Sunnuntaina kiukuttelimme miehen kanssa siitä, että kumpi nousee ylös nuorimman lapsen herättyä 06 aamulla. Miss Mirum oli nukkunut yönsä huonosti, taas. Palattuamme reissusta kuopus ei ole nukkunut yhtään yötä kunnolla. Ensin, ymmärrettävästi, korvatulehdus piti hänet hereillä, mutta antibioottikuurin jälkeen hän on nukkunut vain entistä huonommin. Tämän takia minä ja Mr. Scot valvomme suurimman osan yöstä, vuorotellen lasta hyssytellen. Viime yönä kokeilimme, että jos vain pidämme lapsen pinnasängyssä (unikoulu ohjeiden mukaan) emmekä ota häntä syliin, mutta Miss Mirum vetäisi 20minuutin totaali raivarit, riehuen pinnasängyssä kuin hulluksi tullut apina, huutaen täyttä kurkkua. Mikään ei saanut häntä rauhoittumaan, kun hänet oli näin kehdattu hylätä.

On ihan hirveää katsoa vierestä, kun lapsi hakkaa itseään sängyn pinnoihin ja raivoaa. Eikä häntä pystynyt pitämään aloillaan, tai edes sylissä. Lopulta oli pakko laittaa valot päälle, kääriä lapsi peittoon kuin hän olisi kapalossa, ja kävellä ympäri huonetta hyssytellen lasta, kunnes hän purskahti itkuun ja vollotti minua vasten, kunnes nukahti. Kun hän siihen rintakehälleni oli sammunut, pitäen molemmin käsin tiukasti minusta kiinni, eipä hän myöskään siitä suostunut siirtymään pois. Mikä tarkoitti, että minun piti nukkua sängyssä lapsi päälläni maaten. Yritin hänet useamman kerran siirtää pois, mutta siitä alkoi välitön, täyttä kurkkua huutaminen. Enkä vain keksi mitä Miss Mirum haluaa, ellei se ole sitten yksinkertaisesti vain nukkua minussa kiinni kuin iilimato.

Jonkin aikaa hän nukkui jo ihan hyvin sänkymme vieressä olevassa pinnasängyssä. Herätyksiä oli yössä enää 2-3 ja se oli jotenkin siedettävää. Mutta nyt ollaan vedetty ojasta allikkoon, eikä puhettakaan, että yöstä selviäisi ilman kahdeksaa herätystä, tai parin tunnin valvomisia, ja jommankumman meistä on istuttava pystyssä pitämässä lasta sylissä, jotta hän suostuu nukkumaan. En tiedä teistä, mutta ainakin minulla on vaikeuksia nukkua, kun 13 kiloa lojuu keuhkojen päällä ja pitää kiinni naamastasi (tai korvasta, se on kiva kahva). Enkä osaa nukkua kunnolla penkilläkään, istuma-asennossa, samalla kun pidän lasta sylissä. Täytyy sanoa, että pikku taaperomme kanssa on nyt todella, todella raskasta.

Syytä kaikelle on vaikea veikkailla. Neiti syö hyvin, juo maitonsa mukisematta, on päivisin hyväntuulinen, pirteä, leikkisä. Toki päiväunia tulee helposti kaksi; kun yöllä ei ole nukuttu niin lapsi vaan yhtäkkiä kiipeää kesken leikkien syliin ja sammuu. Näin hän tekee myös tarhassa. Vaikea häntä on estääkään nukkumasta, ja siis ihan yhtä kamala Miss Mirumista tulee päivälläkin, jos hänen nukkumistaan häiritään, pelkkää rääkymistä ja riehumista, kunnes saa rauhassa nukkua. Päivällä hän ei kuitenkaan väkisin nuku sylissä, vaan nukkuma-alustaksi kelpaa sohva, pinnasänky, keinu, rattaat mihin hänet nyt sitten laittaakaan. Miksi ihmeessä päivällä voi nukkua, mutta yöllä ei? Voihan se tietty olla läheisyys riippuvaisuutta, kun tarhapäivät ovat pitkiä ja iltaisin on niin vähän aikaa vanhempien kanssa, mene ja tiedä.

Voimavarat ovat kuitenkin vanhemmilla hupenemassa. Tämä alkukesä on kaikkein hektisimpiä vuodenaikoja, on kaiken maailman menoja, harrastusten päätöksiä, kevätjuhlia, esityksiä ja työasiatkin painavat päälle. Unikoulu juttuja pitäisi nyt ihan tosissaan ryhtyä selvittämään, mutta missä välissä? Ihan vain pelkkää olemista ja lepoa tässä tarvittaisiin, vähemmän stressiä ja hoidettavia asioita, vaan levon saavuttamiseksi pitäisi toimia juuri päinvastoin! Noh, onneksi viime sunnuntaina meillä kuitenkin oli poikkeuksellinen päivä – päivä ilman menoja. Olimme muutenkin yrittäneet haalia viikonlopulle molemmille meistä vanhemmista sellaisia hetkiä, joista saisimme voimavaroja (minä menin kahville siskoni kanssa ja mies meni ampumaradalle räiskimään). Lapsia emme saaneet hoitoon minnekään, mutta sentään pääsimme erikseen tuulettumaan hetkeksi.

Ja sitten oli se sunnuntai, ei menoja. Jos meillä ei olisi lapsia olisimme varmaan nukkuneet ainakin kymmeneen asti (ennen kuin koirat on pakko käyttää ulkona), tilanneet sitten pizzaa, syöneet sen sohvalla alusvaatteisillamme samalla kun katsomme netflixiä, vetäneet sitten pienet päiväunet, jonka jälkeen olisi syöty jääkaapista tähteitä samalla kun katsotaan lisää suoratoistopalvelua, ehkä istuneet terassilla illalla juomassa jotain huurteista ja sitten (koirat lenkille ja) nukkumaan. Kun ei tehdä mitään niin silloin ei oikeasti tehdä yhtään mitään. Syödään, juodaan, nukutaan. Ei niin, että olisin kokenut tuollaista päivää viimeiseen viiteen vuoteen. Siitä on pitkä, pitkä aika, kun minun ei ole oikeasti tarvinnut tehdä mitään. Kun vapaapäivä on tarkoittanut vapaata aikaa.

Kinastelimme siis tosiaan kuudelta aamulla sunnuntaina miehen kanssa siitä, että kumpi nousee ylös kuopuksen kanssa, kun hän normaalin rytmin mukaisesti heräsi ihan vitun liian aikaisin sunnuntaipäiväksi. Mies nousi ylös, mutta kuulin kuinka hän kiukutteli lapselle ihan yhtä paljon kuin Miss Mirum hänelle ja puolen tunnin sängyssä pyörimisen jälkeen totesin, että olisi parempi itse mennä ottamaan koppi tilanteesta, kun puoliso ei selkeästi jaksanut. Mr. Scot meni murjottaen takaisin nukkumaan, ja nukkuikin seuraavat pari tuntia, minä aikana isommat lapset kipittivät alakertaa yksi toisensa jälkeen, ja minä tein heille aamupalaa sitä mukaan, kun kukin heräsi. Miss Mirum puri minua kädestä, kun aamiaispalvelu oli hänen mielestään liian hidasta, kuten hänellä on tapana nälkäänsä ilmaista.

