anestesialääkäri teki tätä ensimmäistä kertaa, edetessään millimetrin kerrallaan tuskastuttavan pitkään ja koko selkä rutisi, kipupiikit vihloivat ja alaselkään ilmestyi särkeviä kohtia molemmille puolille rankaa. Kunnes lopulta ane oli valmis ja samassa tunto alkoikin kadota reisistä ja takapuolesta.

Olin jo etukäteen tietysti puhunut sairaalassa siitä, että minulle ei laitettaisi morfiinia tässä leikkauksessa. Tietoa siitä ei tälle anestesialääkärille ollut saapunut etukäteen ja hän menikin sitten soittamaan erikoislääkäriltä ohjeita. Palatessaan ane ehdotti, että minulle kuitenkin laitettaisiin morfiinia, mutta lyhytkestoisena annoksena, koska sitä parempaa ei ollut tarjolla. Vaikutus lakkaisi kuitenkin heti leikkauksen jälkeen eikä jäisi vaivaamaan minua sen jälkeen melkein vuorokaudeksi, kuten viimeksi. No en tähän sitten osannut mitään vastaankaan sanoa, kun muita vaihtoehtoja ei annettu ja tottakai halusin kipulääkityksen jossain muodossa. Morfiini sai tälläkin kertaa aikaiseksi kasvoissani kutinaa, mutta tilanne ei ollut ihan niin paha, että olisin kuorinut ihoni veitsellä, kuten viimeksi. Minulle huomautettiin vain kerran, että pidä nyt kädet paikallaan, kun jatkuvasti raavin leukaani ja silmäluomiani leikkauksen alkutaipaleella.

Puhuin leikkauksen kätilöille siitä, miten virtsakatetri oli viimeksi runnottu sisään väkivallalla ja voimalla ja kuinka se oli aiheuttanut vielä kuukaudeksi eteenpäin vaivoja. Puheeni otettiin hyvin vakavasti ja nyt kaksi vanhinta konkaria laittoi katetrin yhdessä, kunhan minut oli siis ensin kellahdettu kumoon leikkauspöydälle ja käännelty sekä nosteltu optimaaliseen asentoon (tunsin itseni rannalle ajautuneeksi valaaksi). En edes huomannut katetrin laittoa, sillä nyt se laitettiin puudutteiden ja liukasteiden kera kerralla perille, kuten kätilö kävi minulle kertomassa laiton jälkeen. Ja voin sanoa, että tällä kertaa ei myöskään tullut kipuja tai pissaamisongelmia jälkikäteen, eli naiset osasivat hommansa. Tunsinkin olevani oikein hyvissä käsissä, kun vartaloani pikaisesti pystytetyn verhon takana pestiin ja desinfioitiin.

Kaikkein kuumottelevin hetki leikkauksen valmisteluissa on se, kun anestesialääkäri alkaa kylmällä rätillä kokeilla, että minne asti puudutus ylettyy ja onko se onnistunut. Salissa oli muutenkin helvetin kylmä, ja minusta tuntui heti puudutuksen lähtiessä leviämään, että palelen. Kylmä olo ei helpottanut koko aikana vaan paheni loppua kohti. Yläkropalleni tuotiin lämmitettyjä peittoja pari kappaletta ja hartian ja rinnan seutu olikin kuin omassa pikku saunassaan rentoutumassa, mutta verhon takana olin alasti ja kylmissäni. Niinpä minusta oli hirvittävän vaikea sanoa, tunsinko märkää lappua, jolla ihoani hipsuteltiin. Rintakehässä tunsin lapun erinomaisesti, mutta sehän olikin lämpimässä. Heti tissien alapuolelta kylmän tunto katosi. Epäröin todella, kun ane yritti saada minut kertomaan, että oliko vai eikö. Lopulta sanoin, että en tunne kylmää missään rinnan alapuolella.

Ensimmäiseen viiltoon asti pelkäsin, että olin ollut väärässä. Olin suorastaan kauhuissani, että ehkä tuntisin kaiken. Onnekseni puudutus tosiaan oli levinnyt koko alakroppaan mallikkaasti eikä mitään kauhuleffan scenariota kidutusoperaatiosta toteutunut. Ennen kuin lääkäri alkoi leikkaamaan tuli kuitenkin puoliso paikalle. Mr. Scot istutettiin pääni taakse, mikä oli minusta ahdistavaa. Mutta laitteita kun oli niin oikealla kuin vasemmalla ei hän mitenkään päässyt vierelleni. Pyynnöstäni miestä hivutettiin vähän lähemmäs vasenta hartiaani, jolloin kääntämällä pääni ihan takakenoon näin miehestä suurimman osa. Leikkauksen loppupuolella tuo sijainti näkymättömissäni aiheutti kuitenkin vain enemmän paniikkia ja ahdistusta, mutta siitä kohta lisää.

Leikkaus alkoi ihan mallikkaissa merkeissä. Sama, mukava ja nuori naislääkäri tuli kurkkimaan hätäisesti pystytetyn liinan takaa ja varmisteli, että kaikki oli kunnossa. Oletin, että sen jälkeen näköesteitä olisi laitettu lisää, sillä vuonna 2019 olimme kolmiverhoisen sermin takana, mutta ei. Tällä kertaa meidän ja leikkauksen välissä oli vain yksi kangas, toinen pää ripustettuna sitä varten tarkoitettuun jalkaan ja toinen pää kiinnitettynä tippatelineeseen. Mr. Scot sanoi jälkikäteen, että oli aika likellä, ettei hän olisi nähnyt liikaa. Suurin osa monitoreista, jotka tarkkailivat erilaisten antureiden kautta vointiani, olivat myös miehen näkyvillä, minä en sentään niitä nähnyt. Tällä kertaa ei myöskään ollut happiviiksiä käytössä, mutta eipä tuo hengitykseni niitä tuntunut kaipaavankaan. Onneksi kaikki korona oireeni ehtivät hävitä ennen leikkauspäivää ja tunsin itseni ihan terveeksi.

Kun kätilö ilmoitti minulle, että ”nyt lähti” niin kysyin hiukan hölmönä, että mikä lähti minne? Lääkärikin naurahti, että nyt lähti leikkaus käyntiin. En siis ollut tuntenut ensimmäistä viiltoa. Onneksi. Sen jälkeen kuitenkin kuulin saksimista ja tunsin kaikenlaista runnomista ja venyttämistä. Vaikka sektio on kivuton, niin se ei suinkaan ole tunnoton toimenpide. Vatsani heilahteli sinne tänne ja kuulin jopa rusahtelua, mutta sitä kaikkea olin osannut odottaa. Vilkuilin mieheen takanani aina välillä, mutta emme juuri saaneet katsekontaktia, sillä olimme niin hölmössä asennossa toisiimme nähden. Emme myöskään voineet pitää käsistä kiinni, sillä toisessa kädessäni oli tippa, toisessa verenpainemittari. Mr. Scot kyllä muutaman kerran puristi hartiaani lohduttavasti tai silitti poskeani, mutta lähinnä vain kuuntelimme.

”Nyt alkaa syntymään.” Kätilö vihdoin kertoi, minusta piinaavan pitkän ajan jälkeen, vaikka minuutteja oli kulunut ehkä reilu viisitoista leikkauksen alusta. Ilmeisesti sisäänmeno oli hiukan tavallista hankalampi aikaisemman haavan kiinnikkeiden takia.

Kuulimme epämääräisiä ääniä, sitten alkoi lotista ja kätilö varoitti lääkäriä, että lapsivesi valuu, samaan aikaan kun leikkaavan lääkärin jalat jo kastuivat vatsan yli tulvahtavasta, vihertävästä vedestä. En itse nähnyt tätä, mutta mies kertoi jälkikäteen hiukan huvittuneensa lääkärin saamasta kylvystä. Kaiken huomion kuitenkin varasti se, kun lääkäri ilmoitti lapsen syntyneen. Minä tunsin paineen vähenemisen vatsassani ja kuulin epämääräisiä, märkiä ääniä. Odotimme ensiparkaisua, jonka pieni vauva rääkäisikin kohta ilmoille, mutta olin silti juuri kysymässä, että mikä mättää, kun hän ei huutanut heti.

