92. Raskausmyrkytys epäily ja koronatartunta

Taas on hurahtanut yksi viikko ohi ja vaikka mitä on ehtinyt tapahtua. Tässä on jo hetken aikaa tuntunut, että joka viikko joko oma maailma tai koko maailma kokee jonkin mullistuksen. Viime viikolla hyökyaaltoja aiheutti kaksikin asiaa. Tiistaina oli ihan normaali äitiysneuvolan käynti, jonka aikana kuitenkin todettiin kohonnut verenpaine ja proteiinin jälkiä virtsassa. Kuten suurin osa raskaana olleista tietää, nämä kaksi tekijää ovat raskausmyrkytyksen indikaattoreita. Noh, verenpaine oli vasta ihan siinä rajalla, 139/90 (raja on 140/90), että tarvitseeko huolestua. Myöskin proteiinista tuli +/- tulos eli vain häivähdys. Tämä johti kuitenkin siihen, että oli tehtävä lisäkokeita ja verenpainetta seurattava.

Pelkästään raskausmyrkytyksen uhka oli tietysti itselle pieni shokki ja miehelle erityisesti. Mr. Scot kauhistui niin, että sanoi, ettei uskalla mennä töihin ja jättää minua yksin. Pahimmillaan raskausmyrkytys johtaa sikiön kohtukuolemaan ja äidin kuolemaan (kouristuskohtauksessa), mutta nämä ovat Suomessa äärimmäisen harvinaisia tapauksia (noin 2 vuodessa). Vakava raskausmyrkytys näkyisi ja tuntuisi kuitenkin ihan selvästi, verenpaineet olisivat jossain 160/110 hujakoilla ja proteiinia olisi selvästi pissassa, lisäksi oireena olisi runsasta turvotusta, päänsärkyä, näköhäiriöitä ja ”outo olo”. Tuo outo olo mainittiin suunnilleen kaikilla sivustoilla, joita kävin lueskelemassa eikä sitä mitenkään selitetty.

Mies on nyt sitten ottanut tavaksi kysellä minulta monta kertaa päivässä ”onko outo olo”, ihan ärsyttävyyteen asti. Toki ymmärrän, että Mr. Scot meni suunniltaan huolesta, kun mahdollisuus vaimon että lapsen menettämiseen iskettiin vasten kasvoja, mutta on välillä vaikea vain hymyillä ja todeta, että ”ihan normaali olo on”. Vaan mitä muutakaan mies voisi tehdä tässä tilanteessa, kuin murehtia? Laboratorioon toimitetun pissatestin tulos oli kuitenkin puhdas, verenpaine kotona ihan normaali ja neuvolalääkäri mittasi verenpaineeni vielä perjantaina, jolloin se oli hiukan koholla (131/85), mutta ei lähellä tarkkailurajaa. Joten perjantaina päästiin sitten sulkemaan pois se epäily raskausmyrkytyksestä ainakin osittain.

Edes yhtä päivää ei sitten kuitenkaan ehditty lepäillä ja toipua siitä säikähdyksestä, kun esikoiselle Miss Wiennalle nousi korkea kuume ja ilmestyi sitkeä yskä. Vaikka haimme apteekista lisää lääkkeitä ei kuume ottanut oikein taittuakseen. Niinpä maanantai-aamuna päätimme varmuudeksi tehdä yhden lapsille koulussa jaetuista koronan kotitesteistä, vain sen vaihtoehdon pois sulkemiseksi. En oikeasti, rehellisesti odottanut positiivista tulosta, mutta positiivinen viiva välähti välittömästi ruutuun. Tuijotin kahta viivaa aivan pöyristyneenä. Korona oli saapunut meille, ja se oli iskenyt rokottamattomaan lapseeni. Shokki ja pelko valtasivat hetkellisesti kaikki ajatukseni, kuten varmaan joka vanhemmalla, jonka lapselle korona on osunut.

