Selasin kalenterini sivuja huolestuneena. Jokaisen päivän sarakkeessa oli kuulakärkikynällä kiireisesti sutaistuja merkintöjä. Myös lasten omissa sarakkeissa oli värikoodattuja muistutuksia kellonaikoineen.

”Milloin me pidämme Miss Mirumin synttärit?” Huikkasin miehelle toiseen huoneeseen, jossa hän leikki kahden nuorimman kanssa.

”Ennen tai jälkeen!” Mr. Scot huusi takaisin.

Kääntelin sivuja edes takaisin.

”Edellisenä viikonloppuna on serkun synttärit ja sun ammunta harjoitukset, jälkeisenä viikonloppuna on Miss Aprilin tarhakaverin synttärit, Mr. Berlinin jumppa, Miss Mirumin uimakoulu ja lupasimme lähteä mun siskon kanssa – ”

”Ai niin, ai niin! No ööö… Tiistaina?”

”Ei kukaan tule tiistaina ja silloin on Miss Wiennan kitaratunti!”

Raavin päätäni kuin jokin elokuvahahmo. Kalenteri oli jo kuukautta etukäteen aivan täynnä. Pelaamme tätä nykyään aikataulutus tetristä, jossa yritämme survoa erimittaisia tuntilaatikoita kunkin päivän lokeroon – ongelma vain on, että palikoita on enemmän kuin päivissä tilaa. Nytkin jotain oli otettava pois, jotta syntymäpäivät saatiin mahtumaan. Hetken aikaa olin tyytyväinen, ettei meidän tarvinnut uhrata kuin yksi vauvauinnin tunti ja yksi taistelulaji tunti, jotta saimme synttärit sunnuntaille. Tilasin kakun saman tien luotto leipuriltamme ja lähetin virtuaaliset kutsut vieraille, minkä jälkeen ajattelin iloisesti, että kaikki on hienosti hoidossa.

Vasta kun juhlapäivä alkoi lähestyä tajusin, että kalenteriin ei oltu jätetty yhtään palikkaa valmisteluille. Tajusin tämän istuessani kotimme kaaoksen keskellä, vauva sylissä, tarhaikäinen sälässäni kiipeilemässä, kun isä ja isommat tytöt olivat tallilla ratsastus hommissa. Kukahan siivoaisi koko kämpyysimme juhlakuntoon? Töiden, harrastusten ja velvollisuuksien jälkeen minulla ei yksinkertaisesti ollut tarpeeksi aikaa, ei vapaita käsiä. Ainoa ratkaisu oli kutsua paikalle lisää käsiä. Tuntui lähes porvarilliselta palkata joku siivoamaan omaa kotiasi! Olen joutunut turvautumaan tähän apuun nyt jo useamman kerran sen jälkeen, kun neljäs lapsukaisemme syntyi. Oikeastaan idea kylläkin syttyi jo viime vuonna, kun mursin jalkani ja olin kyvytön hoitamaan kotia. Sen yhden kerran, kun joku muu laittaa kaiken puts plank, sitä tajuaa, että hitto miten helppoa siisteys voikaan olla!

Jos vain on rahaa, siis. Ja sitä meillä ei kyllä puissa kasva. Muuten Mr. Scot palkkaisi erään ystävämme vakituiseksi siivoajaksemme hetkeäkään epäröimättä. Tällä hetkellä turvaudumme häneen ”suuressa hädässä” tai niin minä tätä itselleni perustelen. Ketään ei kuitenkaan voi kutsua kotiisi siivoamaan ilman, että siivoat ensin itse. Tiedätte mitä tarkoitan. Tavarat pitää laittaa edes suunnilleen paikoilleen, koska ei kukaan ulkopuolinen voi tietää minne pöydillä lojuvat laskut kuuluvat, mitkä olohuoneen lattian leluista ovat kenenkin lapsen ja mihin lastenhuoneen laatikkoon mikäkin pitäisi viedä, mitkä lastenvaatteet ovat kokoa liian pieniä ja mihin pahvilaatikkoon ne säilötään ja niin edespäin. Piti siis pyytää myös mummi paikalle, auttamaan järjestelyissä.

Miss Wienna ja Miss April osoittautuivat hurmaaviksi pikku apulaisiksi, kun saivat järjestellä jaetun huoneensa kaaosta isoäidin kanssa ja jaksoivat vielä avittaa veljen huoneen raivaamisessakin. Sen sijaan Mr. Berlin oli kuten tavanomaiset kolmevuotiaat, ja kulki sotkemassa sitä mukaan, kun muut siivosivat, ja minä tulin epätoivoisena perässä (samoin myös Miss Mirum, mutta hän auttoi enemmänkin veljeään kuin minua). Jonkin ihmeen kaupalla saimme yhden perjantai-illan aikana asunnon siihen kuntoon, että ystävämme pystyi lauantaina imuroimaan kaikki huoneet sekä pesemään lattiat, portaat ja kuuraamaan vessat sillä aikaa, kun me olimme siskonpoikani juhlissa ja talo tyhjillään. Juhlapäivän aamuna isäntä hoiti sitten lapset (ja yhdessä heidän kanssaan haki kakun sekä ilmapallot että kaupasta tarjottavat), kun minä ensin siivosin keittiön, sitten sotkin sen leipomalla suolaista ja makeaa piirakkaa, paistelin pasteijoita ja siivosin taas uudestaan.

