89. Malttia

Kuten luvattu, tästä blogista löytyy nyt niitä photoshoot otoksia useampi! Kuvat ottanut Niklas Jäntti.

Tiedätkö, mikä on kaikkein vaikeinta minulle vanhemmuudessa? Tai ei, kaikkein vaikeinta elämässä. Maltti. Olen aina ollut se ihminen, joka haluaa kaiken heti ja nyt. Jos aloitin uuden harrastuksen, halusin olla siinä heti paras ja hermostuin, jos en ollut. Kun halusin tulla raskaaksi, halusin onnistua heti ensi yrittämällä ja ahdistuin, kun niin ei tapahtunut välittömästi. Jos näen nettikaupan sivuilla jotain, mitä tarvitsen tulevana kesänä, minun täytyy tilata se NYT eikä odottaa kesää, sillä en malta odottaa, vaikka en sitten käyttäisi tuotetta moneen kuukauteen.

Mikään ei ole opettanut minulle malttia samalla tavalla, kuin lasten saaminen. Se oli suorastaan järkyttävää aluksi ja minulla oli paljon kipuilua kasvaa esikoisen Miss Wiennan äidiksi. Piti tehdä asiat aina sen mukaan, milloin vauva on siihen valmis. Koskaan se ei ollut niin, että no nyt äiti haluaa nukkua, joten mennäänpä sänkyyn – ehei! Vauva nukkuu, kun vauvan tarvitsee nukkua, ei silloin kun äiti niin toivoisi. Lapsen ehdoilla, sen minä sain oppia. Mutta huomaan vielä näin melkein yhdentoista vuoden jälkeen, että minulle se malttaminen on edelleen ihan hirveän vaikeaa. Ja juuri nyt tuntuu, että elämä vaatii minulta malttia kaikessa!

Aamuisin täytyy malttaa rauhassa herätellä Miss April sängystään, pehmeästi ja ajan kanssa, koska auta armias, mikäli menet hoputtamaan, hermostumaan tai korottamaan ääntä, niin äkäinen pikku pandakarhu menee siitä aivan tilttiin! Onko todella huonompaa herääjää, kuin meidän blondi neiti? Oli kyseessä sitten päiväunet tai yöunet, herääminen on ihan hirveän vaikeaa hänelle (samoin nukahtaminen). Herätä pitää saada todella hitaasti ja omassa tahdissa, muuten tiedossa on täysi meltdown, kirkumista, riehumista, tavaroiden paiskomista, heittäytymistä piehtaroimaan maahan tai sängylle, vaikka portaisiin, ihan sama. Tyttö täytyy maanitella ja houkutella hissun kissun ylös pedistä, muuten hänet saakin sitten kantaa kirkuvana ja sätkivänä autoon ilman vaatteita kuin jonkin poltergeist paholaisen.

(Blogi jatkuu kuvan jälkeen. Kuvan ottanut Niklas Jäntti.)

Joka aamu malttiani koetellaan, kun yritän keksiä mikä juttu tänä aamuna saisi tyttären tekemään yhteistyötä ja nousemaan hyvillä mielin. Sellaisina aamuina, jolloin minä jaksan sitkeästi olla rauhallinen ja ymmärtäväinen, niin tarhaan lähtee siististi puettu, hiukset harjattu ja hitaasti mutta varmasti kaikkiin ulkovaatteisiin itse pukeutunut nelivuotias, joka vilkuttaa ovella hymyillen. Mutta se aamu, kun joko isällä tai minulla on kiire ja hoputamme, komennamme, suivaannumme – niinä aamuina tekisi itsekin mieli alkaa itkemään. ”Etkö nyt mitenkään voisi pistää vauhtia?! Joka aamu sama juttu!!” Ja sitten kaikilla on paha mieli, kun maltti meni ja korttipakka hajosi, lasi parkui ja vanhempi raivosi.

Mr. Berlin on helpompi herätettävä. Hän menee nukkumaan helposti ja herää helposti. Toki hänkin tarvitsee rutiinit aamuunsa, joista isä aina huolehtii. Pojat nousevat ensin, menevät alakertaan sohvalle hetkeksi istuskelemaan ja heräilemään piirrettyjen kanssa. Kun aikansa on sylitelty isä vaihtaa vaipan ja pukee pojalle päälle, eikä mitään kitinää tarvitse kuunnella. Tarhaan lähtee aina reipas pikkupoika, joka ujostelee, kun äiti antaa suukon poskelle ja vilkuttaa innokkaasti ovelta. Mutta turha kuvitella, ettei pojan kanssa tarvitsisi malttia! Sitä vain vaaditaan ihan eri paikassa.

