Moottoritien yllä leijui sakea sumu kuten vain tähän aikaan vuodesta märkänä ja kylmänä aamuna saattoi. Sukelsin mustalla autolla tiheään harmauteen, tietämättä lainkaan mitä parhaillaan ohittamani rekan edessä mahtoi odottaa. Puiden ääriviivoja ilmestyi ja katosi tien varrella, mutta sumu söi sisäänsä kaiken. Reitti oli tuttu, joten tiesin jossain tuolla näkymättömissä olevan peltoa, metsää, ostoskeskuksen ja asuintaloja. Niitä oli kuitenkin mahdoton nähdä sakean sumun läpi ja huomasin epäileväni, olivatko nuo asiat enää lainkaan olemassa.

Olin ilmeisesti varsin filosofisella tuulella, sillä ajatukseni harhailivat siihen, miten tällainen sumussa ajaminen oli itse asiassa erinomainen metafora elämälle itselleen. Me kuljemme eteenpäin hurjaa vauhtia kohti määränpäätä, joka on meiltä täysin pimennossa. Näemme tulevaisuuttamme eteenpäin muutaman kymmenen metriä moottoritiellä, mutta loput on sumuverhon takana. Mitä odottaa vasemmalla? Entä oikealla? Ehdimmekö nähdä liittymä kyltin ajoissa voidaksemme kääntyä? Juokseeko jostain hirvi tielle ja pysäyttää matkamme lopullisesti? Kuljemme sokkona eteenpäin elämän moottoritietä, emmekä juuri pysähtele tutkimaan maisemaa tai selvittämään sumun kätkemiä mysteereitä.

On mahdoton tietää mitä edessä odottaa, kun kaikki on sumun kätkemää. Olisinko ikinä uskonut, viisi vuotta sitten, kun epätoivoisesti miehen kanssa yritimme saada lasta ja kävimme läpi raskaita hedelmöityshoitoja, että tulisi sekin päivä, kun olen luomusti vahinkoraskaana ja Mr. Scotille tehdään sterilisaatio? Ei, en usko, että olisin. En olisi nähnyt harmaan verhon läpi tätä tienhaaraa tai uskonut, että kääntyisin sille. Mutta epäuskosta huolimatta löysin itseni istumasta klinikan käytävällä, epämukavalla tuolilla, odottamassa, kun miehelleni tehtiin vasektomia.

Vasektomia on helppo ja yksinkertainen (lääkärin sanoja, ei minun) päiväoperaatio, jossa menee puolisen tuntia. Mukana pitää olla saattaja, jonka tehtävä on vahtia mahdollisia komplikaatioita, itse operaatioon minua ei päästetty (yritin kyllä tietämättömänä kävellä muina miehinä sisään, mutta lääkäri torppasi aikeeni). Niinpä istua nökötin sillä harmaalla käytävällä hermostuneena ja odotin. Minun olisi pitänyt olla aika rauhallisin mielin, sillä vasektomiaan ei pääse tuosta noin vaan, eli aikaa minulla oli ollut sopeutua ajatukseen.

Vuosi sitten, kun Mr. Scot alkoi puhua sterilisaatiosta en ollut lainkaan innostunut moisesta ideasta. Meillä oli vielä ajatuksissa hankkia ”iltatähti” ja vaikka meillä on alkioita pakkasessa kolme kappaletta en pitänyt ajatuksesta, että ne jäisivät ainoiksi vaihtoehdoiksemme. Entä jos tarvitsisimme vielä siittiöitä?

”Oletko muka todella valmis uusiin hedelmöityshoitoihin? Munasolujen keräykseen?”

”En.” Huomasin vastaavani välittömästi.

Minulle on tehty kaksi keräystä ja jälkimmäinen oli niin helvetin kivulias (ja aiheutti hyperstimulaatio oireyhtymän), että olin jo vannonut, että ei enää ikinä.

”No miksi sitten epäröidä? Emmehän me luomustikaan saa lapsia.”

Nyt tietysti vähän naurattaa Mr. Scotin sanat. Yhden prosentin todennäköisyydellä olen nyt raskauden puolessa välissä. 20 viikkoa takana ja 20 viikkoa edessä. Tätä mieheni ei osannut ennakoida käydessään ensimmäisellä lääkärillä pyytämässä lähetettä vasektomiaan. Vasta kahdeksan kuukautta myöhemmin hän sai lausunnon seuraavalta lääkäriltä ja sitä myöten luvan sterilisaatioon. Saadakseen päättää omasta hedelmällisyydestään miehen täytyy olla yli 30-vuotta vanha tai hänellä on oltava kolme lasta. Mr. Scot täyttää tänä vuonna 35 ja hänellä on kaksi omaa lasta, yksi tulossa, ja lisäksi hänellä on minun kauttani esikoiseni Miss Wienna. Mutta lain mukaan pelkkä ikä tosiaan olisi riittänyt.