Se huojennuksen tunne, mikä vauvan ensihuudosta tulee, on sanoin kuvaamaton. Mr. Scot ilmoitti kellon olevan 11:50 ja tunsin leveän hymyn vallanneen kasvoni kuin kesäisen auringonpaisteen. Odotin hieman jännittyneenä, että lääkäri ilmoittaisi sukupuolen, ihan siltä varalta, että ultra olisikin johtanut meitä harhaan, mutta tyttö meille ilmoitettiin syntyneen ja kätilö puhutteli lasta jo hänelle valitulla nimellä, sillä oli sen etukäteen minulta tätä varten kysynyt. Lääkäri taisi kuitata, että kaikki oli vauvalla hyvin, mutta yhtäkkiä verhon takana tuntui alkaneen kauhea säpinä. En oikein tiennyt mistä oli kyse, mutta yksi kätilöistä kävi vain nopeasti vilauttamassa meille vauvaa ennen kuin vei hänet kuivattavaksi ja tarkistettavaksi.

Vilautus oli minusta aivan liian nopea. Sain vain lyhyen silmäyksen, niskat vääränä päätä kääntäessäni, monitorien takaa näytettävästä vauvasta, joka oli vaalean kinan ja tummanpunaisen veren tahrima, turvonnut ja ryppyinen möykky, joka huusi jo kurkku karheana. Oletimme, että Mr. Scot olisi saanut mennä mukaan vaivaa hoitelemaan, kuten Mr. Berlinin syntyessä, lyhentämään napanuoraa ja seuraamaan vauvan alkuvalmisteluita, mutta ei. Ja samalla se härdelli siellä verhon takana tuntui kiihtyvän. Vilkuilin mieheeni, saadakseni vähän käryä, että oliko hänen mielestään jotain vialla. Miehen kulmat olivat kurtussa ja hän katsoi kummastuneena takaisin. Samaan aikaan vatsaani runnottiin kovaotteisesti ja lääkäri ja kätilö mumisivat toisilleen, vaimennetuin sanoin.

Ensin kuului pitkään tuskaista ähkimistä ja lääkäri komensi tiukasti avustajiaan tekemään sitä ja tätä, kunnes nopeasti joku sai käskyn lähteä hakemaan erikoislääkäriä paikalle. Tässä vaiheessa vauva kuitenkin palautettiin luoksemme ja keskittymiseni herpaantui. En saanut tyttöä kokonaisuudessa silmiini, olin niin hölmössä asennossa muihin verrattuna, vaikka kuinka kuikuilin. Pyysin saada vauvan rinnalleni, sillä en nähnyt mitään isän ja lapsen kohtaamisesta. Kätilö pujotteli vauvan peitteideni alle oikealta niin, etten vieläkään nähnyt hänestä kuin päälaen, mutta lopulta lapsi oli rintakehälläni ja näin vihdoin tyttäreni kasvot. Tässä vaiheessa olin jo toki ehtinyt kysyä monta kysymystä lapsen voinnista ja hänen vakuuteltiin voivan hyvin, pää täynnä tummaa, paksua tukkaa, oikea määrä varpaita ja sormia ja niin edespäin.

Hetken yritin olla välittämättä kroppani kovakouraisesta runnomisesta, siitä että joku ilmeisesti painoi polvella kylkeeni samalla kun mahaa kiskottiin kohti rintakehää. Tuijottelin hämmentyneenä vauvaa, jonka päähän oli jo vedetty pipo, joten en edes nähnyt hänen kehuttua hiusmääräänsä. Vauvan silmät olivat ihan ummessa, kuin muurautuneet kinasta kiinni ja niska sekä hartiat olivat täynnä pieniä, valkeita hormoni näppyjä, joista välittömästi kysyinkin mitä ne ovat, mutta minulle vakuuteltiin, että ne olivat ihan normaaleja. Vauva oli kurttuinen perunapää, pienen ja lyhyen nenänsä kanssa kuin vanha mummeli, enkä saanut edes katsekontaktia lapseen, joten hetkellisesti en oikein tiennyt mitä minun olisi pitänyt tuntea tai ajatella.

Samaan aikaan en voinut kokonaan olla välittämättä huoneen ilmapiiristä, jossa tuntui olevan paniikinomaisia piirteitä. Anestesialääkäri kurkki koko ajan verhon toiselle puolelle ja kuulin pätkiä lauseista, jotka kaikki olivat huolestuttavia. Sain korviini sanat ”oksitosiini” ja ”paljon verta” sekä ”ei voida vielä sulkea”. Kyselin, onko jokin hätä ja ane vain hymyili minulle, että ei mitään hätää, mutta kukaan ei selittänyt tilannetta. Erikoislääkäri saapui tässä vaiheessa paikalle, mikä ehkä hiukan rauhoitti huonetta, mutta sitten minulle jo määrättiinkin suun kautta otettavaksi cytotek lääkettä.

Nyt täytyy tässä vaiheessa vähän selittää, miksi oma pelkoni ja paniikkini alkoi kohota. Oksitosiini on se helvetin kidutusväline, jota nestemäisenä tungettiin suoniini käynnistetyn synnytyksen aikana tuntikausia. Se kamala lääke, joka aiheutti ne infernaaliset tuskat, jotka traumatisoivat minut iäksi. Cytotek on sitten taas se synnytyksen käynnistyksessä käytetty lääke, jonka käyttö on monessa Euroopan maassa itseasiassa kielletty synnytysten yhteydessä, sillä sitä ei ole lainkaan kehitetty kyseiseen tarkoitukseen ja se on aiheuttanut vakavia sivuvaikutuksia (ulkomaalaisissa tutkimuksissa, mutta niitä ei suomen terveysviranomaisten mukaan tarvitse huomioida). Omat kokemukseni eivät siitä myöskään ole hyvät.

Kyselin kankaan takaa, että onko kaikki hyvin. Lääkäri taisi huikata, että kaikki on hyvin, mutta että kolme suurta suonta vuosivat runsaasti ja kohtu ei supistunut. Tämä oli tietysti minun mielessäni vastakohta sille, että kaikki olisi hyvin. Huolimatta sisäisestä kirkumisesta myöskin sitten söin sen cytotek lääkkeen vastaan panematta, kun se minulle annettiin. Vatsaani runnottiin nyt joka suuntaan verhon takana ja se alkoi olla jo niin ahdistavaa, että pyysin, että isä ottaisi vauvan pois rintakehältäni, jolle joku painoi vain senttien päässä vauvan jaloista kaksin käsin.

”Ei vauvalla siinä ole hätää.” Kätilö lohdutteli, mutta halusin lapsen ehdottomasti pois, ennen kuin hän jäisi väliin tai tippuisi, kun minua heiluteltiin niin voimakkaasti.

Vasta toisella pyynnöllä kätilö totteli ja vauva meni isän rintakehälle ihokontaktiin. Kuulin miten takanani vitsailtiin, että isän oli nyt oltava macho ja revittävä leikkaussalin kaapu edestä auki, jotta ihokontakti voitiin toteuttaa. Minua ei kuitenkaan naurattanut, enkä pystynyt keskittymään lapseni syntymään enää lainkaan. Minuun alkoi sattua. Sanoin sen ääneen, mutta tuntui, että Mr. Scot oli ainoa, joka kuuli minut. Mies kumartui vauvan kanssa lähemmäs varmistamaan, että kuuliko hän oikein. Käskin välittämään tiedon anestesialääkärille, joka oli kuitenkin kadonnut jonnekin. Isä sai yhdelle kätilöistä kerrottua tilanteesta, joka tuli kuitenkin vielä varmistamaan minulta, että minuunko ihan oikeasti sattuu.

