95. Ensimmäiset kaksi viikkoa

Ajomatka Espoon sairaalasta kotiin ei ollut koskaan tuntunut yhtä lyhyeltä, kuin nyt kotiuduttuamme synnytysosastolta. Hassua, miten sinnepäin matka tuntui kestävän ikuisuuden, mutta kotiin porhalsimme hujauksessa. Meidät päästettiin pois, kun Papaija, joka täällä blogissa saa nimen Miss Mirum, oli läpäissyt lastenlääkärin tarkastuksen. Nuori naislääkäri otti meidät vastaan samassa lasikopissa, jossa kätilö oli kirjannut tietomme ensimmäisenä päivänä, silloin kun huoneita ei ollut vielä ollut vapaana. Tällä kertaa läpinäkyvään moduuliin meidät saattoi miespuolinen hoitaja, joka näytti niin paljon Paluu Tulevaisuuteen elokuvan tiedemieheltä, että melkein hieroin silmiäni. Hän myöskin kulki käytävää pitkin potkulaudalla, valkoinen tukka kilpaa valkoisten takinliepeiden kanssa hulmuten, joten hetken epäilin saaneeni liikaa opiaatteja.

Olin oikeastaan aika huojentunut, ettei ahtaaseen lasikoppiin mahtunut meidän vanhempien, kätilön ja lääkärin lisäksi enää viidettä aikuista ja ”Doc” jäi ulkopuolelle, vitsaillen toimivansa vain sisäänheittäjänä. Melkein kysyin häneltä, että odottiko Marty DeLoreanin kanssa helikopteriparkissa katolla, mutten sitten kuitenkaan kehdannut, vaikka takana olikin vain neljä tuntia unta kolmatta yötä putkeen ja pääkoppa oli tavallista enemmän sekaisin. Oli kuitenkin keskityttävä lastenlääkärin tarkistukseen, joka itsessään oli kunnon sähellystä, kun tämä moduulitila ei selkeästikään ollut rakennettu kyseiseen tehtävään ja kätilö joutui vähän väliä poistumaan paikalta, hakemaan jostain muualta tarvikkeita, ja sen aikaa lapsemme huusi huutamistaan.

Kätilö lahjoi Miss Mirumia sokeritipoilla ja piti kumihanskaan suojattua sormeaan vauvan suussa imuleluna tutkimusten aikana. Mitään vikaa tai huolta ei erikoistuva lääkäri löytänyt, mutta hänen aavistuksen epävarmat otteensa jättivät minutkin hiukan epävarmaksi. Yritin siinä unettomuuden tilassa myös osata kysellä kaikki oleelliset asiat, mutta pää oli aika puuroinen valvomisesta ja monen päivän kivuista. Itseasiassa tuonne lastenlääkärin tarkistukseen käveleminen oli ensimmäinen kerta, kun liikuin muualle kuin sängystä vessaan. Toki sektioleikkauksesta oli vasta 50 tuntia, joten ei kukaan vielä olettanutkaan, että lähtisin maratonia reippailemaan. 12 tuntia aikaisemmin en olisi sitä paitsi uskonut pääseväni edes huoneeltamme käytävän päätyyn, mutta siellä sitä vain oltiin, ja takaisinkin könysin omin jaloin.

Ainoa, mikä jarrutti kotiutumistamme, oli varmuuden vuoksi otettava verikoe. Se, että istukka oli ollut noin 28% suurempi kuin normaalisti (tarkan prosentin näin leikkauskertomuksesta) oli mahdollinen indikaattori harvinaisesta, suomalaisesta, perinnöllisestä sairaudesta. Koska Mr. Scot ja minä olemme verenperinnöltämme aika pitkälti suomalaista DNA:ta (mitä nyt vähän saksalaista ja ranskalaista verta on siellä seassa) niin oli ihan mahdollista, että kantaisimme tätä kansantautia ja se oli nyt periytynyt tyttärellemme. Lääkäri kuitenkin lohdutti, että todennäköisyys oli hyvin pieni, sillä kohdun suuren koon saattoi selittää tusina muutakin syytä, jotka eivät puolestaan olleet lapselle vaarallisia. Tämä sairaus oli kuitenkin suljettava pois laskuista ennen kotiutumistamme, sillä se olisi vauvalle hengenvaarallinen ja vaatisi välitöntä hoitoa.