Sterilisaation suorittanut lääkäri oli kuitenkin äärimmäisen hyvillään, että Mr. Scotilla oli kolmas pulla uunissa ja vielä ne kolme alkiotakin pakkasessa. Ilmeisesti ei nimittäin ole mitenkään tavatonta ruveta katumaan päätöstään vuosia myöhemmin. Kun kolmekymppisenä tekee sterin saattaakin nelikymppisenä haluta lisää lapsia. Olin hyvin huolissani tästä ja mietin, että entä jos me joku päivä Mr. Scotin kanssa eroaisimme? Ehkä hän haluaisi perustaa perheen jonkun muun kanssa vielä toistamiseen ja siihenhän ei meidän yhteisiä alkioita voisi (lain mukaan) käyttää. Ainoa, jonka kanssa hän voisi enää koskaan saada lapsia, olin minä.

Mies kuitenkin nauroi, ettei hänellä ollut mitään halua lisääntyä kenenkään muun kanssa, eikä suostunut kuuntelemaan mutinoitani siitä, että ”juuri nyt” hän ei halunnut perhettä muiden kanssa. Onhan toki lääketieteellisesti mahdollista purkaa sterilisaatio, mutta kaiken sen perusteella, mitä olen nyt asiasta lukenut, lopputulos ei suinkaan ole varma ja hedelmällisyyden palautumista ei voida taata. Vasektomiassa kuitenkin leikattiin kolme senttiä pois miehen molemmista siemenjohtimista, eli siinä on aika paljon takaisin kurottavaa. Ei tosin ole täysin mahdotonta, etteivätkö putket kasvaisi takaisin itsekin, sitäkin on tapahtunut, vaikka ilmeisesti äärimmäisen harvoin.

Henkilökohtaisesti olen stressannut sitä, miten sterilisaatio vaikuttaa henkisesti. Eihän toimenpidettä toki minulle tehty, mutta aviomieheni henkinen tasapaino ja hyvinvointi on luonnollisesti huolenaiheeni. Olin yllättynyt, kun tutkimusnäytön mukaan vasektomia näyttäisi lisäävän seksuaalista halukkuutta ja aktiivisuutta, sen sijaan, että se poistaisi sitä. Pitkäaikaisia haittavaikutuksia on myös havaittu hyvin vähän, suurin osa on pääosin tyytyväisiä lopputulokseen. Eikä minulla sitä paitsi ole paljoa sanottavaa asiaan, Mr. Scot päättää itse omasta kehostaan ja jos hän haluaa operaation, se on hänen päätöksensä.

Toki tässäkin, kuten kaikissa muissakin operaatioissa, on aina komplikaatioiden riski. Siksi minä istuin siellä käytävällä hermoilemassa. Olin myös lukenut lehdestä tapauksista, joissa vasektomia on aiheuttanut kroonista kipua, mikä lisäsi rauhattomuuttani. Hassusti osasin ensimmäisen kerran edes jollain tapaa samaistua miehen asemaan, kun hän odottaa sektion valmisteluita ja joutuu sivusta katselemaan puolisonsa kärsimystä. Tosin, ei näitä kahta leikkausta voi juurikaan toisiinsa verrata, sektio kun on keskisuuri operaatio ja vasektomia pieni päiväkeikka. Mr. Scottia ei kärrätty sairaalasängyssä ulos salista ja pidetty kolmea päivää osastolla toipumassa. Ei, hän käveli omin jaloin ihan pirtsakan näköisenä operaatiohuoneesta lepäämöön, jossa hän pääsi istumaan suurelle, ruskealle nojatuolille ja hoitaja toi hänelle kupin kahvia.

Tässä vaiheessa minä tietysti jo nieleskelin kyyneleitä. Olen äärimmäisen huono tukihenkilö, sillä itken todella herkästi. Itken kun jännittää, kun olen huojentunut, itken sympatiasta ja stressistä, yksinkertaisesti olen oikea itkupilli! Se, että olen raskaana ei myöskään auttanut tilannetta. Menin kädet vapisten ripustamaan takkini naulaan ja vedin useamman kerran henkeä ennen kuin pystyin hymyillen kääntymään miehen puoleen.

”No? Kerro kaikki. Mikä on olo?” Sain sanotuksi ilman itkua.

Näin Mr. Scotin silmistä, että rauhallisesta ja tyynestä ulkokuoresta huolimatta hän oli selkeästi kokenut jotain stressaavaa ja epämukavaa, mutta muuten hän vaikutti olevan kunnossa.