Jokainen ruokailu on oikea show! Siinä missä Miss April istuu hienosti paikallaan pöydässä, tarvitsee vain vähän kannustusta ja läsnäoloa hoitaakseen syömisen alusta loppuun itse ja pyytää vielä lopussa kohteliaasti luvan poistua pöydästä ja sen jälkeen kiittää ruoasta, niin veli! Voi velipoika! Mr. Berlin istuu pöydän päässä ja me vanhemmat hänen molemmilla puolillaan, jotta jompikumpi pystyy aina nappaamaan lapsesta kiinni, kun hän yrittää livahtaa lattialle. Aikaisemmin lapsi istui syöttötuolissa, mutta hän kasvoi parissa vuodessa siitä ulos. Vaikka haluaisimme pitää Mr. Berlinin siinä (ilman pakomahdollisuuksia), niin hän ei enää penkkiin yksinkertaisesti mahdu. Joten nyt on alkanut pakoiluleikki, joka käy kaikkien hermoille.

Ja jokaisesta haarukallisesta saa tapella. Mitään ei suostuta edes maistamaan ilman tappelua. Poika venkuloi, kikattaa, kiemurtelee ja väistelee lusikkaa kuin Matrixin Neo luoteja. Kun ensimmäinen suupalanen on saatu puoliväkisin kitaan, se joko kaivetaan sieltä ulos maistamatta, työnnetään kielellä ulos jos äiti pitää käsistä kiinni tai herranen aika sentään, nielaistaan kiukusta kitisten ja sitten ai se olikin hyvää ja suostutaan syömään. Mutta ennen kuin ensimmäinen maistiainen on taisteltu ei poika syö mitään. Ja maistiainenkin saattaa olla ”yök”, jolloin joka ikisen seuraavan palan kohdalla vedetään raivarit, paiskotaan vesimuki nurin, lautanen lattialle, heitetään näkkäri seinälle tai huudetaan vaan niin lujaa kuin ääntä lähtee.

Joka ruokailu. Joka kerta. Olipa sitten ruokana lettuja hillolla tai siskonmakkarakeittoa, niin show lähtee käyntiin jo ennen kuin ollaan pöydässä (sillä tietenkin pitää juosta karkuun ennen ruokailua). Ja äidin maltti on niin kortilla, niin kortilla! Jos itsellä on kova nälkä (aka kiukku) jo valmiiksi, niin olen pyrkinyt kompromissiin. Kunhan poika saadaan pöytään omalle paikalleen hän saa aluksi syödä jotain, mitä itse haluaa, kuten näkkärin tai hedelmäsoseen, jotka ovat niitä harvoja, mistä ei tarvitse tapella. Kutsun sitä ”nälän herättämiseksi” eli sen aikana poika pääsee vähän niin kuin syömisen vauhtiin ja monesti sitten helpommin syö ihan ruokaakin, mutta todellisuudessa teen sen siksi, jotta saan ensin itse syötyä ehkä puolet omasta ruoastani, jolloin en ole enää raivopäinen nälkähirviö, koska sellaiselta ei oikein maltti luonnistu jonkun muun perseilylle.

(Blogi jatkuu kuvan jälkeen. Kuvan ottanut Niklas Jäntti.)

Mr. Berlinin kanssa malttia vaaditaan monessa muussakin asiassa, sillä kommunikointi on vielä vaikeaa. Me vasta opettelemme itsenäistä hampaiden pesua, potalla käymistä, tunteiden ilmaisemista, pukemista, lelujen jakamista ja ennen kaikkea puhumista. Mikään näistä ei ole pojan kanssa helppoa, hän ei osaa eikä ymmärrä eikä ainakaan halua. Eikä mitään niistä opi ilman vanhemman määrätietoista, jatkuvaa tukemista ja yrittämistä. Ja mitä se taas vaatii? Vanhemman malttia. Malttia toistaa samaa asiaa, selittää sama asia, ylipuhua kokeilemaan sama asia – uudestaan ja uudestaan, kuin Teletappi jumissa Päiväni Murmelina leffassa. Loppumattomalla loopilla.

Jaksan tsempata vain ja ainoastaan sen takia, että nämä ovat minun lapsiani ja rakastan heitä. En voi edes kuvitella, että kykenisin olemaan tarhatäti, joka toistaisi tätä samaa kymmenen tai kahdenkymmenen jonkun muun ihmisen lapsen kanssa. Voi hyvää päivää! Tai sitten opettaja? Minä en kyennyt edes opettamaan Miss Wiennaa pyöräilemään, vaikka hän on oma lapseni! Maltti vain loppui kesken, sulake paloi kiinni – ei pysty. Ensin häntä opetti oma isäni ja myöhemmin Mr. Scot, kunhan hän tuli kuvioihin. Minun yrityksistäni ei seurannut kerrassaan mitään hyvää, pelkkää itkua ja molemminpuolista traumaa. (”Jarruta! Miten niin et osaa? Juurihan näytin – pysähdy! Seis! Jarruta! Paina sitä poljinta – ei!” Ja törmäys.)

