Kuvan on ottanut Niklas Jäntti.

”Katso kameraan! Huhuu! Hei, katso tuonne, orava! Mikä siellä meni! Orava – oli se! Näytä kieltä! Sano hei! Katso kameraan ja hymyile! Hymyile – ei – huhuu, täällä!”

Mikä voisi olla helpompaa kuin lasten valokuvaaminen? Kuinka moni osaa samaistua? Mitä enemmän lapsia, sitä ”helpompaa” siitä tulee. Ai että, ihan nautinnollista! Oikea vanhempien märkä päiväuni yrittää saada kolme lasta yhtaikaa istumaan paikallaan, hymyilemään ja katsomaan kameraan. Ahahahha! Noniin, ihan tosissaan, hyvän valokuvan nappaaminen on välillä ihan painajaista. Tiedän myös ihmisiä, jotka eivät vaivaudu. Toisten mielestä pitäisi vaan elää hetkessä ja nauttia, luottaa omiin muistoihin.

Minä en luota muistiini, en todellakaan. Eikö teille tule sellaista tunnetta, kun selaatte vuoden, kahden, saati kymmen vuoden takaisia valokuvia, että hei ai niin tuokin tapahtui! Ainiin, olimme tuolla! Hei, vitsit, tuoltako minä/hän/se näytti? Aivoni päivittävät mielikuvaa lapsistani sitä mukaa kun he kasvavat. Ilman valokuvia muistaisinko minä miltä Miss Wienna näytti tarhan kevätjuhlissa 2015? Saati random päivän 2013 pomppiessaan sänkyni päällä yöpuvussaan? Tietäisinkö lainkaan, miltä oma rakastava hymyni näytti metsäkävelyllä, kun halasin tytärtäni? Ei, ei siitä olisi jäänyt minulle mitään mielikuvaa. Ei ilman valokuvaa.

Haluan muistaa lapseni heidän jokaisessa elämänvaiheessaan, satunnaisina päivinä, tekemässä tavallisia juttuja. Tahdon myös muistaa ne kaikki erityiset hetket, syntymäpäivät, joulut, kevätjuhlat. Haluan voida vertailla heitä vuodesta toiseen, valokuvasta toiseen, nähdä sen kehityksen harppauksina. Valokuvat ovat välähdyksiä menneestä, niiden katsominen avaa aivoista muistilokeroita, joita et edes tiennyt siellä olevan. Siksi minusta on niin äärimmäisen tärkeää räpsiä kameralla päivästä toiseen, aivan sama kuinka paljon se lähimmäisiä (tai ulkopuolisia) ärsyttää. Valokuvat ovat minun muistipankkini.

Blogi jatkuu kuvan jälkeen (kuvan ottanut Niklas Jäntti).

Toisinaan omat kykyni eivät kuitenkaan ole tarpeeksi kattavat, kun haluan tallentaa ohikiitäviä hetkiä. On sitä paitsi vaikea saada koko perhettä samaan kuvaan, jos itse pitäisi olla kameran takana. Monesti pyydän siskoani ottamaan perhekuvan, sillä luotan hänen taitoihinsa, mutta välillä käännyn ammattilaisen puoleen, kun haluan jotain erityisen hyvää. Olen kuitenkin oppinut kantapään kautta, että aina ammattilaisetkaan eivät osaa kuvata sillä tavalla, kuin haluaisin. Valokuvaaminenkin on taidetta ja kuten piirtämisessä tai maalaamisessa siinäkin näkyy tekijän kädenjälki. Oli se sitten valotus, sommittelu tai kohdennus, aina näkemykset eivät ole kohdanneet.

Kun sitten löytää sellaisen valokuvaajan, joka onnistuu välittämään ottamillaan kuvilla sen tunteen ja ilmapiirin, jota haluaisit, tulee sitä palattua saman kuvaajan puoleen toistuvasti. Ystäväni suositteli tuttuaan minulle jo monia, monia vuosia sitten, kun halusin ottaa pellolla vauhdikkaita harrastuskuvia australianpaimenkoirastani. Olin niin ilahtunut lopputuloksesta, että pyysin Niklas Jänttiä kuvaamaan myös häissämme ja olen sen jälkeen palkannut hänet puolentoistavuoden välein ottamaan perhekuvia kasvavasta katraastamme. Lapset ovat pieniä vain hetken ja jos et ota kuvaa nyt, niin ihan kohta se pieni pellavapää onkin paljon isompi, eikä tukka ole ehkä enää edes vaalea ja kihara.

