104. Sunnuntai

Sunnuntaina kiukuttelimme miehen kanssa siitä, että kumpi nousee ylös nuorimman lapsen herättyä 06 aamulla. Miss Mirum oli nukkunut yönsä huonosti, taas. Palattuamme reissusta kuopus ei ole nukkunut yhtään yötä kunnolla. Ensin, ymmärrettävästi, korvatulehdus piti hänet hereillä, mutta antibioottikuurin jälkeen hän on nukkunut vain entistä huonommin. Tämän takia minä ja Mr. Scot valvomme suurimman osan yöstä, vuorotellen lasta hyssytellen. Viime yönä kokeilimme, että jos vain pidämme lapsen pinnasängyssä (unikoulu ohjeiden mukaan) emmekä ota häntä syliin, mutta Miss Mirum vetäisi 20minuutin totaali raivarit, riehuen pinnasängyssä kuin hulluksi tullut apina, huutaen täyttä kurkkua. Mikään ei saanut häntä rauhoittumaan, kun hänet oli näin kehdattu hylätä.

On ihan hirveää katsoa vierestä, kun lapsi hakkaa itseään sängyn pinnoihin ja raivoaa. Eikä häntä pystynyt pitämään aloillaan, tai edes sylissä. Lopulta oli pakko laittaa valot päälle, kääriä lapsi peittoon kuin hän olisi kapalossa, ja kävellä ympäri huonetta hyssytellen lasta, kunnes hän purskahti itkuun ja vollotti minua vasten, kunnes nukahti. Kun hän siihen rintakehälleni oli sammunut, pitäen molemmin käsin tiukasti minusta kiinni, eipä hän myöskään siitä suostunut siirtymään pois. Mikä tarkoitti, että minun piti nukkua sängyssä lapsi päälläni maaten. Yritin hänet useamman kerran siirtää pois, mutta siitä alkoi välitön, täyttä kurkkua huutaminen. Enkä vain keksi mitä Miss Mirum haluaa, ellei se ole sitten yksinkertaisesti vain nukkua minussa kiinni kuin iilimato.

Jonkin aikaa hän nukkui jo ihan hyvin sänkymme vieressä olevassa pinnasängyssä. Herätyksiä oli yössä enää 2-3 ja se oli jotenkin siedettävää. Mutta nyt ollaan vedetty ojasta allikkoon, eikä puhettakaan, että yöstä selviäisi ilman kahdeksaa herätystä, tai parin tunnin valvomisia, ja jommankumman meistä on istuttava pystyssä pitämässä lasta sylissä, jotta hän suostuu nukkumaan. En tiedä teistä, mutta ainakin minulla on vaikeuksia nukkua, kun 13 kiloa lojuu keuhkojen päällä ja pitää kiinni naamastasi (tai korvasta, se on kiva kahva). Enkä osaa nukkua kunnolla penkilläkään, istuma-asennossa, samalla kun pidän lasta sylissä. Täytyy sanoa, että pikku taaperomme kanssa on nyt todella, todella raskasta.

Syytä kaikelle on vaikea veikkailla. Neiti syö hyvin, juo maitonsa mukisematta, on päivisin hyväntuulinen, pirteä, leikkisä. Toki päiväunia tulee helposti kaksi; kun yöllä ei ole nukuttu niin lapsi vaan yhtäkkiä kiipeää kesken leikkien syliin ja sammuu. Näin hän tekee myös tarhassa. Vaikea häntä on estääkään nukkumasta, ja siis ihan yhtä kamala Miss Mirumista tulee päivälläkin, jos hänen nukkumistaan häiritään, pelkkää rääkymistä ja riehumista, kunnes saa rauhassa nukkua. Päivällä hän ei kuitenkaan väkisin nuku sylissä, vaan nukkuma-alustaksi kelpaa sohva, pinnasänky, keinu, rattaat mihin hänet nyt sitten laittaakaan. Miksi ihmeessä päivällä voi nukkua, mutta yöllä ei? Voihan se tietty olla läheisyys riippuvaisuutta, kun tarhapäivät ovat pitkiä ja iltaisin on niin vähän aikaa vanhempien kanssa, mene ja tiedä.