Kamala duuni järjestää juhlat! Tuntuu myöskin jokseenkin järjettömältä nähdä niin paljon vaivaa, kun synttärisankari ei itse tule muistamaan yksvee bileistään yhtään mitään. Ehkä yksivuotisjuhlat ovatkin enemmän vanhempia varten? Juhlitaan sitä, että selvittiin vauvavuodesta ja päästiin yli ”imeväiskuolleisuus” riskeistä. Ja kun lapsi sitten on isompi voimme näyttää hänelle kuvia synttäreistä ”katso, tuossa kaivat nenää ja tuossa aloit parkumaan mummon sylissä”! No jos nyt ollaan ihan tosissaan, niin minusta syntymäpäivien viettäminen on hieno tapa, jolla osoitetaan kiitollisuutta elämän ihmeestä, arvostetaan yksilöä ja toivotaan hänelle monen monta vuotta lisää elämää. Vaikka juhlien järjestäminen on ehkä raskasta, niin en kadu pätkääkään, että osoitan niillä lapsilleni joka vuosi rakkauttani sekä sitä suunnatonta kiitollisuutta, jota tunnen heidän olemassaolostaan.

Ilahduin myös siitä, että tälläkin kertaa ihanat sukulaiset ja ystävät jaksoivat tulla paikalle viettämään tyttäremme juhlaa kanssamme. Pieni olohuoneemme oli taasen tupaten täynnä ihmisiä, joista kaikista välitän niin kovasti! Harmi vain, että synttärijuhlissa en pääse oikein koskaan keskustelemaan kenenkään kanssa! Aina kun aloitin keskustelun jonkun kanssa, niin joko Miss April ja Mr. Berlin tappelivat keskenään, tai sitten jompikumpi huusi täyttä kurkkua, kun joku vieraista leikki heidän lelullaan, tai jokin muu hoidettava asia ilmestyi minun tehtäväkseni. 5-3-vuotiaista oli enemmän vaivaa kuin päivänsankarista, mutta Miss Mirum onkin vähän poikkeuksellinen yksivuotias. Hän ei vierastanut ketään, viihtyi sylissä jos toisessa, leikki tyytyväisenä itsekseen vieraiden jaloissa ja ei ollut ollenkaan sellainen takiainen, kuin esimerkiksi Miss April saman ikäisenä.

(Blogi jatkuu kuvien jälkeen.)

Neitimme oli puettu siniruusuiseen mekkoon, jonka kävin saalistamassa outletista. En oikein tiedä vielä, mikä lapsen oma lempiväri on tai mistä hän pitää, joten valitsin jotain, mikä sopi hiusten- ja silmienväriin. Kakun tilauskin oli haastavaa, kun Miss Mirumilla ei ole lempi lelua tai muuta, mistä voisin ottaa inspiraatiota. Niinpä kakun teemaksi muodostui kevät. Maaliskuu pitäisi olla jo alkukevättä, vaikkei sitä ehkä uskoisi, kun katselee lumikinoksia ulkona. Tyttäremme on luonteeltaan yhtä säteilevän valoisa kuin kevätaurinko, joten sillä nyt kuitenkin mentiin. Ja saipa äiti myös huomata, että tuli kiehtoo tätä pientä oikein erityisesti, neiti nimittäin yritti napata kiinni sen ainokaisen kynttilänsä liekistä.

Hän olisikin onnistunut siinä, jos en olisi puhaltanut liekkiä sammuksiin refleksinomaisesti samalla sekunnilla kuin pieni käsi puristui nyrkkiin, ja nyt onnekkaasti tyhjän ilman ympärille. Yritimme yhdessä puhaltaa kynttilän uudestaan, mutta Miss Mirum hyökkäsi ihan samalla tavalla kohti tulta ja totesimme, että ehkä harjoitellaan tätä jossain toisessa yhteydessä. Neiti nykäisi sitten kynttilän käteensä ja suuttui kun ei saanut syödä sitä, vaan äiti ilkiö vei ryöstösaaliin suusta. Saimme sitten ensimmäiset krokotiilin kyyneleetkin synttäripäivälle (vaan emme onneksi palovammaa). Kohta kuitenkin maisteltiin porkkanakakkua jo paremmilla mielin ja vieraatkin pääsivät vihdoin apajille. Miss Mirum katseli hyörinää ja pyörinää yhtä kiinnostuneena kuin aina, eikä malttanut keskittyä ruokailuun, vaan tahtoi takaisin lattialle.

(Blogi jatkuu kuvien jälkeen.)

Ei siis ihme, että väsymys iski parin tunnin kuluttua juhlien alusta, jolloin neiti tarrautui äidin lahkeeseen ja huusi non-stop, kunnes sai maitoa. Maitokoomassa jäätiin sitten äidin syliin pötköttämään eikä Miss Mirum suostunut enää olemaan missään muualla kuin sylissä, tutti suussa, pää hartiaa vasten nuokkuen. Vieraat ottivat kiinni hienovaraisesta vinkistä ja lähtivätkin sitten kaikki melkein yksissä tuumin kotiin. Talo tyhjeni melkein yhtä nopeasti kuin se oli täyttynyt ja yhtäkkiä huomasimme istuvamme keskenämme, kuuden hengen perheenä, ruokapöydän ääressä, kaikki aivan uupuneina juhlista. Isä hoiti lasten iltapalan sillä aikaa, kun minä keräilin serveettejä, mukeja, lautasia ja kuppeja sieltä täältä ja siivosin – kolmannen kerran saman päivän aikana – keittiön. Ehkä yleinen uuvahtaminen oli osittain selitettävissä silläkin, että olimme tosiaan vasta edellispäivänä olleet lasten serkun juhlissa ja kahdet bileet peräkkäin taisivat viedä mehut joka iikasta.

