Hae
Kuka huusi äiti?

51. Sisko, sisko

Pyörin levottomana keittiössä ja kurkin vähän väliä ikkunasta. Valkoiset lumikinokset ja korkea valkoinen aita blokkasivat suurimman osan näkyvyydestä. Ihan kohta, ihan kohta. Asuimme mäen päällä ja jos ei suuria jasmiinipensaita sekä piskuisia pihlajia olisi istutettu pitkin mutkittelevan kävelytien vartta olisin nähnyt jo kaukaa sisareni saapumisen. Hääräsin keittiössä valmistamassa teetä, kun tupsullinen pipo vihdoin ilmestyi puskien takaa ja kiirehdin ovelle vapauttamaan hurtat, jotka pomppivat ja haukkuivat riemuissaan, tunnistaen jo kaukaa kasvonsa pakkaselta huivin taakse piilottaneen sisareni.

 

Vietimme seuraavat viisi tuntia yhdessä, lähinnä teemukit kädessä jutellen. Virallisesti siskoni oli tullut auttamaan minua kotistudion testaamisessa ja meidän oli tarkoitus nauhoittaa podcast lähetys. Mikit olivat auki ja editointi ohjelma valmiiksi käynnissä koneella, mutta en lopulta koskaan painanut rec nappulaa. Meillä oli vain yksinkertaisesti niin paljon kuulumisia vaihdettavana. Sisarellani on oma yritys parturi-kampaajana ja lisäksi hän on vähän päälle kaksivuotiaan pojan yksinhuoltaja, joten luonnollisesti hänellä oli aika kiireinen aikataulu. Minullahan puolestaan on ihan hirveästi aikaa, kun oli 1,5-vuotias, 3-vuotias ja kolmosluokkalainen pienessä uusioperheessäni, töiden ja opiskelun lisäksi. Heh.

 

Pääsimme näkemään aniharvoin ihan vain kahdestaan ilman häiriötekijöitä ja nyt kun kerrankin oli se tilaisuus huomasin, etten halunnut käyttää päivää mihinkään muuhun, kuin sisareni kanssa olemiseen. Meillä oli myös paljon henkilökohtaista likapyykkiä pestävänä, mistä tulikin mieleeni, että minulla kävi pieni fiblu näiden blogien numeroinnissa. Olin nimittäin kirjoittanut osan 51 jo, mutta se kertoo minun ja Mr. Scotin parisuhdeongelmista, ja lopulta en sitten kuitenkaan julkaissut tekstiä.

 

Minusta kulissien kiillottaminen ja todellisuuden piilottelu on yksi sosiaalisen median suurimpia ongelmia. Instaa scrollatessa tulee helposti sellainen fiilis, että minussa/meissä on jotain vikaa, kun oma todellisuus ei vastaa pariskuntien loputtomia pusuttelu kuvia ja rakkauden tunnustuksia. En kuitenkaan ole juuri parempi, sillä enhän minäkään sukella oikeisiin ongelmiimme julkisesti, nehän eivät kenellekään muulle kuulu. Kuka nyt haluaisi tuoda julki kaikkein haavoittuvimman puolensa ja suhteensa suurimmat ongelmat? Minun ja Mr. Sotin avioliitosta saakin usein aivan liian ruusuisen kuvan, ihan kuin meillä ei olisi ryppyjä rakkaudessa – aivan samoin kuin kaikilla muillakin.

 

Jänistin kuitenkin rehellisyydestä ja siirsin parisuhde blogini hyllylle, mutta unohdin muuttaa seuraavan blogin numeron. No hups! Tässä siis ”uusi” numero 51, jossa minun olisi kaiken tämän liirum laarumin jälkeen tarkoitus puhua sisaruudesta. Siitä miten juuri sisko on se, jolle voin vuodattaa jopa ne piilotelluimmat salaisuudet, ja joka tuntee minut aivan toisin kuin muut, ja juuri sen takia pystyy parhaiten auttamaan minua löytämään ratkaisut elämäni kipukohtiin. Hän on nähnyt minut hurmaavana pikkulapsena, sietänyt minua yli-innokkaana koululaisena, rakastanut minua epävarmana teininä, puistellut päätään kaksikymppisen sekoiluilleni ja tukenut minua vanhemmuuteni opettelussa.