Kaikkein epämukavinta vasektomiassa oli puudutuspiikki. Lääkäri oli verrannut tunnetta hammaslääkärin puudutuspiikkiin, mutta Mr. Scotin mukaan se oli paljon pahempaa. Hän oli saanut selkänsä jumiin nykäistyään itsensä kaarelle, kun lääkäri piikitti pallehin ensimmäisen kerran. Hammasta purren ja paikallaan kiemurrellen hän oli kuulemma selvinnyt kaikista kolmesta pistosta, joista jälkimmäinen olikin sitten jo ollut aika kivuton, kiitos edellisten puudutusaineen nopean vaikutuksen. Mitään Mr. Scot ei ollut nähnyt, mutta lääkäri oli koko ajan selostanut mitä teki. Hoitaja oli tietysti pessyt paikat ihan perusteellisesti ennen aloitusta, samaan aikaan kun lääkäri oli pitänyt yllä smalltalkkia, mutta sen jälkeen lääkäri oli hoitanut käytännössä kaiken.

Olimme yhdessä miettineet pitkän listan kysyttävää operaatiosta ja sen jälkeisestä ajasta, minkä Mr. Scot oli käynyt läpi lääkärin kanssa, mutta sen lisäksi saimme vielä monta sivua ohjeita, joissa selitettiin yksityiskohtaisesti monet meitä mietityttäneistä aiheista. Tikit olivat itsestään sulavat eli niitä ei onneksi tarvitsisi käydä missään repimässä pois. Suihkuun pääsisi jo seuraavana päivänä, mutta kaikki suurempi rasitus oli kiellettyä viikon, saunominen ja uiminen kaksi. Tietenkään seksiäkään ei voisi harrastaa tuona aikana, mutta se mikä yllätti oli, että miehen hedelmällisyys säilyisi kolme kuukautta operaatiosta. Meillä se nyt ei tietysti ollut ongelma, sillä minä olin jo raskaana, mutta mielestäni se on aika pitkä aika silti.

Kolmen kuukauden jälkeen vasektomia prosessiin kuuluu näytteen jättäminen klinikalle, eli Mr. Scotin täytyy käydä heittämässä tavarat purkkiin, jotta voidaan varmistua siitä, että sterilisaatio on tehonnut. Vaikea toki kuvitella, että lopputulos olisi muutakaan, kun siemenjohtimista on leikelty senttejä pois ja päät poltettu kiinni. Operaatio kuulosti aika ilkeältä, varsinkin kun se tehtiin vain paikallispuudutuksessa, ilman mitään rauhoittavia lääkkeitä. Ei niin, että olisin pelännyt Mr. Scotin saavan mitään paniikkikohtausta, hän kun ei piikkejä pelkää eikä kipua. Silti, ajatus siitä, että joku leikkelee sukupuolielimiäsi, on mielestäni todella ahdistava. Siksi en koskaan lähtisi vaatimaan tai edes ehdottelemaan kenellekään sterilisaatiota, tällaisessa operaatiossa kuitenkin otetaan aina paloja sinusta pois.

Mutta ei minulla sinänsä sitä vastaankaan ole mitään. Antavathan ihmiset leikellä itseään muutenkin. Sitä otetaan rasvaa, nahkaa, luomia, kaikenlaista pois eikä niiden perään jäädä haikailemaan. Jokaisella on myös oikeus päättää, miten haluaa lisääntyä (taikka olla lisääntymättä) ja vaikka aina ei pysty itse päättämään siitä lasten saamisesta, niin ainakin meillä on valta päättää siitä saamatta olemisesta. Ymmärrän sitä paitsi hyvin Mr. Scotin huolen siitä, että hänen siittiöissään voi olla jotain vikaa, jolloin syntyvässä lapsessakin olisi silloin vikaa. Odotammekin varsin malttamattomina ensi viikon rakenneultraa, jolloin saamme taas lisätietoa siitä, onko tämä kantamani yllätyslapsi terve vai ei. Eikä sellaista stressiä ja pelkoa kyllä haluaisi kenellekään. Jokainen vanhempi kuitenkin lähtökohtaisesti toivoo lapselleen tervettä elämää.

Olipa tuleva lapsemme terve tai ei niin ensimmäiseksi ja ainoaksi yllätyslapseksemme hän jää, sillä Mr. Scotin sterilisaatio on nyt tehty ja sitä tosiaan ei ihan tuosta vain pysty perumaan. Jäimme nyt stressaamaan lähinnä niitä jälkiseuraamuksia, joita lähes kaikille tulee operaatiosta. Kivespussien turvotusta, mustelmia ja arkuutta, lievää haavakipua ja mahdollista verenvuotoa. Puoli tuntia odottelimme tunnon palautumista ja ennen kuin Mr. Scot sai lähteä kotiin, hänen piti käydä vessassa pissalla ja vasta jos se ei tuottaisi vaikeuksia saisimme poistua. Ehdin jo huolestua, kun mies palasi vessasta päätään puistellen.