Blogi jatkuu kuvan jälkeen (kuvat ottanut Niklas Jäntti).

Minua jännitti erityisen paljon tämän vuoden perhekuvaus, sillä vaikka normaalisti minulla on selkeä visio siitä, mitä haluan, tällä kertaa en oikein tiennyt. Halusin kuvia talvella ja metsässä, mutta kun kuvaaja yritti udella, että millaisia, niin pää löi tyhjää. Olisi pitänyt googlettaa esimerkkejä, valmistautua, mutta nyt jouduin jättämään toteutuksen suurelta osin ammattilaisen harteille. Halusin vaan tallentaa lapseni tämän ikäisinä, tämän näköisinä, mutta eihän se tietysti ihan niin helppoa ole. Varsinkaan kun kaksi pienintä ovat 1,5-vuotias, joka jännittää vieraita paikkoja, ja 3-vuotias, joka ei pidä kamerasta.

Esikoinen Miss Wienna on tottunut kameran välkkeeseen tässä reilun yhdeksän vuoden aikana ja oikeastaan ihan pitää poseeraamisesta. Toisaalta pikkusisarusten vastahakoisuus saa vanhimmankin välillä käyttäytymään huonosti. Oman haasteensa aiheutti myös ulkona kuvaaminen, sillä, kuten pikkulasten vanhemmat tietävät, nenä alkaa helposti vuotamaan ja vaatteet likaantuvat, pahimmillaan kastuvat. Käsillämme tuntui olevan totaali katastrofi, kun Miss April alkoi itkeä, että ei halua kuvaan, jolloin punaisella naamalla valui rään lisäksi kyyneleitä, kun taas Mr. Berlin ei suostunut luopumaan tutistaan, piilotti naamansa lelunsa taakse ja kirkui täyteen ääneen, jos häntä yritettiin estellä toimimasta näin.

”Haluaisin sanoa, ettei se aina lasten kanssa mene näin, mutta se menee aina lasten kanssa näin.” valokuvaajamme naureskeli.

Sekin on yksi omaa oloa helpottava tekijä, perhekuvia ottaessa, kun työskentelee sellaisen ammattilaisen kanssa, joka ilmiselvästi osaa käsitellä lapsia. Kun aikuisista otetaan kuvia kaikki ilmestyvät kiltisti paikalle sovittuna aikana, menevät seisomaan minne osoitetaan ja hymyilevät kun käsketään. Ihan turha odottaa moista yhteistyökykyä taaperolta ja tahtoikäiseltä. Silloin kuvaajalta kaivataan ymmärrystä ja osaamista. Miss April lopetti itkemisen, mutta veti hupun naamalleen, Mr. Berlin tarvitsi koko ajan lohdutusta ja tukea. Siinä tilanteessa ei voi muuta kuin odottaa.

Blogi jatkuu kuvien jälkeen (kuvat ottanut Niklas Jäntti).

Miten se onkin niin, että lasten kanssa tarvitaan loputon määrä malttia? On hyödytöntä yrittää pakottaa, se vain pahentaa tilannetta. Olen huomannut, että ajan kanssa, kun lapsi saa omaan tahtiinsa totutella vieraaseen tilanteeseen, tai häntä hämätään jollain, mistä lapsi pitää, tulee kuvaustilanteestakin lopulta onnistunut. Oheistuotteena saimme ”behind the scenes” tyyppisesti tilannekuvia kaikesta siitä säädöstä, mitä valokuvaaminen vaati. Nekin ovat omalla tavallaan kultaisia muistoja, todellisuutta kulissien takana. En tavoittele mitään virheettömiä ja tunnistamattomuuteen asti photoshopattuja taidekuvia, vaan ihan oikeaa elämää. Haluan muistaa, millaista tämä on, tänään, tässä nyt, kaikkine kompastuskivineen.