 

Kehuin vastikää, sohvalla Mr. Scotin sylissä loikoillessani, kun meillä oli Netflixin Bridgerton sarjan ”binge watch” käynnissä, että kerrankin totuudenmukaisesti oli esitetty se, miten sisarukset voivat yhtenä hetkenä riidellä ja heti seuraavana juoda sovussa teetä yhdessä. Kuinka he voivat olla raivon partaalla toistensa erilaisuudesta, kykenemättä samaistumaan sisaruksensa elämänvalintoihin, ja sitten hetken päästä pyyteettömästi rakastaa ja tukea näitä. Koska veri on vettä sakeampaa ja sisaret ovat kultaakin kalliimpaa.

 

Olen ennenkin kertonut, että meitä sisaruksia on kolme, isoveli, minä ja pikkusisko. Kun olimme pieniä, vanhemmat kuljettivat meitä mukanaan joka paikkaan. Kaikki tehtiin yhdessä, perhe yksikkönä. Oletan, että siitä johtuukin läheisyytemme näin aikuisenakin. Ollessamme yhdessä kuin Tupu, Hupu ja Lupu jatkamme toistemme lauseita, yllytämme toisiamme vieläkin kuin kakarat, vaikka olemme yli kolmekymppisiä, ja myös uskallamme antaa rakentavaa kritiikkiä. Monesti pohdin, että mikä mahtoi olla se ratkaiseva tekijä, se täydellinen resepti siihen, että meistä tuli niin läheisiä, ja kuinka voisin toistaa sen omille lapsilleni.

 

Nythän minulla on sama setti täällä kotona, vain käänteisessä järjestyksessä. Pikkuveli, keskimmäinen tyttö ja isosisko. Onko ”kolme” se ratkaiseva tekijä? Ihmisillä tuntuu olevan jokin viehätys kolmeen. Kolme muskettisoturia, kolmen kopla, lasken kolmeen, kolmas kerta toden sanoo, Kasper, Jesper ja Joonatan, usko, toivo ja rakkaus. Game of Thrones sarjassa lohikäärmeellä on kolme päätä, mikä viittaa nimenomaan suvun kolmeen perustaja sisarukseen. Kolmen teema toistuu uudestaan ja uudestaan genrestä ja asiasta huolimatta. Ja kuten Sherlock Holmes sanoi: ”There must be something comforting about the number three. People always give up after three.”

 

Olen tätä asiaa mielessäni paljonkin pyöritellyt, kun yritän päättää, onko lapsilukumme täynnä vai ei. Yleistäen valtaväestön mielipide tuntuisi olevan, että sopiva lukumäärä lapsia on 1, 2 tai 3. Yhteiskunta on myös rakennettu tämän ihanteen ympärille. Autoissa on kolme takapenkki paikkaa, perhehuoneissa on 4 sänkypaikkaa ja korkeintaan mahdollisuus yhdelle ekstra pedille, eläintarhan perhelippu kattaa kaksi aikuista ja kolme lasta ja niin edespäin. Jo pienestä pitäen meille syötetään tiettyä mallia perheestä, sillä jos ette ole huomanneet, niin niin lastenohjelmissa kuin aikuisten elokuvissa perheet kuvataan lähes poikkeuksetta 1-3 lapsisiksi.

 

Tämä on normi ja lasten hankkiminen tapahtuu yleensä yhdellä seuraavista kaavoista:

  1. Saadaan yksi lapsi ja todetaan, että ei muuten haluta lisää (tosin iltatähti saattaa sitten kuitenkin paljon myöhemmin liittyä perheeseen).
  2. Saadaan yksi lapsi ja halutaan sille sisarus (tai halutaan tyttö ja poika), jonka jälkeen ollaan joko a. tyytyväisiä tai b. saatiin kaksi samaa sukupuolta ja tahdotaan kokeilla, jos vaikka tulisi vielä tyttö/poika lisäksi tai c. ollaan aina haluttu enemmän lapsia, mutta lopetetaan kolmeen, kun se tuntuu juuri sopivalta.