Voimavarat ovat kuitenkin vanhemmilla hupenemassa. Tämä alkukesä on kaikkein hektisimpiä vuodenaikoja, on kaiken maailman menoja, harrastusten päätöksiä, kevätjuhlia, esityksiä ja työasiatkin painavat päälle. Unikoulu juttuja pitäisi nyt ihan tosissaan ryhtyä selvittämään, mutta missä välissä? Ihan vain pelkkää olemista ja lepoa tässä tarvittaisiin, vähemmän stressiä ja hoidettavia asioita, vaan levon saavuttamiseksi pitäisi toimia juuri päinvastoin! Noh, onneksi viime sunnuntaina meillä kuitenkin oli poikkeuksellinen päivä – päivä ilman menoja. Olimme muutenkin yrittäneet haalia viikonlopulle molemmille meistä vanhemmista sellaisia hetkiä, joista saisimme voimavaroja (minä menin kahville siskoni kanssa ja mies meni ampumaradalle räiskimään). Lapsia emme saaneet hoitoon minnekään, mutta sentään pääsimme erikseen tuulettumaan hetkeksi.

Ja sitten oli se sunnuntai, ei menoja. Jos meillä ei olisi lapsia olisimme varmaan nukkuneet ainakin kymmeneen asti (ennen kuin koirat on pakko käyttää ulkona), tilanneet sitten pizzaa, syöneet sen sohvalla alusvaatteisillamme samalla kun katsomme netflixiä, vetäneet sitten pienet päiväunet, jonka jälkeen olisi syöty jääkaapista tähteitä samalla kun katsotaan lisää suoratoistopalvelua, ehkä istuneet terassilla illalla juomassa jotain huurteista ja sitten (koirat lenkille ja) nukkumaan. Kun ei tehdä mitään niin silloin ei oikeasti tehdä yhtään mitään. Syödään, juodaan, nukutaan. Ei niin, että olisin kokenut tuollaista päivää viimeiseen viiteen vuoteen. Siitä on pitkä, pitkä aika, kun minun ei ole oikeasti tarvinnut tehdä mitään. Kun vapaapäivä on tarkoittanut vapaata aikaa.

Kinastelimme siis tosiaan kuudelta aamulla sunnuntaina miehen kanssa siitä, että kumpi nousee ylös kuopuksen kanssa, kun hän normaalin rytmin mukaisesti heräsi ihan vitun liian aikaisin sunnuntaipäiväksi. Mies nousi ylös, mutta kuulin kuinka hän kiukutteli lapselle ihan yhtä paljon kuin Miss Mirum hänelle ja puolen tunnin sängyssä pyörimisen jälkeen totesin, että olisi parempi itse mennä ottamaan koppi tilanteesta, kun puoliso ei selkeästi jaksanut. Mr. Scot meni murjottaen takaisin nukkumaan, ja nukkuikin seuraavat pari tuntia, minä aikana isommat lapset kipittivät alakertaa yksi toisensa jälkeen, ja minä tein heille aamupalaa sitä mukaan, kun kukin heräsi. Miss Mirum puri minua kädestä, kun aamiaispalvelu oli hänen mielestään liian hidasta, kuten hänellä on tapana nälkäänsä ilmaista.

Kun karvainen menninkäinen lopulta heräsi ja ryömi kolostaan olivat lapset jo tehokkaasti pomppimassa seinille. Ulkona paistoi aurinko ja vaikka tuuli kovasti, niin sää näytti hurjan houkuttelevalta. Etupihan päärynä- ja kirsikkapuut kukkivat, takapihan jasmiini oli räjähtänyt sellaiseen kukkaloistoon, että oksat pois, ja tuntui ihan keskikesältä, vaikka asteita oli vain seitsemäntoista. Niinpä päätimme extempore lähteä lasten ja koirien kanssa pidemmälle kävelylenkille ja suuntasimme Kuusijärvelle, joka sijaitsee Sipoonkorven kansallispuiston alueella. Meillä ei oikeastaan ollut mitään suunnitelmaa, minä vain halusin ulos haukkaamaan happea ja purkamaan lasten energiaa. Veimme ensin koirat hetkeksi juoksemaan oman energiapiikkinsä alas ja sitten tallustelimme ympäri järven.

(Blogi jatkuu kuvan jälkeen.)