Olen kiitollinen, että Mr. Scot on sellainen puoliso, joka ymmärtää miten paljon valokuvat minulle merkitsevät ja jaksaa paimentaa lapsia, hymyillä aina kun kamera käy. Tässä, kuten kaikessa vanhemmuudessa, tiiminä työskentely painaa vaakakupissa todella paljon. Iso rooli on myös Miss Wiennalla, joka on tukevin ja rakastavin isosiko, mitä löytyy. Oli helppo luottaa pikkusisarusten lemppari henkilö auttamaan heitä alas lumista rinnettä tai viihdyttämään viltille toista, kun otimme yksilökuvia. Isosiskon esimerkki, luontevuus kameran edessä ja into kokeilla kaikkea uutta auttoivat pienempiäkin uskaltamaan. Vaikka välillä iso ikäero esikon ja tosikon välillä tuntuu turhan pitkältä niin tällaisissa tilanteissa siitä on ihan valtavasti hyötyä. Sekin, että Miss Wienna on perinyt (tai oppinut) rakkauden valokuviin, kuten äitinsä, auttaa huomattavasti.

Lopputuloksesta ei huomaisi, että Mr. Scot ei jaa innostustamme olla kuvattavana, mutta kuulemma se on ihan tavallista miesten kohdalla.

”Ei se tosiaan yleensä ole se mies, joka tulee näihin kuvauksiin sillä asenteella, että JES! Mahtavaa! vaan monesti se on väistämätön pakko. Vaikka näyttäisi heille kuvia kamerasta, että kelpaako, niin vastaus on, että ei se naama siitä miksikään muutu uudella kuvalla.”

Kaiketi se sitten on enemmän naisten juttu. Me rakastamme kauniita asioita ja haluamme ympäröidä itsemme niillä. Työpöytäni hyllyt notkuvat valokuvia läheisistäni, seinillä roikkuu sekaisin valokuvia ja maalauksia. Eivätkä ne vain ole siellä huomaamatta, vaan katson niitä joka päivä. Siksipä raameihin ovat päätyneet vain suurimmat lempparini.

Olin hurjan huojentunut, kun valokuvaajamme lähetti photoshoot session tuotokset ja lopputulos vastasi sitä, mitä toivoinkin. Itsekritiikkini osui toki kaikkiin kuviin, missä henkilökohtaisesti olen, mutta vuodet ovat senkin opettaneet, että mikä tänään kameran linssin läpi tuntuu kamalalta kuvalta (ei hemmetti, tuoltako minä näytän?) niin viiden vuoden päästä huokaisen, kun katson samaa kuvaa (voi, tuoltako minä näytin!). Mr. Scot osaa olla ärsyttävän fotogeeninen. Miten mies, joka ei halua olla kuvattavana, näyttää niin hyvältä valokuvissa? Vai näenkö hänet vain samojen vaaleanpunaisten lasien läpi, joiden kautta katson lapsiani? Koska ollaanpa nyt rehellisiä, ei ole täydellisempiä ja kauniimpia ihmisyksilöitä maan päällä kuin minun jälkeläiseni.

Blogi jatkuu kuvan jälkeen (kuvan ottanut Niklas Jäntti).

Välillä vanhemmuus tuntuu äärimmäisen raskaalta. Erityisesti kolmannen lapsen jälkeen kädet ovat olleet aivan täynnä. Muistan elävästi sen ensimmäisen kerran, kun avasin tämän kielletyn arkun kannen ja aloin ajomatkalla, pitkän hiljaisuuden jälkeen, puhua miehelleni siitä, miten pahalta tuntuu. Olimme olleet viettämässä 35-vuotis syntymäpäiviäni Korkeasaaressa, jolloin Mr. Berlin oli ollut vain puolitoista kuukautta vanha. Kaikki oli mennyt ihan hyvin. Ei nyt ihan täsmälleen niin kuin oli suunniteltu, mutta ei suuria katastrofeja. Reissu oli silti ollut äärimmäisen raskas, onnistuessaankin. Mr. Scot hämmentyi, kun aloin puhumaan tunteistani, miten kaikki kävi voimille, miten tuntui kuin jalat olisivat suossa ja vaikka rämpii ja rämpii, ei meinaa päästä eteenpäin. Hän oli luullut, että tunsi niin yksin.