Tuntui siltä, että joku repi rintalastaani irti vatsan kautta. Kyllä, minuun sattui. Kätilö totesi anestesialääkärin olevan juuri käymässä jossain, mutta hän antaisi pikaisesti suonensisäistä lääkettä. Huutelin perään, että oli sovittu ennen leikkausta, että selkäydinpuudute olisi se ensisijainen kivunlievitys mitä minulle lisättäisiin, sillä en halunnut taas lääkkeistä, joista pää menee niin sekaisin, etten pysty kommunikoimaan oloani. Ane oli kuitenkin ainoa, joka voisi lisätä selkäydinpuudutetta, joten suoneeni laitettiin se ensihätä lääke. Se ei auttanut. Eikä meno verhon takana helpottanut. Nyt lääkäri etsi jo parempaa tuolia, jonka päältä ylettyisi runnomaan mahaani vielä paremmin. Aloin myös vapista. Yhtäkkiä tärisin ja vapina alkoi levitä kaikkialle yläkroppaan.

Informoin vapinasta heti eteenpäin ja minulle annettiin lääkettä, jonka pitäisi kahdessa minuutissa viedä vapina pois. Tärisin edelleen, kun anestesialääkäri vihdoin palasi paikalle. Valitin kivusta, joka ei ollut kadonnut, vaan jatkui edelleen. Ane informoi leikkaavia lääkäreitä verhon toisella puolella, joista toinen totesi, että no juu nyt voi kyllä tehdä vähän kipeää, kun otetaan niin kovaa kiinni ja vedetään. Tämän jälkeen spinaalipuudutusta sitten lisättiinkin äkkiä ja sain lisää vapinaan auttavaa lääkettä. Kumpikaan ei auttanut. Kyyneleet alkoivat jo valua pitkin kasvojani. Vapisin kuin horkassa. Hampaat kalisivat vastakkain ja sätkin ihan hervottomana, pystymättä kontrolloimaan yläkroppaani ollenkaan.

Olin saanut maksimaalisen määrän tärinä lääkettä ja lääkäri voivotteli, että kylläpä nyt tosiaan vapisee, että varmaan on epämukava olla. Mies yritti silitellä kyyneleitä pois kasvoiltani, mutta oloni oli koko ajan pahempi. Ei siksi, että kipu olisi lisääntynyt entisestään, se pysyi tasaisena, vaan siksi, että kaikki synnytystraumani laukesivat. Nyt kokemani kipu oli hyvin samanlaista kuin käynnistetyssä alatiesynnytyksessä. Avuttomuuteni oli hyvin samanlaista kuin silloin 2018. Pyysin apua, mutta apua ei tuntunut tulevan. Toki nyt sitä yritettiin antaa, mutta mikään ei tuntunut toimivan. Sätkin siinä leikkauspöydällä, kun kroppaani väänneltiin ja runnottiin, pystymättä näkemään lastani ja miestäni, jotka olivat pääni takana, ja vain nyyhkytin.

Lopulta anestesialääkäri konsultoi toista lääkäriä ja minulle annettiin vielä yksi annos selkäydinpuudutetta ja parin minuutin päästä kipu vihdoin katosi. Makasin hiljaa paikallani, vapisten ja peloissani, kun mies yritti jostain takaa näkymättömistä kysellä, oliko yhtään parempi. Myöhemmin hän kertoi kauhuissaan tuijottaneensa niitä monitoreita, jotka tarkkailivat elintoimintojani, että koska tilanne romahtaa ja henki lähtee. Tässä vaiheessa erikoislääkäri oli kuitenkin saanut osuutensa valmiiksi, kohdun vuoto oli saatu loppumaan 1700 millilitraan verta, suonet suljettua ja itse kohtu parsittua kiinni. Jälkikäteen sain tietää, että istukka oli tässä raskaudessa kasvanut poikkeuksellisen suureksi ja oli ollut 25% isompi kuin vauva itse. Sen myötä myös kohtu oli levinnyt poikkeuksellisen suureksi ja tämä oli tehnyt kohdun seinämästä ohuen, niin ohuen, että sen ompeleminen oli ollut vaikeaa ja seinämät olivat aluksi vain repeilleet kun niitä yritettiin sulkea.

Siitä, että vauva oli ulostanut lapsiveteen, ei kukaan kertonut, vaan näin sen synnytyskertomuksen kirjauksista. Kukaan ei myöskään kertonut, että napanuora oli ollut kertaalleen vauvan kaulan ympäri ja siinä oli ollut solmu. Ulosauton yhteydessä, kun lapsi oli siis otettu kohdusta ulos, napanuora oli revennyt solmukohdasta, johon oli tullut pulppuava haava. Lapsi olikin ollut väriltään vähän huono maailmaan tullessaan ja saanut vain 8 pistettä, mutta jo minuutissa väri oli muuttunut normaaliksi ja tytön pisteiksi tuli täydet kympit kaikesta. Mitään apuja hän ei tarvinnut vatsasta ulos pääsyn jälkeen. Sen sijaan äiti kyllä tarvitsi, sillä suuri istukka jätti suuren haavauman jälkeensä eikä isoksi levinnyt kohtu halunnut lähteä supistumaan, joten senpä takia minuun tungettiin sitä oksitosiinia että cytotekkia, joiden jälkeen kohtu vihdoin alkoi toimia kuten pitikin.

Erikoislääkärin poistuttua paikalta alkuperäinen leikkaava lääkäri jäi vielä sulkemaan haavani. Tässä vaiheessa kipu oli onneksi kaikonnut, ja vaikka pystyin tuskin puhumaan vapinan ja hampaiden kalinan läpi, olin sen verran paremmassa kunnossa, että isä ja vauva lähtivät kätilön kanssa mittauksiin. En laittanut vastaan, sillä halusin ajatella, että nyt kaikki oli jo kunnossa, kun kerran erikoislääkärikin päätti poistua paikalta. Mutta kylläpä oli surkea ja yksinäinen olo, täristessäni siinä kuin jossain sairaskohtauksen sätkyissä. Eikä puolisoa tosiaan päästetä takaisin saliin enää kun loppuviimeistelyt tehdään, joten lojuin sitten vaitonaisena pöydällä ja yritin hymyillä kaikille hoitajille ja lääkärille, jotka vuorollaan kävivät onnittelemassa perheenlisäyksestä.

Leikkaava lääkäri kertasi vielä pikaisesti missä ongelma pääpiirteittäin oli ollut, eli että kolme suonta jäi vuotamaan, kohtu ei lähtenyt supistumaan ja oli poikkeuksellisen iso, kuten myös istukka oli ollut suuri ja jättänyt jälkeensä ison vuotavan haavan. Mutta että nyt oli kaikki ommeltu kiinni ja verenmenetys jäi vähän alle kahteen litraan, johon veriplasmaa minulle tiputettiinkin jo leikkauksen aikana. Että nyt näytti hyvältä. Paitsi se minun vapinani, jonka todellinen laajuus taisi lääkärille paljastua vasta kun hän tuli sermin toiselle puolelle, sillä sätkin siinä pöydällä kuin juuri pyydystetty kala. Kätilön kanssa sitten totesivat, että tämä ei ollutkaan spinaalipuudutuksen aiheuttamaan tärinää, joksi sitä oli epäilty ja johon lääke olisi auttanut, vaan cytotekin sivuoire.

