Hiihtoloma on nyt lusittu! Jos olet seurannut minua pidempään, tiedät, että kaaduin portaissa ja mursin jalkani kahdesta kohtaa marraskuun ensimmäisenä päivänä 2021. Siitä alkoi melkein kolmen kuukauden ”avuttomuus”, kun jalka kipsissä makasin pääasiassa sohvalla kykenemättä tekemään juuri mitään. Kipsin poistamisen jälkeenkin meni vielä kuukausi, ennen kuin jalka kuntoutui sellaiseksi kuin se on nyt. Jos jotain hopeareunusta tälle pilvelle on haettava, niin se on se, että rikoin itseni juuri oikeassa vaiheessa raskautta. Raskauspahoinvointi oli juuri hellittänyt, eli ei tarvinnut sauvojen ja kipsien kanssa yrittää ”juosta” vessanpöntölle oksentamaan monta kertaa päivässä ja sitten taas maha oli vielä niin pieni, että selkäkivut, liitoskivut ja supistukset eivät vielä vaivanneet.

Meni monta kuukautta, että en voinut nostaa ja kantaa lapsiani, en voinut ilman suuria vaikeuksia ja ponnisteluita tehdä edes ruokaa heille. Yksin kaupassa käynti ei onnistunut, en voinut ulkoiluttaa koiria enkä siivota kotia. Elämän perustoiminnot olivat yhtäkkiä suuria mörköjä, joita vastaan en pystynyt tappelemaan. Mr. Scot hoiti kaiken ja minä tunsin itseni hyödyttömäksi. Sittenkin, kun kipsi otettiin pois Uuden Vuoden alla ja aloin harjoitella kävelemistä ensin kahden sauvan voimin, sitten yhden, niin tuskastuin ja ahdistuin, kun toipuminen oli hidasta enkä heti pystynyt hyppäämään arjen rutiineihin kiinni. Vaan lopulta, ja vähän kuin huomaamatta, jalan kipu katosi, lihakset alkoivat taas toimia ja pari viikkoa sitten tajusin, että jalkani on palautunut täysin ennalleen.

Täysin ennalleen on tietysti liioittelua, sillä jalkapöydän reunimmainen luu hajosi viiteen osaan ja luutui mutkalle. Se ei koskaan tule olemaan yhtä vahva kuin ennen. Mutta en minä sitä huomaa! Varpaat liikkuvat kuten aikaisemminkin eikä pinnalla näy mitään poikkeavaa, joten olkoon jalkapöytä mutkalla ihan rauhassa kun ei kerta enää edes satu. Koipi toimii, olen sen jo tunkenut korkokenkiin ja korollisiin saappaisiinkin, eikä tunnu sen epämukavammalta kuin toinenkaan jalka. Siinä meni aikaa, mutta olen niin onnellinen ja kiitollinen, että liikuntakykyni palautui! Tai no, ainakin jalan osalta. Palautuminen tapahtui nimittäin juuri ennen, kuin raskausmaha otti vallan elämästäni.

Toipumiseni innoittamana päätin ottaa kaikki lapset kotiin hiihtolomalle kanssani. Miss Wienna olisi joka tapauksessa ollut kotona, koska koulut olivat kiinni, mutta Miss April ja Mr. Berlin olisivat voineet jatkaa tarhassa arkirutiiniaan. Olen kuitenkin kokenut kauheaa alemmuuskompleksia jätettyäni lapset lähes täysin isänsä hoidettavaksi ja halusin viettää heidän kanssaan laatuaikaa ennen kuin vauva syntyy ja ”hylkään” vanhemmat jälkeläiseni taas, kun vastasyntynyt varastaa kaiken huomioni. Silloin kuukautta ennen hiihtolomaa, kun asiasta piti päättää, eivät supistelut ja liitoskivut olleet kuitenkaan vielä niin pahoja. Viime viikolla tuli monta hetkeä, kun mietin, että olikohan tämä yhteisloma nyt lainkaan järkevä päätös.

Äitiyslomani alkoi virallisesti ystävänpäivänä ja en ole enää sairaslomalla. Teoriassa. Käytännössä loppuraskauden ongelmat eivät kuitenkaan minnekään ole hävinneet, vaikka nyt vain ”lomailen”. Olen vaappuva pingviini liikkuessani ison massuni kanssa, joka painaa lonkan hermoihin niin, että reidet puutuvat tunnottomiksi, jos seison liian pitkää (kuten ruokaa tehdessä hellan äärellä). Jos intoudun lähtemään lasten kanssa ulos leikkimään se provosoi koko illaksi supistuksia ja esimerkiksi nyt viikonloppuna jouduin sitten vetämään panadolia ja makaamaan sängyssä tuntikaupalla kivuista kärvistellen, toivoen, että synnytys ei nyt vaan käynnistyisi. Ja tämä siis vain siksi, että kävelin miehen ja lasten kanssa leikkipuistoon ja takaisin. Paluumatka oli kolme askelta ja seis, hengitystauko, ja taas kolme askelta ja seis.

(Blogi jatkuu kuvan jälkeen.)

Tähän mennessä supistukset ovat yöunien jälkeen onneksi aina helpottaneet. Uni on varma tapa saada kroppa rentoutumaan niin, että supistukset lakkaavat ja aamuisin pystynkin kävelemään portaat reippaasti ja vaivattomasti, hääräämään lasten kanssa aamutoimet ja teen ruoatkin ilman sen suurempia kärsimyksiä. Saatan tiskata, lakaista lattioita, jopa leipoa jotain. Mutta auta armias, kun ilta alkaa lähestyä. Päivällisen tekoon olen joutunut lähes poikkeuksetta pyytämään Mr. Scotin apua, sillä en vain kykene seisomaan, vaan taivun kaksin kerroin, heijaamaan mahaani edes takas, jotta olo helpottaisi. Kun lapsia aletaan laittaa nukkumaan, joudun avustamaan itseni kaksin käsin kaiteita myöten ylös, kuin jokin apina, että pääsen kiipeämään portaat toiseen kerrokseen.