Nyt menee paremmin. Tuota tunnetta, että kaikki oli liian raskasta, liian vaikeaa, että olimme yli kestokykymme uppeluksissa, sitä jatkui melkein vuoden. Portaittain tilanne parani, sitä mukaa kun poika kasvoi. Kunnes tänään voimme perheenä huomattavasti paljon paremmin. Siksi kai nyt tuntuikin siltä, että oli taas perhekuvauksen aika. Tämä on hyvä hetki, tämän tahdon muistaa. En sano, että vieläkään olisi helppoa. Toisinaan päivät ovat vain selviytymistä, erityisesti illat, kun päivällisen jälkeen meillä vanhemmilla alkaa olla takki tyhjä, mutta lapsien kanssa on vielä pakerrettava monta tuntia. Tässä ollaan kuitenkin, ei vain voiton puolella, vaan ylitetty jo maaliviiva.

”Se meni ihan ok, vai mikä on fiilis?” tokaisin, kun istuimme autoon valokuvauksen jälkeen ja lähdimme ajelemaan kotiinpäin.

”Joo ihan jees, varsinkin sitten lopussa.”

Siitä lähtien, kun kävimme sen ensimmäisen keskustelun autossa puolitoista vuotta sitten, miten tuntui kuin hukkuisimme vaikeuksiin, olen ottanut tavaksi jutella aina kotimatkalla, että mikä on tilanne. Kävimmepä jossain sukuloimassa, retkeilemässä, lapsia leikittämässä tai juhlimassa, niin halusin purkaa tapahtumat auki yhdessä. Ja yleensä ne olivat kaikkein haastavimpia silloin, kun olimme olleet jossain muualla kuin kotona. Harvemmin oli kuitenkaan enää sitä tilannetta, että täytyi todeta, että olipa raskasta, menipä huonosti, kylläpä lapset olivat tänään hirveitä, tunsin jääväni yksin, mikset auttanut, olisit voinut tehdä sitä ja tätä.

Jouduimme opettelemaan vanhemmuuden vähän kuin uusiksi kolmannen lapsen synnyttyä, kasaamaan palapelin siitä kuka hoiti mitä ja miten puhtaalta pöydältä niin, että molemmilla oli hyvä olla. Sanonta kaksi menee siinä missä yksikin, samalla vaivalla, ei todellakaan pitänyt meillä paikkaansa ja elämä oli huomattavasti raskaampaa kahden alle kaksivuotiaan kanssa. En väitä, että tämä 1,5-vuotiaan ja 3-vuotiaan kanssa pärjääminenkään helppoa olisi, mutta paljon helpompaa. Sekin, että uskallamme miehen kanssa sanoa ääneen, silloin kun on vaikeaa, on tehnyt ison muutoksen. Sen hyväksyminen, että ihan okei riittää, vähentää sitä kokemusta, että kaikki kaatuu päälle. Vedetään siinä suossa toinen toisiamme vuorotellen eteenpäin ja odotetaan sitä päivä, kun tasainen maa löytyy vihdoin kenkien alta. Tästäkin vaiheesta löytyy kuitenkin koko ajan enenevässä määrin niitä onnellisuuden kokemuksia, onnistumisia ja ilon hetkiä. Tämä on osa elämäntarinaamme ja haluan taltioida sen, en vain muistoihin, vaan myös valokuvaksi.

Kuvan on ottanut Niklas Jäntti (tämä ei ole kaupallinen yhteistyö).

Palkkasin kuukausi sitten personal trainerinä työskentelevän ystäväni vetämään minulle etätreenejä skypen välityksellä. Joka viikko yritän nykyään urheilla, ihan kotona, kohottaakseni kuntoani. Siinä missä ihan yksi kuukausikin on jo saanut paljon aikaan, eikä treeni tunnu enää niin hirveältä neljän vuoden tauon jälkeen, niin se ei ole ainoa asia, mikä on kohonnut kuin siinä sivussa. Itsetuntoni on myös saanut nostatusta. Lapsiperheen arki ei mahdollista juurikaan aikaa itselle, ei varsinkaan silloin, kun vielä ajoin melkein tunnin työmatkaa edes takas joka päivä. Ei olisi tullut mieleenkään enää sen jälkeen, kun lapset on tarhasta haettu, ruokittu, iltapuuhat hoidettu ja pienet nukutettu, ruveta treenaamaan, kun alla oli myös studiossa ja toimistolla vietetty työpäivä.