 

Aina lasten hankkiminen ei tietenkään ole näin yksiselitteistä. Meidän perheessämme lisääntyminen on pitkälti kiinni hedelmöityshoitojen onnistumisesta, toisille lapsia tulee lisää vahingossa tai huolimattomuutta, joillain ehkäisy on vastoin uskonnollista vakaumusta. Tai sitten kumppani puuttuu, ikä tulee vastaan, seksuaalinen suuntautuminen estää perheen hankkimisen, onhan näitä. Mutustelenkin tässä nyt sitä ”jos voisin päättää” scenaariota, eli että lapsia saisi ihan vaan päättämällä (kuten ideaali tilanteessa monille käykin). Mikä silloin on ratkaiseva tekijä siinä, että hankitaan sisaruksia, ja kuinka monta?

 

Sisareni on harmitellut, että hänen poikansa kasvaa ilman sisarusta, leikkikaveria, joka olisi mukana jokapäiväisessä arjessa. Tiedän tunteen hyvin, sillä itsekin harmittelin aivan samaa, kun Miss Wienna oli pieni. Mietin silloin mahtaako hän koskaan päästä kokemaan sitä raivoa ja rakkautta, minkä sisko saa aikaiseksi ihanuudellaan ja ärsyttävyydellään, miten kiukuttaa, kun on pakko jakaa lelut, huomio, oma huone, ihan kaikki. Ysinhuoltajana sisaruksen hankkiminen lapselle on kuitenkin harvalle vaihtoehto. Kuusi ja puoli vuotta meni, ennen kuin minä tein esikoisestani uusioperhe isosiskon.

 

Siinähän nuo tyttäret nyt tappelevat sohvalla. ”Päästä irti!” ”Mene pois!” ”Mä olin tässä ensin!” ”Äiti, se löi mua!” ”Se on minun! Anna takaisin!” Ah, siskot. Molemmat ovat yhtä peräänantamattomia, itsepäisiä ja haluaisivat päättää. Miss April ärsyttää isosiskoaan tahallaan, tönii ja työntää. Miss Wienna puolestaan komentele ja määräilee pikkusiskoaan, yrittäen taivuttaa tahtoonsa. Kummankaan luonne ei ole sellainen joustava ja periksi antava, mikä olisi ollut hirveän kätevää siinä vaiheessa, kun etsitään kompromissia. Kuin kaksi pässiä he pukkaavat sarviaan vastakkain kerta toisensa jälkeen ja lopulta minä jouduin lähettämään lapset eri huoneisiin.

 

”Siskoooooo” alkaa Miss April itkeä heti kun Miss Wienna katoaa oman huoneensa rauhaan. ”Sisko, sisko” voi mikä ikävä! Sisko ei saisi käydä harrastuksissa, ei bio-isällään, ei edes vessassa ilman pikkusiskoa. Miss Aprilin mielestä Miss Wienna vaan on parasta mahdollista tässä maailmassa, ja kaiketi se isosisko on vähän samoilla linjoilla, pyydellessään neljättä sisarusta. Kas hänellä on sisko, niin kyllähän taloon tarvitaan toinen pikkuvelikin, ihan vaan tasapuolisuuden nimissä (yritin kyllä selittää, ettemme voisi luvata veljeä, vaikka yhden lapsen vielä tekisimme). Udellessani haluaisiko Miss Wienna itse isona paljon lapsia hän kuitenkin tyrmäsi ajatuksen ja totesi haluavansa korkeintaan yhden, jos sitäkään (ehkä perheemme hulabaloo on vähän liikaa sitten kuitenkin yli kuusi vuotta ainokaisena olleelle neidolle).

 

Sisarusten ilmeinen viha-rakkaussuhde saa taloudessamme tasapainoa molempien tyttöjen pyyteettömästä rakkaudesta pikkuveljeä kohtaan. Miss Wiennan mielestä pikkuveli ei voi tehdä mitään väärää ja on vain ihana. Mr. Berlin vastavuoroisesti kohtelee isointa siskoaan paljon helläkätisemmin kuin meitä muita, eikä kiukkua hänelle juuri lainkaan, saati vedä tukasta tai mätkäise avokämmenellä poskelle (ah, taaperot!). Hänelle kaikkein parasta maailmassa on kuitenkin tasan, päivälleen 1,5 vuotta vanhempi Miss April. Ja ehkei se tosiaan ole ihan niin auvoista aina näiden kahden nuoremman välillä, mutta äärettömän tärkeitä he ovat toisilleen.