Jos en olisi raskaana olisi elämä palautunut jo uomilleen jalkahaaverista. Mutta nyt ollaan raskausviikolla 38 (eli 37+0 – 37+6). Jos vauva syntyisi tänään hän olisi jo niin iso ja kypsä, ettei häntä laskettaisi ennenaikaiseksi eikä hän todennäköisesti tarvitsisi edes lääketieteellistä apua lainkaan. Kyseessä on siis ihan loppumetrit ja siltä ne myöskin tuntuvat! Ennakoivat supistukset jylläävät ja kaikki loppuraskauden kivut ja vaivat ovat pahimmillaan. Halusin keskittyä viime viikon vain masun ulkopuolella olevaan kolmikkooni, mutta eihän se tietenkään niin mennyt. Minulla oli myös uusi rautainfuusio sekä anestesialääkärin konsultaatio tiistaina, joten siihen suttaantui sitten puolikas yhteisistä lomapäivistämme, jonka aikaa Mummi oli lastenhoitajana (ja lapset innosta soikeana).

Tällä kertaa rautainfuusioon meneminen ei ollut yhtään niin jännittävää, tietenkään, koska tiesin mitä tuleman pitää. Osasin mennä Espoon sairaalan oikeaan kerrokseen ja oikealle ilmoittautumistiskille ilman epäröintiä. Tiesin tarkalleen mille käytävälle minut istutettaisiin, sille samalle tuolille sermien väliin kuin viimeksikin, ja kuuntelin kätilön selityksiä puolella korvalla. En tosin pitänyt tästä kätilöstä kovin paljon, sillä vanha rouva pyöri ympyrää kovin tehottoman oloisesti, harhautui juttelemaan kollegansa kanssa vastapäisessä huoneessa melkein vartiksi niitä näitä, kun minä vain odotin penkillä ja laskeskelin minuutteja. Kun hän vihdoin palasi paikalle kerroin, että minulla on se lääkärin konsultaatio varttitunnin päästä ja siitähän kätilö sitten ihan hermostui!

Rouva alkoi puuskutella ja marista ja huitoa tavaroita ympäriinsä, kun on niin kauhea kiire. Yritin rauhoitella häntä, että niin, tässä on tunti ja vartti aikaa, eikä tiputuksessa menisi kuin neljäkymmentä minuuttia. Mutta kätilö oli jotenkin nyt ihan raiteiltaan ja marssi sinne tänne eri huoneisiin etsimään jotain mitä ei tuonut mukanaan, sillä kaikki välineet olivat jo pöydällä odottamassa. Hän olisi myös pistänyt infuusion kämmenselkään, mutta pyysin, että hän tekisi sen kyynärtaipeeseen, kun viimeksi anestesialääkäri sanoi, että sinne se nimenomaan pitää laittaa (enkä halunnut kättäni neulatyynyksi, kuten viimeksi, kun sitä oli turhaan ronkittu).

Onneksi hermoileva rouvanen oli kuitenkin hyvä pistämään ja infuusio saatiin kertaheitolla vetämään. Kätilö lähti kuitenkin sitten sukkelaan selvittämään, että minne hän ilmoittaa, että minä myöhästyn. Sanoin vielä kerran, että tässä on tunti aikaa, muttei hän kuunnellut. Takaisin palatessaan pari minuuttia myöhemmin kätilö ilmoitti närkästyneenä, että anestesialääkärin konsultaatioon oli vielä tunti aikaa, että kyllä minun pitäisi ehtiä. En osannut sanoa hänelle siihen mitään.

”Missä sinulla on se tapaaminen? Täällä Espoon sairaalan puolella vai Jorvin puolella?” Kätilö tiukkasi.

”Jorvin puolella. Saamissani tiedoissa oli Jorvin osoite, eri kuin mikä oli tämän rautainfuusion tiedoissa.”

”Vai niin, no mutta ei se aina mene niin, voi se olla täälläkin. Täytyy selvittää.”

Kätilö soitti sermin toisella puolella Jorviin, että onko konsultaatio tosiaan siellä. Oli se. Rouva kurkkasi kulman takaa ja tokaisi, että ”Kuulit varmaan, se on Jorvissa.” eikä sitten enää puhunut minulle. Vedin syvään henkeä ja aloin rullata kännykkäni some sovelluksia, jättäen kätilön omaan arvoonsa. Istuimme vartin hiljaisuudessa eri puolilla sermiä ja vilkuilin vuorotellen rautainfuusion tippaa, vuoroin kelloa. Sitten kätilön kännykkä soi taas. En kuunnellut, minusta se olisi ollut epäkohteliasta, sillä oletin puhelun liittyvän muihin työasioihin. Hetken kuluttua kätilö kuitenkin ilmestyi sermin takaa.

”Kuulit varmaan?”

”Ai mitä?” Kysyin hieman hämmentyneenä ja laskin oman puhelimeni.

”Anestesialääkärisi tulee tänne Espoon sairaalan puolelle tapaamaan sinut, eli menet infuusion jälkeen vain takaisin samaan aulaan, ei tarvitse mennä Jorviin.”

”Ai, kiitos.”

Konsultaatioon oli puoli tuntia aikaa vielä ja infuusio oli lähes tippunut jo. Kätilö tarkisti tilanteen ja räpelsi hetken letkun kanssa, ennen kuin mitään sanomatta häipyi paikalta. Tippa tippui loppuun, mutta rouvaa ei näkynyt. Ajattelin, että hän varmasti tulee ihan kohta, olihan nainen juuri omin silmin nähnyt, että fuusio oli melkein valmis. Minuutit tikittivät eteenpäin. Viisi, kuusi, seitsemän. Nousin lopulta ylös ja kurkin käytävää molempiin suuntiin.

