56. Kiusaaja vai kiusattu

”Kiusaaminen oli alkanut jo päiväkodissa” luki artikkelissa. Puistelin päätäni vihaisena. Miten voi olla? Miksi kukaan ei tehnyt mitään? Kuinka monen lapsen piina alkaa jo ennen kouluikää? Muistan sen, miten oma tyttäreni joutui kiusan kohteeksi nelivuotiaana. Hän oli pitkään pyytänyt vilkkuvia lenkkareita, ja silloisesta yksinhuoltajabudjetistani huolimatta lopulta sellaiset myös hankin. Voi miten ylpeä Miss Wienna oli lähtiessään päiväkotiin kantapäät pinkkiä valoa välkkyen.

Kun työpäivän jälkeen saavuin tarhalle noutamaan lapsen, oletin hänen olevan pelkkää hymyä korvasta korvaan. Sen sijaan portille juoksi itkevä, punaposkinen tyttö. Selvisi hyvin nopeasti, että häntä oli kiusattu uusien kenkien takia.

”Näillä tytöillä on nyt tällainen vaihe, haha, kaikki vähän kiusaavat toisiaan, kengistä tai siitä mitä on päällä.”

”Mitä asialle on tehty?”

”No ei – siis kun se on vastavuoroista, että kaikki vähän vuorollaan.”

Sitten ne kaksi tyttöä sattuivat nenäkkäinä marssimaan paikalleen, osoitellen Miss Wiennan kenkiä tirskuen. Tyttäreni alahuuli alkoi väpättää. Katsoin tarhatätiin, hän pysyi paikallaan, ilme neutraalina, selittäen edelleen, että tämä on nyt vain sellainen vaihe, mikä itsekseen menee ohi. Normi settiä. Minä näin kuitenkin punaista. Käänsin selkäni hoitajalle ja marssin näiden lasten luokse itse. Pidin heille hyvin tiukkasanaisen puhuttelun siitä, että kukaan ei saa kiusata toista, ei ketään saa haukkua ihan sama mitä hänellä oli päällään, ja kaikki naureskelu ja osoittelu tuo todella pahan mielen. Tarhatäti häilyi takanani hiukan hämmentyneenä tilanteesta, ja tytöt puolestaan olivat suorastaan ällistyneitä.

Komensin lapset pyytämään toisiltaan anteeksi ja tekemään sovinnon. Tässä vaiheessa kaikki olivat jo vähän kyynelsilmäisiä ja  halivat toisiaan anteeksipyyntöjä sadelleen. Tarhatäti kommentoi hymyillen, että eihän tässä mitään ongelmaa sitten enää olekaan. Minulle kuitenkin oli. Lähetin lapseni sisälle hakemaan tavaransa ja seuraavaksi pyysin tarhatädin syrjemmälle ja pidin hänelle puhuttelun. Keskusteluun liittyi ryhmän opettaja myös, joka sentään oli samaa mieltä kanssani, ettei kiusaamista voida sallia missään muodossa. Ilmoitin vihaisena tekeväni toiminnasta virallisen valituksen, jos vastaava toistuisi eikä siihen päiväkodissa reagoitaisi välittömästi. Tarvittaessa alkaisin itse valvomaan toimintaa, kontaktoimaan muita vanhempia ja pistäisin pystyyn ihan helvetillisen metelin. Viesti meni kuitenkin onneksi kerrasta perille, niin lapsille kuin aikuisille, eikä tietääkseni kiusaaminen ainakaan minun tytärtäni kohtaan koskaan enää toistunut.

Tiedän olevani ehkä jonkin sortin kontrolli mutsi. Olen äärimmäisen tarkka siitä, että lastani kohdellaan oikeudenmukaisesti, ja siitä, että hän tekee samoin muita kohtaan. Tämä juontaa varmasti juurensa siitä, miten minua itseäni kiusattiin ala- että yläasteella ja kuinka syvät uurteet se jätti minuun. Olen aina pelännyt, että oma lapseni päätyy joko kiusatuksi tai kiusaajaksi, enkä tiedä edes kumpi olisi pahempi. Omien traumojeni takia koko asiaa on kauhean vaikea käsitellä ilman ylilyöntejä ja tunnekuohua. Vanhempana on kuitenkin pakko yrittää, vaikka tuollaista sivusta naureskelevaa ”itsekseen menee ohi” tyyppiä minusta ei kyllä koskaan tule.

Viikko sitten nyt kolmasluokkalainen Miss Wienna tuli kotiin koulusta ja minä olin vastaanottamassa hänet, kun kerran etänä hommia teen. Tyttö tiputti repun eteisen lattialle ja ennen kuin ehti edes ulkovaatteita pois ottaa marssi luokseni kännykkäänsä käsi suorana ojentaen.