Etänä töiden tekeminen on avannut aivan uudenlaisen mahdollisuuden, kun työmatkoihin käytetty aika voidaan nyt valjastaa muuhun. Vien edelleen lapset tarhaan seitsemäksi, mutta koska kotiin ajaa takaisin parissa minuutissa pääsen aloittamaan työt melkein tuntia aikaisemmin kuin ennen, mikä mahdollistaa sen, että voin kesken päivää ottaa tunnin paussin! Ja silti saada aikaiseksi ihan yhtä paljon. Kun kello tuli yksitoista kiirehdin siivoamaan olohuoneen suurimmasta osasta leluja ja rullasin treenimaton lattialle. Vilkaisin kelloa, minuutti aikaa vaihtaa housut! Vaihdoin nopeasti neljä vuotta vanhoihin treenivaatteisiin, joita kiskoin edelleen päälle, kun skypen soittoääni kaikui läppärin kaiuttimesta.

”Moikka! Näkyykö? Kuuluuko mitään?”

Tietotekniikka on ihmeellistä! Se mahdollistaa toisessa kaupungissa asuvan ystäväni treenaamisen kanssani virtuaalisesti. Se on myös epäluotettavaa, ärsyttävää, pätkii ja rätisee, kuva katoilee, mikki ei toimi. Teknologia luo hurjia mahdollisuuksia, mutta välillä tekisi mieli paukuttaa konetta vasaralla.

”Heippa, näkyy ja kuuluu!”

Kunhan olimme saaneet videoyhteyden skulaamaan, vaikka se toimikin aavistuksen viiveellä, kipitin treenimatolle seisomaan, että ystäväni näkisi minut kokonaan.

”Tosi kivat housut hei!” kuului läppärin kaiuttimesta.

Naamani alkoi sädehtiä hymystä.

”Kiitos!”

Koko treenin ajan, hikoillessa ja ähkiessä, naama punaisena, aina välillä mieleeni palasi, että ainakin housut näytti hyvältä.

Pari päivää myöhemmin vedin saman treenin itsekseni kotona, samoissa housuissa, ja lähdin sen jälkeen ekstempore käymään sisareni luona, enkä jaksanut vaihtaa pöksyjä kun lähtö tuli niin äkkiä.

”Onpa kivat housut!” Oli suunnilleen ensimmäinen kommentti, kun olin päässyt ovesta sisään.

”Tollaiset bootylicious pöksyt.”

Innostuin kehuista niin, että oikein heilutin takapuoltani.

”Eikö ookkin hyvät?”

Ja taas oli hyvä mieli koko sen ajan, kun hörpin teetä pöydän ääressä. Omastakin mielestäni housut olivat tosi kivat, siksi olin ne aikanaan ostanut. Niiden taika oli kuitenkin siinä, että muut sanoivat, että ne näyttivät hyvältä päälläni. Kehujen jälkeen joka kerta, kun vain näenkin ne pöksyt, kaapissa tai pyykkikorissa, peilin kautta päälläni, niin hymyilen. Ne ovat NE housut.

Meillä kaikilla on joku luotto vaate, se pikkumusta mekko, missä olomme on aina itsevarmoja. Ne housut, jotka sopivat päälle takuuvarmasti, kuin ne olisi luotu sinua varten. Minä olin alkanut treenaamaan, jotta voisin paremmin. Halusin paremman kunnon, jotta jaksaisin paremmin leikkiä ja riehua lasteni kanssa. Sivutuotteena se saisi toivottavasti painoni laskemaan ja ehkä muokkaisi raskauksista kärsinyttä kroppaani paremman muotoiseksi. Mutta en ole yksi heistä, joille ulkonäkö on pakkomielle. Minulla ei ole suurta tarvetta miellyttää muiden silmää ja viihdyn omissa nahoissani, sellaisena kuin olen. En kuitenkaan aio valehdella, muiden kehut ja kommentit vaikuttavat siihen, miten näen itseni. Minullakin on tarve tuntea oloni kauniiksi, ainakin läheisteni silmissä.