Heräämöön siirtymiseni viivästyi lääkärin lähdettyä sitten vielä jonkin aikaa, kun kätilöt yrittivät kiinnittää pico laitetta leikkaushaavan päälle. Alipaineimuhoitolaite eli pico minulla oli viimeksikin haavan päällä ollut ja se toimi silloin oikein hyvin, mutta tällä kertaa tarralappujen asentaminen ei vain ottanut onnistuakseen. Kätilöt kiroilivat tilannetta yhdessä, turhautuen jo aikamoisesti, ennen kuin tuli hälytys, että sali pitää saada tyhjäksi mahdollista hätäsektiota varten, sillä jossain synnytyssalissa sikiön sydänäänet olivat romahtaneet. Niinpä minua päätettiin lähteä kärräämään heräämöön ennen kuin pico laite oli ehditty saada kunnolla kiinni.

Olin huojentunut, että pääsin pois salista, mutta heräämön kätilö puolestaan oli repiä pelihousunsa, kun minut tuotiin hänelle ja hänen perehdytettävälle oppilaalleen hoitoon ennen kuin leikkaussalin viimeistelyt oli tehty loppuun. Niinpä seurasi vähän lisää kiroilua pico laitteen ääressä, nyt eri kätilön toimesta, joka alkutervehdyksekseen haukkui kollegoitaan kansaan, kun tällä tavalla tuotiin potilas paikalle ennen kuin omat työt oli hoidettu. Hän myös ihmetteli, että miten en pystynyt liikuttamaan jalkojani lainkaan, että yleensä tässä vaiheessa varpaat kyllä liikkuivat jo leikkauksen jälkeen. Kerroin hampaat toisiinsa kalisten, että johtui varmaan siitä, että selkäydinpuudutetta oli lopulta annettu kolmeen kertaan. Sen jälkeen kätilö menikin vähän tarkemmin tutustumaan leikkauksen kulkuun.

Heräämössä minut onneksi peiteltiin todella lämpimästi, tai no, sen jälkeen, kun pico laite oli tuplateipattu ja saatu toimimaan, sen taistelun sain vielä palella. Viereeni laitettiin myös jokin puhallin, jonka lämpöisessä tuulessa vapinani alkoi hieman hellittämään ja kun pikkuhiljaa rentouduin myös henkinen oloni alkoi kohenemaan. Parhain helpotus tuli tietysti siitä, kun Mr. Scot saapui kätilön ohjaamana luokseni, kantaen edelleen ihokontaktissa pientä tytärtämme. Kaipasinkin jo lasta syliini ja pyysin melkein heti vauvan itselleni, mitä en olisi uskaltanut tehdä, jossei se hemmetinmoinen vapina olisi lähtenyt niin nopeasti laantumaan lämpöpeitteiden saattelemana. Pääsimme myös vihdoin miehen kanssa kunnolla katsekontaktiin ja ottamaan toisiamme kädestä kiinni. Vähän kuin olisimme monta tuntia olleet hukassa.

Kummallekaan ei jäänyt hyvä mieli sektiosta. Huoneessa leijunut paniikinomainen tunnelma jäi painamaan mieltä. Miehelle jäi olo, että hän oli vain odottanut ja tuijottanut hyödyttömänä sivusta, kun minulla oli hengenlähtö lähellä. Minulle jäi olo, että olin jatkuvassa epätietoisuudessa siitä, mitä oikeasti tapahtui, kuinka vaarallinen tilanne oli ollut. Mietin siinä leikkauksen aikana monta kertaa, että olenko nyt kuolemassa? Ja että jos olen, niin miksei minusta tunnu siltä? Jälkikäteen, kun puhuin kokemuksesta eri lääkärin kanssa, hän vakuutteli, ettei tilanne ollut edes ollut niin kaoottinen tai minulla niin iso hätä, kuin miltä se oli meistä tuntunut. Että tässä tapauksessa kommunikaatio meille päin oli falskannut pahasti ja epätietoisuus oli sitten lisännyt meidän pelkojamme turhaan, kun tilanne oli kuitenkin ollut koko ajan hallinnassa.

Heräämössä saimme edes toisillemme jaettua kokemaamme pelkoa ja ahdistusta, mutta ongelmat eivät minun osaltani valitettavasti siihen loppuneet. Onneksi tyttäremme syntyi terveenä ja hyvinvoivana, eikä hänen voinnistaan tarvinnut huolia, sillä minun jaksamiseni kanssa oli ihan tarpeeksi tekemistä. Kun puudutus alkoi hävitä, alkoi sen tilalle tulla tietysti kipua. Minulla ei ollut sitä pitkäkestoista morfiinia alla, joten heräämön kätilöt, oppilas ja opettaja, sitten pähkäilivät pitkään ja hartaasti mitä minun kanssani pitäisi tehdä. Ensin annettiin kipupiikkiä suoraan lihakseen ja kun se ei riittänyt yltyviin kipuihini niin sitten haettiin jo anestesialääkärin konsultaatiota ja alettiin tunkea tavaraa suoneen. Tuo aika, jonka perehdyttävä kätilö sai sekoilla tietokoneen kanssa ja harjoitella potilaan hoitamista, kun jälkisupistukset kiduttivat minua sisältä päin, ei jäänyt kovin valoisana mieleen. Vasta kolmannella lääkintäkerralla homma saatiin sen verran kasaan, että pääsimme osastolle heräämöstä.

Mr. Scot ei ollut malttanut koko päivänä väistyä rinnaltani kuin pakon sanelemana, joten hänkään ei ollut syönyt mitään siinä vaiheessa, kun meidät kärrättiin synnyttäneiden osastolle omaan huoneeseemme. Onneksi olimme juuri päivällisaikaan paikalla, eli vauvamme syntymästä oli jo yli kuusi tuntia, kun vihdoin pääsimme omaan rauhaamme ja ruokapöytään. Kätilö naureskeli, että oli hyvä merkki, että ruoka maistuu, että sitten ei varmaan minuun satu. Se ei kuitenkaan pitänyt paikkaansa ja kipuni, jotka eivät kunnolla olleet kadonneetkaan, palasivat kyllä vauhdilla. Onneksi ehdin syödä ennen kuin ne alkoivat taas lähteä hanskasta. Olimme nopeasti taas siinä tilanteessa, etten kyennyt keskittymään vauvaan, joka pysyi isänsä hoidettavana ja jolle tuotiin luovutettua äidinmaitoa.

Kätilö raportoi tilani eteenpäin ja minua kävi lääkäri tunnustelemassa ja katsomassa. Kohdun painelu sattui niin, että huusin. Mitään huolestuttavaa ei kuitenkaan löydetty ja kuulemma kohtutulehdus tai infektio ei aiheuttaisi näin nopeaa reaktiota. Syylliseksi arvioitiin jälkisupistuksia. Sain lääkettä, joka ei riittänyt. Monta tuntia vaadin koko ajan lisää lääkkeitä, mutta sympaattinen iltavuoro ehti vaihtua yövuoroksi ja meille osui virolainen kätilö, joka ei oikein ymmärtänyt kaikkea mitä hänelle sanoin ja toiseksi väitti, että minun nyt on vain pärjättävä. Kun soitin kelloa taas kuinka monetta kertaa, että tilanne ei nyt helpota ja minä haluan lisää lääkkeitä, niin kätilö ilmoitti iloisesti, että hän sai lääkäriltä luvan antaa minulle buranaa.

Pillahdin itkuun, kello oli lähemmäs kaksi yöllä. Olin niin vihainen, etten pystynyt edes puhumaan kätilölle, joka tyrkytti minulle panadol-burana komboa ja sanoi, että odotetaan nyt tunti vielä, että jos nämä nyt kuitenkin auttaisivat, vaikka opiaattipohjainen aikaisempi lääke tai suonensisäinen lääke eivät kumpikaan olleet auttaneet. ”En voi nyt mitään muuta tehdä.” Hän sanoi käsiään levitellen kyyneleilleni, mutta käänsin vain pääni pois enkä vastannut. Söin lääkkeet ja päästelin jotain vihaisia kirosanoja, minkä aikana kätilö sitten poistui paikalta.