 

Pitäisi olla sokea, että ei näkisi miten läheisiä Miss April ja Mr. Berlin ovat, pussaillen, kikatellen, halaillen ja tapellen jatkuvasti. Uudessa tarhassaan, jonne heidät lopulta ihan tähän 10 minuutin kävelymatkan päähän saimme, he eivät vielä ole löytäneet omia ystäviä. Päiväkoti päätti erottaa sisarukset ja laittaa heidät eri ryhmiin, Mr. Berlin kaikkein pienimpiin eli alle kaksivuotiaisiin ja sisko puolestaan huomattavasti isompiin. Miss April onkin 2-4 vuotiaiden ryhmän nuorimpia, eikä ryhmässä tämän lisäksi ole kuin kaksi muuta (vanhempaa) tyttöä, muuten 15 poikaa.

Oletan tämän olevan suurin ongelma Miss Aprilin kaverin puutteessa, ryhmässä ei vain ole sopivaa toveria.

 

Sen sijaan puolitoistavuotias Mr. Berlin ei vielä osaa, hänen sosiaaliset taitonsa eivät ihan riitä leikkimään muiden kanssa. Paitsi siskon. Siskon kanssa Mr. Berlin on leikkinyt jo puoli vuotta, ja heidän selkeä, erityinen yhteytensä alkoi jo paljon aikaisemmin. Miss Aprilillä oli tapana heittäytyä lattialle köllimään veljensä viereen tämän ollessa vasta puolivuotias mönkijä ja jotenkin lapset vain onnistuivat tavallaan leikkimään jo silloinkin. Leikkimisen taso on kehittynyt koko ajan, ja vaikkei veli vielä puhu sanaakaan on näillä kahdella pienellä selkeä ymmärrys toisistaan, osasihan Miss April tulkita veljeään jo vauvaiässä paremmin kuin kukaan muu. Joskus heillä on ihan oma kieli kuin kaksosilla.

 

Toki ensimmäisen puoli vuotta sisko oli todella mustasukkainen veljestään, mutta onneksemme nopeasti siitäkin päästiin yli. Yllättävät huitomis-yritykset muuttuivat hellimiseen ja lellimiseen, kunnes nykyään lapset ovat kyöhnäämässä ja kiipeämässä toistensa syliin vähän väliä. Sisaruus ei ole kuitenkaan koskaan pelkkää rakkautta, ja tavaroita viedään kädestä, itkua väännetään, leluista kiistellään ja vanhempien huomiosta kisataan. Tarhassa kuitenkin hakeudutaan aina leikkimään sen sisaruksen kanssa, Mr. Berlin karkaa pienten puolelta kuin ninja konsanaan tai Miss April livahtaa pihalla veljensä ryhmän sekaan. He vain haluavat olla ja tehdä yhdessä.

 

Kaikkein parhain on se hetki, kun lapset viedään päivähoitoon ja he saavat olla puoli tuntia samassa tilassa ennen ryhmiin jakautumista. Silloin he ovat kuin majakka ja perävaunu, Mr. Berlin edellä ja Miss April perässä huudellen koko ajan ”veliiii”. Tarhatäditkin ihastelevat miten poikkeuksellisen hienosti nämä lapset leikkivät yhdessä, malttaen tuskin äidille vilkuttaa, kun kerrankin saa ihan kaksistaan värkätä. Tulee mieleen se, miten minä aina itse hakeuduin leikkimään pikkusiskoni kanssa.