Mikä sitten saa ihmisen tuntemaan olonsa kauniiksi? Kevät lähestyy vauhdilla, joten lehtien sivut alkavat täyttyä kesävaatteiden mainoksista. Väitän, että oikeilla vaatteilla kuka tahansa voi tuntea olonsa upeaksi, huolimatta siitä, onko oma kroppa saavuttanut sen täydellisen ideaalin, joka meillä kaikilla on päässämme siitä, mikä on kaunis vartalo. Oikein leikattu mekko, sopivat housut, ihanat kengät, uusi paita, ne kaikki saavat meidät tuntemaan olomme hyväksi. Emme me normaalisti, aamulla silmät unihiekassa sängystä noustessa, laahusta takapuolta rapsutellen peilin ohi ja pysähdy katsomaan itseämme sanoen ”hei hei hei, mikäs hehkeä beibe siellä, how you doing?”. Vink vink.

Monelle meistä peilikuva ei imartele, se ei häikäise tai hurmaa. Näemme, vaikka olisimme hyvässäkin kunnossa, aina vikamme. Saatamme nähdä vanhenemisen, kuluneen elämän, tai sitten vertaamme itseämme siihen mielikuvaan, mitä haluaisimme. Ei ole aina helppoa rakastaa sitä peilissä seisovaa ihmistä. Mutta kun puet hänet suosikki vaatteisiisi, niihin joita kaikki aina kehuvat, niin yhtäkkiä saatatkin hymyillä. Monesti se sisältä loistava itsevarmuus ja hyvä olo onkin se, mikä ihmisten huomion kiinnittää, eikä ne vaatteet, joiden luulet tekevän taikoja. Olisi ihana, kun voisimme aina tuntea olomme supersankareiksi, säihkyä voimaa ja varmuutta. Kun se olisikin niin helppoa. Onneksi voimme luotto vaatteilla huijata mieltämme uskomaan, että nyt on ”good ass day”.

Olimme jo pitkään Mr. Scotin kanssa puhuneet, että halusimme ottaa uudet perhevalokuvat, sillä edellisen kerran kun palkkasimme ammatti valokuvaajan, olin viimeisilläni raskaana. Kesäisen meren rannalla otetuissa kuvissa Mr. Berlin on vielä mahassani ja vaikka hän siis tavallaan oli mukana perhekuvassa, niin piilossa. Halusimme saman kuvaajan ottamaan uuden perhekuvamme, mutta hänkin oli vastikää saanut perheenlisäystä ja aikataulujen yhteensovittaminen ei ollut järin helppoa. Kun sitten vihdoin saimme päivän lyötyä lukkoon (ja ulkokuvauksissa myös sää oli oma tekijänsä) niin photoshoot olikin yllättäen jo seuraavana päivänä. Asut oli jo puoliksi valmiina, koska tosiaan tätä oli jo jonkin aikaa suunniteltu, mutta minä olin lykännyt kampaajalla käyntiä voidakseni laittaa tukan kuntoon juuri ennen valokuvausta.

Otin puhelimen käteeni ja soitin siskolleni. Kun on sisarena ammattilainen ei tulisi mieleenkään käyttää ketään muuta. Valmistuttuaan parturi-kampaajaksi ja avattuaan yrityksen Arabianrannassa sisareni oli kuitenkin muuttunut aika kiireiseksi uranaiseksi. Kaiken lisäksi sunnuntait olivat hänen vapaapäiviään.

”Hei, ei sinulla sattuisi olemaan kotona mitään, millä voitaisiin värjätä mun hiukset? Kuvaukset on huomenna.”

Odotin luurin päässä jännittyneenä. En voisi, en vain voisi mennä kauan suunniteltuun ja kiihkeästi odotettuun valokuvaukseen kulahtaneen keltaisen tukan kanssa.

”Jaa no hmmm, tuletko kymmeneltä aamulla tänne meille niin teen jonkun kivan pikku cocktailin väreistä, mitä on kotona? Laitetaan tukka säihkymään.”