Pandemian alkamisesta on niin pitkä aika, siis kaksi vuotta, että ajattelin covidin olevan vähän niin kuin taputeltu jo! Lehdissä hehkutetaan, että pandemia on helpottamassa (vaikka sairaanhoidon kuormitus ei hellitä vaan kasvaa). Olemme tähän mennessä onnistuneet välttämään tartunnan, ja olemme kuitenkin juosseet testeissä siitä asti, kun niitä on tehty, eli olisimme kaikella todennäköisyydellä tienneet, jos koronan olisimme saaneet tässä kahdessa vuodessa. Mr. Berlinillä on takana 13 kappaletta negatiivisia testejä! En jotenkin enää uskonut siihen, että tulos voisikin olla positiivinen. Mutta se oli ja muutaman päivän Miss Wienna oli todella kipeä. Pelkäsin, että tilanne menisi vielä pahaksikin.

Mutta neljäntenä päivänä oireiden alkamisesta ei ollut enää kuumetta, ei päänsärkyä, vain sitkeä pikku köhä jäi. Tytär alkoi myös nopeasti tylsistymään kuoliaaksi kotona, valittaen, etteikö voisi mennä ulos jo kavereiden kanssa. Olen ilmoittanut hänet poissaolevaksi koulusta keskiviikkoon asti, mutta tänään torstaina hänet oli päästettävä takaisin ihmisten ilmoille, sillä Xbox ja Netflix eivät enää riittäneet viihdyttämään virtaa täynnä olevaa kymmenvuotiasta ja viiden päivän karanteenikin on jo täynnä. Kun laitoin tiistaina opettajalle viestiä ja pyysin parin päivän läksyt tyttären ajankuluksi, niin sain kuulla openkin olevan koronassa. Eivätkä tartunnat siihen jääneet, vaan jo heti tiistai aamusta Mr. Berlin, pikkuisin lapsistamme, heräsi korkeassa kuumeessa.

Poikamme koronatesteistä kolmetoista on ollut negatiivisia, mutta neljästoista napsahti. Muita oireita kuin kuume ja yleinen väsymys ei ole ilmaantunut kolmessa päivässä, kuumekin on viimein taittunut. Miss April alkoi kuumeilla tiistaina yöllä ja hänen testinsä keskiviikkona oli myöskin positiivinen. Eli lopulta kaikki lapsemme saivat tartunnan. Myös keskimmäisellä oireina on ollut lähinnä kuume, ei yskää kuten isosiskolla, ja hänenkin kuumeilunsa on nyt päättynyt. Tänään nuo tarhaikäiset ovat hyppineet seinille, täynnä virtaa ja vauhtia, kun ilmeisesti olo on jo niin hyvä, että sohvalla löhöily ei todellakaan enää kiinnosta. Huomisen he joutuvat nyt kuitenkin olla kotona, sillä viiden päivän karanteenista on minusta järkevä pitää kiinni, vaikka olisi oireeton.

Meillä aikuisilla ei ole oireita ja niin minut kuin Mr. Scot on nyt testattu. Molemmille tipahti negatiivinen, onneksi. En halua edes kuvitella miten vaikeaksi elämä voi kertaheitolla muuttua, jos jompikumpi tai molemmat meistä sairastuvat koronaan juuri nyt, kun vauvan syntymään on neljä päivää! Siis alle viikko! Lastemme karanteeni ehtii juuri loppua ennen sektiota, mutta jos jompikumpi meistä nyt menee sairastumaan niin aika ei riitä paranemiseen. Jos minä sairastun, on suuri riski, että korona tulee paljon vakavampana, sillä tilastojen mukaan raskaana olevat ovat riskiryhmää. Sen takia olen kuitenkin ottanut kaikki kolme rokotetta (yhden ennen raskautta ja kaksi raskauden aikana), jotta sikäli mikäli covid-19 osuu kohdalle niin se tulisi sitten edes lievänä.