”Mitä?” Kysyin hädissäni.

”Onpa outoa kusta, kun muna on ihan tunnoton.” Mr. Scot vastasi.

Yritin olla nauramatta ja nyökyttelin päätäni sympaattisena.

Välillä minun on vaikea ymmärtää mieheni ajatuksenjuoksua. Ennen operaatiota olimme odotelleet hermostuneina käytävällä ja harhauttaakseen ajatuksiaan Mr. Scot oli tehnyt töitä. Henkilökohtaisesti en ikinä olisi vastannut puhelimeen, jos olisin itse ollut odottamassa sterilisaatio operaatioon, mutta miehen puhelin piippasi tuon tuosta ja hän vastasi puheluihin muina miehinä. Kun kello oli minuutin yli varatun ajan ja Mr. Scot silti nosti puhelimen korvalleen, ärähdin hänelle jo vähän, koska lääkäri olisi saattanut tulla kutsumaan hetkenä minä hyvänsä. Tällä kertaa puhelimen päässä oli selvästi joku kaveri.

”Moi.”

”No tässä istun muna kädessä.”

Huomasin pyöräyttäväni silmiäni.

”Kohta leikataan. Kerron sitten monta senttiä ottivat pois.”

”Kahdeksantoista? Kaksikymmentä? Ei kyllä kai ne pari senttiä jättää, eikä koko kalua pätkäise.”

Huomasin nostaneeni käden kasvoilleni myötähäpeän myötä. Heittää nyt tuollaista läppää juuri ennen vasektomiaa. Mies ja hänen kaverinsa röhöttivät naurusta, mutta minulla korvat punottivat ja vilkuilin, etteihän lähellä ollut muita kuuntelemassa. En ole koskaan ymmärtänyt miesten tapaa heittää kaikkein vakavimmatkin asiat vitsiksi. Kai se auttaa heitä selviämään niistä?

”Sinulla ei tosiaan ole mitään suodatinta!” Murahdin Mr. Scotille, kun hän lopetti puhelun.

”Mitä?” Mies kysyi hölmistyneenä.

Ihan yhtä humoristisella tuulella mies ei ollut enää operaation jälkeen, vaikka ei se kuulemma ollut mikään paha rasti ollut. Lääkäri oli tietysti määrännyt särkylääkettä sitä hetkeä varten, kun puudutus häviäisi, mutta emme poikenneet apteekkiin, sillä samaa burana/panadolia löytyi kotoakin. Menimme lounaalle ennen kuin suuntasimme kotiin ja Mr. Scot alkoi jo aika lailla irvistellä siinä syödessämme. Lähdimmekin vikkelään ajamaan, kun minäkin tajusin, että nyt taitaa tehdä vähän kipeää. Koko ensimmäinen ilta oli sen verran kivulias, että en uskonut miehen pystyvän seuraavana päivänä lähtemään töihin ollenkaan, sen verran kitinää ja kiemurtelua oli havaittavissa. Onneksi makaaminen sattui vähemmän kuin istuminen, joten nukkumaan mies sentään pystyi.

Aamulla Mr. Scot oli kokenut ihmeparantumisen ja loikkasi ylös sängystä vetreänä ja virkeänä. Eikä mies tietenkään ottanut kuuleviin korviinsakaan, että olisi jäänyt kotiin. Hän ehkä hieman yliarvioi toipumisensa, ja illalla paikat kipeytyivät taas, mutta eivät ensimmäisen päivän tasolle. Ja samalla tavalla ovat menneet seuraavatkin päivät. Aamulla ei tunnu missään, illalla pitää maata sohvalla ketarat ojossa, kun ei ole malttanut päivällä ottaa rauhallisesti. Perus työnarkomaani, joka ei osaa pysyä hommista poissa edes silloin, kun siihen olisi pätevä syy. Mutta nuo iltakipuilutkin ovat vähentyneet vauhdilla ja nyt mies unohtaa jo ottaa särkylääkkeensä (joita pitää lääkärin mukaan syödä kuurina, sattui tai ei). Eli ehkä vasektomia sitten kuitenkin oli yhtä helppo ja vaivaton operaatio, kuin kaikki lupailivat?

Koin kunnon déjà-vu elämyksen, kun kävelin Espoon sairaalan neljännen kerroksen synnytysosaston aulaan. Kaksi vuotta sitten olin odottanut täsmälleen samassa paikassa ennen sektiota. Tosin nyt en ollut sektioon tulossa, se tapahtuisi toivottavasti viikolla 10 ensi vuonna, eli vasta viiden kuukauden päästä. Hassu ajatella, että en ole vielä edes raskauden puolessavälissä ja kävelin korollisissa nahkasaappaissa ja reisimittaisessa mustassa hameessa synnytysosaston odotusaulaan. Viiden kuukauden päästä, kun maha olisi valtava, en enää kopistelisi koroissa ja hamosessa ilmoittautumispisteeseen, vaan vaappuisin paikalle kuin uupunut pingviini.