Niissä mukavissa tunnelmissa sitten jäimme odottamaan verikokeiden tuloksia, joihin sanottiin menevän vain reilu tunti. Toisaalta olisimme joutuneet odottamaan muutenkin, sillä minä en ollut vielä saanut lupaa kotiutua, vaan odottelin lääkärin konsultaatiota. Syynä tälle oli ensimmäisen kahden vuorokauden kovat kipuni sekä sektiosta jäänyt trauma. Emme päässeet juttelemaan minua leikanneelle lääkärille, vaan toiselle, hyvin täpäkälle ja lyhyttukkaiselle naistohtorille. Alustavasti vähän epäilin, että mitähän hyötyä olisi käydä leikkausta läpi sellaisen ihmisen kanssa, joka ei ollut ollut edes paikalla, mutta loppupeleissä juttelusta oli kyllä hyötyä. Toki tämä lääkäri pystyi kommentoimaan vain sitä, mitä oli lukenut leikkauskertomuksesta ja sektioista yleisellä tasolla, mutta tapahtumien kulun kertaaminen ja läpikäyminen hänen kanssaan oli silti jollain tapaa helpottavaa.

Meille vakuuteltiin, että sektiossa ei ollut tapahtunut mitään hengenvaarallista ja tilanne oli ollut koko ajan hallinnassa. Lääkäri oli pahoillaan, että kommunikaatio ei ollut toiminut tai kivunlievitys myöskään, mutta kokonaisuutena sektio oli silti sujunut lääketieteellisestä näkökulmasta hyvin. Myös se, että minä olin kolmantena vuorokautena jo tolpillani ja pystynyt lopettamaan vahvemmat särkylääkkeet, kertoi siitä, että toipuminen oli sitten kuitenkin lähtenyt oikein hyvin käyntiin. Oli myöskin kyseenalaista olisiko leikkaava lääkäri voinut tehdä muuta, siis antaa mitään muita lääkkeitä tai jollain tapaa ennakoida saati estää ilmenneitä komplikaatioita. Ja vaikka pystyin hyväksymään tämän, että lääkärit olivat toimineet parhaalla mahdollisella tavalla leikkauksessani, että olin saanut apua ja hoitoa niin nopeasti ja tehokkaasti kuin mahdollista, se ei poista kokemuksen kipua tai pelkoa.

Kokemus jätti minut ontoksi ja se heijastui suoraan minun ja vauvan alkutaipaleeseen. Olen hurjan kiitollinen siitä, että minulla on puoliso, joka pystyi, osasi ja halusi hoitaa vauvan käytännössä 100% ensimmäiset päivät, sillä minä en kivuiltani pystynyt siihen. Henkinen jaksaminen meni kokonaan omaan selviytymiseen, kivun kanssa jaksamiseen ja trauman kanssa painiskeluun. Tilanne alkoi helpottaa, kun pääsimme kotiin. Jotenkin maagisesti myös maito nousi rintoihin heti kun kotiuduimme, aivan kuten kaikkien muidenkin synnytysten jälkeen. En tiedä mikä siinä on, että maito ei vain nouse, ennen kuin olen päässyt pois sairaalasta? Kai sekin on jokin psyykkinen lukko, joka napsahtaa auki vasta oman kodin suojassa.

Mr. Berlin kotiutui päivän myöhemmin kuin Miss Mirum, joten maito nousi päivän aikaisemmin, kuin viimeksi sektion jälkeen. En siis osannut lainkaan odottaa, että vastasyntynyt tyttäreni ei hyväksyisi rintaa enää saatuaan kolme päivää pullosta ruokaa. Mr. Berlin oli neljä päivää pullolla ja imetys lähti silti ihan mallikkaasti käyntiin, kun pääsimme kotiin. Voitte siis kuvitella, miten hämmentynyt olen ollut, kun tissiruokailu on ollut pelkkää taistelua Miss Mirumin kanssa alusta asti. Sairaalassa tyttö sai ensimmäisen vuorokauden luovutettua äidinmaitoa, sitten toisen vuorokauden äidinmaidon korviketta, joka aiheutti niin kovat vatsakivut, että lapsi vain huusi ja kiemurteli kipeää mahaansa, kunnes ylipuhuimme kätilön vaihtamaan toiseen merkkiin (onneksi synnärillä oli toistakin merkkiä!) ja pääsimme kaikki vihdoin nukkumaan edes pari tuntia. Kolmantena päivänä tiesimme jo mikä äidinmaidon korvike lapselle sopi ja pääsimme sen kanssa jonkinlaiseen rytmiin.