Kun karvainen menninkäinen lopulta heräsi ja ryömi kolostaan olivat lapset jo tehokkaasti pomppimassa seinille. Ulkona paistoi aurinko ja vaikka tuuli kovasti, niin sää näytti hurjan houkuttelevalta. Etupihan päärynä- ja kirsikkapuut kukkivat, takapihan jasmiini oli räjähtänyt sellaiseen kukkaloistoon, että oksat pois, ja tuntui ihan keskikesältä, vaikka asteita oli vain seitsemäntoista. Niinpä päätimme extempore lähteä lasten ja koirien kanssa pidemmälle kävelylenkille ja suuntasimme Kuusijärvelle, joka sijaitsee Sipoonkorven kansallispuiston alueella. Meillä ei oikeastaan ollut mitään suunnitelmaa, minä vain halusin ulos haukkaamaan happea ja purkamaan lasten energiaa. Veimme ensin koirat hetkeksi juoksemaan oman energiapiikkinsä alas ja sitten tallustelimme ympäri järven.

(Blogi jatkuu kuvan jälkeen.)

Kuusijärvi on minulle tuttu jo omasta lapsuudesta ja nyt asumme viiden minuutin ajomatkan päässä siitä, joten ei voisi olla helpompaa kohdetta käydä sunnuntaikävelyllä ilman, että lähteminen vaatisi juuri mitään valmisteluja. Olen niitä ihmisiä, joille metsä ja vesi tuovat sielunrauhaa, joten ihan vain järvenrannalla pyöriminen ja siistillä soratiellä puidenlomassa tallustaminen on minusta nautinnollista. Kunhan on luontoa ympärillä niin stressini alkaa heti helpottaa. Siksi haaveilen jatkuvasti oman kesämökin hankkimisesta. Haluaisin olla niitä ihmisiä, jotka pakkaavat lapset ja koirat autoon joka perjantai siitä lähtien, kun jäät ovat sulaneet järvestä, ja karkaa kaupungista omalle mökille ihan vaan olemaan. Mutta vielä en ole sitä haavetta päässyt toteuttamaan, joten on tyydyttävä lähiseudun palveluihin.

En ole niitä tyyppejä, jotka jotenkin erityisesti rakastaisivat kesää. Olen enemmänkin syksyihmisiä, joille pimenevät illat, värjääntyvät lehdet ja nahkatakkikelit ovat suurinta nautintoa, mutta tänä vuonna olen huomannut kaivanneeni kesää ihan hirmuisesti. Nyt kun se on täällä en tiedä miten päin olisin! Aina kun katson ikkunasta ulos tai lähden jonnekin, minusta tuntuu aivan ihanalta, kun kaikkialla on vihreää ja pakkanen sekä lumi ovat muisto vain! Minulla ei koskaan ole ollut mitään talvea vastaan, mutta viime talvi tuntui kestävän ikuisuuden! Siksi kai niin epätoivoisesti halusin ulkomaillekin, palmupuiden varjoon tuijottelemaan turkoosina siintävää merta. Talvi otti minusta aivan turhan tiukan otteen ja haluan karistaa sen pois yltäni.

Haen elämässäni nyt muutenkin muutosten tuulia! Siksi olen kiihkeästi hakenut uutta työpaikkaa jo monta kuukautta. Olen ollut kuudessa eri haastattelussa, mikä alkaa jo uuvuttamaan. Olen lähettänyt kolme kertaa niin monta työhakemusta ja harmitellut, kun monesta paikasta ei ole otettu edes yhteyttä. On yllättävän vaikeaa saada mielekästä työtä, mutta pidän yllä toivoa, että se oikea paikka tulee vielä eteen. Ei niin, että tässä uupumuksen syövereissä olisi hurjasti energiaa annettavaksi työnhakuun, mutta tämä on taas niitä tapauksia, joissa mikään ei muutu, jos mitään ei tee. Muita muutoksia, mitä haen, on tietysti se fyysinen muutos, minkä takia olen käyttänyt sitä ozempic lääkettä, joka valitettavasti on nyt loppunut joka apteekista. Siispä myös minulle on nyt tahtomatta tullut tauko lääkkeen ottamiseen ja samalla painonpudotus projekti on jäissä. Ärsyttävää.

Kävin juuri lääkärin arviossa siitä, miten pahassa jamassa vatsalihasteni erkauma on. Koska vatsalihasten välissä on 2-3 sormen levyinen rako, voidaan alkaa suunnittelemaan operaatiota, jossa ne ommellaan takaisin yhteen. Synnytyksestä on sen verran vähän aikaa, että sentin tai kaksi vatsalihakset saattavat ihan itsestään vielä lähentyä, mutta nyt puhutaan 6-7cm erkaumasta, joten kiinni ne eivät itsekseen mene. Olisihan se hiukan helpompi treenata ja urheilemalla tukea sitä painon putoamista, jos vatsalihakset eivät olisi irti toisistaan. Valitettavasti tätäkään operaatiota ei suostuta tekemään ennen kuin painoni on pudonnut sen 10kg tai enemmän. Niinpä sen ozempicin hankintavaikeudet ärsyttävät erityisen paljon, sillä kaikki muu, mitä kroppani ja hyvinvointini puolesta voitaisiin tehdä, on kiinni siitä, että laihdun.

(Blogi jatkuu kuvan jälkeen.)

Erkauma johtuu tietysti raskauksista, joista nämä viimeiset kolme olivat viiden vuoden aikana, eli toipuminen edellisestä oli vielä kesken, kun uusi raskaus jo alkoi, ja viimeisimmässä raskaudessahan kohtu venyi ekstra paljon, kun istukka oli epänormaalin suuri, eikä vauvakaan ollut mikään pieni. Lasten tekeminen on jättänyt kroppani pahasti retuperälle ja sitä haluaisin nyt pikaisesti korjata. Mitään ei kuitenkaan kannata korjata, ennen kuin on varma, että lapsiluku on täynnä. Ja siitä olenkin varma. Mr. Scot alkaa myös vihdoin olla samaa mieltä kanssani, varmasti osittain sen takia, että meillä on nyt niin rankka elämänvaihe menossa. Ruuhkavuodet ovat huipussaan (toivottavasti! Onhan tämä se huippu, onhan? Vai meneekö vielä pahemmaksi?), eikä mieskään halua pitkittää ”kärsimystä” yhtään lisää.