Synttärisankari nukahti sillä aikaa, kun isommat sisarukset olivat kylvyssä, puoli tuntia ennen normaalia nukkuma-aikaa. Eikä isompiakaan lapsia tarvinnut kauheasti komentaa, että he suostuivat kömpimään sänkyihinsä. Meillä vanhemmilla oli paljon enemmän vaikeuksia nukahtaa, kävimme vieläkin ihan ylikierroksilla aktiivisen päivän jälkeen. Kuiskutellen pimeässä makuuhuoneessa kävimme hiljaa läpi tulevan viikon aikataulun, kuten meillä sunnuntaisin oli tapana. Lista kaikesta mitä pitäisi hoitaa oli taas käsivarren mittainen. Kysyin mieheltä pitäisikö meidän oikeasti yrittää karsia menoja vähän ja vain ”olla” välillä. Mutta emme kumpikaan keksineet mistä päästä alkaa vähentämään kalenterin täytettä.

Kaiketi näitä ei turhaan kutsuta ruuhkavuosiksi. Enkä yhtään ihmettele, että moni parisuhde on todella kovilla sen ajan, kun lapset ovat ihan pieniä. Meidän ainoa pelastuksemme on varmaan se, että olemme tehneet vanhemmuudesta sen meidän ”yhteisen jutun”. Kun lapset ovat molemmilla se ykkösprioriteetti niin asiat sujuvat vähemmän kivuliaasti. Me myös muistamme kuulostella toisiltamme esimerkiksi tällaisten juhlien jälkeen, että ”miten jaksat” ja ”miten sinun mielestäsi sujui”, mikä antaa molemmille mahdollisuuden purkaa fiiliksiään rankkojen rupeamien jälkeen.

”Nyt kun ei enää oleta, että asiat menevät tietyllä tavalla, tästä on tullut helpompaa.” Mr. Scot totesi juhlista.

Ja niinhän se tosiaan on! Yksi tärkeimpiä opetuksia lasten kanssa elämisestä on ollut se, että ei kannata olettaa, että asiat menevät kuten sinä haluaisit ja olet suunnitellut. Asiat eivät koskaan mene niin. Lasten kanssa tulee aina jotain muuttujia. Joku kiukkuaa, joku heittää ruoat päälleen ja vaatteet pitää vaihtaa lennossa, tulee riitoja, itkua ja huutoa. Niin kauan, kun ei odota, että lapset käyttäytyvät nätisti ja kiltisti ja tekevät juuri niin kuin sanotaan, niin niin kauan ei tule karvaita pettymyksiä! On paljon helpompi olla vanhempi, jos voi ilahtua hyvästä käytöksestä kuin harmitella sitä, miten ei nyt mennyt niin kuin piti. ”Menee miten menee” on nykyään meidän motto. Ja mitä paremmin olemme valmistautuneet, sitä parempi lopputulos silti kuitenkin yleensä on.

Näin Miss Mirumin yksi veen kunniaksi laitan tähän loppuun vielä useampia kuia matkan varrelta. On aina hauska kerrata vähän taaksepäin ja jakaa joitain suloisimpia hetkiä lapsen kanssaan. Synttäripäivästä jäi paljon hyviä muistoja, kuten se miten valoisa, avoin ja peloton tyttäremme oli. Aika samanlainen hän tosin oli jo ihka ensimmäisissä juhlissaan, ristiäisissä. Miss Mirum hurmasi kaikki nauramalla papille, kun hänet kastettiin. Papilla ei pitänyt pokka, kun neitimme rupesi kikattamaan hänelle siunauksen aikana. Pään kasteleminen oli vallan hupaisaa neitimme mielestä ja kaikki juhlavieraatkin hykertelivät huvittuneena vauvan reaktiosta. Eikö sitä yleensä itketä ristiäisissä? Ei tämä lapsi, hän nauroi ja hymyili ja simmahti sitten tyytyväisenä syliin.

(Blogi jatkuu kuvien jälkeen.)

Miss Mirumin ensimmäinen kesä oli lämmin ja pääsimme tekemään hänen kanssaan paljon kaikenlaista! Suurimpia suosikkeja oli kotipihalle kasattu uima-allas. Pergolan alla terassilla oli mukava pulikoida kesähelteissä, varsinkin kun laitoimme pikkuista varten vain vähän vettä altaaseen, jottei sinne voinut upota. Miss Mirum ei tosin aluksi oikein tiennyt oliko tämä vesi nyt hänen juttunsa vai ei ja suhtautui sangen epäileväisesti ja varautuneesti uintihetkiin. Kesäiset lillumiset kuitenkin valmistelivat häntä niin hyvin, että kun syksyllä aloitimme vauvauinnin tyttömme sopeutui isoon altaaseen heti ja liikkuu vedessä kerta kerralta luonnollisemmin.

(Blogi jatkuu kuvien jälkeen.)

Ehkä kuopuksestamme on tullut niin avomielinen kaikkeen tekemiseen ja menemiseen osittain sen takia, että roudasimme häntä alusta asti mukana joka paikkaan. Olimmepa sitten Linnanmäellä riehumassa tai piknikillä Håkansbölen kartanolla, niin vauva kulki mukana matkassa. Vaunuissa tai kantorepussa, Miss Mirum viihtyi mukana, olipa reissumuoto mikä tahansa. Mökille mennessä pidempi automatkakin taittui suht kivuttomasti, selvisimme yhdellä ekstra pysähdyksellä joka kerta. Eikä ole väliä ollaanko oltu Sipoonkorvessa, Kuusijärvellä vai Slåtmossenin suojelualueella, kunhan saa olla mukana niin tämä neiti on tyytyväinen.

(Blogi jatkuu kuvien jälkeen.)