 

Vielä näin aikuisenakin tunnen samanlaista iloa, kun pääsen viettämään aikaa hänen kanssaan. Toivon todella, että niin tulee olemaan myös Mr. Berlinin ja Miss Aprilin tulevaisuudessa. En sitten tiedä onko siitä haittaa, että he ovat poika ja tyttö? Kai se jossain vaiheessa tulee heidän väliinsä, jää nähtäväksi. Ja tiedä sitten, jos hankimme neljännen lapsen, kuinka se muuttaa perheensisäistä dynamiikkaa. Näin jälkeenpäin kuvia katsellessani koen kauhistusta siitä miten pieni Miss April oli veljensä syntyessä ja jopa huonoa omaatuntoa siitä, miten nopeasti hän joutui ”kasvamaan” isosiskon saappaisiin ja luopumaan perheen silmäterän asemasta. Mitä enemmän sisaruksia vielä tulee, sitä enemmän joutuu jakamaan.

 

Vaikea on kuitenkaan katua, kun näkee noiden sisarusten rakkauden toisiaan kohtaan. Siinä on kaikuja omasta lapsuudestani. Niin onnellinen kuin olinkin vain yhden, Miss Wiennan äitinä, ja vaikka huomaankin, ettemme ehdi olla samalla tavalla yhdessä kuin ennen, kun elimme vain ihan kahden, niin silti olen varma, että nämä sisaret ja uusioperhe ovat esikoiselleni suurempi rikkaus kuin minun jakamaton huomioni. Jossei mitään muuta, niin sitten kun minusta aika jättää, tiedän ettei tyttäreni jää yksin. Veli ja sisko ovat aina siinä, niin hyvässä kuin pahassa.

 

52. Äitiyden kestämätön taakka

@niklasjänttiphotography

Yök, maanantai. Olin nukkunut pommiin ja kun vihdoin pääsin kahden lapsen kanssa ulos ovesta, olivat auraamattomat kadut lumikaaoksessa ja reitilläni oli useampi auto jumissa kinoksissa. En jäänyt edes vakavissani miettimään auttamista, sillä vaikka meillä oli neliveto maasturi, siinä ei ollut koukkua ja minusta ei ollut työntämään pakettiautoa mäestä liikkeelle. Olimme sitä paitsi niin paljon jo myöhässä, että ensimmäisen kerran Mr. Berlinin puolivuotisen tarha uran aikana jouduin lähestymään hoitajia hattu kourassa, että vieläköhän lapseni saisi aamiaista, vaikka virallisesti ruokailu oli juuri loppunut.

 

Ai että vihasin tätä tunnetta, ja vihasin olla se paska mutsi. Olihan minulla tekosyy, poika oli riehunut yöllä hereillä ja kiukutellut, tuntemattomasta syystä, vaikka kuinka pitkään. Sain hänet takaisin nukkumaan vasta puoli tuntia ennen herätyskellon sointia (tai siis Mr. Scot sai, isukilla on se kultainen kosketus, joka saa Mr. Berlinin rauhoittumaan). Niinpä minä olin ilmeisesti vain lätkäissyt kellon kiinni, kun se oli pärähtänyt, ja kääntänyt kylkeä. Se ei kuitenkaan helpottanut päiväkodin tilannetta, jossa nyt jouduttiin näkemään ekstra vaivaa minun väsymykseni takia.

 

Yritin sallia itselleni sen, että minäkin olen vain ihminen, ja kaikilla meillä on paskat päivämme, virheemme, ja joskus jonkun muun on tultava vastaan. Mutta kun äidillä ei ole varaa moiseen inhimillisyyteen! Äiti on usein se ratkaiseva tekijä, joka pitää koko palettia kasassa. Mr. Scot lähtee työmaalle niin aikaisin aamulla, että lasten vieminen tarhaan on poikkeuksetta minun vastuullani. Mies oli luonut lumet pihalta ja putsannut auton valmiiksi, käyttänyt koirat ja vienyt roskat, hän oli hanskannut oman leiviskänsä huolimatta paskasta yöstä. Miksen minä onnistunut siinä?