Tiedätkö, joskus kampaajat ovat suorastaan hengenpelastajia! Ulkonäöllä ei ole merkitystä, niin minä aina sanon. Se ei määrittele ihmistä, ei kerro hänen arvoaan. Mutta jos lapset ovat sotkeneet hiuksesi purkalla ja puolet pitää leikata pois, tai jos olet yrittänyt vaalentaa hiuksiasi ja ne ovat muuttuneet kypsän banaanin tavoin kelta-ruskean laikukkaiksi, niin on aika todennäköistä, että itku tulee ilman kampaajan apua. Hiukset ovat naisen kruunu, niin sanotaan, ja suurimmalla osalla meistä on henkisesti paha olo, jos se ”kruunu” on pilalla. Ulkonäkö vaikuttaa kaikkein eniten siihen, miten me itse näemme itsemme, ja sehän tässä on oleellista.

Minä halusin nähdä itseni kauniina mennessäni valokuvaukseen. Halusin olla varma, että kun jälkikäteen katson perhekuvaamme niin en kiinnittäisi huomiota kulahtaneeseen hiusväriini, vaan minun ja perheeni hymyihin. Itsevarmuus, jonka ulkonäkö meille antaa, tekee meistä kauniita. Se, mitä kukin ihminen kokee kauniina, vaihtelee yksilöstä toiseen. Kukaan meistä ei ole jokaisen ohikulkijan mielestä kaunis. Aina on joku, jota ei voisi vähempää kiinnostaa, ja se on todella hyvä asia! Sen vuoksi me voimme myös löytää sen ihmisen, jonka mielestä olemme parasta maailmassa! Vaikkei valtaväestö jakaisi samaa mielipidettä.

Somen takia me yritämme monesti miellyttää kaikkia ja unohdamme, että se on käytännössä mahdotonta. Ruumiinrakenne, kasvojen muodot, silmien väri, hiukset – ihan kaikki meistä ovat mieltyneet erimuotoisiin ja erivärisiin ulkonäköpiirteisiin! Universaali kauneus, sillä sellainenkin on määritelty, ei oikeasti edusta niin suurta osaa mielipiteistä, kuin meidän annetaan uskoa. Eikä tarvitse kuin katsoa historiaa taaksepäin ja huomataan, että universaali standardi itseasiassa vaihtuu vähintäänkin kymmenen vuoden sykleissä. Halutut piirteet vaihtelevat kansakunnittain, maanosittain, rodun mukaan – aina on joku, joka tykkää juuri siitä, miltä sinä näytät.

Mutta loppupeleissä sillä ei ole väliä, sillä vain se, mitä itse ajattelet, sillä on merkitystä. On inhimillistä tarvita erilaisia asioita tunteakseen itsensä kauniiksi. Minä tarvitsin uuden tukkavärin, halusin kauniin kampauksen. En halunnut joutua hetkeäkään miettimään hiuksiani kameran räpsiessä kuvia. Toinen, millä sain oloni kauniiksi, oli uusi mekko. Olisin voinut pukea päälle jotain takuuvarmaa, sellaisen luotto vaatteen, jossa olo on mukava ja luonnollinen. Mutta uusi – uudessa on enemmän voimaa! Tässä ei nyt ole ihan hirveästi tullut koronan takia shoppailtua, mutta kun menimme pari viikkoa sitten ostamaan lapsille uusia kumisaappaita (miten heidän jalkansa olivat yhtäkkiä venyneet kokoa isommiksi?) niin silmiini osui tämä uusi mekko.

Tarkoitukseni ei ollut siis ostaa mitään itselle, eikä ole tiedossa juhlia, ei tapahtumia, joita varten tarvitsisin mekkoa. Katsoin vain ohimennen naistenvaatteita, joista uutuudet olivat tyrkyllä heti ensimmäisenä. Silmäni onnistuivat kuitenkin bongaamaan mekon, joka oli kulman takana, hylätty riippumaan rekkiin, josta sitä ei olisi edes huomannut, jos en olisi nostanut katsettani juuri oikealla hetkellä.

”Hei, minä ihan nopeasti – ”

Mr. Scot pyöräytti silmiään taivaalle, kuin ajatellen, että no nyt sitä mennään, vaikkei sanonut mitään.

”Ihan vain katson!” huutelin hartiani yli, samalla kun kiirehdin mekon luokse, joka kutsui minua kuin seireeni merimiestä.