”Huhuu? Onko siellä ketään?”

Kukaan ei vastannut kutsuuni. Harkitsin, että olisin ottanut tippatelineen mukaani ja kävellyt takaisin aulaan, mutta istuin sitten kuitenkin alas. Tuijotin kellostani minuutteja ärtyneenä. Yhdeksän, kymmenen, yksitoista, kaksitoista.

Lopulta kätilö käveli kaikessa rauhassa paikalle ja alkoi muina miehinä vaihtamaan suolaliuos nestettä letkun päähän.

”Rupesin jo vähän ihmettelemään minne jäit.” Sanoin, ja yritin olla kuulostamatta syyllistävältä.

”Hmm. Niin, no tässä ei ole mitään nappia mistä voisi kutsua kätilöä.” Rouva vastasi.

Tiesin sen, ja teki mieleni sanoa, että kätilökin oli tiennyt, kuten myös sen, että olisin parissa minuutissa valmis, muttei silti tullut takaisin. Pidin kuitenkin mölyt mahassani. Kunhan suolaliuos oli muuttunut letkussa ruosteen värisestä kirkkaaksi, irrotti kätilö tipan kädestäni ja teippasi kyynärtaipeen vähän sinne päin.

”Paina tuosta, niin ei valu.” Rouva ohjeisti, ja pakkohan se oli, muuten olisi ollut käsi veressä, kun tyyny oli pistokohdan ohi.

”Ilmoittaudu uudestaan aulaan niin tietävät sinun olevan valmis täältä.”

”Selvä, kiitos.”

Olin jo lähdössä kävelemään pois, kun vanha rouva käännähti kannoillaan.

”Niin, onhan sinulla ihan hyvä olo? Normaali olo?”

Vakuuttelin, että on. En odottanut mitään sivuoireita, kun ei niitä viimeksikään ollut tullut. Kätilö nyökkäsi ja lähti matkoihinsa. Minä suunnistin aulaan, jossa mieshoitaja istuskeli korkean pleksin takana.

”Minulla on anestesialääkärin konsultaatio tasalta, kätilö neuvoi ilmoittautumaan uudestaan tässä.”

Hoitaja katsoi minuun tylysti.

”Ihan turhaan sinä uudestaan ilmoittaudut. Anestesialääkäri on kyllä tietoinen.”

”No, selvä, tuota… Hän hakee minut täältä?”

”Hakee sitten kun ehtii.”

”No onhan tässä melkein 20 minuuttia vielä varattuun aikaan.” totesin ystävällisesti ja siirryin pois.

(Blogi jatkuu kuvan jälkeen. Kuvan ottanut Niklas Jäntti.)

Aulan epämukavat, matalat nojatuolit eivät olleet kovin kutsuvat. Aula oli täysin tyhjä, joten päätin istua sohvalle, vaikka kaduin sitä päätöstä myöhemmin, kun tila täyttyi pariskunnista, jotka eivät päässeet vierekkäin sohvalle, vaan hakivat paikkansa erillisistä nojatuoleista. Pähkäilin pitäisikö minun siirtyä, mutta oletin, etteivät koronaa välttelevät potilaat haluaisi ottaa vapautunutta paikkaa, kun olivat juuri nähneet jonkun siinä röhnöttävän. Suurin osa pareista sitä paitsi tultiin hakemaan ennen minua, koska olin edelleen siinä sohvalla 20 minuuttia yli tasan. Silloin kävin vihdoin kysymässä, että mikä mahtaa olla viivytyksen syy.

Mieshoitajan seuraksi oli tullut nuori, blondi nainen, jonka säteilevä hymy oli ilmiselvä myös maskin takaa.

”Anestesialääkäri on edelleen hätäsektiossa, hän tulee, kun leikkaus on päättynyt.”

”Ai, on vai?”

”Kyllä, siksi hän on täällä Espoon puolella. En osaa sanoa kuinka kauan menee, mutta hän tulee kyllä sitten hakemaan sinut.”

Teki mieleni mulkaista mieshoitajaa. Olisihan tuonkin voinut kertoa minulle heti alkuunsa, niin olisin tiennyt olla odottamatta. Sen sijaan kiitin hymyillen blondia hoitajaa ja palasin sohvalle istumaan. Lakkasin katsomasta kelloa. Jos lääkäri oli leikkauksessa, olisi turha miettiä ajan kulumista. Jonkun äidin tai lapsen henki oli kuitenkin kyseessä, joten aikaa menisi se mitä menisi.

Katselin muita potilaita, kaikki naiset isomahaisia ja vaappuvia, miehet hiukan hermostuneita ja suojelevia. Kuuntelin, miten heitä pikkuhiljaa huudeltiin ovelta enkä odottanut enää lainkaan kuulevani oman nimeni, joten häkellyin, kun pehmeä miesääni yhtäkkiä sanoi jostain takaa näkymättömistä sukunimeni.

”Täällä!” henkäisin kiireesti, sillä sohvalta itseni ylös kampeaminen vei hetken.

En ollut odottanut mieslääkäriä, sillä kaikki aikaisemmin tapaamani anet ovat olleet naisia. En myöskään odottanut, että hän olisi hoikka, nuori ja latino. Mies ojensi kätensä kohti liukuovia ja ohjasi minut pitkälle käytävälle samalla kun esitteli itsensä. En saanut mitään selvää nimestä, sillä miehellä oli maski kasvoillaan ja hän käänsi selkänsä samalla kun puhui.