(Blogi jatkuu kuvan jälkeen.)

Kaikki kolme aikaisempaa lastani ovat olleet osittaisimetyksellä ja ensimmäiset kuukaudet ovat aina onnistuneet. Mr. Berlinin kanssa homma tyssäsi vasta kolmen kuukauden kohdalla, kun minulla tuli verenvuoto-ongelmat ja kaavinta operaatio. Mutta nyt, tällä kertaa, imetys ei vain ota onnistuakseen. Ollenkaan. Isoisä kävi ostamassa minulle rintapumpun kotiutumislahjaksi ja se onkin nyt sitten ollut ainoa tapa saada vauvalle äidinmaitoa, hän kun vain huutaa rinnalla. Mikään, mikä ei tule tuttipullon kautta, ei kelpaa. Tuttipullosta vedetään, vaikka kylmää litkua, mutta rinnasta ei missään asennossa, ei rintakumin kanssa, ei maitotipoilla huijaamalla – ei kerrassaan mikään neuvolasta tai netistä saatu vinkki ole toiminut. Ja tämä on ollut henkisesti uusi, kova isku.

Epätoivon kyyneleet ovat vuotaneet vuolaina päivästä toiseen, kun käy koko ajan epätodennäköisemmäksi, että imetys tulee onnistumaan ollenkaan. Jaksan joka päivä monta kertaa yrittää pitää vauvaa rinnalla, ihokontaktissa, tarjota mahdollisuutta syödä. Syli kyllä kelpaa ja tissi on hyvä tyyny nukkua, mutta imemään vauva ei suostu. Nälässäkään lasta ei voi pitää, sillä neuvolan punnituksessa paino oli noussut vain niukin naukin suositellun määrän yläpuolelle. Yhtään vähempää ei siis ainakaan voi syöttää, vaikka vielä ei kasvetakaan miinuksella, mutta olisihan se nyt syytä pysyä siellä vihreällä puolella taulukkoa, eikä ottaa mitään riskejä siitä, että kehitys lähtee viivästymään. En sitten tiedä kuinka kauan tällaista pumppaus+pullo yhdistelmää pystyy ylläpitämään, ja jo nyt lapsi saa 70% maidostaan korvikkeena, sillä eiväthän minun maitomääräni ole juuri nousseet, kun ei vauva käy tissillä aktivoimassa rintoja.

Alku on siis jatkunut kivikkoisena täällä eikä vauvakuplaa ole oikein päässyt muodostumaan. Ehkä stressaava viimeinen kuukausi ennen synnytystä – no hitto, ollaan nyt rehellisiä ja todetaan, että koko raskausaika, vähintäänkin viimeiset puoli vuotta – vaikuttavat synnytyksen jälkeiseen aikaan nyt kovalla kädellä. Kuin jatkumona aikaisemmista vaikeuksista ei tässä vieläkään päästä helpolla. Ensimmäiset kaksi viikkoa ovatkin menneet baby bluesin kanssa kamppaillessa, kun kaikki itkettää, pinna on kireällä, olen ärtynyt kaikille, mikään ei tunnu miltään, onnellisuutta on ollut vaikea tavoittaa eikä hymy ole löytynyt kuin valokuvia varten. Neuvolassakin tätä ääneen päivittelin, kun siellä vauvan yhdeksäntenä päivänä kävimme, että mieliala on ollut alakuloinen, mutta tilanne tuomittiin ihan normaaliksi lapsivuodeajan herkistymiseksi.

Onneksi viimeiset kaksi päivää ovat alkaneet tuntua jo valoisemmilta. Spontaanit hymyt ja ilon tunteet ovat palanneet. Hormonit ovat siis ehkä jo tasoittumaan päin? Enää en koe sellaista ”mikään ei merkitse mitään” onttoutta, joka oli kaikkein kamalinta tuossa baby bluesissa (outoa, miten mikään ei tunnu miltään ja sitten kuitenkin kaikki itkettää?). Hiljalleen se minä on palaamassa tähän kroppaan. Tosin kroppa ei ole vielä palannut siihen minuuteen. Kotiutumisen jälkeen jalat pamahtivat taas valtaviksi, turvonneiksi elefanttikoiviksi, ihan kuten Mr. Berlinin sektion jälkeen. Osasin siis odottaa tätä turpoamista, joka sai jalkojen ihon kiristymään äärimmilleen, kun raajat täyttyivät nesteellä. Kamalaa se silti oli.