Puoli tuntia myöhemmin, edelleen itkien, painon taas kelloa ja aioin vaatia kätilön vaihtamista, lääkäriä paikalle, ihan mitä vaan. Se ei kuitenkaan ollut kätilö, joka tuli ovesta koputellen sisään vastaamaan kutsuuni, vaan paikalle oli jo onneksi pyydetty gynekologi, jolla oli ultralaite mukana. Vatsan ultraaminen niissä kivuissa oli ihan hirveää, mutta itkeskellen ja irvistellen sinnittelin tutkimuksen läpi. Vatsasta ei löytynyt mitään epäilyttävää, ei ollut vuotoja eikä nesteitä väärissä paikoissa, kohtu oli supistunut ja hyvän näköinen. Päällisin puolin siis kaikki oli erinomaisesti, minulla vain oli helvetilliset kivut. Varmuuden vuoksi otettiin myös verikokeita, mutta lääkärin alustava tuomio oli, että kipujeni taustalla oli se oksitosiini, josta oli jäänyt supistukset päälle. Ja siltähän se tuntui, samalta kipuhelvetiltä, jota käynnistyksessä oli ollut 2018.

Lääkäri määräsi tuplasti isomman annoksen oxynorm opioidia ja vihdoin kivut hävisivät. Sivuoireena hikoilin kuin pieni sika ja pääni oli aivan sekaisin, mutta sain nukuttua horkkaista opioidi unta nelisen tuntia. Kaiken tämän ajan Mr. Scot hoiti lähes 100% vauvamme ja vielä seuraavan aamun ja aamupäivän, kun kiskoin oxynorm kapseleita kuin karkkeja. Ja sitten, onneksi, ne helvetilliset, epäluonnolliset kivut olivat poissa ja todellinen toipuminen sektiosta pääsi alkamaan. Samoin todellinen tutustuminen tyttäreeni alkoi vihdoin, toisena päivänä hänen syntymästään. Pääsin ylös sängystä vasta 20 tuntia sektion jälkeen. Virtsakatetri otettiin pois melkein 24 tuntia sektion jälkeen. Tippa otettiin pois kädestä vasta 36 tuntia sektion jälkeen. Mutta pikkuhiljaa olo alkoi kohentua, ja sitten se lähtikin onneksi harppauksin eteenpäin.

Kolmantena päivänä sairaalassa pärjäsin ihan hyvin sillä burana-panadol yhdistelmällä, kävin suihkussa, kävelin lastenlääkärin huoneeseen. Leikkauspäivää seuranneena yönä ajattelin, että elämäni oli tuhottu ja en ikinä selviäisi niistä kivuista, mutta 48 tuntia myöhemmin halusin jo lähteä kotiin. Ehkä myös osittain siksi, että halusin paeta sairaalasta, mutta pääasiassa siksi, että oloni parani niin nopeasti. Kokemuksena tämä sektio oli kuitenkin hemmetin paljon huonompi, kuin edeltäjänsä kaksi ja puoli vuotta sitten. Ei se toipuminen ollut silloinkaan ihan aluksi mitenkään ruusuisesti mennyt, mutta nyt jäi jotenkin todella paha mieli kokemuksesta. Kipuni ja oloni olivat olleet liian lähellä aikaisempaa, traumaattista synnytystä ja minulle varattiinkin heti ylimääräinen keskusteluaika uuden kokemuksen purkamiseksi. Lisäksi tosiaan kirurgi ja kätilö kävivät tapahtumia kanssani läpi jo sairaalassa ennen kuin sain kotiutua.

Mutta tämä blogi alkaa olla jo niin pitkä, että loput alkutaipaleestamme kerron teille myöhemmin!

Ei, lapsi ei ole syntynyt vielä.

Pitkän aikaa tuijotin tuota ensimmäistä lausetta ja hetkellisesti ajattelin, että en julkaise mitään muuta. Ei, sektio ei tapahtunut maanantaina, kuten sen piti. Ei, en ole edes päässyt sairaalaan asti. Ei, en halua puhua asiasta.

Mutta mitä muutakaan voin tässä tilanteessa tehdä? Voin olla näiden ajatusten kanssa yksin pääni sisällä tai sitten jakaa ne. Olen ollut niin hirveän pettynyt ja vihainen, että on vaikea kirjoittaa sanoiksi tunteeni asiasta. Ehkä palataan ajassa taaksepäin viime viikon torstaihin, jolloin viimeksi julkaisin blogin. Samana päivänä alkoivat oireeni. Kaksi vuotta olen onnistunut pakoilemaan maailmalla riehunutta virusta, oman aikakautemme ruttoa, mutta 4 päivää ennen suunniteltua sektiota se sitten vihdoin iski.

Kuulostaa ihan joltain halvalta zombie leffalta. Kriittisellä hetkellä tarinan sankaritar saa tartunnan potentiaalisesti kuolettavasta viruksesta ja alkaa selviytymistaistelu, aikaa on vain neljä päivää. Mutta todellisuus ei ole kuin tarinat kirjojen sivuilla. Tein kotitestin perjantaina, sillä olin jo aivan selvästi kipeä silloin ja tikkuun piirtyi kaksi viivaa, joista toinen vain haalea kuiskaus tartunnasta. Oli kuitenkin ilmiselvää, että minulla oli korona, sillä juurihan se oli vuorotellen todettu kaikilla kolmella lapsellani. Tunnollisena ihmisenä tarkistin heti HUSsin sivuilta, että miten he haluavat minun tällaisessa tilanteessa toimivan ja hetken hermoiltuani soitin Jorviin.

Oletin, että valtakunnallinen THL:n suositus 5 päivän karanteenista pätee myös sairaaloissa. Se olisi tarkoittanut sektio aikani siirtämistä yhdellä päivällä. Jorvissa puheluun vastannut kätilö ei kuitenkaan tiennyt lainkaan miten nyt tulisi menetellä ja kertoi vievänsä asian lääkärille, joka sitten olisi yhteydessä minuun päin. Kolme tuntia myöhemmin lääkäri soittikin ja kertoi huonot uutiset – tuo viiden päivän karanteeni ei päde sairaaloissa. Lekuri elätteli toiveita, että oireeni olisivat alkaneet jo alkuviikosta, mutta näinhän ei tietenkään ollut, joten sektio peruttiin siltä seisomalta, koska minulle todettiin karanteeni ajan olevan vähintään kymmenen päivää.

Tämä lääkärikään ei siis ollut aivan varma, että mikä protokolla nyt sitten oli tässä tilanteessa karanteenin osalta. Sen hän kuitenkin teki selväksi, että jos minut leikattaisiin tulevan viikon aikana, niin se tehtäisiin sitten Naistenklinikalla täydessä eristyksessä ja leikkauksen jälkeen minut vietäisiin eristys osastolle. Mies ei pääsisi edes sairaalaan sisään, siis ollenkaan. Olin aivan kauhuissani. Ehkä se kuului äänestänikin, sillä soittaja rauhoitteli, että lopullinen päätös tehtäisiin tulevana maanantaina ja silloin katsottaisiin myös sitä mahdollisuutta, että minut leikattaisiin edelleen Espoon sairaalassa ihan normaalina suunniteltuna sektiona. Minun pitäisi vain odottaa viikonlopun yli.

Olin aivan murtunut. Meidän oli tarkoitus saada tyttäremme syliimme 14.3. rauhallisessa, huolella suunnitellussa leikkauksessa, jota varten olin tehnyt kaikki tarvittavat valmistelut, joka tapahtuisi tutussa paikassa ja mieheni olisi paikalla 24/7. Nyt ilmoille oli nostettu se kauhukuva, että minut kärrättäisiin leffamaisiin tiloihin, jotka oli eristetty muovein ja kelmuin, ympärillä avaruuspukuihin pukeutuneita kasvottomia ihmisiä, ilman mitään henkistä tukea. Sitten minut leikeltäisiin auki, lapsi otettaisiin ulos ja sen jälkeen meidät kärrättäisiin kliinisiin tiloihin yksin pärjäämään, minä vatsa auki, kivuissa, vastasyntyneen vauvan kanssa ja ainoat auttajat olisivat päästä varpaisiin haalaroidut kätilöt, jotka ehkä ehtisivät välillä käydä kurkkaamassa.