Ihan kaikki vanhemmuudessa vaatii malttia. Koko ajan odotetaan jotain, jonkin vaiheen päättymistä tai jonkin uuden asian oppimista. Me odotamme, että Miss April lakkaisi näkemästä painajaisia ja kirkumasta öisin (tämä uusi vaihe on kestänyt nyt alle kaksi kuukautta) ja Mr. Berlin lakkaisi heräilemästä öisin kitisemään – no emme oikein tiedä mitä? Lelua? Peittoa? Isää? Odotamme, että saisimme nukkua! Kokonaisia öitä. Herätä herätyskelloon, eikä jonkun lapsen huutoon. Yritämme sitkeästi jaksaa vastata jokaisen lapsen tarpeisiin, niin päivällä kuin yöllä, malttaa odottaa sitä ”vaiheen” loppumista ja olla hermostumatta. Ja osoittaa malttia toistemmekin kanssa, kun jommankumman käpy menee totaalijumiin uupumuksesta.

(Blogi jatkuu kuvan jälkeen. Kuvan ottanut Niklas Jäntti viime vuoden talvena.)

Kolmen lapsen vanhemmuus ei ole mikään päiväkävely puistossa. Tai no, riippuu tietysti millainen kävely. Onko kyseessä sellainen leffamainen aurinko paistaa, kaikki on ihanaa ja kaikilla on kivaa kävely? Vai sellainen riiviölasten ulkoilutus, jossa joku lapsi sinkoilee sinne tänne, toinen yrittää hypätä lampeen hukkumaan, kolmas potkii kiviä kiukkuisena, kun ei saa pelata Pokemon Go:ta kun unohti tehdä kotiläksynsä ja isä sekä äiti huutavat välillä naama punaisena jollekin jälkeläiselle, että olkaa nyt sekunti edes nätisti. Ja sitten alkaa satamaan kaatamalla, toi joku kaatuu niin, että polveen tulee haava, tai äiti huomaa unohtaneensa piknik eväät kotiin. Sellainen päiväkävely on ihan kuvaava, vaikka toki planeetat saattavat olla kohdillaan ja hyvä haltiatar sääliä vanhempia, jolloin ainutkertainen ihme tapahtuu ja kaikilla olikin yhtäkkiä mukavaa (turha toivoa samaa seuraavalla kerralla).

Tässä on nyt sietämättömän paljon asioita, joiden pitää vaan antaa edetä omalla painollaan, eivätkä niistä läheskään kaikki edes liity lapsiin. Ensin piti malttaa odottaa, että murtunut jalka paranee ja kipsistä pääsee eroon, sitten piti malttaa hitaasti kuntouttaa sitä ja nyt pitää malttaa ottaa rauhallisesti ja lähinnä hengailla kotona, jotta ei provosoi ennenaikaisia supistuksia. Jos katson vielä pidemmälle taaksepäin, niin piti jaksaa tehdä koulutyöt loppuun, vaikka kärsi pahasta raskauspahoinvoinnista ja väsymyksestä, malttaa antaa kaikkien deadlinejen venyä ja paukkua, ottaa se oma aikansa. Nyt valmistumisen jälkeen täytyy malttaa odottaa vuosi, ennen kuin suunnittelee uraa ja etsii uusia töitä. Pitää malttaa odottaa koronarajoitusten purkua, pitää malttaa käyttää maskia. Täytyy, täytyy, odota, odota, sinnittele!

Jossei maailmantila jo itsessään vaatisi malttia aimo hörppäyksin, niin tämä raskaus sitä viimeistään vaatii. Ärsyttävissä määrin. Yhdeksän kuukautta odottamista. Aina on maltettava seuraavaan etappiin. Ensin varrotaan ekaa ultraa, ensimmäisen kolmanneksen täyttymistä. Sitten odotellaankin rakenneultraa ja toisen kolmanneksen täyttymistä. Vihdoin ollaan kolmannella kolmanneksella ja odotellaan ”turvallisia viikkoja” sekä minun tapauksessani synnytystapa-arviota. Koko ajan pitää malttaa mielensä, hyväksyä se, ettei itse pysty kontrolloimaan raskauttaan ollenkaan, että tuo maha-matkustaja etenee asioissa omalla vauhdillaan ja joko selviää tai sitten ei. Herran haltuun!