Muita odotettuja, mutta silti inhottavia asioita ovat olleet leikkaushaavan aiheuttamat kivut. Aluksi jouduin nukkumaan vain selälläni, ja kuin kilpikonna en päässyt selältäni ylös ilman apua. Jouduin siirtymään ”väärälle puolelle” sänkyä, sillä oikean kyljen kautta nouseminen aiheutti niin repivää tuskaa, ettei sitä kautta nouseminen vain tullut kyseeseen. Vasemman kyljen kautta sentään jotenkin siedettävästi olen avustettuna päässyt ylös – tai siis pääsin, mutta kun kymmenes päivä leikkauksesta tuli täyteen kykenin vihdoin ihan itse (siis ilman kyynelkanavia avaavaa kipuja) nousemaan sängystä. Ja kun nyt se kaksi viikkoa on täynnä niin nukun kylkiasennossa yöt ja liikun vuoteesta ihan itsenäisesti. Ah miten hyvältä sekin tuntuu! Se, etten ole enää avuton potilas.

Periaatteessa sektionjälkeinen potilasaika on hyvin lyhyt. Kaksi päivää kipuja, sitten viikko turvotusta, liikuntarajoitteita ja haavanhoitoa. Kun kaksi viikkoa kuitenkin tulee täyteen on yhtäkkiä kaikki vähän kuin ohi, liikkuminen palautunut, särkylääkkeitä ei enää tarvitse, olo aikalailla normaali. Minulla oli haavan päällä pico laite, josta loppui akku (kuten synnärillä varoiteltiin) seitsemän päivän kohdalla. Tikkien poisto oli varattu neuvolaan vasta 9 päivää leikkauksesta, joten jouduin alipaineimulaitteen itse poistamaan. Delegoin tehtävän puolisolle ja Mr. Scot irrotti teippaukset varovasti, meidän molempien pelätessä pahinta. Aluksi haava näytti kuitenkin oikein hyvältä, vaikka kaksi selkeää vuotokohtaa olikin havaittavissa. Kahdessa päivässä nuo vuotokohdat jatkoivat oireilemistaan ja koko haava-alue turposi ja alkoi punottamaan.

Tikkien poisto tehtiin Miss Mirumin ensimmäisen neuvolakäynnin yhteydessä ja terveydenhoitajan mielestä haava näytti tulehtuneelta. Se olikin vuotanut vihertävää mömmöä kahdesta kohtaa sekä tuoretta verta. Tikkien poisto oli inhottava ja kivulias operaatio, sillä haava-alue oli jo kovin turvonnut. Sain käskyn soittaa synnytyssairaalaan ja sieltä puolestaan neuvottiin tulemaan paikalle tarkistukseen. Äkkiarvaamatta jouduimme järjestämään vanhemmille lapsille hoitajan (onneksi mummi pystyi perumaan menonsa) ja ajamaan yli 40 minuutin matkan Espooseen. Kauhealla kiireellä ja huolesta soikeana saavuimme paikalle sairaalaan ja sitten jouduimmekin odottamaan kolme tuntia, ennen kuin kukaan ehti ottaa minua vastaan.

Olimme taas lasisessa moduulikopissa, jossa oli potilassänky ja epämukava tuoli, eikä sinne muuta mahtunut. Kätilö vilkaisi neuvolatädin asettamien haavalappujen alle, vietyään meidät pikku kopperoomme, arvioidakseen kuinka akuutti tilanne oli ja sanoi, että lääkäri tulisi katsomaan tilanteen heti kun ehtii. Sitä odotellessa minusta otettiin verikokeet tulehdusarvojen selvittämiseksi. Jaksoimme odottaa kaksi tuntia ennen kuin soitin kelloa kysyäkseni, että missähän mahtaa olla ongelma. Paikalle ilmestyi ihan eri kätilö, kuin se, joka meidät otti vastaan. Tämä vanhempi rouvashenkilö kertoi, ettei vuoron vaihto oli juuri tapahtunut ja menisi vielä aikaa, ennen kuin kukaan ehtisi meidät ottaa vastaan. Ärsytti ihan suunnattomasti, että olimme jo kaksi tuntia odottaneet, eikä sinä aikana edellinen vuoro ollut voinut hoitaa meitä, vaan ongelma oli jätetty seuraaville.