Harmi sinällään, koska rakastan lapsiani niin hurjasti, ja teoriassa voisin vaikka tuplata tämän lapsiluvun! Mutta käytännössä lastenteon aika on nyt ohi. En pystyisi enää, en fyysisesti enkä henkisesti, saamaan edes yhtä lasta lisää. Uskon vakaasti, että terveyteni osalta tilanne eskaloituisi varmasti, eikä henkinenkään kapasiteetti ole kovin vahvoilla kantimilla vielä yhdelle kierrokselle. Tuntuu, että tässä on nyt pelattu elämän rulettia revolverilla, jossa on kuusi paikkaa luodille, mutta (ruletin sääntöjen mukaisesti) viisi tyhjää patruunapesää ja yksi täysi, eli yksi luoti. Neljä kertaa on jo ammuttu. Onko se luoti seuraavassa pesässä vai viimeisessä? Ei hotsita yhtään lähteä selvittämään, että lähteekö henki itseltä vai vauvalta, koska niin paljon komplikaatioita ja vaurioita on jo koettu, että on oikeastaan ihme, että olemme kaikki hengissä ja (suhteellisen) terveitä, eikä ole luoti vielä osunut kohdalle.

Onhan tässä perheessä sitä paitsi jo kokoa aika mukavasti! Olen saanut lapsesta asti haaveilemani kolme tytärtä ja boonuksena pojan, joka on tuonut elämääni enemmän iloa, kuin koskaan kuvittelin mahdolliseksi. Yritän ihan hirveästi keskittyä siihen, että olen jonkin ihmeen kaupalla saanut neljä täydellistä lasta, enkä miettiä sitä, että olisin voinut saada enemmän. Mutta, kuten suurin osa meistä on huomannut, on aina vaikeampi olla onnellinen siitä mitä sinulla on, kuin jatkaa haaveilemista siitä, mitä sinulla ei ole. Aina sitä kuvittelee, että ”jos vain saisin x-asian” niin elämäni olisi vielä parempaa ja olisin vielä onnellisempi. Todellisuudessahan emme tiedä lainkaan toisiko se kuvitteellinen asia meille yhtään lisää onnea vai päinvastoin. Sitten samalla unohdamme iloita siitä mitä meillä jo on.

Ja kyllähän esimerkiksi sunnuntaina taas huomasin, että minulla on jo kaikki mitä voisin toivoa, kun illalla istuimme koko konkkaronkka takapihalla pataan kyhätyn nuotion äärellä. Olisimme voineet yrittää lähteä retkeilemään ihan metsään, tai ideaalitilanteessa olla omalla mökillä, mutta lapset tuntuivat olevan ihan yhtä onnellisia kotipihalla. Illallinen syötiin vastapestyllä terassilla pergolan varjossa, tarjolla oli avotulella käristettyä makkaraa, viinirypäleitä ja patonkia, minkä jälkeen kaikki saivat itse paistaa omat vaahtokarkkinsa (no hyvä on, Miss Mirum sai vain katsella viltin alla muiden puuhailuja ja mussuttaa vaahtokarkkinsa sylissäni). Paljon idyllisempää kesäiltaa en voisi kuvitella, ja yritänkin pitää mielessä, että tässä ja nyt on oikein hyvä.

”Joten, mikä oli lääkärin tuomio?” kysyin hermostuneena mieheltä, istuessani autossa kolmen muun lapsen kanssa, nuorimmainen oli isän kanssa lekurissa.

”Miss Mirumin korvatulehdus ei ole ehtinyt vielä kokonaan parantua.” Mr. Scot vastasi ja sydäntäni kylmäsi hetken.

Pystyin kuitenkin aistimaan miehen äänensävystä, että hän pidätteli hymy.

”…eli mitä se tarkoittaa?” tivasin ja mies naurahti langan toisessa päässä.

”Saimme luvan lentää. Korvat ovat parantuneet hyvin ja vaikkeivät ole ihan kokonaan vielä terveet niin tärykalvo ei ole enää vaarassa. Huomenna otetaan viimeinen antibiootti annos.”

Huokaisin helpotuksesta, ja samalla ihan uudenlainen stressi alkoi sykkiä suonissani.

Oli maanantai, vappupäivä, ja lentomme lähtisi seuraavana aamuna kello kuudelta. Olimme pakanneet koko päivän siinä toivossa, että pääsisimme matkalle, mutta nyt lentoon oli aikalailla tasan 12 tuntia ja mielessä alkoi pyörimään valtava lista kaikkea, mitä piti vielä tehdä ennen lähtöä. Enkä ole koskaan aikaisemmin matkustanut kuin yhden lapsen kanssa. Miss Wienna oli alle vuoden ikäinen ensimmäisellä reissullaan ja viimeisimmällä melkein 9-vuotias, ja siihen väliinkin mahtui matkaa jos toista, joten kokemuspintaa oli tarpeeksi tietämään, että kaksi aikuista plus yksi lapsi onnistuisi helposti. Nyt huollettavien määrä oli kuitenkin moninkertainen, mutta aikuisten lukumäärä edelleen sama. Kuinka saada kaikki valmiiksi kuudelle hengelle, kun joskus tuntui, että ihan itsensä saaminen valmiiksi ennen reissua oli hurja puristus!?

Olin vakuutellut itselleni matkaa varatessa, että pystyisimme handlaamaan extreme perheloman, mutta täytyy tunnustaa, että nyt ihan tosissaan pelotti, että millaiseen karuselliin olimme itsemme ilmoittaneet. Ensimmäinen koetinkivi oli jo pelkästään siinä, että miten saisimme lapset ylös aamuyön pikkutunteina, jotta ehtisimme kentälle ajoissa! Tämä stressin aiheuttaja kuitenkin osoittautui turhaksi, sillä pienimmästä isoimpaan jokainen lapsista nousi kiltisti ylös, puki mukisematta päälle, ja silmiään hieroen asteli ulos ovesta täsmälleen aikataulussa, kun 04 yöllä lasten isoäiti ilmestyi parkkipaikallemme ollakseen taksikuskimme kentälle. Tai no Miss Mirum oli tietysti sylissä, eikä reippaillut itse reppu selässään, kuten vanhemmat muksut, mutta tajuatte mitä tarkoitan.

Päästyämme lentokentälle yritin vanhasta tottumuksesta tsekata laukkumme sisään itsepalvelupömpelillä, mutta eihän sitä kautta voinut hoitaa erikoismatkatavaroita. Niinpä jouduimme vielä boarding passit saatuamme kipittämään kiltisti bagage drop jonoon, mikä olikin lapsille se ainoa narinan paikka (ymmärrän tämän hyvin, itsekin teki mieli polkea jalkaa ja valittaa, kun jono liikkui niin hitaasti). Pääsimme kuitenkin ilman yhtään meltdownia jättämään laukkumme, ja saimme kaikki turvaistuimet että rattaatkin matkaan, jonka jälkeen hilpaisimme turvatarkastukseen ja siitä sutjakasti ”puhtaalle puolelle”. Jouduimme kävelemään sen ärsyttävän pitkän matkan entisen ykkös terminaalin alueelle, yhtään pidempi matka olisi ollut vain schengen-alueelle vastakkaisessa suunnassa, mutta edes tästä pitkästä marssimatkasta lapset eivät valittaneet.