Sanoin jo silloin perjantaina lääkärille, että eihän se voi mennä niin, että sitten minut hylätään koronassa, leikkauspotilaana, pärjäämään yksin vauvan kanssa. Lääkäri totesi, että voivat ne kätilöt sen vauvan sitten ottaa hoitaakseen. Ottaa? Siis pois? Minne? Mitä? Olin aivan kauhuissani edelleen. Ja luonnollisestikin viikonloppu oli henkisesti todella raskas, odotellessa sitä tuomion maanantaita. Eikä korona tietenkään tullut minulle minään pikkuisena niiskuttelu tautina, vaan iski päälle ihan kunnolla. Päätä särki ihan hurjasti, tuntui kuin joku keittäisi silmämunia kallossani, olin aivan täynnä räkää ja yskin kaksin kerroin saamatta välillä kunnolla henkeä. Vaikka tuntui siltä, kuin olisin ollut mikroaaltouunissa kokkailtavana jättiläisen ruoaksi, niin kuume pysyi 37,5 asteessa tai sen alle.

Eikä sitä tuomiotakaan annettu maanantaina, vaan joku osaston lääkäri merkkasi minulle sunnuntai-iltana tietoihin, ilman mitään yhteydenottoa minuun, että keisarinleikkaus siirretään 24.3. asti. ”Ilmoitetaan potilaalle maanantaina uusi ajankohta. Jos synnytys alkaa etukäteen leikkaus tehdään Naistenklinikalla eristyksessä eikä isä pääse osallistumaan.” No haistakaa vittu! Heräsin maanantaina aamulla näihin tietoihin (jotka siis näen Maisasta aikalailla heti sen jälkeen kun lääkäri on ne Abottiin kirjannut). Tuijotin kännykkää epäuskoisena, samalla kun yskin keuhkojani pihalle. Olin henkisesti yrittänyt varautua siihen, että leikkaus siirretään suunnilleen lasketun ajan paikkeille, joka on 20.3. sunnuntaina, mutta että sitä vetkutettaisiin yli 14 päivää?

Olin niin vihainen, taas, että menin lukemaan läpi koko tartuntatautilain saadakseni selville, oliko tällainen toiminta nyt edes laillista. No, ei se ole. Pykälä 69 määrittelee, että eristyksen ja karanteenin voi määrätä vain tartuntatautilääkäri. Toki eristyksen voi sitten määrätä kuukaudeksi kerrallaan, jos vaarallisen viruksen leviämistä ei voida muulla tapaa estää, mutta eristys voi kestää vain sen aikaa, kun potilas levittää tautia. Pykälän 70 mukaan joku muu vastaava ammattihenkilö (aka muun erikoisalan lääkäri) voi määrätä karanteenin/eristyksen korkeintaan kolmeksi päiväksi jos ei ole mahdollista saada asiaa heti tartuntatautilääkärin käsittelyyn, mutta silloinkin asia on heti laitettava vireille tartuntatauti lääkärille, joka sitten päättää karanteenin lopullisen pituuden.

Laitoin vihaista viestiä Jorviin, että millä perusteilla he nyt sitten asettavat minut karanteeniin 14 päivän ajaksi, kun heillä ei ole siihen laillista toimivaltaa. Yhdeksältä aamulla iloinen naislääkäri soitti minulle Espoosta, eikä hän ollut viestiäni lukenut, vaan hän oli nyt sitten kolmas lääkäri, joka oli katsonut tilanteeni läpi ja hänen mielestään leikkausta ei pitäisi venyttää 14 päivää eteenpäin. Hän oli sitä mieltä, että minut nyt kokonaan siirrettäisiin Naistenklinikalle ja leikkaus tehtäisiin mahdollisesti loppuviikosta, eli ennen laskettua aikaa. Mutta hän aikoi vielä konsultoida erikoislääkäriä ja palaisi asiaan, kun asiasta oli sovittu Naistenklinikan kanssa ja hän saisi selville, miten isä pääsisi osallistumaan vai eikö pääsisi. Joten odotin kymmenen tuntia, että nainen soittaisi minulle takaisin. Hän ei koskaan soittanut.

Kunhan lapset oli saatu illalla nukkumaan aloin soitella synnytyssairaaloihin. Minulle oli luvattu jo edellisenä perjantaina, että saan uuden ajan ja uuden suunnitelman maanantaina. Sitten joku taukki lääkäri oli tehnyt omia päätöksiään sunnuntaina viitsimättä niitä edes minulle kertoa ja kolmas lääkäri sanoi jotain ihan muuta ja lupasi soittaa takaisin, mutta ei soittanut. Kaiken lisäksi tämä kolmas lääkäri ei ollut kirjannut mitään tietoja keskustelustamme tai puheistaan tietojärjestelmään. Tämä oli aikamoinen ongelma, kun soitin Jorviin ja Naistenklinikalle ja kaikki sanoivat samaa, että mitään merkintää ei ollut koko puhelusta! Iltavuoro oli sitä paitsi vaihtunut jo, eli ketään, joka oli ollut päivällä töissä ja olisi mahdollisesti tiennyt asiastani yhtään mitään, ei ollut enää paikalla.

Täytyy sanoa, että olin typerä, kun kiltisti ja luottavaisesti vain odotin, että kyllä se lääkäri kohta soittaa, kun niin sanoin. Minun olisi pitänyt ennakoida ja alkaa selvittämään asiaa itse aikaisemmin. Mutta kun en halunnut olla vaivaksi. Perus suomalaiseen tapaan halusin antaa lääkärille työrauhan ja yrittää olla ymmärtäväinen, että hänellä mahdollisesti oli muutakin tekemistä päivän aikana. Mihin tämä nössöily nyt sitten johti? No siihen, että Jorvissa kätilö ilmoitti, että no hän kyselee yölääkäreiltä sitten kun ehtii ja huomenna varmaan laitetaan minulle TEKSTARI, että miten asia hoidetaan. JUMALAUTA! Että niinkö ihmisten elämästä päätetään? Ilman mitään konsultaatiota, ilman mitään asian selittämistä tai perusteluita, joku vaan katsoisi kalenterista päivän ja laittaa minulle vittu tekstarin sitten HUOMENNA kun ehtivät, että milloin heille passaa.

Olin aivan helvetin vihainen taas. Ei mitään sympatiaa tai ymmärrystä Espoosta. Naistenklinikalta sentään kätilö alkoi oikeasti selvittämään asiaa, kävi oikeasti kysymässä lääkäriltä ja soitti takaisin! Ensimmäinen sinä päivänä. Ei hänelläkään mitään hyviä uutisia ollut, sillä minua ei ollut laitettu leikkauslistalle ei Naistenklinikalle eikä Espooseen. Käytännössä minulla ei ollut mitään suunniteltua hoitotoimenpidettä. Asiakkuuttani ei ollut siirretty Naikkarille, vaan se roikkui edelleen Jorvissa, vaikkei sielläkään siis mitään jatkotoimenpiteitä enää ollut. Ja virallisesti kukaan ei edes ollut ollut minuun yhteydessä, kun lääkäri ei ollut tehnyt mitään kirjauksia asiasta. Minua pyydettiin odottamaan seuraavaan päivään, että sitten joku on yhteydessä.