Vielä syksylläkin olimme paljon ulkona, missä nuori neitimme viihtyykin hyvin. Keinuminen oli aluksi kovin jännää, samoin liukumäessä laskeminen, mutta kumpikaan ei varsinaisesti pelottanut Miss Mirumia, toisin kuin vanhempia lapsiamme, joista kaikilla on ollut paljon enemmän opettelemista leikkipuiston laitteisiin. Kuten sanottu, tämä tyttö on peloton. Talvesta hän ei tosin ole erityisemmin välittänyt. Ehkä se johtuu siitä, että kun vaatteita on niin paljon päällä niin ei pysty liikkumaan, ja kädetkin ovat piilossa paksuissa rukkasissa, niin mistään ei saa kiinni. Voi vain nököttää paikallaan ja katsella kun muut menevät ja tekevät.

(Blogi jatkuu kuvien jälkeen.)

Ensimmäinen joulu sujui vähän eri tavalla kuin olimme suunnitelleet, koko perheemme kun sairastui norovirukseen eikä Miss Mirumkaan välttynyt vatsataudilta. Vasta joulupyhien loppupuolella olimme siinä kunnossa, että pääsimme vähän sukuloimaan. Kävimme myös traditionaalisella hautausmaa visiitillä ensimmäisen kerran pikkuneidin kanssa. Kuten kaikessa, näissäkin uusissa jutuissa kuopus oli mukana kuin vanha tekijä. Hän valittaa vain ani harvoin, ja silloinkin syy on nälässä, väsymyksessä tai vaipassa. Miss Mirum on helpoiten mukana kuskattava lapsi, jonka olen koskaan tavannut!

(Blogi jatkuu kuvien jälkeen.)

Ei kai siis pitäisi olla mikään yllätys, että hän ei älähtänyt edes siitä, että äiti meni töihin joulun jälkeen ja isä jäi kotiin tyttösen kanssa. Miss Mirum ja Mr. Scot viettivät seitsemän viikkoa yhdessä kotoilemalla ennen kuopuksen tarha uran alkua. Sittenkin kun tämä muutos tuli eteen, emmekä edes saaneet tarhapaikkaa sisarten kanssa samasta päiväkodista, vaan joudumme roudaamaan hänet eri hoitopaikkaan, niin se ei nuorimmaista ole vaivannut. Toivoin niin kovasti, että isommat sisaret olisivat Miss Mirumin tukena tarhan aloituksessa, mutta meille vain leviteltiin käsiä, että täynnä mikä täynnä, ja lapsi tungettiin vahaa 10 minuutin ajomatkan päässä olevaan tuplasti isompaan päiväkotiin. Vaan miten reagoi pienokaisemme? No ei mitenkään. Hän jää hyvillä mielin tarhaan, eikä ole moksiskaan muutoksesta.

(Blogi jatkuu kuvien jälkeen.)

Miten voikin olla, että jokainen lapsi on niin erilainen, omanlainen? Vaikka tekee ihan ”samoista jauhoista” kuten äidilläni on tapana sanoa. Ihanaa, että näin on! Tämä neljäs lapsi on tehnyt meidän perheestämme jotenkin kokonaisen. Erityisesti veljelleen uusi tulokkaamme on tehnyt hyvää. Mr. Berlin ei ole koskaan ollut mikään hoivaaja, mutta nyt pikkusiskon kanssa hänestä on pikkuhiljaa puhjennut esiin huolehtivainen isoveli. Aluksi näin ei suinkaan ollut, vaan veli ei huomioinut uutta tulokasta olleenkaan, ohittaen hänet olan kohautuksella. Mutta mitä enemmän Miss Mirum on kehittynyt, mitä enemmän hän on alkanut kommunikoimaan ja ottamaan yhteyttä muihin lapsiimme, sitä enemmän velikin on häneen rakastunut. Ja tällä hetkellä nuorimmainen on Mr. Berliinin lempi perheenjäsen, jota viihdytetään, jonka kanssa leikitään ja jolle osoitetaan hellyyttä.

Mikä onnenkantamoinen se olikaan, että tämä pieni tyttö saapui maailmaan!

Voi hyvänen aika, minne kokonainen vuosi on kadonnut?! Viime elokuussa ajattelin, että pidän ”pienen tauon” tästä blogista, vähän kuin äitiysloman. Oli omia terveysongelmia, vauva, joka ei nukkunut, pojan terveysongelmat ja kädet aivan liian täynnä. Simsalabim hypätään tähän päivään. Tämän viikon sunnuntaina vietämme Isabelin ensimmäisiä synttärijuhlia! Hän on vuoden ikäinen alle viikon päästä! Enkä minä ole kirjoittanut blogia yli puoleen vuoteen. Haha, hupsista…

Päädyin tähän koneen äärelle tänään, kun sormeni syyhysivät kirjoittamaan jotain, mutta inspiraatio ei vain millään kohdentunut kumpaankaan kahdesta käsikirjoituksesta, joita olen rustaillut, eikä kumpaankaan novelleista, joita olen kirjoittanut. Miksi niin monta päällekkäistä projektia? Koska sellainen kirjoittaja minä vain olen. Aivoni harhailevat ideasta ja maailmasta toiseen. Pääkoppani pursuaa tarinoita, jotka vaativat ulospääsyä ja aina kun tulee joku kuoppa matkassa yhden tekstin kanssa huomaan loikkaavani toiseen, sen sijaan, että työskentelisin ongelman yli. Välillä onnistun pakottamaan itseni rakentamaan sen sillan yli kuohuvan veden, mutta useammin löydän itseni uuden, kiiltävän, helpon kirjoituksen parista.

Viime vuonna lähetin yhden novelleistani (jonka jopa sain kirjoitettua valmiiksi) kustantamoihin ja jokainen niistä ilmoitti, että ei kiitos. Tämän jälkeen päätin vaihtaa kirjoituskieleksi englannin. Fantasia tai scifi eivät ole genrejä, joita on helppo saada myytyä suomalaisille kustantajille, joten aion nyt yrittää kansainvälisille markkinoille. No sen päätöksen myötä jouduin kohtaamaan faktan siitä, että ulkomailla tarvitaan agentti. Ei se sinänsä haittaa, toivon saavani kirjallisuus agentin, joka kauppaisi niin novellejani kuin käsikirjoituksiani. Muistatte varmaan, että yhden käsikirjoituksenkin ja tv-sarja pilotin pistin tuotantoyhtiöille tarjoukseen viime vuonna eikä sitäkään kukaan ottanut.