Käytäviä pitkin kävellessä bongasimme lentokenttäkaupan ja nappasimme juotavia mukaan, varsinaiset eväät olimme kuitenkin tehneet itse edellisenä iltana sen jälkeen, kun lapset oli ensin saatu nukkumaan. Kaiketi joillain ihmisillä on kaikkiruokaisia päiväkoti-ikäisiä, mutta minun lapseni ovat niin samperin nirsoja, että pääsimme helpommalla, kun teimme heille itse eväät, sen sijaan, että olisimme tyytyneet Finnairin tarjontaan. Oli ainakin mukana jotain, mitä he varmasti söisivät. Päästyämme oikean portin luokse istahdimmekin alas syömään mukaan pakattua aamiaista, ja vartin mutustelun jälkeen alkoi jo koneen boardaus. Eli koko lähtö sujui reippaassa tahdissa, ilman, että tuli yhtään kiire, muttei jäänyt luppoaikaakaan. Paljon paremmin ei olisi voinut sujua!

Sen verran kovasti Miss April ja Mr. Berlin kuitenkin jännittivät ihan ensimmäistä lentomatkaansa, että poika kieltäytyi koko nelituntisen lennon ajan syömästä tai juomasta yhtään mitään, kun taas tyttö ei suostunut nukkumaan, vaikka yöunet jäivät nelisen tuntia vajaaksi, ja vaati jatkuvaa viihdyttämistä. Onneksi oli Miss Wienna. Isosisko on sen verran konkari lentomatkustaja jo, että osasi olla pikkusiskonsa tukena. Olimme toki selittäneet lapsille ennakkoon mitä tulisi tapahtumaan ja isä oli näyttänyt Miss Aprilille videon lentokoneen noususta ja laskusta, mutta onhan se silti eri asia kokea se itse. Keskimmäinen tytöistäni on vielä niin herkkä neiti, ja täysin muutosvastainen, että tällaiset uudet ja jännittävät asiat ovat hänelle hyvin raskaita. Hienosti hän kuitenkin suoriutui lennosta, eikä pojallakaan tosiaan, selkeästä jännityksestään huolimatta, ollut mitään ongelmia lennon aikana, hän jopa otti puolentoista tunnin tirsat lennon loppuun, joten sanoisin tätä suureksi menestykseksi!

Toki tarhaikäinen on siinä mielessä helppo matkustuskaveri, että heitä voi lahjoa, viihdyttää, asioita voi selittää ja järkeillä. Edellä mainitut toimivat huomattavasti huonommin vuoden vanhan taaperon kanssa. Kaikilla meillä aikuisilla, jotka ovat reissanneet ennen omia lapsia, on varmaankin niitä huonoja kokemuksia vauvoista, jotka vain parkuvat ja parkuvat lentokoneessa. Se on monen ihmisen pahin painajainen, olla tuntikausia jumissa taivaalla lentävässä metallipurkissa huutavan vauvan kanssa. Enkä minä halunnut olla se vanhempi, jonka lapsi rääkyisi naama punaisena, nenä räkää valuen ja potkisi edessä olevan penkki kuin Jet Lee konnia. Olin aivan hurjan ilahtunut, kun vältimme tämän kamalimman kauhu-scenarion!

Miss Mirum kitisi toki lentokoneessa hetken, heti silloin kun istuimme paikallemme, mutta se oli sellaista väsymys-narinaa, jota hän tekee halutessaan nukkumaan. Onnekkaasti tämä lapsi nukahtaa kaikkein parhaiten, kun ympärillä on tasainen meteli ja nukkumisalusta hytkyy tai tärisee. Sopivasti lentokoneessa on jatkuva humina ja hurina, sekä ihmisten äänten sorina, ja heti kun lähdimme liikkeelle, alkoivat tytön silmät lopsua, kun penkki tärisi niin mukavasti. Emme olleet edes kiitoradan päähän ehtineet, kun kuopus simahti syliini ja nukkui autuaasti koko nousun ohi ja melkein tunnin siihen päälle. Toki tämä tarkoitti, että minä olin lapsen alla jumissa sen tunnin, pystymättä tekemään mitään muuta kuin leikkimään patjaa nuorimmaiselle, mutta parempi sekin kuin kuunnella huutoa.

(Blogi jatkuu kuvan jälkeen.)

Eikä koko lento sentään mennyt ihan niin helposti, vaan Miss Mirum heräsi nokosiltaan sen ensimmäisen tunnin kohdilla ja jäljellä oli vielä kolme. Kolme piiitkää tuntia, joiden aikana lapsi ei saanut lähteä sylistä, ja sekös se vasta pientä peppukiitäjää suututti! Hän kiukkusi minulle ja isälleen moneen, moneen otteeseen, kun häntä ei päästetty käytävän lattialle tutkimusmatkalle. Siitä saatiin jo vähän huutoa ja potkujakin aikaiseksi, mutta onneksi olimme miehen kanssa käytävän vastakkaisilla puolilla, joten pystyimme molemmat viihdyttämään nuorimmaista sillä aikaa, kun isommat lapset olivat tableteilla ja kännykällä (Luojan kiitos niihin voi ennakkoon ladata ohjelmia melkein missä vain suoratoistopalvelussa), sekä syöttämään hänelle ruokaa yhdessä, mikä paransikin neidin mielenlaatua huomattavasti.

Pari tuntia meni Miss Mirumin kiemurrellessa vuorotellen minun ja isänsä sylissä, kunnes hän taas nukahti juuri sopivasti ennen kuin turvavyövalo syttyi ja lentokone lähti laskeutumaan. Kuopus veti autuaan tietämättömänä sikeitä koko laskun eikä herännyt ennen kuin lentokone pysähtyi ja ihmiset nousivat metelöiden ottamaan tavaroitaan hattuhyllyltä. Pääsimme poistumaan koneesta takakautta (istuimme reippaasti keskivälin takana, sillä pihtailin, enkä suostunut maksamaan siitä, että olisimme voineet varata penkit ennakkoon) ja siitä oli vielä kipitettävä bussin kyytiin, joka vei meidät muutamassa minuutissa terminaalin oville. Lähtiessämme oli ollut hyisen kylmä, eivätkä lasten päälle puetut kevyet takit olleet olleet lähellekään tarpeeksi aamuyön viimaa vastaan, mutta perille päästyämmä meitä odotti kirkkaalta taivaalta porottava aurinko ja mukava +20 astetta, ja olimme läkähtyä takkeihimme.

Se, missä en pihtaillut, oli yksityiskyytimme. Alun perin ajattelimme, että otamme yhteiskuljetuksen bussilla kentältä hotellille, mutta kun kävimme lukemassa tämän vaihtoehdon tietoja tarkemmin, selvisi, että reissu kestäisi puolestatoista tunnista kolmeen tuntiin! Riippuen ruuhkasta ja siitä, kuinka monessa hotellissa bussi pysähtyisi matkalla. En voinut edes kuvitella neljän tunnin lennon perään viettäväni kolme tuntia lasten kanssa vielä bussissa! Joten huolimatta siitä, että yksityiskuljetus maksoi kolme kertaa enemmän kuin bussi päätimme tuhlata siihen. Kahdeksan hengen minibussiin oli sitä paitsi mahdollista laittaa lapsille turvaistuimet, joita matkaohjeiden mukaan piti olla mukana kaikille alle 9-vuotiaille lapsille, joten tämä optio oli huomattavasti turvallisempi (myöhemmin olimme myös kiitollisia siitä, että meillä oli istuimet, kun niitä yllättäen tarvittiin).