Olin aivan pöyristynyt ja yhä enenevässä määrin epätoivoinen. Käsittämätöntä pompottelua! Ja olen kuitenkin PELKOpotilas, jolla on post-traumaattisia stressin oireita synnytysahdistuksen takia. Voin fyysisesti ja henkisesti sitä huonommin mitä pidemmälle tilanne eteni. Kävin varmuudeksi yöllä vielä lukemassa mitä kätilö oli kirjoittanut Maisaan, kun tiedot sinne tulivat. Selvisi, että Naistenklinikan kätilö oli saanut Espoosta tiedon, että siellä asia oli selvityksen alla ja lääkäri soittaisi minulle heti tiistaina sektiosuunnitelmasta. No miksi helvetissä tätä tietoa ei ollut minulle välitetty? Ei, vaikka soittelin ympäri HUSsin sairaaloita saadakseni jotain selvyyttä tähän paskaan?

Yhdeksältä aamulla tiistaina minulle soitettiin taas. Tällä kertaa lääkäri puhelimessa ei todellakaan ollut iloinen, hän oli lukenut minun laittamani viestin, jossa vaadin selvitystä 14 päivän karanteenin laillisuudesta. Keskustelumme aluksi minulle ilmoitettiin, että tämä nyt on HUSsin kanta ja sitä kaikkien kohdalla noudatetaan, eikä siitä jousteta. Kysyin perustetta ja lääkäri vetosi THL:n suositukseen. Kun tivasin, että eikö THL toimi tässä asiassa vain asiantuntijana, joka jakaa SUOSITUKSIA, mitkä eivät ole juridisesti sitovia, niin mitään muuta en saanut ulos kuin, että tämä nyt on HUSsin linja. Sektiota ei tehdä suunniteltuna ennen kuin 14 päivän karanteenin jälkeen. Ja kun vetosin lakiin, siis kirjaimelliseen tartuntatautilakiin, että vain tartuntatautilääkäri voi määrätä karanteenin yli 3 päivän kestoiseksi niin lääkäri totesi, ettei tässä nyt ole tartuntatautilääkärin konsultaatiota nähnyt tarpeellisena.

Seuraavaksi lääkäri sitten totesi, että minut siirretään nyt sitten kokonaan Naistenklinikan asiakkaaksi, ja siellä suunniteltu sektio tehdään AIKAISINTAAN 24.3. mikäli heillä on tilaa. Kysyin miksi minut siirretään, jos kerran sektio on sitten silloin jo normaali? Niin ei Espoossa kuulemma ole resursseja leikata minua 14 päivän päästä (edellisenä päivänä oli juuri sanottu, että leikkauslistalla on paljon tilaa). Kysyin, että saammeko sitten perhehuoneen, jotta mies voi olla hoitamassa vauvaa, kun minä olen siihen kykenemätön pari ensimmäistä päivää leikkauksesta. EI, perhehuonetta ei voida luvata ja osastolla saa vierailla vain YHDEN TUNNIN päivässä. Nyt sentään lohdutettiin, että jos synnytys käynnistyy ennen karanteenin loppua, niin sitten mies saa käydä osastolla katsomassa lasta, kun aluksi minulle sanottiin, ettei Mr. Scot pääse koko helvetin sairaalaan silloin.

Katsomassa. Ei mukaan leikkaukseen, ei näe lapsensa syntymää, ei voi vierailla kuin yhden tunnin ja senkin vain vierailuaikoina. Eli edelleen, mikäli vauva ei pysyisi vatsassani lasketun ajan yli seuraavalle viikolle, niin sitten minut hylätään oman onneni nojaan, enkä saa ketään tuekseni leikkaukseen. Kaiken lisäksi lääkärit eivät tunnu lainkaan ymmärtävän tätä suurinta ongelmaa – MIKSI se leikkaus pitäisi tehdä ennen laskettua aikaa. KOSKA minä pelkään synnytystä. Koska en halua kokea enää koskaan synnytyskipua. Koska minulle on luvattu suunniteltu sektio juuri nimenomaan sen takia, että minun ei tarvitse SYNNYTTÄÄ.

”Jos synnytys alkaa, niin sitten” ovat minulle vähän sama asia kuin sanoisi, että jos sinut nyt hakataan, raiskataan ja silputaan ennen kuin pääset turvaan, niin sitten toimi näin. Sitten kun se pahin on jo alkanut, niin sitten voit tulla yksin, peloissasi ja kivuissasi, tänne sairaalaan ja sitten me katsomme jonkun ajan X sille päivälle, kun se meille sopii. ”No eivät ne vauvat yleensä kovin nopeasti synny” minua lohdutettiin. Onhan siinä monta tuntia aikaa! Monen monta tuntia aikaa kärvistellä traumaattisissa kivuissa, paaaljon aikaa elää sitä kauhua ja pelkoa ja yksinäisyyttä uudestaan, tulematta kuulluksi ja ymmärretyksi IHAN YKSIN. Ja kun / jos siitä jotenkin selviää hengissä, mutta tuskin henkisesti yhtenä kappaleena, niin sitten minut hylätään yksin osastolle, jonne isä ei saa tulla, hoitamaan silputtuna ihmisriekaleena vastasyntynyttä vauvaa.

Lääkäri oli kuitenkin järkkymätön. Suunniteltu sektio tehdään vasta aikaisintaan 24.3. Viisi päivää lasketusta ajasta. Sitä ennen se on sitten kiireellinen eristys sektio. ”Jos välttämättä vaadit voimme sopia sinulle eristys sektion aikaisemmin, jos sinä ehdottomasti vaadit.” No mitä helvettiä se auttaisi? Kun tiedän jo kokemuksesta, etten kykene hoitamaan lasta yksin heti sektion jälkeen. Kun tietäisin jo valmiiksi sitten valitsevani sen, etten saa tukihenkilöä leikkaukseen, että isältä evätään oman lapsensa elämään osallistuminen sairaalassaoloajan. Mikä paska vaihtoehto se on? Ja yksin jään mahdollisesti sitten suunnitellussakin sektiossa, kun perhehuonetta ei voida luvata ja YHDEN TUNNIN isä saa käydä katsomassa lasta. Mitä helvettiä?

Purskahdin itkuun heti puhelun loputtua ja itkin koko aamupäivän. Tuntikausia vain itkin onnettomana ja peloissani, täysin epätoivoisena. Minulle ei jätetty mitään sellaista vaihtoehtoa, joka olisi vastannut lähellekään omia toiveitani. Totesin, etten yksinkertaisesti halunnut synnyttää enää ollenkaan. Tämän lapsen maailmaan tuleminen tällaisena kuin se nyt minulle väkisin ehdotettiin, ei ollut hyväksyttävä vaihtoehto. Jos voisin, keskeyttäisin tähän pisteeseen koko raskauden. Minut valtasi sellainen olo, ettei se ole tämän arvoista. Ei mikään ole tämän arvoista. En nähnyt mitään keinoa, miten selviäisin tästä ja oli vaikea kuvitella edes pystyvänsä kiintymään tähän lapseen kaiken tämän totaalisen paskan ja kärsimyksen jälkeen, mitä nyt sen nimissä minulle aiheutetaan. Ja lisäksi samaan aikaan yskin niin paljon, että kylkiluut tuntuvat murtuvan ja vatsalihakset repeävän.

Mr. Scot tietysti hätääntyi tästä henkisestä romahduksestani ja kertomatta minulle soitti suoraan HUSsin ylilääkärille. Ylilääkäri sanoi voivansa ottaa asiaan kantaa, jos toimittaisimme hänelle hoitavan lääkärini perustelut karanteenista ja hoitosuunnitelmasta. Samaan aikaan tämä neljäs lääkäri soitti minulle jo takaisin. Kaiketi järkytykseni oli paistanut läpi puhelussakin, joten he olivat nyt sen verran uudelleen arvioineet tilannettani, että suunniteltu sektio tehtäisiin sitten kuitenkin Espoossa, jossa he voisivat taata minulle perhehuoneen silloin 24.3. Kaiketi tämä oli heidän kädenojennuksensa minulle. Kun soitin kertoakseni tämän viimeisimmän muutoksen tilanteessa miehelleni hän kertoi vastavuoroisesti ylilääkäristä. Hetkellisesti pitikin jäädä miettimään mitä nyt oikein haluan.