Kamalan lannistavaa! Mutta siitä huolimatta olen jatkanut kirjoittamista aina kun pystyn. Se vain on yksinkertaisesti se ainoa asia tässä elämässä mitä minä HALUAN tehdä. Niinpä aloin siis etsimään agenttia ja lähetin englanninkielisen käsikirjoituksen, jota olen itseasiassa kirjoittanut viimeiset kohta 3 vuotta (kaiken muun lomassa) suomalaisille että pohjoismaisille agentuureille. Neljästä ulkomaalaisesta odottelen vielä vastausta, suomalaiset lafkat kirjoitukseni jo torppasivat – paitsi yksi, hetkellisesti. Pääsin muutaman kerran tapaamiseen erään agentin kanssa, joka alkuinnostuksen jälkeen ilmoitti ”kiitos, ei kiitos”. Niin lähellä! Että harmittaa!

Kirjoittajan uran luominen on jotain aivan kammottavan vaikeaa. Se, että tulee jatkuvasti torjutuksi, riipaisee todella syvältä. Nytkin sain hyvää palautetta ja kehuja, mutta silti ovi vedettiin naaman edestä kiinni. Olen taas aloituspisteessä ja sehän se vasta masentaakin, kun tuntuu, ettei tästä ikinä tule mitään! Parikymmentä vuotta olen haaveillut siitä päivästä, että joku jossain vihdoin tunnistaa kirjoittajan taitoni, rakastaa tarinoitani ja ottaa minut siivelleen. Oh well, on tässä puolet elämästä vielä edessä (sormet ristissä). Ja koska en vastoinkäymisistä huolimatta näköjään osaa lopettaa kirjoittamista niin ei auta muu kuin jatkaa yrittämistä.

(blogi jatkuu kuvan jälkeen)

Palasin äitiyslomalta tasaisen tappavaan toimistotyöhön siksi aikaa, että Mr. Scot oli isyyslomalla. Taloutemme ei olisi pysynyt pystyssä pelkällä kelan maksamalla vanhempainrahalla, joten minä en voinut ottaa hyppyä tuntemattomaan ja ryhtyä hakemaan media-alalta ominaisempaa duunia. En ennen kuin nyt! Miss Mirum nimittäin aloitti tarhassa pari viikkoa sitten ja isukki palasi töihin, joten nyt kun meillä molemmilla normi palkka pyörii ja lapset ovat päivähoidossa voin ryhtyä suuntaamaan katseeni ura asioihin. Mutta minun uraani kiinnostavampi asia (varsinkin kun edellä mainittu ei juuri nyt etene mihinkään suuntaan) on teidän mielestänne varmasti tuo nuorimmaisemme.

Miss Mirumin vauvavuosi oli rankka. Sitä toki osasimme odottaa, hän kun on jo neljäs lapsi kuitenkin, joten mikään tässä ei enää tule yllätyksenä. Vähän elättelin toiveita, että pikkusisko olisi sattunut olemaan samanlainen kuin Miss April, ainoa ”helppo” vauva, joka meille on siunaantunut. Vaan ei. Ensin imettäminen epäonnistui, neiti totaali kieltäytyi rinnasta, ja mitkään imetystukiohjeet eivät toimineet. Kahden kuukauden imetystaival oli pelkkää taistelua ja päättyi karvaaseen tappioon, joka sai minut potemaan todellista ”paska mutsi” syndroomaa. Kuvittelin, että kyllä minä tämän osaan, olinhan imettänyt edellisiä lapsia sen 4-6kk per muksu. Ei näköjään. Onneksi se pulloruokittu lapsikin ihan hyvän alun elämälleen saa, ja asia on ollut pakko vain hyväksyä.

Uniongelmat ovat osoittautuneet kaikkein haastavimmaksi osaksi taivaltamme. Ensin herättiin 3 tunnin välein joka yö, sitten 2 tunnin välein, tunnin välein ja sitten tuli pätkä, kun Miss Mirun heräsi 20 minuutin välein koko helvetin yön läpensä. Se oli kyllä jo sellaista kidutusta, että tuli elävästi mieleen Miss Wiennan vauvavuosi, jolloin aloin kärsimään insomniasta, synnytyksenjälkeisestä masennuksesta ja koko elämä veti sellaista alamäkeä, että oksat pois. Haimme apua neuvolasta ja yritimme unikoulua, mutta koska syksy, niin kaikki lapset olivat vuorotellen kipeänä, eikä unikoulua voi toteuttaa kipeänä. Jokainen sairastuminen tarkoitti myös, että kaikki edistys mitä oli ollut, katosi ja pudottiin aloituspisteeseen.

Epäilin, että Miss Mirumin uniongelmat voisivat johtua raudanpuutteesta (koska hän kärsii motorisesta levottomuudesta, levottomista jaloista ja yöheräilyille ei ollut mitään selkeää syytä), ja neuvola suostuikin verikokeisiin, mutta koska neidin hemoglobiini oli sallitun rajoissa niin matalahkoa ferritiiniä ei alettu hoitamaan (kyseessä ei siis ole anemia, vaan korkeintaan lievä raudanpuutos). Seuraavaksi tulivat ensimmäiset hampaat ja niiden aiheuttamien kipujen takia yövalvominen ja noh, uniongelmat sen kuin jatkuvat ja jatkuvat. Tälläkään hetkellä ei ole yhtään yötä, jolloin ei tarvitsisi herätä Miss Mirumin itkuun. Joskus harvoin se on vain herätys on kahdesti yössä, yleensä se on sen 6-8 kertaa. Nyt kun olemme Mr. Scotin kanssa molemmat töissä tämä syö meidän jaksamistamme aikamoisesti.