Kolme tuntia tosiaan vaan istuimme odottamassa ahtaassa lasikopissa, yrittäen viihdyttää yhdeksän päivää vanhaa vauvaa. Vaipan vaihto ja maidon lämmitys osoittautuivat aika vaikeiksi tehtäviksi, eikä tämä meitä nyt hoitava kätilö ollut kiinnostunut auttamaan. Olimme selvästi hänen mielestään vain vaivaksi, kun yritimme tiedustella missä olisi mikro (ei kuulemma ole koko kerroksessa paikkaa, jossa lämmittää äidinmaidonkorviketta) tai missä vauvan vaipan voisi vaihtaa ja pyllyn voisi pestä. Lopulta saimme käyttää samaa tutkimushuonetta, jossa minut lopulta otti vastaan se sama lääkäri, joka oli leikkauksenikin tehnyt. Olisin ehkä tunnistanut lääkärin itsekin, jo ohi kävellessään hän näytti minusta tutulta, vaikka yllä oli myssyt ja suojalasit ja maskit, tohtori kun oli menossa leikkaukseen, mutta lääkäri itse heti muistutteli henkilöllisyydestään.

Olin oikeastaan ilahtunut, että sama henkilö katsoisi tilanteeni, sillä hän jos kuka tiesi tarkalleen mitä pinnan alla oli tapahtunut. Sen sijaan lääkäri itse tuntui hiukan hermostuneelta tilanteesta, jonka voin vain olettaa johtuvan siitä, että hän oli lukenut lyttäävän arvioni sektiokokemuksesta. Mitään kaunaa en kuitenkaan kantanut lääkäriä kohtaan, vaan mistäpä hän sen olisi voinut tietää? Keskityimme kuitenkin molemmat itse asiaan, kun kiipesin tutkimustuolille makaamaan. Paikalla oli ultraus laite, jota lääkäri selkeästi aikoi käyttää, mutta ensin hän tarkisti arven tilanteen tunnustelemalla. Siinä vaiheessa paikalle tuli myös erikoislääkäri, jolle minut leikannut tohtori ilahtuneena ilmoitti, että tilanne ei ollut lainkaan paha.

Selvisi, että leikkaushaavan reunat eivät olleet kunnolla toisiaan vasten. Tämä johtui siitä, että aikaisempi arpi, joka oli ehkä puoli senttiä aiemman alapuolella, oli niin ”tiukka” ja joustamaton, että se veti toista puolta uudesta leikkaushaavasta alaspäin. Tämä oli luonut palkeenkielen uuteen haavaan reilun kolmen sentin matkalle. Päällimmäinen leikkauskerros oli siis vähän auki, koska haavan reunat eivät koskeneen toisiinsa, ja tuo osa eritti kudosnestettä (se vihreä mömmö) sekä veresti. Haava oli kuitenkin syvemmältä umpeutunut ja parantunut oikein hyvin. Maha oli siis kiinni, eikä ollut vaarana, että sisälmykseni olisivat pullahtaneet ulos, eikä minkäänlaisen sisäisen tulehduksen merkkejä ollut.

Olin tietysti huojentunut kuullessani, ettei leikkauskohtaan ollut jäänyt mitään onkaloita tai aukinaisia kohtia, vaan mahani oli siististi kiinni. Lääkäri kertoi myös verikokeiden tulokset eivätkä tulehdusarvot olleet kun kahdessa kympissä, mikä on todella pieni arvo kuitenkin. Mikään ei siis viitannut vakaviin komplikaatioihin. Toki tuo haavan pintakerros vaatisi nyt hoitoa, haavalappuja, suihkuttelua ja ilmakylpyjä, jotta se ei tulehtuisi vaan pääsisi kunnolla umpeutumaan ja paranemaan. Erikoislääkäri lohdutti minua juuri, että arvesta tulisi todennäköisesti ajan kanssa ihan siisti, vaikka vähän leveämpi, kun tohtoreiden puhelimet alkoivat soida ja he lähtivät kiireen vilkkaa suorittamaan hätäsektiota.

(Blogi jatkuu kuvan jälkeen.)