 

Istuin murheellisena auton rattiin saatuani lapset tarhaan asti. Teki mieli itkeä, kuukautisetkin olivat alkaneet ja mieleni oli yhtä hormoni myrskyä. Vedin syvään henkeä ja kelasin päässäni läpi, että olinhan nyt muistanut viedä päiväkotiin tarpeeksi varavaatteita, villapaitaa ja fleesiä, tossut, unilelun, mitä vielä. Puhelimeen kilahti wilma viesti ja säikähtäneenä avasin sen. Olinkohan unohtanut jotain Miss Wiennan kouluun liittyvää? Minä aina unohdin kaikki erikoistapaukset, jotka osuivat maanantaille. Tuokaa oma muovirasia kouluun, pulkkamäkeen saa ottaa termariin kaakaota, muistakaa nimikoida nokkahuilu – argh, mitähän tällä kertaa oli jäänyt tekemättä!? Oikea maanantain kirous!

 

Onnekkaasti kyseessä oli ilmoittautumislinkki ylimääräiseen kielten opiskeluun 4.luokalta alkaen, eikä mitään vakavaa. Ajaessani jäin kuitenkin stressaamaan tätäkin. Halutessaan tyttäreni saisi osallistua jo nyt espanjan, ranskan, ruotsin, saksan tai venäjän kielen opiskeluun läpi koko ala-aste/yläaste polkunsa. Ruotsihan aloitetaan nykyään vasta 6.luokalla ja englanti käynnistyi 3.luokalla. Pitäisikö, eikö pitäisi, mikä sitten, jos aloittaa? Kielten opiskelu on sijoitus tulevaisuuteen, sanottiin viestissä. Tottakai minä halusin sijoittaa tyttäreni tulevaisuuteen!

 

Mutta. Miss Wienna kärsi oppimisvaikeuksista. Hänellä ei ollut lukihäiriötä, kuten minulla, vaan tässä kolme vuotta eli koko koulutaipaleen oli tutkittu ja pohdittu mikä nyt tarkalleen oli vaikeuksien taustalla. Muistiongelmat, hahmotusongelmat, alkoi näyttää yhä enenevässä määrin siltä, että ne olivat perujaan pitkittyneen alatiesynnytyksen aiheuttamasta happivajeesta aivoissa. Eli karmiva synnytykseni, ”olisit tyytyväinen, kun lapsi syntyi elossa” mentaliteetillä maaliin vedetty parin vuorokauden tragedia, oli kantanut seuraamuksensa näinkin pitkälle tyttäreni elämään. Olihan hän teho-osaston kautta selvinnyt hengissä, kuten niukin naukin minäkin, mutta tässä sitä nyt oltiin.

 

Miss Wiennalla oli motivaatiota opiskeluun yhtä paljon kuin Hermione Grangerillä – eli kuten Harry Potter fanit tietävät – super paljon ja melkein liikaakin. Hän rakasti koulua ja janosi uutta tietoa. Vaikeuksista viis hän viittasi tunnilla ja osallistui tehtäviin palavalla intohimolla. Hän kyllä yritti ihan tosissaan, mutta silti tulokset jäivät keskiverroiksi. Tämä ei tosin Miss Wiennaa haitannut, hän oli ylpeä jokaisesta seiskasta ja kasista, mikä muistutti minua, vanhaa kympin ja ysin oppilasta, siitä että aina ei tarvinnut olla paras, vain yrittää parhaansa.

 

Suurimmat ongelmat olivat tytöllä äidinkielessä, kirjoittamisessa ja lukemisessa. Tämä luonnollisesti hidasti myös englannin opiskelua. Olisiko siis mitään järkeä lisätä vielä vaikkapa ranskan kielioppi siihen päälle? Olin itse lukenut ranskaa lukiossa, joten pystyisin kaiketi auttamaan tytärtä edes opiskelun alussa. Millä ajalla? Naurahdin itsekseni, ajellessani tuttuja teitä automaatiolla, ajatuksiini vajonneena. Jo nyt aika oli kortilla.

 

Miss Wienna harrasti ratsastusta ja balettia. Hän oli itse saanut osallistua harrastuksen valintaan ja olimmekin kokeilleet vähän sitä ja tätä tytön ollessa viiden vanha. Eläinrakkaana luonteena Miss Wienna oli välittömästi ihastunut heppailuun, mikä tietysti vanhaa heppatyttö äitiä oli miellyttänyt. Omat kokemukseni baletista eivät olleen yhtä ruusuiset, ja veinkin tytön dance tunneille ensin, mutta hän itse kinusi balettiin, joten sinnehän hänet sitten laitettiin. Jo pari vuotta oltiin menty tällä sabluunalla ja olinkin rinta rottingilla aina, kun lapseni harrastukset tulivat puheeksi.