(Blogi jatkuu kuvan jälkeen.)

Aluksi Miss Mirum nukkui kehdossa ja yöllä heräillessä siirtyi jossain vaiheessa aina perhepetiin minun ja miehen väliin. En oikein enää muista missä välissä meidän viereemme siirtyminen alkoi vähentyä, mutta teimme sitä tietoisesti, sillä minä olen herkkä nukkuja ja pikkuneiti taas kauhea pyörijä (levottomuus edelleen kielisi siitä raudanpuutteesta). Hän myös tuppasi repimään isää parrasta ja rintakarvoista, minua hiuksista, ja potki sekä huitoi meitä molempia. Eipä siinä siis kauheasti vanhemmat saaneet unta, joten oli vain järkevämpää pitää lasta omassa sängyssä. Pinnasängyssä hän nukkuukin nykyään meidän kanssamme samassa huoneessa, viereen hänet otan vasta aamulla, jos neiti herää ennen kello viittä, kuten hän usein tekeekin, ja sitten viimeiset puoli tuntia hän nukkuu sylissäni.

Kohta alkaisi olla se hetki, kun meidän pitäisi siirtää Miss Mirum pois huoneestamme, mutta koska rivitaloasunnossamme on liian vähän huoneita, että kaikki saisivat omansa, niin siirto olisi sitten veljen kanssa samaan huoneeseen. Enkä minä vielä henno siirtää pikkusiskoa Mr. Berlinin kanssa samaan, kun sittenhän hän pitää myös poikaa hereillä kaiket yöt! Veljen nukkuminen on muutenkin alkanut mennä paremmaksi vasta kolmen ikävuoden jälkeen (aivan kuten Miss Wiennalla) ja nyt kun Mr. Berlin vihdoin nukkuu kokonaisia öitä (ainakin 80%) en millään haluaisi rikkoa hänen unirytmiään vauvan kitinöillä. Sitä paitsi pojan terveyshuolet eivät ole minnekään kadonneet.

Mr. Berlin tarvitsee unta toipuakseen jatkuvista nenäverenvuodoistaan. Hänelle on syksyn ja talven aikana tehty jo kaksi operaatiota nukutuksessa. Ensimmäisessä, suunnitellussa tähystyksessä yritettiin selvittää, onko lapsella jotain rakenteellisia vikoja, kasvaimia tai muuta vastaavaa, mikä selittäisi jatkuvat verenvuodot. Mitään sellaista ei löytynyt ja kaikki vuotokohdat nenäonteloissa poltettiin kiinni. No verenvuodot eivät siitä huolimatta ole loppuneet ja soitimme jo kertaalleen ambulanssinkin, kun verta eräs iltapäivä valui tuntitolkulla eikä mikään sitä tyrehdyttänyt. Mr. Berlin operoitiin päivystyksellisesti (aikamoisen vääntämisen jälkeen), jotta saatiin taas poltettua suonet kiinni. Ensi viikolla meillä on nenä-, korva-, nieluklinikan ylilääkärin kanssa tapaaminen, jossa selvitetään mitä ihmettä tälle voisi tehdä.

Joten, rautalääkityksestä ja verenvuotolääkityksestä huolimatta Mr. Berlin kärsii edelleen anemian ja raudanpuutteen oireista. Hän tarvitsee lepoa, eikä pikkusiskoa voi vain lykätä hänen kanssaan samaan huoneeseen. Poika parka sai myös enterorokon todella pahana loppusyksystä ja hirveät rakot jalkoihin ja käsiin, jotka sitten repeilivät ja puhkeilivat, sitä seurasi norovirus jouluna ja seuraavana streptokokki. Lisäksi anemia aiheuttaa hänelle atooppisen ihottuman, mikä saa sormenpäät halkeilemaan ja haavautumaan, sen lisäksi, että tulee varsinainen ihottuma pitkin jalkoja ja käsiä. Meillä on kaiken maailman rasvat ja voiteet käytössä, nenäsumutteiden, ilmankosteuttajien sun muun lisäksi. Puheterapia jatkuu myös edelleen, sillä pitkäaikainen raudanpuute jarruttaa kehitystä silläkin saralla, tosin nyt kun lääkitys on olemassa, tässä osuudessa on sentään otettu suuria harppauksia eteenpäin!

(Blogi jatkuu kuvan jälkeen.)

Omat terveysongelmani ovat kulkeneet näiden lasten tuomien ongelmien rinnalla. Se hormonikierukka, joka minulle asetettiin, poistui omia aikojaan kohdusta. Vatsasta otettiin röntgenitkin, kun etsittiin, että minne helvettiin se hävisi. Minähän siis jatkoin veren valumista puoli vuotta synnytyksestä. Puoli vuotta. Yhtään liioittelematta. Verta joka päivä. Hoh hoijaa. Mitään vikaa ei kyllä löydy yhtään enempää kuin sitä kierukkaakaan. (Jahka kohtuni söi sen? Vaiko sylkäisi vain ulos?) Minut laitettiin kohdunpoiston jonoon, kun eivät lääkärit enää keksi mikä juttu tässä on, mutta ottamalla kohtu pois se ei enää vuoda (näin he siis järkeilivät). Ehkä kohtu siitä sitten säikähti ja vihdoin lopetti jatkuvan valumisen. Huraa! Elimistöni on palannut takaisin ”normi tilaan”.