Seurasin kuitenkin kiltisti perässä ja lääkäri tuntui valitsevan summan mutikassa yhden perhehuoneista. Ovessa oli numero 13 ja irvistin kävellessäni sisään. Toivoin, ettei tämä ollut huono enne. Istuin anen ohjeen mukaan vihreän sohvan reunalle, jonka tiesin kokemuksesta olevan puolison tai tukihenkilön vuodesohva. Tässä vaiheessa pääsin vaivihkaa vilkaisemaan nimikyltistä kenen kanssa asioin, ja nimi vahvistikin heti, että anestesialääkäri oli jotain latinalaista perua. Täydellistä suomea hän kuitenkin puhui, ja aika tuimaan sävyyn.

”Minkä takia haluat synnyttää Espoon sairaalassa, etkä Naistenklinikalla?”

Räpyttelin silmiäni hiukan häkeltyneenä.

”Tuota, ei kai tässä mitään suurta syytä, tai että molemmat ovat yhtä lähellä meidän kotia, mutta – ”

”Miksi täällä?” lääkäri jatkoi tivaamista.

”Koska – koska kaikki saavat täällä perhehuoneet ja minulla on hyvä kokemus Espoosta viime sektiosta vuodelta 2019.”

Ane nyökkäsi ja pyysi neuvolakorttini. Annoin sen kiireesti.

”Täällä hoidetaan vain perusterveitä, niin sanottuja normaaleja synnytyksiä. Kaikki tapaukset, joissa on raskaudessa erityistä seurattavaa, hoidetaan Naistenklinikalla.”

”Ahaa, no minä olen perusterve…”

”Sinulla on raskausdiabetes?”

”Ruokavaliohoitoinen.”

”Millaiset verenpaineet ovat olleet? Tämän kortin mukaan ihan hyvät.”

”Ei niissä mitään vikaa, hyvät ovat olleet koko ajan.”

Tunsin olevani kolmannen asteen kuulustelussa.

Anestesialääkäri piti pienen tauon ja tutki tietojani tiukalla ilmeellä.

”Hmmm.” hän murahti ja antoi kortin minulle takaisin.

”Olet riskiarviomme yläpäässä. Sinulla on painoa, mutta toisaalta ei niin paljon, että se olisi ongelma. Kaksikymmentä tai kolmekymmentä kiloa lisää niin se olisi ongelma. Painosi on vielä ihan maltillinen, vaikka sitä onkin vähän enemmän.”

Istuin sanattomana sohvan reunalla. Ehkä ensimmäinen kerta elämässäni, kun joku lääkäri ei tuominnut minua suoraan ylipainon takia ja sanoi, ettei se ole ongelma.

”Diabetes ei ole ongelma, jos ei ole insuliinihoitoa. Verenpaineet ovat ok. Ja sinulla ei ole muita raskauteen liittyviä komplikaatioita?”

”Ei tietääkseni.” Vastasin hiukan hämilläni.

”Ja haluaisit sektion nimenomaan Espoossa?”

”No – kyllä.”

Seuraavaksi lääkäri pyysi minua nostamaan paitaani sen verran, että selkä jäisi paljaaksi ja hän tunnusteli selkärangan nikamat, todeten niiden tuntuvan erinomaisesti. Viimeiseksi hän kuunteli keuhkoni stetoskoopilla takaa että edestä ja nappasi myös ranteesta kiinni tunteakseen pulssin. Mietin, että mahtoikohan sykkeeni olla villiintynyt tällaisen tenttauksen vuoksi. Ane kuitenkin nyökkäsi tyytyväisenä ja istui alas potilasvuoteen reunalle.

”Meillä on tiukat rajat siitä, ketä Espooseen otetaan leikkaukseen ihan vain sen takia, että Naistenklinikalla on paremmat valmiudet ja osaaminen kaikkiin komplikaatioihin. Siksi teemme riskiarvion synnyttävistä potilaista, joilla on jokin indikaatio ongelmiin. Päätös tehdään kuitenkin potilaskohtaisesti ja sinun kohdallasi en näe, että olisi suurtakaan riskiä. Nyt, onko sinulla huolia leikkauksen anestesiapuolen osalta?”

En ollut osannut odottaa ihan tällaista tapaamista ja jouduin keräilemään itseäni hetken, ennen kuin osasin alkaa kysymään niitä kysymyksiä, joita alun perinkin luulin, että konsultaatiossa käytäisiin läpi. Anestesialääkärin asenne pehmeni huomattavasti nyt, kun hän oli tyytyväinen tarkasteluunsa ja mies kertoikin auliisti eri kivunlievitys vaihtoehdoista, selkäydinpuudutteen käytännöistä ja siihen liittyvistä riskeistä. Saimme oikein hyvän ja vastavuoroisen keskustelun aikaiseksi. Tunsin, että ane otti tosissaan kaiken sanomani, kuten huoleni morfiinin sivuvaikutuksista ja selkäydinpuudutteen liian nopeasta laskeutumisesta. Hän kirjoitti myös ylös tärkeimpiä kohtia keskustelustamme pieneen ruutuvihkoon ja lupasi laittaa oleellisimmat pointit ylös leikkausta varten.

Lopulta lähdimme huoneesta kolmetoista sulassa sovussa ja lääkäri saattoi minut aulaan, heittäen jopa vitsiä pääkaupungin lumikaaoksesta. Liukuovilla kiitin ja hyvästelin ja sitten lääkäri kääntyikin jo kutsumaan seuraavan potilaan, raskaana olevan naisen puolisonsa kanssa mukaansa, kun minä jatkoin matkaa kohti ulko-ovea. Hymyilin blondille naiselle tiskin takana poistuessani ja kävelin kepeämmin askelin autolle. Tai siltä se henkisesti tuntui, todellisuudessa könysin liitoskipujen vihlaisujen saattelemana kellariin, jossa jouduin ähkien kiskomaan itseni autoon. Kotimatkan maha supisteli ilkeästi ja kotiin päästyäni olisin vain halunnut suoraan nukkumaan, mutta iltaa oli vielä jäljellä ja kolme lasta odottamassa äitiään.