 

Mikähän siinäkin on, että muksun tekemiset ovat kuin vanhempien kilpavarustelua? Tärkeintähän on, että lapsi tekee jotain, mistä itse nauttii, ei se, mitä muut siitä ajattelevat. Vaan silti vanhemmuutta ja arvoasi äitinä mitataan tälläkin asteikolla. Nyt olikin jo sen aika, että kaksi harrastusta alkoi tuntua liian vähältä yhdeksänvuotiaalle. Olisin halunnut Miss Wiennan aloittavan pianon soiton, kuten minä, mutta hän ilmoittikin tahtovansa kitara tunneille. No ennen kuin ehdin tämän toteuttaa, kävimme kokeilemassa jousiammuntaa tyttären kummitädin opastuksella ja yllättäen se olikin sitten se voittaja tässä kilpailussa.

 

Oppimisvaikeuksia koulussa, kolme harrastusta, ja sitten vielä yksi kieli lisää? Rummutin rattia stressaantuneena. Mitä minun pitäisi tehdä? Mikä oli lapselleni parasta? ”Äiti minä haluan harrastaa myös uintia ja kitaran soittoa!” Joo ei, viisi harrastusta on ihan liikaa. Jos ei ajallisesti niin ainakin äidin kukkarolle. Onneksi nuoremmat sisarukset eivät vielä harrastaneet muuta kuin perheuintia kerran viikossa, mutta sekin päivä saapuisi, kun heidänkin pitäisi antaa vapaasti valita joku aktiviteetti omien vahvuuksiensa mukaan. Vai pitäisikö minun sitten kuitenkin yrittää ohjata heitä jonkin harrastuksen pariin? Se ei ollut kyllä toiminut omille vanhemmilleni, minä löysin kamppailulajit vasta, kun sain ihan itse valita harrastukseni.

 

Ai mikä kauhea puristava tunne rintakehässä. Eikö kellään olisi kristallipalloa? Voisinpa tietää mitkä valinnat johtaisivat optimaalisesti parhaimpiin tuloksiin ja valmiuksiin aikuisuutta ajatellen. Enkä halua lapsieni isona sanovan, että ”miksen minä saanut seurata unelmiani” kun paska äiti ei antanut. Miss Wienna on vieläpä vain ja ainoastaan minun vastuullani, sillä jo ihan pienestä olen ollut hänen yksinhuoltajansa. Toki hän tapaa biologista isää joka toinen viikonloppu, muttei tuo isä edes kysy koskaan, miten lapsella koulu sujuu, tai mitään muutakaan. Vastuu on kokonaan minun.

 

Tämä on mielestäni se äitiyden kestämätön taakka. Se absoluuttinen vastuu jälkeläisen koko tulevaisuudesta. Hänen elämänsä on minun käsissäni. Jokaisella lapsella on aivan valtava potentiaali, hänestä voi tulla mitä tahansa. Jos hän vaan saa tilaisuuden toteuttaa sen. Joskus tuntuu, että kaikki on kiinni minusta, siitä mihin suuntaan minä tytärtä ohjaan, mitä vahvuuksia minä hänen lapsuudessaan tuen. Onneksi tämä on äärimmäistä itserakkautta ja itsensä huijaamista, sillä eiköhän suurempi merkitys ole kohtalolla, tai sattumalla, tai jollain kolmannella taholla. Se vain tuntuu siltä, kuin valta olisi minulla hyppysissä, mutta se on pelkkä herkullinen illuusio, jota me vanhemmat ruokimme tunteaksemme, että meillä on homma hanskassa.