Saimme jostain syystä matkalaukkumme ensimmäisinä koko koneesta (kaiketi siksi, että olimme laittaneet ne erityismatkatavarasekoilujen jälkeen lähes viimeisenä ruumaan) ja terminaalin ulkopuolella odottava aurinkomatkojen opas ohjasi meidät oman kuljettajamme luokse niin sutjakkaan, että ihan ihmettelin, kuinka helposti kaikki sujuikaan. Tavaraahan meillä oli ihan tolkuttomasti, jouduimme käyttämään kahta kärryä saadaksemme kuusi matkalaukkua, viisi reppua ja kolme turvaistuinta rullattua autolle. Lisäksi oli vielä Miss Mirumin uudet rattaat (vaihdoimme rakkaat tupla-rattaamme pienempiin, kun enää on matkassa yksi vaunuikäinen), jotka onneksi taittuivat yllättävän pieneen tilaan, vaikkeivät mitkään matkarattaat olekaan, vaan ihan kunnon vehkeet. Meitä odottava tila-auto oli kuitenkin nimensä mukainen ja pian olimme kaikki kuusi mukavasti ilmastoidun minibussin kyydissä, katselemassa ohi vilisevää maisemaa.

Pelkäsin, että lapset olisivat kitisseet autossa, sillä huolimatta yksityiskuljetuksesta matka hotellille kestäisi vähän vajaa tunnin ja johan olimme kaikki istuneet koneessa takapuolemme puuduksiin. Lopulta ainoa, joka mitään metelöi, oli kuitenkin Miss Mirum ja hänkin nukahti 10 minuutin protestoinnin jälkeen eikä herännyt ennen kuin määränpäässä. Miss April simahti suunnilleen saman tien, kun auto lähti liikkeelle, sillä ei ollut nukkunut koneessa ja Mr. Berlin katseli hiljaa ja hyväntuulisena maisemia puoli tuntia, ennen kuin tsippasi hänkin. Jopa esikoinen vetäisi pienet tirsat auton takapenkillä, joten saimme Mr. Scotin kanssa nauttia hiljaisuudesta ja kuskimme satunnaisista maisema tärpeistä, kun hän osoitteli paikallisia nähtävyyksiä. Sanoisin, että ehdottomasti hintansa väärti tuo kuljetus!

En oikein tiedä mitä odotimme, kun kuukausia sitten varasimme matkamme. Valitsemamme matkakohde ja siellä oleva hotelli valikoituivat kaikki sen mukaan, mistä saisimme tarpeeksi ison huoneen kuudelle hengelle, mikä paikka olisi sopivan lapsiystävällinen ja rauhallinen, sekä mistä saisi all inclusive ruokailun (en ole koskaan ennen halunnut all inclusivea, koska rakastan käydä ravintoloissa, pyöriä kylillä ja päätyä sattumalta sinne tai tänne, syödä kun nälkä yllättää – mutta lasten kanssa sellainen loma olisi ihan kaaosta). Katsoimme toki netissä olevat kuvat hotellista silloin kun sen varasimme, mutta silti hämmennyimme näkemästämme, kun saavuimme perille. Ai tuoko se on? Siis tuo? Ihan varmastiko?

Ensivaikutelmat voivat toki hämätä, mutta näytti ihan siltä, kuin olisimme saapuneet luksus lomakohteelle. Hotellin työntekijä tuli elokuvista tutun laukkukärryn kanssa keräämään tavaramme eikä meidän tarvinnut itse huolehtia niistä, vaan kuskimme hoiti koko operaation hotellin työntekijän kanssa. Valkoiset marmorilattiat kiilsivät, kun kävelimme sisälle suuresta, pyörivästä ovesta ja neljä ihmistä seisoi respassa vastaanottamassa meidät leveiden hymyjen kera. Annoin varauksemme tiedot respaan ja hiukan sivussa seisonut hotellin manageri hyökkäsi melkein heti paikalle kuullessaan minkä huoneen olimme varanneet. Ei, ei, ei, meillä on parempi huone teille, hän vakuutteli. Varauksemme sviitti sisälsi kaksi makkaria ja yhden kylpyhuoneen, mutta manageri puisteli päätään, että parempi olisi sviitti, jossa oli kolme makuuhuonetta ja kaksi kylpyhuonetta (tätä vaihtoehtoa ei edes ollut netissä tarjolla).

Olimme hiukan hämmentyneitä tästä tilanteesta ja se kai näkyi naamasta, koska manageri iski meille käteen molempien sviittien avaimet ja pyysi meitä käymään katsomassa molempia vaihtoehtoja ja tekemään sitten valintamme. Matkatavaramme jäivät respaan odottamaan työntekijän huomaan, joka toisi ne sitten siihen sviittiin, jonka päättäisimme valita. Check-in oli virallisesti vasta tunnin päästä, mutta voisimme jättää tavaramme heti valittuun huoneeseen ja siirtyä siitä lounaalle, sillä buffet oli avautumassa vartin sisään. Ruokaillessamme huone viimeisteltäisiin ja matkatavarat tuotaisiin. Kaikilla lapsilla olikin kiljuva nälkä, joten tämä suunnitelma sopi meille. Huoneen valinta oli kuitenkin paljon vaikeampaa, kuin olin alun perin ajatellut.

(Blogi jatkuu kuvan jälkeen.)

Molemmat sviitit olivat erillisrakennuksessa rinteessä, joka vietti kohti hotellin privaattia uimarantaa. Alkuperäinen sviittimme oli rakennuksen kakkoskerroksessa, joten siinä oli parveke ja merinäkymä. Kaksi makuuhuonetta olivat kauniit, mutta toki aika ahtaat, sillä molemmissa oli alun perin yksi parisänky ja nyt toiseen oli ahdettu lisävuode kolmannelle lapselle ja toiseen vauvansänky nuorimmaiselle. Lisäksi kylppäri oli oikein nätti, mutta aika pieni. Vaihtoehtoinen sviitti oli tuplasti isompi neliöiltään, kuin alkuperäinen, mutta se oli alemmassa kerroksessa, ilman merinäköalaa (terassin edessä oli tenniskenttä) ja kaksi makuuhuoneista erotettiin toisistaan väliovilla, eli ne olivat periaatteessa yhtä suurta tilaa. Mutta tässä vaihtoehtoisessa sviitissä oli iso kylpyhuone ammeella ja toinen pienempi kylpyhuone suihkulla. Sänkypaikkoja oli jo valmiiksi kuusi, kaksi parisänkyä ja kaksi yhden hengen sänkyä, joten vauvansängyn tuominen paikalle ei muuttanut tilaa lainkaan ahtaaksi.