No, eihän tämä ihan niin helppoa ole, kuukautiset kun tulevat edelleen, ja hurmaavasti 24-25. päivän välein, ja kestävät sen reilu viikon, niin verenvuodosta ei olla päästy eroon kokonaan. Rauta-arvot ovat missä lie pohjalla, mutta se ei lääkäreitä kiinnosta, kas kun minulle ilmoitettiin, että rautainfuusiota en saa (öö, siis vaikka olen menossa leikkaukseen ja minulla on suuri vuotoriski?) ja pakko olisi nyt syödä rautaa suun kautta, vaikka vatsani ei siedä sitä ollenkaan. HUSsin yleinen linja on, että infuusio on vain raskaana oleville, piste. Lääkäri myöskin ilmoitti, että minun pitää laihtua vähintään 10 kiloa ennen leikkausta (noin 5kk aikana). Olisi varmaan helpompi urheilla ja keskittyä laihduttamiseen, jos A. ei kärsisi raudanpuutteen aiheuttamasta väsymyksestä, hengästymisestä ja huimauksesta B. ei olisi kotona vauvaa, joka pitää hereillä kaikki yöt. Mutta näihin ongelmiin ei saa mitään apua, joten oh well.

Huvittavinta oli käydä ravintoterapeutilla hakemassa laihdutus vinkkejä ja hän sanoi minun syövän liian vähän. Syö lisää! Ihan tavallista ruokaa! Siinäpä se mahtava anti ravintoterapeutilta. Terveyskeskuslääkäri määräsi minulle sitten osempic diabetes lääkettä, sitä samaa mikä on nyt kaikkialla uutisissa jenkkien laihdutuslääkkeenä. Ainoa vaan, että lääkkeelle on niin kova kysyntä tämän boomin takia, että olen ollut yli 2kk apteekin jonossa enkä vieläkään ole saanut ko ruiskua (ensi viikolla pitäisi tulla, kerron teille sitten millaista sen ottaminen on). Palasin kyllä takaisin vanhan taistelulaji harrastukseni pariin jo syksyllä, toiveenani kasvattaa kuntoani ja saada jotain irtautumista arjesta, että pääkoppa pysyisi kasassa. Treeneihin pääsen kerran viikossa (niitä olisi kolmesti viikossa) kun ihana isäni hoitaa kaikki muksut parin tunnin ajan. Käymme treeneissä yhdessä Mr. Scotin kanssa, eli hoidamme samalla parisuhdetta (ei, emme mätki toisiamme tainnoksiin), muuten sille ei juuri ole aikaa.

(Blogi jatkuu kuvan jälkeen.)

Mutta takaisin Miss Mirumiin! Hänestähän minun piti teille kertoilla, kun puoli vuotta olette olleet pimennossa. Aluksi pelkäsin, että vauvamme on kauhean vaisu ja hiljainen. Pikkutyttö oli alkuun sellainen tarkkaileva ja tasainen, ei ollenkaan samaa riehakasta ja itsepäistä kastia, kuin muu perhe. Olin tästä hyvin, hyvin huolissani, koska oletin lapsukaisen jäävän kaikkien jalkoihin hiljaisena hissukkana. Noh, neiti täytti puoli vuotta ja löysi yhtäkkiä äänensä. Tänä päivänä Miss Mirum on kaikkein äänekkäin perheenjäsenemme. Hän suorastaan karjuu. Eikä hän ujostele tippaakaan! Lyhyen vierastus pätkän jälkeen kuopuksestamme on kuoriutunut peloton neitokainen, joka menee minne vaan ja ilmaisee tahtonsa sellaisella vimmalla ja päättäväisyydellä, että olisin voinut luulla jonkun yhden yön aikana vaihtaneen vauvani toiseen, jossei hän näyttäisi edelleen täsmälleen samalta.

Hän ei myöskään nirsoile ruoan kanssa vaan on kuin tipun poikanen, joka odottaa suu auki, että sapuskaa tänne ja nyt. Jos hänellä olisi supervoima se olisi syöminen. Ihan sama onko vauvan ruokaa vai äidin lautaselta tai koirankarvoja lattialta taikka jopa kiviä päiväkodin kuramatolta – KAIKKEA voi syödä. Miss Mirum ehtikin kasvaa aika pullukaksi, kun ei lähtenyt liikkeelle aluksi millään, köllötteli vain selällään tai istui sylissä tyytyväisenä. Neuvolassa ahdisteltiin jatkuvasti fysioterapeutilla käymisestä, mutta kieltäydyimme siitä kerta toisensa jälkeen Mr. Scotin kanssa. Jos mitään opimme Mr. Berlinistä, niin sen, että kyllä se lapsi sitten itse lähtee liikkeelle, kun sen aika on. Uskomattoman paljon painetta neuvola kyllä laittaa vanhemmille, jos lapsi ei kehity täsmälleen kuten oppikirjassa on sanottu.

Toki Miss Mirum lähti liikkeelle myöhään, eikä hän vieläkään konttaa kunnolla, vaan vetää itseään käsillä eteenpäin estehyppääjä asennossa. Sellaista peppukiitoa tavallaan, mutta hirmuista vauhtia pingotaan eteenpäin tälläkin tyylillä. Seisominen ilman tukea ei tule vielä, koska neiti jatkuvasti varvastaa. Polvillaan tukea vasten ollaan sitten ihan mallikkaasti. Hienomotoriikka on myös hyvin kehittynyt, sillä pienimmätkin asiat saadaan näppärästi otteeseen, kuten äidin yksittäinen hius noukitaan hartialta ja sitten nykäistään. Kovaan ääneen myös raivotaan, jos jokin asia ei mene kuten haluttu, ja tämä lapsi osaa kyllä osoittaa mielipiteensä mitä moninaisimmin ääntein ja äänenpainoin, vaikkei vielä oikeita sanoja puhukaan. Hän saattaa myös suuttua meille vanhemmille tai sisaruksilleen, jos emme ymmärrä mitä hän halusi tapahtuvan ja antaa kaikkien kuulla kunniansa (nalkuttamisen jalo taito on jo nyt hallussa).