Pidän nyt kaikki sormet ja varpaat ristissä, ettei tartuntaa tule ollenkaan! Jos sen nyt saan, olisi vaarana tartuttaa tuo virus myös vastasyntyneeseen vauvaan. Ja sektiosta toipuminen mahdollinen vakava korona kylkiäisenä olisi varmaan aikamoinen rupeama. Pääsisikö mies edes mukaan synnytyssairaalaan, jos minulla olisi tartunta ja hoitoni tapahtuisi eristyksessä? Käsitykseni mukaan ei. Synnytyspelkojen ja vauvan kanssa yksin jääminen olisi ihan kamalaa, ja tietysti isälle olisi kamalaa, ettei hän saisi olla läsnä kuopuksensa ensihetkissä. Tietenkin tilanne on sama, jos Mr. Scot saa tartunnan, silloinkaan hän ei ole mukana, enkä tiedä miten pärjäämme, jos hän on todella kipeä, kun pari viikkoa leikkauksesta jonkun muun on otettava vastuu isompien lasten pääasiallisesta hoidosta, koirista, melkein kaikesta. Pääseekö sitten joku muu tukihenkilökseni sairaalaan vai jäänkö ihan yksin? Kuka hoitaa kaiken kotona, olenko se siinäkin minä, vaikka vatsa on juuri leikattu auki?

Pelkästään näiden kaikkien skenaarioiden miettiminen on äärimmäisen stressaavaa. Äärimmäinen stressi, se kuvastaa hienosti koko tämän raskauden kulkua. Melkein yhdeksän kuukautta putkeen on tullut toinen toistaan stressaavampia elämäntilanteita ja tapahtumia. Ja ne tuntuvat vain kiihtyvän kohti loppua. Olemme joutuneet miettimään ja keskustelemaan läpi mahdollisen sodan Suomessa, kuinka selviäisimme siitä, mitä tekisimme. Nyt viikon sisään olemme joutuneet miettimään mahdollisen raskausmyrkytyksen seurauksia, jopa minun tai lapsen menehtymistä sekä sitten tätä koronaa, pelkoa lastemme terveyden ja hengen puolesta, sekä koko perheemme mahdollisuuksia selvitä. Äärimmäisen stressaavaa.

Se, ettei synnytys ole vielä spontaanisti käynnistynyt kaiken tämän valtava, henkisen paineen siivittelemänä, on jo ihme itsessään. En halua edes ajatella sitä, miten stressin sanotaan olevan haitallista sikiölle, sillä maailmani on nyt jatkuvasti täynnä stressin aiheuttajia, joille en itse voi mitään. Pyrkiminen ”stressivapaaseen” aiheuttaa vain lisää sitä itseään, kun asioita tipahtelee niskaan yksi toisensa jälkeen. Yritän ottaa päivän kerrallaan ja yritän kohdata yhden vaikeuden kerrallaan, mutta on se vaikeaa. Esimerkiksi maailman hätä on sellainen kuormittava asia, johon olemme Mr. Scotin kanssa todenneet, että voimme kunnolla keskittyä vasta synnytyksen jälkeen. ”Päätetään, miten selviämme sodasta sitten, kun olemme ensin selvinneet sektiosta” totesimme toisillemme syvästi ahdistuneina.

Tästä joudumme toki molemmat muistuttelemaan toisiamme ja itseämme vähän väliä, että keskitytään nyt synnytykseen eikä Nato-kysymykseen tai sodan uhkaan. Sairaalakassin pakkaaminenkin on ollut vaiheessa jo kaksi viikkoa, emme vain ole saaneet sitä aikaiseksi. Kassi odotti päivä tolkulla makuuhuoneen lattialla ammottaen tyhjyyttään, vieressään muovipusseja, joissa on hankittuja tavaroita ja nojatuoli notkui täynnä erikokoisia lastenvaatteita, talvivaatteita, kehdon lakanoita ja imetyspaitoja, joiden osalta pitäisi päättää mitä lähtee mukaan ja mitä järjestellään minnekin. Olen potenut niin huonoa omaatuntoa, että mikään ei ole valmiina vauvaa varten!