Jos minut leikannut lääkäri ei olisi lähtenyt juoksujalkaa huoneesta olisin käyttänyt tilanteen hyödyksi ja jutellut vähän leikkauksen tapahtumista, kysellyt vatsassani olevista, epämääräisistä ruhjeista (aivan kuin pihtien jäljet molemmilla puolilla leikkaushaavaa?) sekä pyytänyt vielä tarkempia ohjeita arven hoidosta. Nyt jouduin kuitenkin tyytymään siihen epäystävälliseen kätilöön, joka ei osannut antaa minulle vastauksia edes siihen, että millaisia haavalappuja minun pitäisi hankkia. ”Kysy apteekista” oli tyly vastaus. No mutta ainakin selvisimme vain säikähdyksellä. Palasin lasikoppiin Mr. Scotin ja Miss Mirumin luokse ja mies kysyi ensimmäisenä koska uusi leikkaus tehtäisiin.

”Ei tehdä, me lähdetään kotiin.”

Tätä seurasi miehen vuolas kiroilu ja neuvolatädin manailu, kun olimme tulleet ”turhaan” sairaalaan. Tavallaan minustakin tuntui, että olimme ihan turhaan odotelleet kolme tuntia, pistäneet koko arkemme ihan sekaisin, vaivanneet mummia turhaan – mutta sitten taas, nyt olimme ainakin tarkistaneet tilanteen ja saaneet vahvistuksen sille, että suurta huolta ei ollut. Oli tietenkin parempi, että tulehdusta ei ollut ja että haavan ongelmat johtuivat helposti hoidettavista syistä. Pelko siitä, että en toipuisikaan operaatiosta, oli kuitenkin hetkellisesti vallannut meidät molemmat ja oli ehkä heijastellut niitä samoja pelkoja, joita tunsimme jo sektion aikana.

Kunhan olimme päässeet kotiin ja saaneet lapset nukkumaan yöksi Mr. Scot halasi minua tiukasti ja tunnusti pelkäävänsä menettävänsä minut eikä hän voisi tehdä asialle mitään. Kuoleman pelko on häilynyt minunkin mielessäni ja sama avuttomuuden tunne. Viimeaikaiset tapahtumat ovat olleet meille molemmille turhankin raskaita. Tuo baby blues, jonka aikana et tuntenut lainkaan olevani oma itseni, tai ainakaan mitenkään pystyväni vaikuttamaan omaan mielialaani (tunnistin kuitenkin, ettei alakuloisuudelleni tai itkuisuudelleni ollut mitään järkevää syytä) ahdisti vielä entisestään jo kuormittavassa tilanteessa. Olenkin sanoinkuvailemattoman huojentunut siitä, että bluesit on nyt takana ja leikkaushaavakin tuntuisi paranevan vauhdilla.

Sen sanon vielä tähän, että raskaus, synnytys ja synnytyksen jälkimainingit ovat ihan perseestä! Jos naisilla ei olisi jotain sisäänrakennettua dementiaa, joka pyyhkii mielestä kaiken tämän paskan, mitä vauvan saamiseen liittyy, ei kukaan varmaan ikinä hankkisi enempää kuin yhden lapsen. Tällä kertaa kuitenkin toivon, että ihan oikeasti muistan miten vaikeaa, raskasta ja kamalaa koko tämä prosessi on ollut. En näe mitään järkeä ryhtyä tähän enää ikinä uudestaan. Jos sijaissynnyttäminen ei tässä parin vuoden sisällä tule Suomessa lailliseksi, niin tämä saa luvan nyt olla se viimeinen kerta, viimeinen lapsi. Ja toivon, ettei mikään hormonaalinen muistinmenetys saa minua kuvittelemaan, että olisi yhtäkään perusteltua syytä enää ikinä koskaan ryhtyä tähän hommaan uudestaan.

Toki olen pikkuhiljaa alkanut nyt rakastumaan uuteen perheenjäseneemme. Vaikka vauvakupla ei päässyt muodostumaan ensimmäisen kahden viikon aikana, niin viimeinkin jostain ovat löytyneet ne vaaleanpunaiset lasit. Katselen tytärtäni niiden läpi ja hän on maailman ihanin, ihmeellisin, kaunein otus. Vähän kuin varkain ja huomaamatta on alkanut muodostua se kiintymyssuhde tässä ihan viime päivinä. Onneksi. Evoluutiolle kiitos äidinvaistosta ja äidinrakkaudesta, joiden voimalla pystyy rakastamaan kitisevää sinappikonetta, joka herättää sinut kahden tunnin välein kaikki yöt ja pissaa päällesi kiitokseksi huolenpidosta. Tämä tunne on mitä ihanin ja palkitsevin, ja se saa ajattelemaan, että ehkä näitä vauvoja voisi tulla vielä joskus lisääkin, mutta ei kyllä minun kohtuni kautta.