Mikä olisikaan tällaiselle kontrollifriikille vaikeampaa, kuin kohauttaa vaan harteitaan, että ”menee miten menee”. Teoriassa synnytyskin käynnistyy sitten kun ”jokin näkymätön voima” niin päättää. Synnytyksen kulkuun ei voi vaikuttaa itse, koska ”luonto hoitaa” ja Suomessa synnyttäjä on täysin sairaanhoitohenkilökunnan päätösvallan alainen. Itse et saa päättää tai vaikuttaa. Jos en tietäisi miten katastrofaalisiin tuloksiin se voi johtaa niin kaiketi vain ummistaisin silmäni, laittaisin sormet ristiin ja toivoisin parasta. Mutta teen tätä jo neljättä kertaa ja tällä kertaa en alistu kenenkään kynnysmatoksi. No hyvä on, en suostunut siihen kolmannellakaan kerralla, ja hei, suunniteltu sektio olikin elämäni paras päätös!

Malttia vaaditaan vielä vähän aikaa tämän raskauden kanssa, sillä synnytystapa-arvio on ensi viikon perjantaina. Sinne asti minun on jaksettava post-traumaattisten stressin oireiden kanssa (joita nyt onneksi työstän jo neuvolan psykologin kanssa). Sormet ristissä, että Jorvissa vastassa on fiksua porukkaa ja kävelen lääkärin vastaanotolta hymyssä suin ulos, kädessäni sektiopäivämäärä ja kompressorisukat, ehkä myös viimeinen ultrakuva vauvasta. Ennen tuota kauhulla ja jännityksellä odottamaani kohtaamista pelkopolilla käyn vielä tässä verikokeissa tulevana perjantaina sekä kertaalleen neuvolalääkärillä ensi viikon alussa, joten muutama etappi tässä vielä on ennen kuin pääsee huokaisemaan helpotuksesta (toivottavasti).

Eikä elämä tietenkään helpotu pikku Papaijan synnytyksen jälkeen, vaikka tähtäänkin kaiken energiani ja tarmoni siihen sektioon. Syntymä on oikeasti vasta se matkan alku! Siitä sitten ensin parin viikon sektiosta toipuminen (mikäli ei tule komplikaatioita), imetys kaikkine ongelmineen, vauvavuosi nukkumattomine öineen, äitiaivoineen ja huolineen. Kohta lähtee taas tukka päästä, kiitos imetyshormonien, peilikuva muuttuu vieraaksi, kun tisseistä tulee vuotavat meijerit ja vatsa roikkuu tyhjänä etureppuna siinä, missä nyt on rantapallon omainen raskausmaha. Parisuhde joutuu koetukselle, kun minä katoan vauvakuplaan ja isä jonglööraa päävastuuta kolmesta muusta lapsesta sekä töistä eikä kummallakaan ole omaa elämää – saati avioliitolle aikaa.

Mutta sitten taas, emme tee tätä ensimmäistä kertaa. Tiedämme, että asiat alkavat helpottua ensimmäisen vuoden jälkeen, joten meidän on vain maltettava sinne asti. Ja kun sanon ”helpottua” niin elämästä tulee jälleen siedettävää vuodessa. Oikeasti helpompaa elämästä tulee sitten, kun vauva on muuttunut kaksivuotiaaksi taaperoksi, jolloin ehkä 20% alkaa olla jo hyvää. Kolmevuotiaan kanssa ollaan jo lähellä sitä 50-50 tilannetta ja neljävuotiaan vanhempina ehkä 80% on hyvää ja on saatu elämä urilleen. Harmi vaan, että 4 vuotta tästä, niin Miss Wienna on pahimmassa teini-iässä ja Miss April koulussa, että olettaisin, että malttia tarvitaan taas silloinkin.

Vaikka välillä tuntuu, että maltti on minulle kuin vieras jälkiruoka hienossa ravintolassa, jota syön vain näön vuoksi, niin yritän kohdata sen tosiasian, että loppu elämäni ajan joudun harjoittamaan sen käyttöä. Oli sitten kyse lapsista tai vaikkapa asuntosäästämisestä, joka vaatii maltillista ja pitkäkestoista sitoutumista, niin aina se maltti puskee ruman päänsä esiin. Olen myös huomannut, että Miss April ja Mr. Berlin ovat perineet tämän hurmaavan piirteen minulta, malttamattomuuden. On kai siis itse pakko opetella sietämään ja käsittelemään sitä ensin itsessään, jotta voi sitten opettaa lapsilleen, kuinka käyttää malttia.

Sanoo hän ja huokaa syvään, kun on vielä kituuteltava tämä neljä viikkoa plus pari päivää sektioon. Neljä viikkoa! Argh! Vaikea ajatella, että ihan kohta kahdeksan kuukautta raskautta on jo takana. Miten ihmeessä olen selvinnyt siitä? Ja mihin se aika oikein meni? Kun tuntui niin monta kertaa siltä, että asiat eivät vain etene ja olen ollut raskaana jo ”puoli vuotta” tai jonkun muun järjettömän pitkän ajan, mutta silti kuukausitolkulla vielä odotusta jäljellä. Ihan kohta, sanon itselleni, ja lasken päiviä, joita on silti liian monta.

(Kuvan ottanut Niklas Jäntti.)