”Huomenta! Olenhan oikeassa paikassa? Olen tulossa rautainfuusioon kello 8:30.”

Kaksi kätilöä vilkaisi minuun kulmiensa alta, ja sitten nuorempi alkoi opastaa vanhempaa siinä, miten rautainfuusioon saapunut potilas merkitään tietokantaan. Yritin olla ottamatta nokkiini siitä, etteivät edes tervehdystä viitsineet sanoa, pyysivät vain kohta työntämään molemmat ranteet korkeiden muovipleksien raosta (jollaisia on koronan takia nykyään kaikissa tiskeissä), jotta pääsivät rengastamaan minut kuin pyydystetyn linnun.

”Voit istua aulaan odottamaan, kätilö hakee sinut siitä.” Vanhempi nainen tokaisi ja nytkäytti päätään kohti turkooseja nojatuoleja, joiden selkänojat olivat hullunkurisen suuret.

Hymyilin naisille ystävällisesti ja istuin yhdelle sohvista, jonka selkänoja oli hiukan pystympi kuin kammottavien nojatuolien. Muistin, että Mr. Scot oli joutunut kiskomaan minut ylös yhdestä noista Liisa Ihmemaassa istuimista, silloin kaksi vuotta sitten, sillä tuolin kulma oli aivan liian takakenossa viimeisillään raskaana olevan naisen päästä siitä ylös omin avuin. Kauaa en kuitenkaan joutunut odottelemaan, vaikka olinkin saamieni ohjeiden mukaisesti 15 minuuttia etuajassa, sillä reipas ja ystävällinen kätilö huuteli kohta nimeäni selkäni takaa.

Tämä kätilö johdatti minut mutkittelevaa käytävää pitkin syvemmälle osaston syövereihin ja yllätyksekseni pysähdyimme käytävän päähän, sen sijaan, että olisimme menneet johonkin huoneeseen. Käytävällä oli kolme siirrettävää väliseinää, ehkä metrin leveää. Ensimmäisen takana istui jo potilas – näin hänestä vain jalat – sekä hänen miehensä, joka piteli vaimon kättä. Minut istutettiin toiseen välikköön, jossa oli samanlainen pyörivä nahkanojatuoli kuin laboratorioissa, eli sellainen, joissa yleensä istutaan, kun joku ottaa sinusta verikokeita. Yritin ottaa mukavan asennon sillä aikaa, kun kätilö hyöri ympärilläni puhua pulputtaen.

”Olen juuri sekoittanut sinulle tämän rautainfuusion.” Nainen sanoi osoittaen ruskeaa litkua.

”Tiputamme sen hiljakseltaan, ensin vähän hitaammin ja sitten voimme lisätä, jos ei tule mitään oireita. Harvemmin tulee.”

Seuraavaksi kätilö ripusti myös tipan metalliseen telineeseen.

”Fuusion jälkeen huuhtelemme vielä suonen. Sitten pääsetkin lähtemään. Aikaa menee noin tunti.”

”Selvä.”

Kätilö otti esiin kanyylin ja kiristyssiteen, mikä sai vihdoin pienet perhoset lepattelemaan vatsassani. En pelkää piikkejä, mutta minulla ei ole mitään hyvää sanottavaa kanyyleistä. Jostain syystä niitä ei ikinä saada laitettua käteeni kivuttomasti.

Kätilö tutki kämmenselkääni ja mutisi mietteliäänä. Ihon naputtelusta ja käden kääntelystä huolimatta nainen ei ollut tyytyväinen vaan hymisi ja mumisi lisää. Kiristyssiteen asentamisen jälkeenkään hän ei tuntunut näkevän suonia kunnolla. Mihin olen kyllä siis tottunut, sillä kämmenselkäni ovat aivan sileät, suonet eivät paljaalla silmällä näy läpi lainkaan, ja sama tilanne on silloinkin, kun olen laihassa kunnossa, mutta toki näin pullukkana lisänä on vielä ”pehmennys kerros”. Kätilö päätti kuitenkin yrittää ja käski minun pumpata kättä nyrkkiin ja auki, jotta suonet pullistuisivat.

Tein työtä käskettyä sillä aikaa, kun kätilö haki hanskat, desinfioi kätensä ja avasi kanyyli paketin. Irvistin tahtomattanikin, kun näin kanyylin yli viisisenttisen neulan. Kätilö hieroi oikean käteni kämmenselkää kulmat kurtussa, puisteli vähän päätään ja ilmoitti sitten, että pistää nyt. Ai hemmetti, että se sattui. Selkäni kääntyi kaarelle ja haukoin henkeä, yrittäen hillitä reaktiotani, sillä tiesin tämän kestävän vain hetken.

