97. Lääkärireissuja

Olimme kesän ensimmäisissä grillijuhlissa ja hymyilin kameralle onnellisena samalla kun skoolasin lasillisella alkoholitonta kuohuvaa ja toisella kädellä pitelin lasta sylissä. Räpsäistystä kuvasta voisi päätellä, että kaikki on täydellistä. Mutta todellisuushan ei ole koskaan niin kiiltokuvamaista, kuin päällepäin näyttää. Ehdin luulla, että tällä kertaa ohittaisimme verenvuotokomplikaatiot synnytyksen jälkeen, olihan kohtu kuitenkin putsattu erityisen huolellisesti sektion yhteydessä ja jälkivuoto loppui 8 viikon kohdalla (myöhässä, mutta kuitenkin). Kaksi viikkoa elelin ”normaalia” elämää vuotamatta, mutta sitten se alkoi.

Ensin luulin, että kyse oli kuukautisista. Kun äiti lopettaa imettämisen alkavat kuukautiset noin viiden viikon päästä ja ajankohta osui juuri tähän. Ensimmäisenä päivänä vuoto oli runsas, mutta se ei ole minulla suinkaan poikkeuksellista. Seuraavana päivänä, kun aamulla kävelin portaat alas alakertaan, homma muuttui kuitenkin epänormaaliksi. Yhtäkkiä verta vain tuli. Sitä valui kuin hanasta, kuin härän kurkusta, kuten lääkäri myöhemmin kuvaili. Paksua, kirkasta verta ja repaleisia hyytymiä hyökyi yli siteestä, läpi housuista, pitkin jalkoja lattialle. Joka askeleella jätin jälkeeni lammikon.

En jäänyt siis vuotamaan paikalleni, vaan ensimmäinen ajatus oli mennä kiireen vilkkaa keittiöön hakemaan rätti. Kun sitten minulla oli märkä rätti kädessä ja lähdin lattiaa pyyhkimään jatkoin valumista ja joka kohta, jonka siivosin, oli taas kohta veressä. Ei auttanut muu kuin lopettaa, palata pesemään kirkuvan punainen rätti lavuaarissa, ja seistä paikallaan odottamassa, että loppuuko se valuminen, vai soitanko ambulanssi. Aika tuntui tikittävän erityisen hitaasti eteenpäin, kun seisoin siinä, yrittäen pysyä rauhallisena, tuijottaen lattiaa, jolle vuosin isoa lammikkoa. Yrtin arvioida mielessäni kuinka paljon verta olin jo menettänyt. Vuoto lakkasi vähän alle puolen litran kohdalla.

Nostelin jalkojani kokeillen, että saisiko liikkuminen veren valumaan uudestaan. Minulla oli kännykkä hollilla, ja olin valmistautunut soittamaan joko miehelle tai hätäkeskukseen. Verta ei tuntunut tulevan enempää, joten otin kuvan lattiasta, lähetin sen Mr. Scotille ja soitin sitten perään. Halusin hänen konkreettisesti näkevän, että en ylireagoinut, kun ilmoitin, että nyt täytyy lähteä lääkäriin. Seuraavaksi olikin soitettava Naistenklinikan päivystykseen ja tiesin jo mitä he aikoivat sanoa. Koska jälkitarkastus oli jo tehty en ollut enää heidän asiakkaansa ja minun pitäisi hakea lähete terveyskeskuksesta päästäkseni hoitoon.

”Meidän protokollamme on, että tänne pitäisi tulla lähetteellä” hoitaja selitti puhelimessa, kuten olin odottanutkin.

”Mutta, mutta, tuota noin. Voisin nyt kuitenkin kysyä lääkäriltä, jos sinun kohdallasi voitaisiin tehdä poikkeus. Kun tämä on toistunut joka synnytyksen jälkeen ja tiedoissa on maininta… Odotatko hetken?”

Sillä aikaa, kun hoitaja konsultoi lääkäriä minä pyyhin veristä lattiaa. Pitkältä tuntuneen ajan jälkeen nainen vihdoin palasi puhelimeen ja pyysi minut suoraan Naistenklinikan päivystykseen.