Seuraavana päivänä olinkin sitten flunssassa. Räkätauti iski säälimättömästi päälle. Kaiken muun hankaluuden lisäksi sain loppu hiihtoloman yskiä keuhkojani ulos ja niiskuttaa räkäpaperin kanssa. Koronan kotitestit julistivat negatiivistä, joten nappasin vain jonkin random lenssun, josta lähti ääni ja yöunet (jatkuvan yskimisen myötä). Haluaisin sanoa, että sairastuin lekurireissullani, mutta todellisuudessa sain varmaan Mr. Scotin flunssan, jota hän oli potenut koko edeltävän viikon. Hänelläkin testit covidin osalta olivat negatiiviset, ja olemme kuitenkin kolmesti rokotettuja, joten kai se on vain uskottava, että maailmassa on muitakin pöpöjä. Kummasti lapsemme sitten eivät saaneet tätä ”aikuisten räkätautia”, ainakaan vielä, ja helpompi se olikin hoitaa energisiä pikku villikoita, vaikka olinkin itse kipeänä, kuin sairastavia lapsia.

(Blogi jatkuu kuvien jälkeen.)

Tunnustan, että hiihtoloman tähtihetkiä olivat päiväunet, kun kuudelta aamulla heränneet pikkuiset uinahtivat kerrossänkyynsä lounaan jälkeen, näyttäen niin viattoman suloisilta, ja äitikin pääsi kömpimään sänkyynsä päikyille, jotka saattoivat venähtää yli kahden tunnin mittaisiksi. Joku hyvä henki oli puolellani loman ajan, kun normaalisti niin huonosti päiväunia nukkuvat lapset tuhisivat pitkään ja hartaasti, mahdollistaen minullekin kipeästi tarvitun lepotauon. Kunnes lopulta koitti taas maanantai ja arki. Arki, joka tässä maailmantilanteessa tuntuu poikkeuksellisen arvokkaalta. Turvallinen, tuttu elämä, jossa lapseni voivat kasvaa omassa kodissaan ilman pelkoa tai uhkaa ja käydä päivisin tuttujen aikuisten hoidossa, leikkimässä kavereiden kanssa.

Minulla olisi paljon sanottavaa Ukrainan tilanteesta, mutta jätän sen toiseen kertaan. Sanon vain sen, että olen äärettömän kiitollinen, että emme ole siinä tilanteessa, siinä painajaisessa, mistä ukrainalaiset vanhemmat ovat itsensä löytäneet. Tilanteessa, jossa heidän pienet lapsensa nyt kasvavat, keskellä turvattomuutta, nälkää ja kylmyyttä. Enkä siksi jaksa tuntea pätkääkään syyllisyyttä siitä, että vietimme koko lomamme kotona, tekemättä mitään ihmeellistä, syöden herkkuja ja telkkaa katsoen, sillä joku muu antaisi tällä hetkellä todella paljon, voidakseen saada sellaista luksusta, minkä me otamme itsestäänselvyytenä.

Jännitti. Istuin pelkääjän paikalla ajaessamme moottoritietä kohti Jorvin sairaalaa. Eikä minua jännittänyt jäinen tie, joka oli paikoin veden vallassa, paikoin peilijäässä tai märän loskan liukastama, vaan edessä odottava tapaaminen lääkärin kanssa. Toki kelikin hermostutti hiukan, sillä olin onnistunut ajamaan ojaan vain kaksi päivää aikaisemmin. Tai väitän kyllä kivenkovaan, ettei silloin syy ollut minussa. Olin kääntynyt pikkutielle, vauhtia oli ollut alle 20km/h ja auto oli vain yksinkertaisesti luisunut ojaan. Ei mitään pitoa, ei mitään mahdollisuutta estää tapahtumaa. Rauhallisesti kuin hidastetussa elokuvan kohtauksessa auto oli lipunut ajoväylältä ojaan, eikä mikään jarru, ratin kääntö tai rukoileminen ollut vaikuttanut asiaan.

Olin istunut hölmistyneenä auto puoliksi penkassa, lapset takapenkillä, varttia vaille 7 aamulla, ihmettelemässä, että mitäs nyt. Vaikka olin hälyttänyt Mr. Scotin paikalle ja hän oli kantanut paikalle hiekkaa ja lapioinut lunta, ei iso automme päässyt ylös ojasta vaan liikkui edes takas penkassa, kunnes vajosi vielä syvemmälle mutaiseen loskaan. Niinpä isä sitten lähti kävellen viemään lapsia tarhaan, jotka onneksi ilahtuivat yllättävästä kävelyretkestä ja marssivat vartin taivalluksen hyväntuulisina perille, sillä aikaa kun minä odotin hinausautoa. Kun hinuri kolmen vartin päästä saapui pelastusoperaatioon, ei tarvittu kuin yksi hyvin suunniteltu nykäisy ja auto nousi uppeluksista takaisin tielle.

Sen jälkeen olen kieltäytynyt ajamasta ollenkaan. Normaalistikin, jos liikuimme yhdessä, mies toimii kuskina ja minä kartanlukijana, mutta nyt ihan totaalisesti kieltäydyin istumasta ratin taakse. Ei ainakaan ennen, kuin ajokeli paranee. Jos päädyin ojaan normaalilla, rauhallisella ajotavallani, ollessani ekstra varovainen, kun lapsetkin olivat kyydissä – niin sitten nämä kelit eivät ole minua varten. Toki isot tiet on aurattu, mutta tänäänkin saimme sukeltaa läpi pienen järven, joka oli valloittanut 80km/h tien vähintäänkin 30 metrin matkalta. Tarjolla on tulvia ja tierikkoa, enkä todellakaan ole se paras kuski tuollaisiin yllättäviin elementteihin.