Tiedän, että jotkut vauvat viihtyvät mahassa pitkälle yli lasketun ajan. Kyllähän esikoisenikin syntyi vasta rv 40+6 mutta synnytin häntä siitä ajasta kaksi vuorokautta. Teoriassa oli ihan mahdollista, että pikku Papaija pysyisi kiltisti kyydissä neljätoista päivää ja syntyisi sitten vielä terveenä maailmaan. Mutta enhän minä tässä pelännytkään hänen puolestaan varsinaisesti, vaan sitä käynnistynyttä synnytystä. Sitä mahdollisesti monta vuorokautta kestävää kidutusta. Pelkäsin synnytystraumani räjähtävän ihan käsiin siinä hetkessä, kun kipeät supistukset alkaisivat tai lapsivesi levähtäisi lattialle.

Synnytykset ovat jättäneet minut psyykkisesti pahasti vaurioituneeksi ja kaiken lisäksi ne ovat rikkoneet kiintymyssuhteeni vauvaan syntymän jälkeen. En missään nimessä halua näiden asioiden toistuvan, kun tiedän miten hyvin ja luonnollisesti kaikki voi mennä sektion jälkeen, kuten oli poikani kanssa. Niinpä seuraavana päivänä päätin kirjoittaa Jorvin lääkärille pyynnön selvityksestä, jonka laittaisin eteenpäin ylilääkärille. Yritin myös kiteyttää pyyntöön sen ydin ongelman – miksi sektion siirtäminen oli minulle kestämätön henkinen taakka. Ymmärrän, että muita potilaita täytyy suojella yleisvaaralliselta virukselta ja niin kauan kuin olen oikeasti kipeä, on sektio tehtävä eristystoimenpitein. Vetosin kuitenkin isän lailliseen perusoikeuteen olla osa lapsensa elämää, lapsen oikeuksiin, joihin kuuluu oikeus molempiin vanhempiinsa ja tartuntatautilakiin, jonka mukaan eristykseni pitää olla suhteutettu tartuttavuuteeni.

Mitä lähemmäs laskettua aikaa sektioni pystyttäisiin siirtämään, sitä enemmän vähenisivät post-traumaattisen stressin oireet ja sitä todennäköisemmäksi muuttuisi, että lapsi ei syntyisi ennen suunniteltua sektiota. Yritin pysyä hyvin kohteliaana ja asiallisena pyynnössäni, että tässä tilanteessa nyt käytettäisiin tapauskohtaista harkintaa ja löydettäisiin jokin sellainen kompromissi, mikä olisi meille siedettävämpi. Enkä ehkä todellisuudessa ajatellut, että tällainen oikeuksieni puolesta itsepintaisesti taisteleminen tuottaisi mitään tulosta. Se kuitenkin helpotti oloani jo siltä osin, että tiesin ainakin tehneeni ihan kaikkeni. Yrittäisin sitten vain istua sohvalla jalat ristissä pienessä paniikissa kaksi viikkoa, jos mikään ei muuttuisi. Onneksi minua kuitenkin kuunneltiin.

Puhelimeni soi vähän odottamatta ja tunnistin numeron hoitavan lääkärini numeroksi. Vastasin epäröiden, peläten kai, että vastassa olisi vihainen ihminen. Sen sijaan lääkäri oli äärimmäisen sympaattinen ja kertoi viestini tulleen perille ja että suunniteltu sektioni oli nyt aikaistettu niin aikaisin kuin mahdollista, eli 21.3. maanantaille – jos tämä minulle sopisi. Sopersin puhelimeen, että sopii se. Leikkausta ei enää siirrettäisi yhtään pidemmälle käytännössä mistään syystä. Se tehtäisiin Espoossa ihan normaalina leikkauksena ja saisimme perhehuoneen. Ainoa edellytys oli, että olisin tuolloin maanantaina oireeton – ja onnekseni korona oireeni olivat vihdoin alkaneet helpottamaan. Lääkäri ilahtui kuullessaan tämän, mutta kertoi silti, että mikäli oireet jatkuvat viikonlopun yli niin leikkaus on siirrettävä Naistenklinikalle. Samoin jos synnytys käynnistyisi ennen suunniteltua ajankohtaa se tehtäisiin edelleen Naistenklinikalla.

Edelleen hiukan hämmentyneenä hyväksyin nämä ehdot, sillä ymmärsin kyllä niiden perustelut. Sitten lääkäri kävi vielä läpi maanantain aikataulun kanssani, seitsemältä labraan verikokeisiin, kahdeksalta synnytysosastolle ilmoittautumaan ja siitä sitten omaan huoneeseemme valmistautumaan leikkaukseen. Lääkäri tarkisti vielä useampaan otteeseen, että tämä suunnitelma sopisi minulle, mihin vakuuttelin, että sopii. Yksikin päivä aikaisemmin olisi ollut helpotus, kolme oli jo pieni taisteluvoitto. Puhelun loputtua oli kuin joku paino olisi otettu pois harteiltani. Laskettu aika oli 20.3. ja sektio tehtäisiin nyt suunniteltuna 21.3. Käteni vapisi, kun soitin Mr. Scotille kertoakseni uutiset.

Myös mies oli hiukan häkeltynyt siitä, että hänen yhteydenottonsa ylilääkäriin oli saanut todella aikaan muutosta, että meidät oli otettu tosissaan ja asioille oli tehty jotain. Olin vielä häkeltyneempi, kun pari tuntia myöhemmin itse ylilääkäri soitti minulle. Hänkin oli hirmu positiivisella ja ymmärtäväisellä asenteella liikenteessä. Ensimmäiseksi ylilääkäri pahoitteli, ettei sektiota voitu aikaistaa vielä enemmän, mutta tuo kymmenen päivän karanteeni oli niin minimi kuin he voisivat joustaa. Hänkin halusi silti varmistaa, että tämä suunnitelma nyt todella olisi sellainen, joka toisi sitä tarvittavaa apua. Kerroin sen olevan sitä, että tunsin tulleeni nyt kuulluksi ja ymmärretyksi, vaikka toki oli sitten enää vauvasta kiinni, että pääsisimmekö sinne suunniteltuun päivään asti.

Lääkäri totesi asian olevan juurikin näin, mutta että hän toivoi nyt todella, että loppu odotus sujuisi toiveidemme mukaisesti ja suunnitelma päästäisiin toteuttamaan. Kovasti sain tsemppiä ja olin hyvin liikuttunut tästä yhteydenotosta. Varsin hämmentynyt jopa siitä yllättävästä inhimillisyydestä ja vakavuudesta, jolla asiaan oli nyt sitten tartuttu. Aivan kuin minulla sittenkin olisi jotain merkitystä. Ensin olin tuntenut olevani kaikille vain kauhea vaiva, mutta yhtäkkiä en ollut vaiva ollenkaan, vaan ihmisarvoni oli putkahtanut takaisin jostain kadoksista ja minut oli kohdattu yksilönä. Se oli aika hieno tunne. Kuten myös se toivon kipinä, että ehkä me nyt sitten kuitenkin pääsisimme sinne ensi maanantaihin asti ja kaikki nämä vaikeudet olisivat kuin vain pahaa unta, ja sen sijaan tyttäremme syntyisi rauhallisesti, hallitusti, molempien vanhempiensa läsnä ollessa.

Ihan vain loppu piristykseksi kuva Miss Aprilistä, joka jo odottaa, ehkä kaikkein innokkaimpana koko perheestä, tulevaa pikkusiskoaan kuin kuuta nousevaa.