”No ei, ei nyt ei – ei mennyt edes sinne päin!” Kätilö kuitenkin murahti ja muljutteli piikkiä ihoni alla, etsien suonta.

Teki mieleni huitaista naista, mutta purin vain hampaitani vastakkain ja käänsin päätäni pois. Onneksi kätilö kuitenkin luovutti, veti kanyylin pois ja painoi paperia haavalle.

”Ei onnistu. Eikä mitään järkeä lähteä kiduttamaan sinua yrittämällä monta kertaa uudestaan. Soitan ihan suosiolla anestesialääkärin pistämään tämän.”

Tunsin päästäväni ilman purkautumaan keuhkoistani, vaikken ollut edes tajunnut pidättäneeni hengitystäni. Kämmenselkään jäi inhottavasti pistelevä kipukohta, jonka kätilö teippasi piiloon. Nainen kiirehti soittamaan anestesialääkärille, joka lupasi tulla heti, ja olikin paikalla ennen kuin kätilö ehti pestä kätensä ja hakea uuden kanyylin pyörillä rullattavalle pöydälle. Samalla minä yritin varautua henkisesti uuteen kidutukseen ja muistuttelin itseäni siitä, että pistäminen oli vain pieni paha verrattuna siihen hyötyyn, mitä infuusiosta olisi.

Anestesialääkäri oli eläkeikää lähentelevä, pitkä, rusinan ryppyinen ja laiha nainen, jolla oli tomera meininki. Hän nappasi satulatuolin sermin takaa ja rullasi sillä eteeni käytävän poikki, esitellen samalla itsensä. Sen tehtyään hän alkoikin heti sättimään kätilöä.

”Siis ei! Miksi sinä kämmenselkään rautainfuusion laitat? Ei, ei, se laitetaan isoon suoneen! Eihän tuossa ole mitään järkeä! Kyynärtaipeeseen se laitetaan!”

Kätilö yritti jotain sopertaa takaisin, mutta ane oli jo kääntänyt minuun huomionsa.

”Anna käsi tänne.” Hän komensi kipakasti ja ojensin epäröimättä vasemman käteni.

Anestesialääkäri rullasi hihani ylös ja tutkaili kyynärtaivetta.

”Siinä on ainakin tähän mennessä ollut luotettava suoni.” Kerroin auliisti, sillä vasurista kaikki verikokeet aina otettiin eikä sen kanssa ikinä ollut mitään ongelmia (toisin kuin oikean käden kanssa, jossa tuli lähes poikkeuksetta hutilyöntejä).

”Jaa. Eivät nämä suonet kyllä kunnolla näy täälläkään.” Ane vastasi tiukkana.

Hymyilin hermostuneena.

”No, kanyylien kanssa on aina vähän ongelmia.” Myönsin jännittyneenä.

Anestesialääkäri vain nyökkäsi, köytti käteni kiristyssiteeseen ja otti uuden kanyylin. Odotin tuntevani taas kipua, kun ane työnsi kookkaan piikin ihooni, mutten tuntenut mitään. Yritin vetää henkeä rauhallisesti ja huomaamatta, helpottuneena, sillä aikaa kun anestesialääkäri muljutteli piikkiä suoneen, edelleen ihan kivuttomasti, ja murahti sitten nyökäten.

”On se siellä, mutta on luikerteleva suoni. Tämä ei välttämättä toimi ja joudumme etsimään toisen ison suonen, mutta kokeillaan.”

Kätilö, joka oli häilynyt anen takana odottamassa komentoja, kiirehti välittömästi laittamaan tippaletkun nestepussiin ja ojensi toisen pään anestesialääkärille, kunhan kirkas neste oli valunut päähän asti. Sillä aikaa ane teippasi kanyylin (puheistaan huolimatta) paikalleen. Kun tippaletku oli kiinni, katsoimme kaikki odottavaisina ylös nestepussia kohti, minka annostelijan kätilö käänsi päälle. Neste ei valunut. Anestesialääkäri tarttui kanyyliin ja väänsi sitä aavistuksen takakenoon. Tippa alkoi valua. Ane päästi kanyylista irti ja tippa pysähtyi.

”Joudut laittamaan tähän vedon. Jossei kanyyli ole juuri oikeassa kulmassa näin – ”

Taas ane käänsi kanyyliä ja tippa alkoi valua vauhdikkaasti.

”Niin mitään ei mene suoneen.” Anestesialääkäri päätti lauseensa ja irrotti kanyylistä otteen, jolloin tippakin pysähtyi.