 

Tänään minulla tuntuisi muutenkin olevan hanskat ruhtinaallisesti hukassa. Miss Wiennan ensimmäisinä vuosina minulla oli ollut tämä tunne varsin usein. Jatkuvasti se olo, että en tiennyt mitä helvettiä olin tekemässä. Töissä käyvänä yksinhuoltajana olin ollut monta kertaa tarhalla hattu kourassa, myöhässä aamiaiselta, tai pyytämässä hoitajia riisumaan lapsen, jotta ehtisin juosta bussiin, kun oli minuutista kiinni, ehtisinkö enää pysäkille. Vaikka perheeni oli osallistunut lapseni kasvattamiseen niin paljon kuin vain pystyivät olin tuntenut olevani ihan kammottavan yksin.

 

Harvoin enää muistelin niitä yksinhuoltaja-arjen iltoja, kun lapsi vihdoin oli suostunut nukahtamaan sänkyynsä, ja minä istuin sohvalla tuijottamassa tyhjää seinää. Miten minä ikinä selviäisin tästä ja millaisen elämän minä muka pystyisin tarjoamaan tyttärelleni, kun rahat riittivät vain juuri ja juuri ruokaan? Vaatteetkin oli kaikki saatu jostain, mitään ei ollut varaa ostaa uutena. Minä kuitenkin selvisin, puskin läpi epätoivon ja epävarmuuden aina päivästä toiseen. Ja sitten elämämme muuttui, tapasin Mr. Scotin ja yhtäkkiä kahden ihmisen tuloilla minulla oli mahdollisuus tarjota lapselleni jotain parempaa.

 

Verrattuna noihin aikoihin elelimme nyt luksuksessa, niin naurettavalta kuin se kuulostikin, kun edelleen oli mietittävä kuinka saisi kaikki laskut maksettua ja budjetissa pysyminen oli yhtä taiteilua. Miten ennen suurin ongelmani oli ollut, että keneltä kehtaan kysyä vähän rahaa ruokaan, tai Miss Wiennalle uusia kenkiä, ja nyt yhtäkkiä ongelma oli siinä, opiskelisiko lapseni ranskaa vai ei kolmen kalliin harrastuksen lisäksi? Nojauduin taaksepäin ratin takana, huokaisin ja rentouduin.

 

Mielessäni käväisivät sanat ”first world problems” ja “white privilege”. Pandemia riehui valtoimenaan ympäri maailman, ihmisiä kuoli, yrityksiä kaatui, demokratia oli veitsen terällä, ja minä murehdin tällaisia asioita. Olinko tosiaan ajautunut niin kauas noista päivistä, kun ongelmani olivat olleet todellisia, saisiko pidettyä katon pääni päällä ja näkisikö lapseni nälkää, että nyt olin henkisessä hätätilassa jonkun helvetin aamu myöhästymisen ja kielten opiskelun takia? Ajellessani samalla kalliilla maasturilla pientaloalueen lintukodossa. Voi helvetti.

 

Peruutin autoni parkkiruutuun kahden valkoista lumimöhkälettä muistuttavan ajoneuvon väliin. Taivaalta tuprutti pehmoista pulveria loppumattomalla syötteellä, lunta tulisi ilmeisesti jopa puoli metriä tänään. Tarpoessani tuoreessa hangessa myönsin itselleni sentään sen, että totta kai minun äitinä piti edes vähän stressaantua lapseni elämään pitkällä aikavälillä vaikuttavista asioista ja opiskelu sekä harrastukset olivat tietysti merkittäviä tekijöitä tyttäreni hyvinvoinnin kannalta. Eikä olisi hyväksi pienemmille muksuilleni, jos ”tiputtaisin pallon” useinkin, kuten tänä aamuna oli tapahtunut, nukkuisin pommiin ja antaisin heidän rytmiensä mennä sekaisin.

 

Minulla oli äidin vastuu, ja kuin jonglööri sirkuksessa, oli minun pyöritettävä palloja hymy naamalla ja saatava se vielä näyttämään siltä, kuin ei se olisi edes vaikeakaan temppu. Ehkei kuitenkaan ollut aihetta paniikkiin, niin kauan kun ne perus palikat olivat kunnossa, ja lapsilla oli ruokaa, vaatteita ja ennen kaikkea rakkautta ja välittämistä kotonaan. Varmaankin onnellisuus ja hyvinvointi jo aika pitkälle riittäisi takaamaan heille ihan tarpeeksi hyvät lähtökohdat elämään.