Toivoin hartaasti, että sää olisi ainoa ennakoimaton tekijä, joka tänään osuisi kohdallemme, kun matkasimme kohti määränpäätä. Olin odottanut tätä synnytystapa-arviota kiihkeästi aina siitä asti, kun edellinen pelkopolin käynti oli mennyt mönkään. Vaikka käytännössä minulla oli nyt jo pitävä sektiolupaus, koska olin yli raskausviikon 34, ja teksti löytyi mustaa valkoisella tiedoistani, niin silti jännitin. Entä jos? Kysyin sitä itseltäni jatkuvasti. En löytänyt mitään loogista ja pitävää syytä sille, että en saisi tänään sektiopäivää sovittua, mutta pelko ei välitä järjestä. Edes se, miten sujuvasti ja helposti asiat viimeksi hoituivat Mr. Berlinin raskauden kohdalla ei ollut tarpeeksi rauhoittamaan mieltäni.

Hermostuneisuutta alkoi olla ilmassa Mr. Scotinkin osalta, kun emme millään meinanneet löytää parkkipaikkaa Jorvin pihalta. Ajoimme läpi kaikki parkkialueet, mutta joko paikat olivat varattu tai täynnä lunta. Parkkihallissa ensimmäinen kerros ei ollut sen lupaavampi ja kello tikitti jo kohti sovittua tapaamisaikaa meidän rullatessa yhä syvemmälle Espoon sairaalan kellarikerroksiin. Lopulta se paikka löytyi, mutta tässä vaiheessa tiuskimme jo toisillemme äkäisesti, sillä minä hermostuin entisestään siitä, että mies hermostui, joten soppa olikin valmis. Eikä meillä ollut kuin neljä minuuttia enää aikaa siitä runsaasta vartista, jonka olimme tulleet etuajassa.

Espoon sairaalan parkkihallista on pitkä matka seikkailla Jorvin äitiyspolin puolelle, joka on aivan toisessa rakennuksessa, pihan toisella puolella. Enkä minä raskausmahani kanssa lyllerrä nopeasti liitoskipujen viillellessä haaroja joka askeleella. Olimmekin siis lopulta viisi minuuttia myöhässä, hermot kireällä kuin viulun kieli. Pohdiskelin oikealle käytävälle päästyämme, että olikohan meitä käyty jo etsimässä, mutta minuutit tikittivät eteenpäin ja vasta 20 yli sovitun ajan kätilö tuli meitä hakemaan – pahoitellen myöhästynyttä aikataulua. Hymyilin hänelle, vaikkei hän sitä maskin takaa nähnytkään, ja totesin meidänkin olleen myöhässä, joten kaikki hyvin.

Tapaaminen alkoi siis ihan mukavissa tunnelmissa, vaikka veikkaan verenpaineeni olleen katossa, kun ripustin takkia naulakkoon ja istuin nuoren naislääkärin osoittamalle tuolille. Yritin pysyä rauhallisena, sillä asiallinen keskustelu olisi varmasti avain onnistuneeseen kohtaamiseen tässä tilanteessa. Lääkäri kyseli vointiani ja en oikein tiennyt mitä sanoa, kun päähäni tulvi kaikki mahdollinen, mitä tässä nyt oli viime aikoina ollut, ennenaikaisista supisteluista jalan murtumaan, painajaisia, stressiä, raskausdiabetestä, virallisen muistutuksen tekeminen psykologista (pitkä juttu), Miss Aprilin lääkärikäynnit ja ojaan ajaminen – joten totesin vain, että ”vaihtelevasti”.

”Hyvin selkeästi täällä olikin merkittynä ajatuksesi tulevaan synnytykseen liittyen, mutta ovatko ne muuttuneet?”

”Eivät ole. Haluamme edelleen sektion.”

”Niin, selvä. Ja olette jo ilmeisesti hyvin informoituja sektion riskeistä?”

”Kyllä, ja yksi sektiohan minulla on jo takana, joten tavallaan tuttu juttu jo.”

”Noniin, eli sitten sektiota voidaan alkaa suunnitella raskausviikolle 39.”

Räpäytin silmiäni, siinäkö se?

”Onko sinulla mitään erityisiä huolia sektion suhteen tai jotain mitä haluaisit siitä minulta kysyä?”

Päällimmäisenä mielessäni olivat viimeaikaiset laboratorio kokeet, joten ohjasin keskustelun niihin. Huolimatta siitä, että ferritiini arvoni olivat rautainfuusion myötä nousseet 96 asti, niin neljässä kuukaudessa ne olivat pudonneet jo takaisin neljään. Siis neljä, tasan sama, kuin ennen fuusiota.

”Hemoglobiinisi on kuitenkin pysynyt hienosti arvossa 124, joten käytäntömme on, että rautavarastoja varten voit alkaa ottamaan suun kautta rautatabletteja.”

Tästä seurasikin sitten pidempi keskustelu, kun selitin etteivät suun kautta otettavat rautavalmisteet sopineet minulle lainkaan ja kävimme läpi kaikki valmisteet, mitä oli jo kokeiltu. Selitin myös sitä, että olen jokaisen synnytyksen jälkeen kärsinyt pitkittyneestä jälkivuodosta ja anemiasta, joutunut 2018 hysteroskopiaan ja 2019 kaavintaan vielä kuukausia synnytyksen jälkeen, kun verenvuoto ei ole lakannut.