Erikoisinta on, että Miss Mirumista välittyy jotenkin super älykäs mielikuva. Hän on äärimmäisen tarkkaavainen ja hoksaa heti, miten jokin asia toimii, vaikkei esimerkiksi motoriikka riittäisi sitä käyttämään. Olen kuullut nyt jo useammasta suusta ihmettelyä, että ”onpa jotenkin todella älykäs vauva”. On vaikea osoittaa sormella mikä se on, mikä antaa sen fiiliksen, että tämä lapsi on terävä päästään, ja aluksi ajattelinkin vain katsovani häntä vaaleanpunaisten lasien läpi, mutta kun muut ihmiset itse tulevat sanomaan minulle tätä samaa. Mr. Scot pyörittelee vähän väliä päätään lapsellemme, mutisten, että ”ihan kuin hän tajuaisi mitä tarkoitan” tilanteissa, joissa alle vuoden vanhan vauvan ei tosiaan pitäisi vielä mitään tajuta. Noh, aika näyttää onko Miss Mirum niin viisas kuin meistä tuntuu.

Tyytyväinen hän ainakin on. Aivan hämmästyttävän tyytyväinen, iloinen ja leppoisa. Hän leikkii paljon itsekseen, keksii omia juttuja ja viihdyttää itseään mielellään. Sen lisäksi hän kuitenkin osaa myös todella hienosti olla interaktiivinen sisarustensa kanssa, nauraa katketakseen heidän temppuiluilleen ja selvästi nauttii seurasta. Tarhassa hän myös ottaa kontaktia hoitajiin ja muihin lapsiin eleillä ja äänteillä, osallistuu ja on läsnä. Miss Mirumilla on selkeä läheisyyden tarve ja hän kikattelee ilahtuneena aina kun saa suukottelua, kiipeää syliin, jos tarvitsee huomiota ja kiehnää päällään kuin kissa, mikäli tarvitsee hellyyttä. Kun joku tulee kotiin hän nostaa aina kädet kohti tulijaa ja huutelee jotain tervehdykseksi, monesti myös kiskoo itsensä tulijan luokse ja sitten jalkojen juuressa nostaa taas kädet pystyyn (notice me senpai!).

(Blogi jatkuu kuvan jälkeen.)

Pyytäessäkin Miss Mirum ymmärtää, että hänen halutaan tulevan luokse ja hän hilaakin itsensä kutsusta minne vain, luottavaisesti ja iloisesti hymyillen, kun saapuu perille. Suurimman osan ajasta hän on tuollainen suloinen, hurmaava neitokainen, joka on valmis aikalailla mihin vain. Kun muu perhe on lähdössä jonnekin tai alkaa tekemään jotain niin ”mukana” on Miss Mirumin motto. Poikkeuksena se, kun yrität saada hänet tekemään jotain, mitä hän ei halua tehdä (jos sellainen päätös on jostain syystä muodostunut). Tai hyvänen aika, pidät häntä väkisin paikoillaan! Ei, ei, kukaan ei väkisin laita tätä tyttöä tekemään yhtään mitään! Yhteystyöhalu loppuu kuin seinään, jos pidät käsistä kiinni ja syvältä sisältä nousee sellainen raivopää peto, että siinä on vanhemmilla pitelemistä. Lääkärireissulla korvien putsaus oli hikinen operaatio, kun neiti 11kk pisti vastaan kaikella tahdonvoimalla. Jopa lääkäri oli sangen otettu.

Eli ihan sukuunsa tulee tämäkin lapsi! Ei niin, että meidän sakissa mikään seinäruusu pärjäisikään. Oppiko hän vain talon tavoille? Vai onko tämä verenperintöä? Vaikea sanoa. Joka tapauksessa neidin kiinalainen horoskooppi ”tiikeri” osuu kuin nenä päähän. Niin ja länsimaalaisten horoskoopissa hän on oinas, että voisi senkin sanoa aika päteväksi (vai oletko koskaan saanut yhtään oinasta tekemään jotain, mitä he eivät halua?). Kaikkein suloisimmillaan Miss Mirum on hurmaavin lapsi, jonka ikinä olet tavannut, ja tuittupäisimmillään hän on raivoisin vauvaikäinen, jonka voit kuvitella. Ihanasti tässä on kohta vuoden aikana saanut tutustua uuden perheenjäsenemme luonteeseen. Tosin tiedän kyllä, että tästä meno vielä toisen vuoden aikana muuttuu ja sen ihan oikean ihmisen, keneksi Miss Mirum kasvaa, oppii tuntemaan vasta muutaman vuoden päästä.

Ehkä siitä kolmevuotiaasta eteenpäin lapset pysyvät luonteeltaan samanlaisina aina kouluikään asti, ennen kuin tulee seuraava muutos. Alakouluikäinen on sitten taas oma aikakautensa, ennen kuin teini-ikä iskee. Vielä ei siis pysty kovin selkeästi sanomaan kuka on tämä pieni ihminen, jota olen vuoden kasvattanut. Se kuitenkin on vanhemmuuden parhaimpia puolia, oppia tuntemaan omat lapsensa, seurata heidän kasvuaan, sitä miten he puhkeavat kukkaan, kehittyvät omiksi itsekseen. Ensimmäinen vuosi on monelta osalta vain suurta kärsimystä vanhemmalle, jos nyt ihan rehellisiä ollaan. Palkinto uurastuksesta tulee sitten pikkuhiljaa myöhemmin. Odotankin suurenna innolla tulevia vuosia Miss Mirumin kanssa!