”Mutta hankithan lapselle jonkun toisen hoitajan? Jos joudut operaatioon tai osastolle niin, ettet itse voi huolehtia vauvasta joudumme virallisesti ottamaan lapsen huostaan, ennen kuin voimme hoitaa hänet puolestasi. Tämä johtuu ihan vain laista, mutta haluan varoittaa sinua siitä etukäteen. ”

En todellakaan halunnut, että lapseni huostaanotetaan jostain byrokraattisesta syystä, joten soitin miehelle, että hän hankkisi lastenhoitajan sillä aikaa, kun minä kävisin suihkussa pesemässä itseni siihen kuntoon, että voisin lähteä talosta. Mr. Scot saikin mummin järjestettyä paikalle ja puolen tunnin päästä olin mieheni kyydissä menossa kohti sairaalaa. Automatka oli hiljainen, kuten yleensäkin silloin, kun olimme stressaavassa, huolestuttavassa tilanteessa.

”Kuinka voit?” mies kysyi minulta viiden minuutin välein.

”Huimaa ja heikottaa, mutta ihan hyvin muuten” vastasin joka kerta.

Sanoin saman vastauksen vastaanoton luukulla, kunhan pääsimme päivystykseen ja olimme odottaneet vartin vuorolappua hermostuneesti hypistellen.

”Jono ei ole tänään älyttömän pitkä. Istukaa aulaan odottamaan.”

Pitkä jono on tietysti suhteellinen käsite. 45minuuttia odottamista oli lyhyt aika sairaalan henkilökunnan mielessä, mutta se tuntui tuskallisen pitkältä potilaalle, istuessa harmaalla käytävällä kelloa tuijottamassa. Ja koko sen ajan Mr. Scot murahteli ja mutisi ärtyneenä, kuten hänellä oli tapana, purkaessaan stressiään odottaessa. Minä puolestani aloin hermoilla, että ehkä olin vain liioitellut. En vuotanut juuri sillä hetkellä, joten olinko vainoharhainen? Sanoisiko lääkäri, että vuoto oli ihan normaalia ja olin vain hysteerinen? Mummi oli joutunut perumaan kaikki menonsa sen takia, että minä halusin heti lääkäriin. Entä jos mitään vikaa ei ollutkaan? Ehkä olin vain vaivaksi kaikille.

Pelkoni siitä, että tuhlasin kaikkien aikaa, osoittautui kuitenkin turhaksi. Minut vastaanotti erikoistuva lääkäri sekä lääkäriopiskelija. En ruvennut tällä kertaa vikisemään, että en halua oppilaita osallistumaan hoitooni, sillä koin jo olevani tarpeeksi hankala asiakas. Oppilas myöskin pysyi koko ajan poissa tieltä ja vain tarkkaili, joten oli loppujen lopuksi aivan sama, oliko hän paikalla vai ei. Hyvin nopeasti ”opetustilanne” muutenkin muuttui vakavaksi. Varoitin jo housuja pois ottaessani verhon takana, että valun sitten verta edelleen, kuten huomasin siinä riisuutuessani. Jätin jälkeeni punaisen vanan siirtyessäni tutkimustuolille.

”Oho” lääkäri totesi nähdessään jäljet lattialla ja uusi ”oho” pääsi kun olin selälläni ja levitin jalkani.

”Tämä tosiaan vuotaa” hän kommentoi ja tunsin sekä kuulin, kuinka verta lorisi haarojeni alla olevaan astiaan.

Erikoistuva lääkäri ultrasi kohtuni kulmat kurtussa ja päätti sitten kutsua erikoislääkärin paikalle. Tämä kolmaskin nainen totesi ”oho, no kylläpä vuotaa” kun pääsi näkemään tilanteen. Erikoislääkäri kutsui hoitajan paikalle ruiskuttamaan suolaliuosta kohtuun, yrittäen puhdistaa sitä, jotta näkymää saataisiin paremmaksi. Kohtu oli siis aivan tukossa, täynnä verta ja hyytymiä. Mitään istukan jämiä ei kuitenkaan löytynyt ja kohtu itsessään näytti terveeltä kaikin puolin.

”Tässä vaiheessa voidaan syylliseksi epäillä kuukautisvuotoa. Vuoto on kuitenkin saatava loppumaan ja olisi tärkeää jatkossa estää vastaavaa tapahtumasta.”

Minulle määrättiinkin sitten kahta eri lääkettä hillitsemään vuodon määrää ja keltarauhashormonia (käytännössä ehkäisypillereitä) lopettamaan kuukautiset. Sain myös määräyksen mennä asettamaan hormonikierukan heti, kun vuoto saataisiin kontrolliin. Mikäli hormonikierukka ei sopisi tai en sitä haluaisi, jäisi vaihtoehdoksi polttaa kohdun sisäpinta (tälle operaatiolle oli joku hieno nimi, mutta unohdin sen jo) tai poistaa kohtu kokonaan, mikä tarkoittaisi uutta vatsan alueen leikkausta (ja uusia leikkauskipuja).