Se oli ihana, ihan minun näköiseni. Isona tyttönä olen oppinut katsomaan koko lappua aina ensin. Minun kokoani ei ollut melkein koskaan tarjolla, mutta tämä kappale ilahdutti kumoamalla todennäköisyyden. Seuraavaksi tietysti hintalappu, olin oppinut myös sen, ettei kannattanut alkaa unelmoimaan vaatteesta, ennen kuin tiesi, että siihen oli varaa. Sehän oli -70% alennuksessa! Kuulin jo hääkellojen soivan, kun nostin henkarissa roikkuvan vaatteen eteeni.

”Oikeaa kokoa ja alennuksessa!” hihkaisin Mr. Scotille, joka oli kävellyt perässäni hyllyjen väliin.

”Mm-hm.”

”Tiedätkö miten harvinaista se on? Jos minä kokeilen, ihan nopeasti?”

Harvinainen hetki, kun vaate on sovituskopissa juuri niin kivan näköinen, kuin se oli henkarissa. Olisin ostanut mekon, vaikka mies olisi kieltänyt, mutta hän vain huokaisi ja lähti kohti kassaa.

Mainitsinhan jo, että photoshoot sessiomme tapahtui ulkona? Siis, minulla oli takki päällä. Eli mekko, joka sai minut niin iloiseksi, ei edes juuri näy kuvissa! Mutta se ei olekaan se oleellinen asia, vaan se, että vaate sai minut iloiseksi. Se oli uusi ja kaunis ja siksi minullakin oli olo, kuin olisin uusi ja kaunis. Tämä on se vaatteiden taika, jonka erityisesti miehet monesti unohtavat. Miksi sinun pitää saada taas uudet kengät ja mekko, etkö voi vaan käyttää vanhoja? Yyyh, mitä sinä sanoit? Vanha? En sinänsä kannata tuhlaamisen kulttuuria, joten ymmärrän, miksi puolisoa saattaa ärsyttää ”turhalta” vaikuttava shoppailu. Mutta uusi minulle, voi myös olla vanhaa jollekin muulle. Käytettyjen vaatteiden ostamisen lisäksi olen myös usein lainannut vaatteita, ja tuntenut oloni niissä ihan yhtä hehkuvaksi, kuin jos olisin hakenut mekon kaupasta.

Oleellista on tuntea itsensä kauniiksi, jolloin sisäinen hyvä olo säkenöi ulospäin. Mikään ei ole niin viehättävää, kuin itsevarmuus (jota ei pidä sekoittaa ylimielisyyteen). Kaikella todennäköisyydellä, kun tukkasi on laitettu, mekkosi uusi, niin ihmiset eivät huomaa niitä, he huomaavat hymysi, tuikkivat silmäsi, ja sen takaa sinut. Se, miltä me näytämme, kalpenee se rinnalla, mitä me olemme. Pinnallisessa somessa joku saattaa harhailla profiiliisi, koska näkee sinusta kauniin kuvan. Hän lähtee kuitenkin vikkelästi pois, jos olet vittumainen ämmä, joka solvaa muita ja levittää pelkkää negatiivisuutta ympärilleen. On ihan sama, miten paljon meikkiä olet tunkenut naamaasi ja miten kalliit vaatteet sinulla on päälläsi jos olet ääliö – se sisäinen rumuus maalaa yli ulkopuolisesta kauneudesta.

Samalla tavalla älykkyytesi, hyvä sydämesi ja elämänilosi maalaavat yli ulkoisia epäkohtia. Et ehkä ole jonkun kauneusihanne, mutta jos olet sisältä upea ihminen, he jaksavat jäädä seuraamaan sinua. Tämä olisikin oleellista muistaa, kuten myös se, että kauneus on katsojan silmässä. Jokainen ohikulkija määrittelee oman itsensä kautta, mikä on kaunista. Sinä et voi millään tavalla vaikuttaa siihen, oletko jonkun silmiin täydellinen vai viallinen. Ainoa, kenen mielipiteeseen sinä pystyt vaikuttamaan, on itsesi. Ja väitän, että kun sinä tunnet olosi kauniiksi, niin myös muut näkevät sen sinun kauneutesi. Itsensä arvostaminen on kauneuden salaisuus.