Vaikka ane sanoi, että kätilön pitäisi tehdä veto hän kuitenkin teippasi kanyylin kenoon itse. Siitä huolimatta pelkästään se, että vaihdoin käden asentoa vähän sai tipan pysähtymään. Lopputuloksena minun oli sitten pidettävä kättä suoraksi ojennettuna (tai ehkä vähän yli) koko tunnin. Pois lähtiessään anestesialääkäri kyllä sanoi, että jos tipan kanssa olisi hankaluuksia hän voisi sen uudelleen laittaa, mutta en edes harkinnut sitä vaihtoehtoa, kun pienellä käden liikkeellä pystyin itse kontrolloimaan tiputusta. Enkä katunut päätöstä edes tunnin päätteeksi, vaikka käsi olikin jo kipeänä ojentamisesta.

Kunhan kanyylin toimivuus oli vahvistettu, vaihtoi kätilö kirkkaan nesteen siihen rautainfuusioon. Lähes kuparisen värinen litku alkoi valua letkua pitkin kohti kättäni ja odotin jännityksellä miltä se tuntuisi. Aivan pientä kihelmöintiä oli ehkä havaittavissa, ja sitä tunsin vahvempana silloin tällöin tiputuksen aikana, mutta aina jos tunne vähänkin vahvistui nostin vaivihkaa kättäni koukkuun ja tippa hidastui, jolloin tunne hälveni. Tällä tavalla mukavasti itse kontrolloin olotilaani ilman, että täytyi kätilöä vaivata. Alkuunsa kätilö hyrräsikin ympärilläni kovin, kyseli jatkuvasti tuntoja mahdollisten sivuoireiden varalta ja yritti vähän small talkiakin, mutta kun kävi selväksi, että otin homman rauhallisesti ja pläräsin tyytyväisenä kännykkääni, niin hän siirtyi aikaisemman potilaan luokse.

Siinä käytävällä istuskellessa oli vaikea olla kiinnittämättä huomiota muihin potilaisiin. Kätilö haki lääkärin tutkimaan minua ennen saapuneen naisen, jonka ajanvaraus oli jostain syystä kadonnut järjestelmästä ja ties kuinka pitkään pariskunta oli joutunut odottamaan, ennen kuin heidät ohjattiin yhteen tutkimushuoneista. Kuulin pariskunnan supisevan tulehtuneesta sektioarvesta ja minun ei olisi kai pitänyt yllättyä, kun sermin takaa löytyi myös ihan vastasyntynyt vauva kantokopassa (näin hänet vasta parin siirtyessä). Vauva oli nukkua tuhissut tyytyväisenä koko odotusajan.

Seuraavaksi käytävälle ohjattiin hyvin väsynyt ja hyvin viimeisillään raskaana oleva nainen, joka oli paikalla vauvan liikkumattomuuden vuoksi. Hänet laitettiin käyrille seurantaan (siinä käytävällä penkillä istuen? tosi mukavaa) ja kätilö lupaili lääkärin tarkistavan ultralla tilanteen, kunhan käyrät oli otettu. Kuulin lohduttavan sydämensykkeen jonkin aikaa sermin takaa ennen kuin kätilö käänsi laitteesta äänet pois. Minun rautainfuusioni oli jo tippunut loppuun ennen kuin naapurini pääsi jatkotutkimuksiin. Hassusti nuo ihmiskohtalot, joista pääsee näkemään pienen vilauksen, jäävät kuitenkin vahvasti mieleen kummittelemaan. Toivottavasti kaikki meni hyvin molemmilla naisilla.

Kun rautainfuusio oli kokonaan valunut huikkasin asiasta kätilölle hänen porhaltaessaan ohi kiireisen näköisenä. Nainen lupasi palata ihan kohta luokseni ja tulikin hetkessä takaisin vaihtamaan letkun suolaliuokseen.

”Seuraavaksi huuhdellaan.” Hän kertoi, mikä minusta kuulosti hullunkuriselta.

Tippa ei ollut montaa minuuttia paikallaan, kun kätilö oli jo tyytyväinen. Hän varmisti vielä moneen kertaan vointini ja haki verenpainemittarin, jonka mukaan paineeni olivat erinomaiset (ihmettelen vähän miksi kätilö oli niin kovin hämmästynyt tuloksesta) ja sitten olikin kanyylin irrotuksen aika. Se ei onneksi tuntunut juuri miltään ja painettuani pistohaavaa viitisen minuuttia tiukasti peukalon alla sain luvan lähteä.

”Kuukauden päästä sinun pitää käydä verikokeissa niin nähdään, miten fuusio on toiminut.”

”Tarvitseeko minun syödä rautalisää sinä aikana?”

”Ei tarvitse. Katsotaan nyt miten tämä on auttanut ja mietitään sitten jatkoa.”

”Ja jos rauta-arvot eivät ole nousseet kunnolla, tehdäänkö sitten uusi fuusio loppuraskaudesta?”