Otinkin siis vastaan option yksi, hormonikierukka, vaikkakin pitkin hampain. Kaikki hormonaaliset ehkäisyt ovat tähän mennessä aiheuttaneet minulle elämänlaatua alentavia sivuoireita, minkä takia olenkin sitten lopulta aina luopunut niistä (esim. kolmet erilaiset pillerit käyty läpi) ja päätynyt kondomiin (joka kätevästi suojaa myös sukupuolitaudeilta). Lääkäri teki kuitenkin selväksi, että runsaat vuodot olisivat jopa hengenvaaralliset, mikäli meininki jatkuisi tällaisena (ja onhan minulla nyt niiden takia ollut vuosikausia anemia) ja siksipä viikkoa myöhemmin olin jo klinikalla hormonikierukan asennuksessa.

Verenvuoto ei ollut viikossa kokonaan tyrehtynyt, mutta kuitenkin enää vain niukkaa. Tämä oli siis huolimatta kaikista lääkkeistä, joita vedin kolme kertaa päivässä nassuun. Kierukan asentava lääkäri oli ihan samaa mieltä kollegoidensa kanssa, että tämä vaihtoehto oli kaikkein järkevin. Mutta ihan alkuun se ei kuulemma riittäisi yksin. Ennen kuin hormonikierukan toiminta pääsisi kunnolla käyntiin jatkaisin siis vähintään kuukauden myös suun kautta keltarauhashormonin syömistä ja tarvittaessa muitakin lääkkeitä. Kierukka myös aiheuttaisi viikon ajan kipuja kohdussa sekä uusia vuotoa. Mahtavaa.

Kaksi päivää kierukan asentamisen jälkeen menin vielä labrakokeisiin selvittämään, oliko minulla mitään yleisimpiä verenhyytymissairauksia. Lääkäri piti testejä vähän liioitteluna, mutta määräsi ne silti, ihan kaiken varalta. Tulokset olivat negatiiviset, eli ainakaan näistä testatuista sairauksista verenvuotoni eivät johtuneet.

”Joillain naisilla on sukuperintönä erityisen runsaat tai erityisen kipeät kuukautiset, kyse voi olla ihan vain siitä.”

Oma äitini on toki meinannut kuolla verenvuotoon minut synnyttäessään, ja sen lisäksi hän on kärsinyt vastaavista super vuodoista sen jälkeen, kun lapsensa on hankkinut. Eli onhan se mahdollista, että tämä ”piirre” on vain DNA:ssani olematta mikään sairaus. Toivottavasti se ei periydy omille tyttärilleni.

(Blogi jatkuu kuvan jälkeen.)

Niin tai näin, niin tilanne on nyt jonkinasteisessa hallinnassa. Meillä on nyt myös Mr. Scotin kanssa tuplavarmistus, että emme varmasti lisäänny enää. Meitä nauratti, kun Naistenklinikalla kysyttiin, voisinko olla raskaana (eli olivatko verenvuodot mahdollisesta keskenmenosta peräisin) ja totesin, etten voi olla, kun miehelle on tehty vasektomia, mutta he siitä huolimatta määräsivät minulle muiden labrojen ohessa raskaustestin. Jaksoimmekin Mr. Scotin kanssa vitsailla, että jos nyt olen raskaana, niin on kyllä kyseessä neitseellinen sikiäminen. Verikokeissa ei kuitenkaan ilmennyt mitään niin mielenkiintoista, ja itseasiassa kaikki veriarvoni olivat paremmat kuin koko raskauden aikana, eli paperilla olin ihan terve!

Miss Mirum on näillä näkymin viimeinen jälkeläisemme. Toki meillä on ne kolme alkiota pakkasessa, mutta miten niistä lapsia saisi aikaiseksi, kun minä en halua enkä voi enää olla raskaana? Ja kyllähän neljässä lapsessa on ihan tarpeeksi tekemistä. Kädet ovat täynnä ja lompakko tiukilla, kun pyöritämme tämän kuusipäisen perheen arkea. Ei niin, että varsinaisesti valittaisin, sillä minä aina halusin ison perheen! Nyt vain on todettava se realiteetti, että uudet raskaudet ja synnytykset sekä niiden aiheuttamat seuraamukset olisivat minulle liian vaarallisia. Tämä verenvuoto-ongelma on ollut jokaisen raskauden jälkeen enkä halua lähteä leikkimään hengelläni, vaan mieluummin yritän nähdä jo olemassa olevien lasteni kasvavan aikuiseksi kuin tieten tahtoen hankkia lisää vauvoja.