Olen niin onnellinen, että lääkäri otti nämä asiat tosissaan. Hän oli ennakkoon jo tutustunut alatiesynnytyksiini, mutta kävi nopeasti lukemassa kirjaukset sektiostani ja sen jälkeisestä päivystyksellisestä kaavinnasta. Lopulta hän tuli huojennuksekseni siihen tulokseen, että rautainfuusio olisi sitten kuitenkin se järkevin vaihtoehto kohdallani. Ihan vain koska pitkittynyt verenhukka oli odotettavissa myös tällä kertaa ja sektion yksi isoimmista vaaratekijöistä on suurentunut verenvuodon riski (tosin viimeksi vuoto oli minulla äärimmäisen maltillista). Lääkäri myös kirjasi tietoihini, että kohdun puhdistus olisi tehtävä äärimmäisen huolellisesti sektion yhteydessä, jolla pyrittäisiin siihen, että nyt pieniäkään jäänteitä istukasta ei jäisi kohtuun, mikä mahdollisesti on aikaisemmin pitänyt vuotoja käynnissä, joten sormet ristissä.

Sitten meiltä kyseltiinkin jo toivottua sektiopäivää. Olisimme halunneet sen 11.3. perjantaille, koska silloin lastenhoito ja korien hoito olisi ollut kaikkein helpoin järjestää. Tämä kuitenkin olisi osunut raskausviikolle 38+5 mistä lääkäri kieltäytyi täysin. Ihmettelin tätä hiukan hänelle, sillä Mr. Berlin on leikattu 38+6 viikoilla, eli vain päivää myöhemmin. Koska tämä aiheutti pientä vääntöä, ehdotin, että päätämme sektiopäivän ultran jälkeen, koska saattoihan olla, että sen aikana ilmenisi jotain lääketieteellistä syytä aikaistaa leikkausta. Kerroin myös kivuliaista supisteluista, jotka ovat nykyään päivittäisiä ja joihin joudun usein ottamaan särkylääkettä, niin lääkäri teki ultran lisäksi myös alatietutkimuksen.

Tilanne kohdun kannalta oli kuitenkin täysin ennallaan, eli kaula on vielä kokonaisuudessaan jäljellä ja portit visusti kiinni. Ei siis mitään indikaatiota, että vauva olisi pyrkimässä ulos. Seuraavaksi lääkäri tarkisti arpeni tilan, tosin häneltä kesti hetki löytää se, sillä arpi on niin haalistunut, etten meinaa sitä itsekään paljaalla silmällä enää havaita. Edellisen kerran leikkaava lääkäri oli myös taitava ompelemaan, joten arpi oli alkujaankin todella siisti ja huomaamaton. Nyt minua tarkistava lääkäri oli tyytyväinen näkemäänsä, mutta totesi, että leikkaisi seuraavan senttiä ylempää, jotta arpi jäisi vähemmän vatsan taitteeseen. Hän kuitenkin lisäsi vielä perään, että se päätös olisi lopulta leikkaavan lääkärin käsissä.

Ultratessa kaikki osoittautui olevan mallikkaasti. Pikku Papaija on ottanut raivotarjonta asennon, pää alhaalla ja enää hän ei ole osittain poikittain. Lääkärin mukaan kohdussa oli kuitenkin poikkeuksellisen hyvin tilaa edelleen ja kun lapsivettäkin oli hyvä määrä niin sikiö pääsisi vielä halutessaan tekemään voltteja.

”Sillä asennolla ei sinänsä ole väliä, kun lapsi syntyy joka tapauksessa sektiolla.” lääkäri vielä tokaisi, eli vapaasti vaan voltteja tekemään.

Koska tällä kertaa istukka on kiinnittynyt takaseinään, se on erinomaisen hyvin pois leikkauksen tieltä ja kaikki oli muutenkin niin mallikkaasti, että ultraus oli nopeasti ohi. Kysäisin vielä ennen lopetusta, että näyttääkö uusi tulokas edelleen tytöltä ja vaikka sikiö käänteli jalkojaan niin, että näimme vain vilauksia, oli lääkäri suhteellisen vakuuttunut, että akkavalta perheessämme saa vahvistusta.

Samalla kun lääkäri ultrasi mahaani niin kätilö mittasi jalkojani tukisukkia varten ja laittoi käteeni verenpaine mittarin. Voin kertoa, että ultraus oli jo itsessään tarpeeksi jännittävää, että olisin uskonut sen jo nostavan verenpaineeni, mutta se, että joku samaan aikaan vielä värkkää jalkojeni kanssa ei todellakaan auttanut tilannetta. Verenpaine olikin, eikä yhtään yllättäen, todella korkea. Pelkästään synnytystapa-arviota kohtaan tuntemani jännityksen perusteella olisin lyönyt vetoa, että se olisi korkea, eikä mittaustilanne mitenkään auttanut asiaan. Varmistaakseen, ettei kyseessä nyt ollut raskausmyrkytyksen esioireilua lääkäri halusi, että käyn tekemässä pissatesti tutkimushuoneen omassa vessassa. Oli hiukan ahdistavaa pissiä seinän toisella puolella, kun muut odottavat, mutta sentään proteiinia ei löytynyt virtsasta. Yritin kyllä selittää, että normaalisti verenpaineeni on ollut hyvällä mallilla tässä raskauden aikana, mutta sain silti käskyn ruveta sitä neuvolan kautta seuraamaan.

Ultran lopputulos oli, että lääkäri totesi masuasukin olevan ihan siinä keskikäyrän kohdilla kaikkien mittausten perusteella. Painoarvio oli noin 2850g ja pituuskin ihan siinä missä pitäisikin. Eli mitään syytä aikaistaa sektiota edeltävälle viikolle ei irronnut. Olin jo niin asennoitunut siihen 11.päivään, joka olisi ollut niin helppo järjestää, että harmitti. Ymmärsin silti, että tilastollisesti katsottuna oli kaikkein parasta sikiölle pysyä kohdussa niin pitkään kuin mahdollista. Ja sitähän me Mr. Scotin kanssa tietysti haluamme, parhaan ja turvallisimman mahdollisen alun lapsellemme. Kätilö sanoi, että saisimme aivan vapaasti valita minkä tahansa päivän viikolta 11.