”Äiti! Äiti! Roosa aikoo poistaa puhelinnumeroni!”

Nostin katseeni koneen ruudulta. Mitäs ihmettä? Lapsi tyrkytti minulle kännykkäänsä, jossa oli auki whatsup keskustelu Roosan kanssa.

”Äiti, katso! Roosa väittää, että olen kiusannut Iinestä! En ole!”

Otin puhelimen. Tasan tämän verran tietoa keskustelussa oli. Moi, poistan sun viestin, koska kiusaat Iinesta. Vastaus ”en ole kiusannut”. Kurtistin kulmiani. Tiesin tämän tytön. Miss Wienna oli edellisvuotena leikkinyt hänen kanssaan todella paljon, kunnes Roosa oli vaihtanut koulua ryhmäjaon takia. Tiesin myös Iineksen, Roosan parhaan kaverin, hänet olin nähnyt viimeksi Miss Wiennan synttäreillä syksyllä. Myös hän oli siirtynyt Roosan kanssa toiseen kouluun, jonka jälkeen tyttöjen yhteydenpito oli tyrehtynyt.

Tuijotin kännykkää, yrittäen päättää mitä minun pitäisi tehdä. Selitin itselleni, että nyt pää kylmänä. Nämä kaksi lausetta eivät kertoneet vielä mitään. Ehkä Miss Wienna oli kiusannut Iinestä, tai sitten kaikki oli väärinkäsitystä. Tietysti ensimmäisenä pyysin tytärtä kertomaan mitä hänen mielestään oli tapahtunut. Lapsi väitti kiven kovaa, että ei ollut nähnyt kumpaakaan tyttöä kuukausiin, ei edes viestitellyt heidän kanssaan. Koska Miss Wienna oli saanut isältään uuden puhelimen joululahjaksi en nähnyt mitään lasten aikaisempia whatsup keskusteluita, jotta olisin voinut vahvistaa tämän.

Pallottelin tilannetta mielessäni hetken samalla kun Miss Wienna katsoi minuun liikuttuneena.

”Pidän Roosasta ihan hirveästi. En halua, että se poistaa mun numeron. Ja entä, jos Iines ei enää koskaan leiki mun kanssa? Mulle tulee tosi paha mieli, jos ne luulee, että olen ollut ilkeä! En ole!”

Hymyilin Miss Wiennalle. Hän oli yleensä äärimmäisen sosiaalinen, saanut edellisenä keväänä stipendinkin ”hyvästä kaveruudesta” eikä opettaja jaksanut lakata vaahtoamasta miten hienosti hän leikki kaikkien kanssa ja oli ensimmäisenä ratkomassa ristiriita tilanteita. Hänen sosiaalinen älykkyytensä oli yleensä vertaansa vailla, mutta samalla kaveruudet olivat aina olleet astetta tärkeämpiä.

”Minä selvitän asiaa, ei tarvitse murehtia. Mene vain tekemään läksyt.”

Miss Wienna hyväksyi heti ”äiti hoitaa” lähtökohdan ja painui tekemään läksyjään huojentuneena. Minulla oli tapana tallentaa kaikkien niiden lasten äitien numerot, joiden tyttäret osallistuivat järjestämilleni synttäreille. Tämän tavan olin omaksunut, huomattuani jo ensimmäisillä juhlilla, kuinka oleellista oli olla heti käsillä joku yhteystieto, mikäli jollekin lapselle sattui jotain. Tiesin siis, että minulta löytyisi aivan varmasti jommankumman näidenkin lasten vanhempien tiedot. Ongelma vain oli, etten ollut varma, miten lähestyä heitä.

Lopulta päätin lähettää kuvankaappauksen whatsup keskustelusta, niin he tietäisivät yhtä paljon kuin minäkin. Kysyin kohteliaasti sen perään, että mahtaako toinen äiti tietää mistä tässä on kyse, että onko tyttöjen välillä tapahtunut jotain. Lähdin liikkeelle siitä, että en syyttäsi mistään ketään, mutta pelkäsin silti, että viestin vastaanottaja näkisi asian niin. En oikein tiedä miten itse reagoisin, jos joku muu laittaisi minulle viestiä, että onko lapsesi kiusannut/tullut kiusatuksi. Haluaisin kuvitella, että reagoisin yhtä hyvin, kuin Roosan ja Iineksen äidit.