Vauvasta puheen ollen, Miss Mirum kasvaa hurjaa vauhtia ja vaikuttaisi täydellisen terveeltä pienokaiselta. Huomenna vietämme vihdoin ristiäisiä, jossa neiti saakin vähän erikoisemman etunimen. Perinteisesti kastajaiset järjestetään kolmen kuukauden sisällä syntymästä, sillä lapsen nimi täytyy ilmoittaa siinä ajassa viranomaisille. Meillä ristiäisajankohdaksi valittiin niin myöhäinen kuin mahdollista, jotta ehdimme käyttää nimivalintamme viranomaisten harkinnassa, sitä kun ei vielä koskaan ole Suomessa yhdellekään henkilölle myönnetty. Ja nyt kyse on siis toisesta nimestä, etunimen olemme kaikille kertoneet heti lapsen synnyttyä ja sille löytyy ihan kalenterista nimipäiväkin.

Kaikilla lapsistamme on kaksi etunimeä ja niistä yksi on kaikilla ”kalenteri nimi” ja toinen jotain uniikkia, jotain erityisen merkityksellistä (minulle siis). Tosin tämä on ensimmäinen kerta, kun valintaamme ei ole löytynyt väestötietoviraston etunimihaulla, eli aikaisemmin olemme voineet olla varmoja nimen läpimenosta jo ennen ristiäisiä. Nyt halusimme pitkittää juhlien viettämistä mahdollisimman kauas, jotta valittu nimi ehtisi käydä läpi suomalaisen byrokratian. Kaksi viikkoa sitten hyväksyntä sitten tulikin! Helpotuksesta huokaisten olemme sen jälkeen voineet valmistautua huomisiin juhliin.

(Blogi jatkuu kuvan jälkeen.)

Tai no, oikeastaan emme ole ehtineet valmistautua, kun tässä viimeiset kaksi viikko on ollut tätä minun lääkärireissua toisensa perään ja verenvuotoa. Lisäksi poikamme nenäverenvuodot jatkuvat edelleen, mikä saikin minut soittelemaan poliklinikalle, että mikseivät he ole olleet yhteydessä, vaikka lähete on siellä hyväksytty jo 19.5. Selvisi, että sairaala on niin pahasti ruuhkautunut, että Mr. Berlin oli kahden kuukauden jonossa. Selitettyäni miten tilanne on oikeastaan vain pahentunut eikä parantunut niin hoitaja puhelimen toisessa päässä onnistui kaivamaan meille peruutusajan tulevan viikon maanantaille. Eli heti ristiäisten jälkeen pääsemmekin vihdoin viemään pojan tutkimuksiin. Toivottavasti jotain vastauksia löytyy tällä kertaa.

Kaikista murheista huolimatta kesä on saapunut ja sen myötä olo tuntuu keveämmältä. Kyllä elämä vaan on erilaista siitä alkaen, kun puut alkavat vihertää ja ulos voi lähteä ilman toppavarusteita. Kevättä rinnassa, kuten sanotaan. No nythän on jo mieli kesälaitumilla ja koko perheemme nautiskelee auringosta ja lämmöstä. Puutarhamme on saanut jälleen uudet kukkaistutukset ja pihaa on pistetty uuteen uskoon muutenkin. Jasmiini ja kukkivat pensaamme selvisivät kuin ihmeen kaupalla talven lumikinoksista, jotka olivat painaneet ne niin lyttyyn, että olin varma, että kaikki oksat olisivat poikki. Vaan mitäpä vielä! Kaikki ponnahtivat pystyyn ja päärynäpuukin kukki ensimmäisen kerran.

Nähtäväksi jää mitä tämä vuosi tuo vielä tullessaan, mutta ainakin juuri nyt asiat tuntuvat himpun verran rauhoittuneen. Täytyy koputtaa puuta, etten manaa nyt mitään. Vaan kaiketi elämä jossain vaiheessa helpottaa? Ainakin jaksan edelleen toivoa, että näin tulee tapahtumaan.