Kuusijärvi on minulle tuttu jo omasta lapsuudesta ja nyt asumme viiden minuutin ajomatkan päässä siitä, joten ei voisi olla helpompaa kohdetta käydä sunnuntaikävelyllä ilman, että lähteminen vaatisi juuri mitään valmisteluja. Olen niitä ihmisiä, joille metsä ja vesi tuovat sielunrauhaa, joten ihan vain järvenrannalla pyöriminen ja siistillä soratiellä puidenlomassa tallustaminen on minusta nautinnollista. Kunhan on luontoa ympärillä niin stressini alkaa heti helpottaa. Siksi haaveilen jatkuvasti oman kesämökin hankkimisesta. Haluaisin olla niitä ihmisiä, jotka pakkaavat lapset ja koirat autoon joka perjantai siitä lähtien, kun jäät ovat sulaneet järvestä, ja karkaa kaupungista omalle mökille ihan vaan olemaan. Mutta vielä en ole sitä haavetta päässyt toteuttamaan, joten on tyydyttävä lähiseudun palveluihin.

En ole niitä tyyppejä, jotka jotenkin erityisesti rakastaisivat kesää. Olen enemmänkin syksyihmisiä, joille pimenevät illat, värjääntyvät lehdet ja nahkatakkikelit ovat suurinta nautintoa, mutta tänä vuonna olen huomannut kaivanneeni kesää ihan hirmuisesti. Nyt kun se on täällä en tiedä miten päin olisin! Aina kun katson ikkunasta ulos tai lähden jonnekin, minusta tuntuu aivan ihanalta, kun kaikkialla on vihreää ja pakkanen sekä lumi ovat muisto vain! Minulla ei koskaan ole ollut mitään talvea vastaan, mutta viime talvi tuntui kestävän ikuisuuden! Siksi kai niin epätoivoisesti halusin ulkomaillekin, palmupuiden varjoon tuijottelemaan turkoosina siintävää merta. Talvi otti minusta aivan turhan tiukan otteen ja haluan karistaa sen pois yltäni.

Haen elämässäni nyt muutenkin muutosten tuulia! Siksi olen kiihkeästi hakenut uutta työpaikkaa jo monta kuukautta. Olen ollut kuudessa eri haastattelussa, mikä alkaa jo uuvuttamaan. Olen lähettänyt kolme kertaa niin monta työhakemusta ja harmitellut, kun monesta paikasta ei ole otettu edes yhteyttä. On yllättävän vaikeaa saada mielekästä työtä, mutta pidän yllä toivoa, että se oikea paikka tulee vielä eteen. Ei niin, että tässä uupumuksen syövereissä olisi hurjasti energiaa annettavaksi työnhakuun, mutta tämä on taas niitä tapauksia, joissa mikään ei muutu, jos mitään ei tee. Muita muutoksia, mitä haen, on tietysti se fyysinen muutos, minkä takia olen käyttänyt sitä ozempic lääkettä, joka valitettavasti on nyt loppunut joka apteekista. Siispä myös minulle on nyt tahtomatta tullut tauko lääkkeen ottamiseen ja samalla painonpudotus projekti on jäissä. Ärsyttävää.

Kävin juuri lääkärin arviossa siitä, miten pahassa jamassa vatsalihasteni erkauma on. Koska vatsalihasten välissä on 2-3 sormen levyinen rako, voidaan alkaa suunnittelemaan operaatiota, jossa ne ommellaan takaisin yhteen. Synnytyksestä on sen verran vähän aikaa, että sentin tai kaksi vatsalihakset saattavat ihan itsestään vielä lähentyä, mutta nyt puhutaan 6-7cm erkaumasta, joten kiinni ne eivät itsekseen mene. Olisihan se hiukan helpompi treenata ja urheilemalla tukea sitä painon putoamista, jos vatsalihakset eivät olisi irti toisistaan. Valitettavasti tätäkään operaatiota ei suostuta tekemään ennen kuin painoni on pudonnut sen 10kg tai enemmän. Niinpä sen ozempicin hankintavaikeudet ärsyttävät erityisen paljon, sillä kaikki muu, mitä kroppani ja hyvinvointini puolesta voitaisiin tehdä, on kiinni siitä, että laihdun.

(Blogi jatkuu kuvan jälkeen.)