”Kiitos, kun laitoit viestiä” tai ”todella hyvä, kun otit yhteyttä”. En tiedä miksi automaattisesti oletin, että tilanteesta olisi syntynyt jonkinlainen vastakkainasettelu. Sen sijaan kohtasin selvitetään, puhutaan, voidaanko soitella vastauksia. Ei tullut mitään vähättelyä, ei aggressiota, vaan huomasin keskustelevani kahden aikuisen, järkevän ihmisen kanssa. Kappas vaan. Eikä tyttärenikään sitten lopulta ollut kiusannut ketään, koko juttu oli hölmöilyä ja väärinkäsitystä, hän oli pikemminkin ollut se kiusattu. Meille aikuisille selvisi, että lapset olivat lisäilleet ja poistelleet toisiaan whatsup ryhmissä, närkästyneet kun joku ei soittanut takaisin tai vastannut viesteihin, eikä mitään selityksiä ollut annettu, kun ei toiselle tullut edes mieleen, että olisi pitänyt. Ulkopuolelle jättämisen tunne oli päässyt valloilleen.

”Tästä tuli tosi hyvä keskustelu Roosan kanssa. Kiitos vielä, kun laitoit viestiä.”

Puistelin päätäni, siis toinen äiti kiitti minua? Ehkä hämmennykseeni vaikutti myös se, millaisella alueella olin ennen asunut. Kerrostalolähiössä, jossa lapset kirkuivat äideilleen ”turpa kiinni, huora” tai vastasivat ”naama kii, vitun lehmä” kun pyysin heitä lopettamaan tappelemisen yleisellä pihalla, ei ehkä olisi tullut tällaista vastaanottoa. Ja kyllä, olin nähnyt ja kuullut ihan itse tällaista käytöstä, en keksi sitä päästäni. Rikkinäisiä perheitä, rikkinäisiä vanhempia ja oireilevia lapsia. Tarhassa potkittiin ja lyötiin, purtiin muita lapsia kasvoihin (myös minun lastani), hoettiin kirosanoja tyhjän täytteeksi ja rikottiin kaikki, mitä irti lähti. Vanhempien välinen kunnioitus ja arvostus ei ollut siellä suurinta huutoa.

Miten erilailla asiat voivatkaan olla, kun lasten vanhempina on ehjiä aikuisia. Lapsista näkee jotenkin heti, kun asiat ovat hyvin kotona. Eihän se tietenkään tarkoita, etteikö lapsi voisi tehdä jotain tyhmää, vaikka ympärillä olisi hyvä perhe. Olihan tässäkin Miss Wienna ollut lähellä joutua kiusatuksi, ulkopuolelle suljetuksi. Vanhemmilla on kuitenkin suunnaton vaikutusvalta siihen, miten ongelmatilanteet ratkotaan, ja jos äidillä on järki päässä, se jossain vaiheessa tarttuu myös lapseen. Me jatkoimme viestittelyä äitien kesken ja järjestimme kaikkien kiireisten aikataulujen lomasta luovien tytöille leikkitreffit. Olimme kaikki sitä mieltä, että naamatusten ilma saataisiin putsattua parhaiten, eivätkä lapset halunneet mitään enää jutella, vaan riemusta kiljuen kirmasivat pulkkamäkeen.

Pienet ihmiset osaavat onneksi päästää vielä irti välisistään kaunoista aika helposti. Varsinkin silloin kun tilanteeseen puututaan ajoissa, eikä se pääse eskaloitumaan. Itse olen ehkä hyvinkin herkästi astumassa väliin, jos leikit näyttävät vähänkään rajuilta, kuten kun tytöt päättivät alkaa leikkimään kasaa, hautaamaan alimmaista lumikinokseen, heittelemään toistensa pipoja sinne tänne. Kysyin ensin toisilta äideiltä, joiden kanssa rinteen alapäässä katulamppujen valokeilassa seisoskelin, että näyttääkö tuo nyt ihan fiksulta? He naureskelivat, että ei kovin, mutteivät liikahtaneetkaan kohti lapsia. Kun perseily vain jatkui en pystynyt hillitsemään itseäni enää.

”Olen pahoillani, olen natsi mutsi ja aion nyt puuttua tähän.”

En tiedä mitä toiset äidit selkänä takana sanoivat tai ajattelivat, kun kävin omaa lastani (tietysti vain omaani) komentamassa, että nyt leikkikää jotain järkevää en halua nähdä enää kenenkään pipon lentävän tai ketään liiskattavan maahan. Toisaalta en tiedä olisiko sillä ollut väliä, vaikka he olisivat olleet erimieltä, olisin silti käskenyt omaa lastani lopettamaan. Oltiin ihan siinä rajalla, että kohta sattuu tai joku suuttuu. Niissä tilanteissa minä aina suutuin ensin ja pistin lopun touhulle. Vaan eipä se tyttöjä näyttänyt häiritsevä, he juoksivat nauraen mäen päälle ja alkoivat taas laskea.