Minä harmittelin merinäköalan menettämistä, mutta Mr. Scot näki vain neliötä, juoksentelutilaa lapsille, kaksi minibaaria (joita täytettiin säännöllisesti ja kuuluivat hintaan) sekä enemmän omaa rauhaa, sillä sviitti oli rakennuksen päässä. Niinpä päädyimme tähän suurempaan vaihtoehtoon. Illalla olin jo oikein tyytyväinen valintaamme, sillä saimme isommat tytöt perimmäiseen huoneeseen omiin sänkyihinsä, ja pojan king size parisänkyyn omaan rauhaansa. Mr. Berlin pyörii unissaan todella paljon, minkä takia olin iloinen, että hänellä oli niin hirmu iso sänky, sillä olin vähän hermoillut etukäteen, että miten hän pystyisi tippumatta nukkumaan normaalissa 90-senttisessä vuoteessa (eikä hän sitten lopulta pysynyt edes siinä jättisängyssä – siitä myöhemmin lisää).

Ennen nukkumaanmenoa meillä oli kuitenkin aikaa syödä lounas ja päivällinen hotellin käsittämättömän laajassa buffetissa ja käydä siinä välissä altaalla pulikoimassa. Saapumispäivällemme oli tosiaan osunut ihanan aurinkoinen sää, joten siitä huolimatta, että uima-altaan vesi oli todella kylmää, viihdyimme altaalla pitkän pätkän. Kokeilimme myös allasbaarin juomia (niitä alkoholittomia) sekä allasravintolan herkkuja (vohveleita, crepejä, jäätelöä, kakkuja ja slusheja), jotka kaikki kuuluivat all inclusiveen. Kaiken kaikkiaan ensimmäisenä päivänä hotellimme teki meihin todella hyvän vaikutuksen. Matkan alku ei olisi juuri paremmin voinut alkaa, mikä tuntui ihanan huojentavalta kaiken sen stressin ja sairastelun jälkeen, mitä olimme kärsineet juuri koko edeltävän viikon.

Kaiken kaikkiaan meillä oli hyvä loma. Siitä jäi päällisin puolin positiivinen fiilis, lähtisin uudestaankin! Mutta. Ja valitettavasti tässä on mutta. Seuraavana päivänä saapumisesta suihkuistamme ei tullut lämmintä vettä ja sää oli pilvinen sekä sateinen. Kolmantena päivänä saimme lämmintä vettä, mutta Miss Mirum sai vatsataudin, jonka kesti seuraavat kolme päivää, minkä lisäksi hänelle puhkesi kolme uutta hammasta, joten emme nukkuneet moneen yöhön juuri lainkaan. Kakkaa oli kaikkialla, lapsen uimapuvussa, vaatteissa, lakanoissa ja pahimmillaan lattioilla. Ugh… Neljäntenä päivänä hotellihuoneemme katon läpi alkoi tulla vettä! Putkimies kävi muka sen korjaamassa, mutta vettä valui seuraavana ja sitä seuraavana päivänä, että yönä, aina pari tuntia, sitten taukosi, ja taas pari tuntia. Lattiat lainehtivat eteisessä ja molemmissa kylpyhuoneissa jatkuvasti.

Aluksi respa vain levitteli käsiään, että huoltomies on kuitannut ongelman hoidetuksi, joten odottakaa nyt vielä jos vuodot loppuisivat. Kun katto oli ”satanut sisään” neljä päivää marssin respaan aikeenani haukkua koko lafkan maanrakoon ja minulla oli useita videoita vettä valuvasta katosta. Näytin videot (ja olimme näyttäneet niitä jo aikaisemminkin respan asiakaspalvelijoille) managerille ja kappas kummaa, meidät siirrettiin välittömästi viimeiseksi yöksi toiseen sviittiin! Olin aivan käärmeissäni siitä, että tätä ei tehty aikaisemmin. Meillä oli kuitenkin isompiakin murheita, kuin vuotava katto, nimittäin neljäntenä lomapäivänä Mr. Scot ja Mr. Berlin menivät hotellihuoneelle käymään, kun minä jäin tyttöjen kanssa leikkipuistoon. Jonkin ajan kuluttua mies soitti paniikissa, että oli hukannut pojan! Siis jokaisen vanhemman pahin painajainen.

Isä ja poika olivat olleet hotellihuoneessa kun Mr. Scot meni vessaan ja pyysi lasta odottamaan sen aikaa. Hän kuuli kuitenkin oven ulko-oven käyvän (näitähän ei sisäpuolelta saa lukkoon) ja siinä vaiheessa, kun isä ehti ulos asti lapsen perässä, oli poika kadonnut. Normaalisti niin kylmän rauhallinen aviomieheni oli panikoinut ja lähtenyt ryntäämään käytävää pitkin sille puolelle, mistä normaalisti kuljimme kohti hotellialuetta, mutta samaa käytävää pääsi ulos toisestakin suunnasta, sviittien takapihoille, ja lapsi oli tietenkin mennyt sinne. Kun Mr. Scot soitti minulle, päästyään jo uima-altaille, veikkasin, että ehkä hän oli mennyt pojan kanssa ristiin ja komensin miehen välittömästi takaisin hotellihuoneelle tarkistamaan, oliko lapsi tullut takaisin. Onneksemme siellä hän olikin, siivoojan kanssa, joka oli juuri tullut paikalle ja soitteli jo respaan, että täällä olisi pikkupoika yksin käytävällä.

Selvisimme siis säikähdyksellä, mutta kyllä kävi mielessä miljoona karmivaa vaihtoehtoa. Sviittimme lähellä oli autotie (hyvin vähäisesti liikennöity, mutta silti) sekä reitti suoraan meren rantaan, ja olisihan joku hullukin voinut tulla lasta vastaan. Tuo perjantai jäi mieleen todella vahvisti, myrskytuulinen, jotka puhalsivat niin kovaa, että allas suljettiin. Sen lisäksi, että vettä satoi ja oli synkkää, niin isommat tytöt onnistuivat riitelemään puolet päivästä ja lopulta Miss April veti totaali meltdownit ravintolassa illallisella. Hän sai kolme jäätelöpalloa jälkiruoksi, mutta ne olivat väärän muotoiset, ne pallot siis, jotka eivät olleet tarpeeksi ”pallomaiset”. Ja siitä se sitten lähti, enkä vieläkään tajua miten tilanne eskaloitui niin totaalisesti, että lapsi kirkui, itki, potki, paiskoi tavaroita ja käyttäytyi kuin mielensä menettänyt pikkuhirviö.