Täytyy sanoa, että siinä on jotain hermostuttavaa lähteä valitsemaan itse lapsensa syntymäpäivää. Olimme Mr. Scotin kanssa vitsailleet, että pitäisikö odottaa sektiossa 19.3. asti, sillä niin Miss April kuin Mr. Berlin ovat syntyneet 19päivä, mutta se ei onnistuisi ihan jo siksi, että suunniteltuja sektioita ei leikata viikonloppuisin. Enkä muutenkaan halunnut hermoilla päivän päähän lasketusta ajasta, joka oli 20.3. Miss April sitten taas oli syntynyt 17päivä, joten sekin kutkutti valintana, mutta torstait olivat suoranaisia epäonnen päiviä minulle. En ymmärrä mikä siinä on, että kaikki surkeimmat sattumukset osuvat minulla aina torstaille? En siis todellakaan halunnut ”jinxata” sektiota valitsemalla torstain.

Mr. Scot ehdotti maanantaita, ihan vain, että siitä olisi sitten hyvä aloittaa viikko, eikä tarvitsisi odotella pidempään. Ja näin siis otimme syntymäpäiväksi 14.3.2022. Neljätoista on onnennumeroni, joten sormet ristissä, että se kumoaa ”maanantaikappaleen” kirouksen. Tilastollisesti maanantai ei edes ole se huonoin päivä viikosta eikä kai se Kummelin sketsi ”normipäivä” pidä paikkaansa, että lääkäri tulisi kädet vapisten baarista leikkaussaliin… No joka tapauksessa, päivä on nyt lyöty lukkoon ja jos vain Papaija pysyy mahassa siihen asti eikä tule mitään yllätyksiä sairaalassa (kuten kiireellisiä ja hätäsektioita, joiden takia meitä pitäisi siirtää seuraavalle päivälle) niin tuo 14.3. on nyt niin varma kuin näissä asioissa voi varma olla!

Päätöksen jälkeen minua melkein heikotti ja pää tuntui ihan tyhjältä lääkärin tiedustellessa, että mitä kysyttävää meillä olisi vielä sektiosta. Onneksi Mr. Scot oli skarpimmalla tuulella, minun kupolissani kun lenteli vain visertäviä pikkulintuja, ja hän sentään tajusi kysellä siitä postoperatiivisesta kivunlievityksestä. Ainoa oikeasti negatiivinen asia edellisessä sektiossani oli se leikkauksen jälkeinen kipu. Särkylääkkeitä oli osastolla pihdattu ja se pitkäkestoinen morfiini, mitä minulle oli annettu jo leikkaussalissa, oli aiheuttanut hirvittävää kutinaa sivuoireena, jonka takia olisin halunnut raapia silmät ulos päästäni tai vähintäänkin nylkeä kasvojeni ihon. Niinpä minulle varattiin aika anestesialääkärin konsultaatioon, jotta tällä kertaa nämä asiat voitaisiin huomioida paremmin.

Seuraavaksi kätilö olikin sitten jo lätkimässä meille ajanvarausta toisen perään. Rautainfuusio ja anen konsultaatio saatiin samalle päivälle pienellä kikkailulla, sitten olisi käytävä verikokeissa 4-5 päivää ennen sektiota. Sektiota edeltävänä iltana meille soitettaisiin Espoon sairaalasta, jolloin meille kerrottaisiin tarkka kellonaika, milloin meidän oli tultava paikalle maanantaina ja annettaisiin sektion arvioitu alkamisaika. Kätilö esitteli myös hiilihydraattijuomat, joita pitäisi kiskoa 4x200ml edellisenä iltana, sekä 2x200ml sektion aamuna. Hän kävi läpi paastoajat, leikkaukseen valmistautumisen ja tukisukkien laittamisen. Lopulta pääni oli jo aivan pyörällä kaikesta muistettavasta.

Lääkäri tarkisti vielä kertaalleen, ettei meille ollut jäänyt mitään kysyttävää. Varmistin vain, että sektiopäivänä pääsisin puhumaan leikkaavan lääkärin kanssa, mutta tämä kuulemma tapahtuisi automaattisesti. Lääkäri myös kertoi, että puoliso saisi olla mukana sektiossa ja että saisimme perhehuoneen leikkauksen jälkeen. Ja niinpä käynti oli lopulta ohi. Ja olin niin onnellinen ja helpottunut. Lääkäri ei ollut kertaakaan sanonut edes sanaa ”alatie” koko käynnin aikana. Ei pienintä pihaustakaan siihen suuntaan, että missään tilanteessa joutuisin synnyttämään mitenkään muuten kuin sektiolla. Olin saanut käytännössä kaiken minkä olin halunnutkin ja toisin kuin olin pelännyt, en ollut joutunut vääntämään kättä mistään.

Poistuimmekin paikalta innostuneen odottavissa tunnelmissa, mukanamme iso nivaska paperisia ohjeita tulevan varalle. Vaikken vielä ole nähnyt lääkärin kirjauksia käynnistä, ne kun päivittyvät viiveellä, niin koen voivani olla rauhallisin mielin asian kanssa. Kolme viikkoa ja kolme päivää tyttäremme syntymään. Hän on ihan kohta täällä! Ja voi että miten toivon, että kaikki menee hyvin, meidän molempien osalta! Seuraavaksi onkin sitten ryhdyttävä soittelemaan lastenhoitajaa ja koiranhoitajaa, pakkaamaan sairaalakassia ja järjestelemään vauvan tavaroita. Hurjaa, miten konkreettista kaikki yhtäkkiä on. Pian meillä on vauva.