Minä palasin hiukan epävarmana muiden äitien luokse. He jatkoivat luontevasti keskustelua siitä mihin se oli jäänyt ennen kuin minä marssin komentelemaan. Mikä siinä onkin, että tunnen oloni jollain tapaa aina ulkopuoliseksi muiden vanhempien seurassa. Nytkin nämä äidit olivat vain ja ainoastaan avoimia, ystävällisiä ja vastaanottavia. Jos olisin voinut valita kaksi random vanhempaa suomalaisten joukosta, joiden kanssa helpoiten tulisin juttuun, niin en varmaan kovin paljon paremmin olisi voinut osua. Silti siellä pinnan alla minulla on aina se olo, etten ole osa porukkaa.

Ovatko nämä taas kaikuja siitä ajasta, kun minua kiusattiin? Vai onko ulkopuolisuuden tunne jäänyt siitä, että sain esikoiseni ihan eri aikaan kuin kukaan tuttuni. Olin ensimmäinen ja monet kaverini vieroksuivat elämäntilannettani, jättivät minut ulkopuolelle. Vasta vuosia myöhemmin ystäväni (ne jotka jäivät ystävikseni lapsesta huolimatta) alkoivat lisääntymään, onnekkaasti vieläpä samaan aikaan kuin minä lähdin uudelle kierrokselle. Vanhemmuus toisella rundilla on jo senkin takia ollut niin paljon helpompaa ja luulisi, että olisin päässyt yli tällaisesta vähempiarvoisuuden tunteesta.

Emme voi kuitenkaan valita sitä, mitkä asiat jättävät vamman sieluumme, mitkä kokemukset muokkaavat ajatusmaailmaamme kymmenien vuosienkin jälkeen. Siksi onkin niin äärettömän tärkeää vanhempana olla lapsensa tukena, herkällä kuulolla tarkkailla hänen tunteitaan. Olen onnekas, että Miss Wienna luottaa minuun vielä niin totaalisesti, että jakaa kanssani heti ongelmansa. Tulee kuitenkin päivä, jolloin hän alkaa piilotella niitä, ja lopulta hänestä tulee niin iso, etten minä voi enää asioille mitään. Jos parikymppisenä lapseni tulee ystäviensä hylkäämäksi niin en minä enää voi soittaa heidän vanhemmilleen, että sovitaanpas nyt leikkitreffit.

Tietysti turha tässä vaiheessa, kun lapsi on yhdeksän, miettiä vielä ihan parikymppiseksi asti. Sain ensimmäisen kosketukseni somekiusaamiseen ja heti menen paniikkiin. Vaikka asia hoituikin aikuismaisen mallikkaasti, kuin suoraan oppikirjasta, niin minua jäi vaivaamaan se tietoisuus tulevasta. Alakouluikäisiltä lapsilta puuttuu vielä kriittinen ajattelu. He ovat ehkä suvereeneja älylaitteiden käyttäjiä ja teknologian omaksujia, mutta he ovat silti lapsia. Jo pelkästään lapsen whatsuppia kun vilkaisee, ja näkee kaikki ne kakka hymiöt ja kymmenet keskusteluryhmät, jonne joku on vaan päättänyt sinut lisätä, ei voi kuin puistella päätään.

Käyn säännöllisesti läpi lapseni puhelimen ja yritän pysyä kärryillä siinä mitä hän pelaa, kenen kanssa juttelee, mitä kuvia ja videoita hän itse nauhoittaa ja lähettää. Olen yrittänyt selittää netin vaaroja, mutten ole vielä saanut itseäni käymään läpi sitä todellista raakuutta hänen kanssaan. Koska minun pitää selittää mikä on dick-pic tai mitä pornosivut ovat? Milloin lapseni tulee näkemään ensimmäisen väkivaltavideon? Kuinka saan hänet väistämään pedofiilit ilman, että varsinaisesti selitän mitä pedofiili tekee lapselle? Ja milloin sekin on selitettävä.

Istuin sohvalla pienemmät lapset sylissäni (mustasukkaisina molemmat tönivät välillä toista pois) katsomassa Tähkäpäätä Disney+ kanavalta ja huomasin nyökytteleväni päätäni, kun Tähkäpään torniin lukinnut Gothel laulaa maailman vaaroista. Sitä tajuaa olevansa ihan oikeasti aikuinen, kun samaistuu enemmän piirrettyjen vanhempiin kuin prinsessoihin. Kerrassaan erinomainen idea, pistän lapseni kellariin enkä päästä heitä ikinä ulos. Kunpa voisinkin suojella heitä ikuisesti, pitää sylissäni loputtomasti. Vaan kun en voi. Miksei kukaan kertonut, että vanhemmuus on näin helvetin vaikeaa ja sydäntä raastavaa?