Mr. Scot oli juuri lähtenyt kahden nuorimman kanssa takaisin hotellihuoneelle vaipanvaihtoon, joten minä ja esikoinen olimme räjähtäneen ruutitynnyrin (jota myös lapsekseni kutsun) kanssa täpötäydessä buffassa ja yritimme selvitä ulos. En saanut Miss Apriliä kannettua sylissä, hän rimpuili ja potki niin pahasti. Minun oli vedettävä hänet kädestä pitäen perässä ja koko sen ajan tyttö huusi mitä kaikkea nyt mieleen juolahti (nälkä, äiti, päästä irti, anna mun syödä, anna ruokaa, jäätelöä, äitiiii, auta, auta, päästä irti, mulla on nälkä, apuaaaa). Eikä hän tietenkään lopettanut siihen, että päästiin ravintolasta ulos (kun vihdoin sain hänet ulos), vaan yritti koko ajan rimpuilla ja juosta ravintolaan takaisin! Hän riehui hississä, uima-altaalla (kun menimme sen ohi), koko pihan läpi, ja koko matkan käytävää huoneelle asti. Huoneella hänet oli pakko laittaa suihkuun rauhoittumaan, ennen kuin se järjetön hakkaaminen ja huutaminen loppui.

(Blogi jatkuu kuvan jälkeen.)

Tiedän, että näitä sattuu melkein jokaiselle vanhemmalle, eikä tämä ole ensimmäinen kerta, on Miss Wiennakin vastaavaa tehnyt saman ikäisenä ruokakaupassa, mutta kyllä tuntui silti pahalta. Seuraavana yönä tapahtui kuitenkin jotain paljon pahempaa, nimittäin Mr. Berlin pyöri unissaan niin, että tippui aamuyöllä sängystä. Pudotessa hän löi päänsä yöpöytään niin pahasti, että nenästä valui verta monta minuuttia. Kasvoihin tuli lukuisia ruhjeita, mutta pahin oli otsassa, mihin kohosi suuri, sinertävä kuhmu. Oli jo melkein aamu, kun tämä tapahtui ja Mr. Scot nukkui pojan vieressä seuraavan tunnin, varmuuden vuoksi. Aluksi mietimme, että ehkä tilanne ei ole edes kovin paha, matka sängystä maahan kun ei ole kuin puolisen metriä. Aamiaisen jälkeen Mr. Berlin kuitenkin oksensi, joten otin yhteyttä Terveystalon chat-päivystykseen. Lääkäri kehotti meitä hakeutumaan paikalliseen päivystykseen varmistaaksemme, ettei kyseessä ole kallonmurtuma.

Niinpä suuntasimme respaan selvittämään missä sairaala on (toisella puolella saarta tietenkin) ja kuinka pääsisimme sinne. Respasta tarjouduttiin kysymään paikalliselta lääkäriltä, joka kävi säännöllisesti hotellissamme hoitamassa matkalaisten pikkuhaavereita ja sairastumisia, että voisiko hän tulla paikanpäälle arvioimaan lapsen. Suostuimme tähän, mutta kun respa soitti lääkärille, hänkin käski meidät heti päivystykseen. Ainoat vaihtoehdot päästä sairaalaan olivat taksi, joka olisi noin 95 euroa suuntaansa tai vuokra-auto, jollaisia hotellimme yhteistyökumppani tarjosi. Vuokra-auto maksoi, autosta riippuen 45-75 euroa plus bensat. Valitettavasti sitä kalleinta vaihtoehtoa, johon olisi mahtunut koko kuusihenkinen perheemme, ei ollut vapaana. Suurperhe ongelmat… Sairaalaan oli kuitenkin lähdettävä, joten löysimme itsemme pähkäilemässä mitä tehdä.

Aluksi mietimme, että minä jäisin muiden lasten kanssa hotellille ja mies menisi yksin pojan kanssa sairaalaan. Ongelmana kun oli, että minä en oikein uskaltanut ajaa Rodoksella, siksi en itse heti ilmoittautunut sairaalaan menijäksi, vaikka sydäntä kylmäsi ajatus siitä, etten olisi pojan kanssa tutkimuksissa. Mies oli tottakai valmis lähtemään, eikä ajaminen ollut hänelle ongelma, mutta sitten taas miehen kielitaito ei riittänyt hänen oman arvionsa mukaan sairaalassa asioimiseen, joten hänkin epäröi mennä yksin. Miss Wienna ratkaisi ongelmamme, kun hän ilmoitti reippaana, että hän voisi jäädä hotellille yksin, eikä se edes haittaisi häntä. En tiedä olisiko ollut järkevää silti jäädä kaikkien tyttöjen kanssa hotellille, terveiden lasten ottaminen mukaan sairaalaan oli aina riski, mutta päätimme vuokrata 5-hengen auton ja pakkasimme (melkein koko) pesueen sinne alta aikayksikön. Nappasimme vain hotellin kaupasta jotain randöm eväitä ja kohta huristimmekin päätietä kohti Rodoksen kaupunkia.

Perille löytäminen oli yllättävän helppoa, mutta sairaalassa asioiminen ei ihan niin helppoa. Hankalinta oli, että kaikki opasteet oli kirjoitettu kreikaksi, kreikkalaisilla aakkosilla. Kun ei ymmärrä paikallisia aakkosia on aika hukassa, kun tuijottelee kylttejä, joissa on nuolia sinne tänne. Toki siis kysyimme aseistetuilta vartijoilta minne mennä, kun sairaalan portille pääsimme, ja ymmärsimme ohjeet väärin eli menimme sisään väärästä ovesta. Päädyimme haahuilemaan suuren sairaalan käyttämättömälle puolelle. Kuluneet, hämärät käytävät, tyhjät odotustilat, ovet auki ammottavat hoitohuoneet ja tilojen täysi tyhjyys oli kuin suoraan jostain maailman lopun leffasta. Pari tauolla olevaa hoitajaa kuitenkin bongasi meidät ja käski seurata lattiassa olevaa punaista viivaa, joka vei meidät ensiapu puolelle

Siellä sitten alkoikin kädenvääntö siitä, että pitäisikö meidän maksaa hoidosta vai ei, eikä selitykseni täydestä matkavakuutuksesta ensin kelvannut, koska meillä ei ollut kansainvälistä sairasvakuutus korttia. Onneksi vakuutusyhtiöllämme on elektroninen sairasvakuutuskortti, joten kunhan sen sain kaivettua kännykälläni esiin pääsimme vihdoin lääkärin luokse. Tai siis, toinen meistä pääsi. Marssimme kyllä ensin lääkärin luo koko viiden hengen seurue ja minä selitin mitä oli tapahtunut sekä mitkä olivat lapsen oireet. Lääkäri kuunteli ja ilmoitti sitten, että ihan ensin pienemmät lapset piti viedä ulos ensiapu alueelta. Koska poikamme riippui isänsä kaulassa eikä päästänyt irti päädyimme siihen, että hän menisi Mr. Berlinin kanssa ja minä olisin eteisaulassa tyttöjen kanssa. Kertaalleen isä joutui tulla hakemaan minut tulkiksi, mutta muuten hän selvisi ihan omalla kielitaidollaan.