Erkauma johtuu tietysti raskauksista, joista nämä viimeiset kolme olivat viiden vuoden aikana, eli toipuminen edellisestä oli vielä kesken, kun uusi raskaus jo alkoi, ja viimeisimmässä raskaudessahan kohtu venyi ekstra paljon, kun istukka oli epänormaalin suuri, eikä vauvakaan ollut mikään pieni. Lasten tekeminen on jättänyt kroppani pahasti retuperälle ja sitä haluaisin nyt pikaisesti korjata. Mitään ei kuitenkaan kannata korjata, ennen kuin on varma, että lapsiluku on täynnä. Ja siitä olenkin varma. Mr. Scot alkaa myös vihdoin olla samaa mieltä kanssani, varmasti osittain sen takia, että meillä on nyt niin rankka elämänvaihe menossa. Ruuhkavuodet ovat huipussaan (toivottavasti! Onhan tämä se huippu, onhan? Vai meneekö vielä pahemmaksi?), eikä mieskään halua pitkittää ”kärsimystä” yhtään lisää.

Harmi sinällään, koska rakastan lapsiani niin hurjasti, ja teoriassa voisin vaikka tuplata tämän lapsiluvun! Mutta käytännössä lastenteon aika on nyt ohi. En pystyisi enää, en fyysisesti enkä henkisesti, saamaan edes yhtä lasta lisää. Uskon vakaasti, että terveyteni osalta tilanne eskaloituisi varmasti, eikä henkinenkään kapasiteetti ole kovin vahvoilla kantimilla vielä yhdelle kierrokselle. Tuntuu, että tässä on nyt pelattu elämän rulettia revolverilla, jossa on kuusi paikkaa luodille, mutta (ruletin sääntöjen mukaisesti) viisi tyhjää patruunapesää ja yksi täysi, eli yksi luoti. Neljä kertaa on jo ammuttu. Onko se luoti seuraavassa pesässä vai viimeisessä? Ei hotsita yhtään lähteä selvittämään, että lähteekö henki itseltä vai vauvalta, koska niin paljon komplikaatioita ja vaurioita on jo koettu, että on oikeastaan ihme, että olemme kaikki hengissä ja (suhteellisen) terveitä, eikä ole luoti vielä osunut kohdalle.

Onhan tässä perheessä sitä paitsi jo kokoa aika mukavasti! Olen saanut lapsesta asti haaveilemani kolme tytärtä ja boonuksena pojan, joka on tuonut elämääni enemmän iloa, kuin koskaan kuvittelin mahdolliseksi. Yritän ihan hirveästi keskittyä siihen, että olen jonkin ihmeen kaupalla saanut neljä täydellistä lasta, enkä miettiä sitä, että olisin voinut saada enemmän. Mutta, kuten suurin osa meistä on huomannut, on aina vaikeampi olla onnellinen siitä mitä sinulla on, kuin jatkaa haaveilemista siitä, mitä sinulla ei ole. Aina sitä kuvittelee, että ”jos vain saisin x-asian” niin elämäni olisi vielä parempaa ja olisin vielä onnellisempi. Todellisuudessahan emme tiedä lainkaan toisiko se kuvitteellinen asia meille yhtään lisää onnea vai päinvastoin. Sitten samalla unohdamme iloita siitä mitä meillä jo on.

Ja kyllähän esimerkiksi sunnuntaina taas huomasin, että minulla on jo kaikki mitä voisin toivoa, kun illalla istuimme koko konkkaronkka takapihalla pataan kyhätyn nuotion äärellä. Olisimme voineet yrittää lähteä retkeilemään ihan metsään, tai ideaalitilanteessa olla omalla mökillä, mutta lapset tuntuivat olevan ihan yhtä onnellisia kotipihalla. Illallinen syötiin vastapestyllä terassilla pergolan varjossa, tarjolla oli avotulella käristettyä makkaraa, viinirypäleitä ja patonkia, minkä jälkeen kaikki saivat itse paistaa omat vaahtokarkkinsa (no hyvä on, Miss Mirum sai vain katsella viltin alla muiden puuhailuja ja mussuttaa vaahtokarkkinsa sylissäni). Paljon idyllisempää kesäiltaa en voisi kuvitella, ja yritänkin pitää mielessä, että tässä ja nyt on oikein hyvä.