”Kyllä, mutta yleensä tämä kyllä toimii tosi hyvin.”

Kätilö oli hyvin vakuuttuneen näköinen, joten annoin asian olla, vaikka neuvolalääkäri olikin epäillyt minulla raudanimeytymisongelmaa. Kuukauden päästä sen sitten näkisi.

Oloni oli ehkä jopa hiukan euforinen, kun suunnistin sokkeloiset käytävät takaisin aulaan. Aulassa, joka oli aiemmin ollut tyhjä, oli nyt kolme pariskuntaa odottelemassa, kaikkien vaimot mahat pinkeinä palloina. Tunsin olevani aivan väärässä paikassa, kun pysähdyin pöydän kulmalle vetämään takin ja kaulahuivin päälleni. Minusta kun ei vielä päällepäin näe, että olen raskaana, kiitos olemassa olevien liikakilojen (tai lantion muodon), joihin pienesti pyöristynyt alavatsa katoaa huomaamatta. Tunsin pariskuntien katseet itsessäni ja olin oikeastaan aika tyytyväinen teipattuun kämmenselkääni, jonka pistämisen kätilö oli ryssinyt, sillä se oli ainoa näkyvä vihje siitä, että olin ollut sairaalassa hyvästä syystä.

Oloni oli huojentunut ja iloinen, kun ajoin 40minuutin matkan kotiin. Niin pitkään minusta on tuntunut, etten saa mitään apua huonovointisuuteeni ja väsymykseeni terveydenhuollosta, että kärsimykseni vaan sivuutetaan, että pelkästään se, että jotain on edes yritetty tehdä, teki minut onnelliseksi. Odotin muuttuvani silmänräpäyksessä takaisin energiseksi omaksi itsekseni, mutta eihän se ihan niin mennyt. Adrenaliinimyrsky laantui siihen mennessä, kun kaarsin kotipihaan parkkiin ja uupumus palasi sen tilalle. Olin matkalla pysähtynyt ostamaan lounasta ja välipalaa kaupasta (yksi kaupan asiakkaista oli katsonut teipattua kättäni kauhuissaan ja ottanut kiireesti etäisyyttä) ja syötyäni vähän päätin mennä hetkeksi lepäämään.

Heräsin kaksi tuntia myöhemmin siihen, että Miss Wienna tuli kotiin koulusta. Raahauduin alakertaan ja tyttö piti minulle seuraa, kun söin lounasta, puhua pulputtaen, kun minä nökötin nuutuneena pöydän toisella puolella. Ihmeparantumista ei ollut tapahtunut. Ensin ajattelin, ettei infuusiolla ollut kerrassaan mitään vaikutusta, mutta nyt kun katson taaksepäin, ja rautainfuusiosta on jo neljä päivää, tajuan, että itse asiassa asiat ovat vähän paremmin. Ensinnäkin, olen onnistunut tekemään ruokaa kaksi kertaa. Kuten viimeksi kerroin on ruoanlaitto ollut 100% Mr. Scotin vastuulla nyt neljä kuukautta. Ihan ajattelematta tein kuitenkin lounaan niin lauantaina kuin sunnuntaina ja voin vain vähän huonosti sen aikana.

Toiseksi, olen jaksanut leikkiä lasten kanssa. En koko ajan joka päivä, mutta sen sijaan, että makaisin sohvalla ja vähän vasemmalla kädellä osallistuisin pentujen touhuun, olen useampana päivänä nyt jaksanut heittäytyä fyysisesti ihan kunnolla mukaan tohinaan, ihan siis 45 minuuttia kerrallaan. Mies jopa väittää, että posliinin kalpeilla kasvoillani on nyt vähän punaa. Kysyin kipakasti, että mitä vikaa viimeaikaisessa vampyyri lookissani on? Mihin Mr. Scot vain nauroi, että eikö elävä ole parempi kuin kuollut. Pientä henkiinheräämistä on siis ilmassa, vaikka pahoinvointi on edelleen aika pahaa iltaisin, välillä jää ruokakin syömättä, vaikka lounaalla olisi uponnut kuinka hyvin.

Päivästä riippuen väsähdän edelleen illalla ennen lapsia ja sammun sänkyyn ennen heitä. Mutta valoa näkyy tunnelin päässä. Olisin tietysti toivonut, että rautainfuusio on ”quick fix”, mutta taisin odottaa vähän liikaa ja liian nopeasti. Ei raskaus ole kuitenkaan ”kadonnut” minnekään ja se tuo aina mukanaan omat epämukavuutensa ja ikävyytensä. Kaikki parannus entiseen on kuitenkin sydämellisesti tervetullutta ja voin vain toivoa, että tilanteen paraneminen jatkuu edelleenkin.