Röntgenkuva jouduttiin ottamaan kuusi kertaa ennen kuin se onnistui, mikä ei sinänsä yllättänyt, koska poikamme pistää aina kaikissa tutkimuksissa vastaan. TT-kuvaakin yritettiin, mutta siitä ei tullut mitään ja lääkäri vain suuttui, kun se ei onnistunut. Onneksi mitään kallonmurtumaan ei löytynyt ja diagnoosi oli lievä aivotärähdys. Kahden tunnin odottelun ajan Miss April ja Miss Mirum jaksoivat ihmeen hyvin kykkiä aulassa ja mutustella eväitä, samalla kun kännykästäni pyöri kuningas Charlesin kruunajaiset. Käytäviä partioi useampi aseistettu vartija ja sairaalaan tuli sisään mitä moninaisempia asiakkaita, ja myös lähti, monesti räyhäten ja käsiä villisti vartijoille huitoen, joitain asiakkaita. Lopulta siis myös me pääsimme lähtemään, hurjan huojentuneina.

Takaisinajomatka tuntui vallan mukavalta, kun olimme nyt varmoja, ettei lapsellamme ollut mitään suurta hätää ja aloimme jo suunnitella kaikenlaista kivaa illaksi, kun yhtäkkiä, vuokra-automme hajosi. Mr. Scot oli ihmetellyt jo aikaisemmin, että kytkin tuntui jotenkin kummalliselta, mutta kun hän vaihtoi vaihdetta ajaessamme suoraa tietä, tasaista vauhti, kuului kova pamahdus ja kytkimen tuntuma katosi kokonaan. Kaasun painaminen ei tuottanut mitään tulosta, vaihteet olivat jääneet vapaalle, mikään niistä ei mennyt silmään. Jarru sentään toimi, ja onnekkaasti kohdalle sattui juuri huoltoasema, joten pääsimme liukumaan jäljellä olevalla vauhdilla sen pihalle. Kaivoimme vuokrasopimuksen esille ja sieltä yhteystiedot, mutta koska emme tienneet ollenkaan, kuinka selittää missä olimme, niin Mr. Scot käveli puhelimen kanssa huoltoasemalle sisälle, jotta sen työntekijä voisi kertoa vuokrayritykselle mistä tulla meidät pelastamaan.

(Blogi jatkuu kuvan jälkeen.)

Niinpä löysimme sitten itsemme istumasta huoltoaseman reunakivetykseltä, sisällä ei nimittäin ollut mitään penkkejä tai pöytiä, syömässä jäätelöä, ja tuijottamassa yhä vain tummenevaa taivasta. Puolen tunnin odottamisen jälkeen vettä alkoi ripsiä ja vähän kauempana salamoi. Mietin jo, että ihanko oikeasti jäisimme ukkosella ulos kolmen pienen lapsen kanssa, joista yhdellä oli lievä aivotärähdys, mutta viisi minuuttia myöhemmin vuokra-auto firman henkilökunta kurvasi paikalle, eikä hetkeäkään liian myöhään, nimittäin vettä alkoi tulla taivaalta ihan kunnolla siinä vaiheessa, kun me hyppäsimme vaihtoautoon ja firman henkilökunta jäi työntämään hajonnutta pirssiä pois tien laidasta. Hyvityksenä meidän ei tarvinnut maksaa matkaan käytettyä polttoainetta, joten olimme suhteellisen tyytyväisiä lopputulokseen. Loppumatka taittuikin salamoiden, ukkosen ja sateen saattelemana, mutta ilman uusia haavereita.

Kun tässä olisikin sitten kaikki, ja olisimme voineet vain nauttia seuraavista, ihanista hellepäivistä vailla huolen häivää. Ihan niin kivasti ei käynyt, vaikka tosiaan aurinko paistoi, elohopea nousi ja pieni tuulenvire sai palmun lehvät huojumaan ja hameen helmat heilahtelemaan vallan hurmaavasti. Viidentenä päivänä esikoinen Miss Wienna kuitenkin sairastui flunssaan, kuudentena seuraava sairastuja oli Mr. Scot. Molemmat olivat edelleen kipeinä, kun lähdimme kotiin, vaikka molempien olotila pysyikin siedettävänä särkylääkkeillä, joita he popsivat kuin karkkeja pääsiäisenä. Loman loppu oli altaalla pulikointia, auringosta nautiskelua, jätskiä (oikean mallisina palloina) ja hyvää ruokaa. Erehdyimme menemään ala carte ravintolaan vaihtelun vuoksi, mikä oli täysi fiasko (varaustamme ei löytynyt, palvelu ei pelannut, ruoat olivat kylmiä ja osa pahoja), mutta se oli kaiken kokemamme jälkeen niin pieni vastoinkäyminen, että tuskin jaksoimme välittää.

Paluulento sujui sekin hienosti, kuten kentällä asiointikin, ja vaikka kuopus oli tällä kertaa hereillä niin nousun kuin laskun, hän ei ollut niistä moksiskaan ja sen sijaan nukkui neljän tunnin lennosta kolme tuntia vuorotellen minun ja isänsä sylissä. Olimme varsin tyytyväisiä itseemme, kun kone laskeutui ja yllätykseksemme takanamme istuvat kanssamatkustajat kommentoivat, että ”olette te aika sankareita, kun matkustatte neljän lapsen kanssa!”. En ole ihan varma, oliko se vittuilua vai ei, mutta nauroin ja totesin, että ”sankareita vai hulluja?” mikä ainakin heitä huvitti. Meitä ei huvittanut enää yhtään, kun matkan jälkeen Miss Wiennan olo vain paheni ja lääkärikäynti yksityisellä muuttuikin lähetteeksi Jorviin, jossa otettiin keuhkokuvat ja todettiin keuhkokuume. Mr. Scot on myöskin ravannut lääkärissä erilaisissa kokeissa, eikä tunnu paranevan millään, joten tuliaisina tuli sitten jotain vallan mukavaa pöpöä.

All-in-all matkamme oli täynnä pieniä, ihania hetkiä. Meillä oli reippaasti hauskanpitoa altaalla, monta hurmaavaa kävelyretkeä merenrannalle, lapset saivat shoppailla ”omalla rahalla” parin kympin edestä ja hymyjä ja naurua oli, kaikesta huolimatta, enemmän kuin huutoa ja kyyneleitä. Ei niin, etteikö vaakakuppi olisi ollut aika 50-50 sitten lopulta, mutta olipahan unohtumaton reissu! Epätoivo iski ehkä muutaman kerran, mutta vain hetkeksi, sillä olemme Mr. Scotin kanssa luonteeltamme niitä ongelmanratkojia, ja ihan rehellisesti, olimme myös varautuneet siihen, ettei kaikki ole kivaa, eikä kaikki mene hyvin. Okei, emme ehkä ihan tällaisiin haasteisiin olleet valmistautuneet, mutta lopulta olisi voinut mennä paljon huonommin, ja sattua paljon pahemmin! Olen edelleen iloinen, että menimme, ja hyvin onnellinen, että olemme taas takaisin kotona, kaikki yhtenä kappaleena.