(Blogi jatkuu kuvan jälkeen.)

No nyt sentään tänään viimeisetkin tavarat löysivät tiensä sairaalakassiin. Check lista on selattu läpi useamman kerran ja uskoisin, että näin neljä päivää ennen suunniteltua leikkausta olemme vihdoin valmiita lähtemään sairaalaan heti kun tarve ilmenee. Kunhan tämän blogin olen kirjoittanut pakkaan läppärin laukkuun ja siirrän sen oven pieleen kameralaukun kanssa odottelemaan. En tiedä aionko kirjoittaa mitään sairaalassa, mutta jos ei muuta, niin voimme katsoa tällä Netflixiä ja chillailla, kun vastasyntynyt nukkuu sylissämme. Hurja ajatus! Uusi vauva, uusi perheenjäsen, uusi elämä! Ihan kohta hän on täällä!

Ensimmäisen kolmen koon vaatteet ovat löytäneet tiensä lipastoon, unipesä, imetystyyny ja kehto on kaivettu esiin, puhdistettu ja laitettu paikalleen. Turvaistuimen päällinen on pesty ja telakka asennettu autoon. On tuttipulloja, tutteja, vaippoja, D-vitamiini tippoja ja cuplatonia mahavaivoihin odottelemassa. Miss April sai valita pikku Papaijalle uniräsyn (hän valitsi seepran) ja tyttöjen kanssa on jo paljon puhuttu ja valmisteltu tulevaa. Mr. Berlin on autuaan tietämätön tulevasta, sillä ei ymmärrä vielä, vaikka kovasti olemme yrittäneet selittää, että kohta hän on isoveli. Lastenhoitaja ja koiranhoitaja on varmistettu ensimmäiselle kolmelle päivälle ja neuvolatätikin antoi jo ohjeet miten ja milloin varata ensimmäinen neuvolakäynti synnytyksen jälkeen.

Niin, tässä ehti jo tämänkin viikon alussa olla taas uusi neuvolakäynti. Verenpaine oli 132/88 eli ei ollut yli tarkkailu rajan, mutta taas oli proteiinia pissassa (reippaammin tällä kertaa) ja hemoglobiinini on laskenut 115 asti (huolimatta vastikään tehdystä rautainfuusiosta). Ihan huoletta ei siis voida olla, kun raskausmyrkytyksen mahdollisuus nostaa taas päätään, kun jalkanikin ovat muuttuneet turvonneiksi sian sorkiksi. Oireet eivät kuitenkaan ylitä seurannan rajaa, ja huomenna on joka tapauksessa sektiota varten labroja taas tiedossa, joten pian tiedämme taas enemmän. Odotan mielenkiinnolla mitä rautavarasto ferritiini näyttää, jos hemoglobiini on lähtenyt laskuun. Tämä anemia vaikuttaisi olevan loputon suo, josta ei ole ulospääsyä.

Synnytys kuitenkin lähenee vääjäämättömästi, olipa sitten anemiaa tai koronaa tai mitään muutakaan! Uloshan tämän lapsen on tultava, ja nyt ollaan jo niillä viikoilla, että ennemmin kuin myöhemmin. Ihan kohta. Ja sen jälkeen meidän on sitten vain yritettävä selvitä jälkiseuraamuksista. Tietenkin toivomme, että isommat lapsemme jatkavat paranemista tähän tahtiin, me vanhemmat vältämme tartunnan ja leikkaus sujuu oppikirjan mukaan. Sormet ja varpaat ristissä, että vauva on terve eikä mitään komplikaatioita ilmene. Tosin tätä tahtia, mitä elämä on rattaisiimme kapuloita heitellyt, niin yritän edes vähän henkisesti jo valmistautua siihen, ettei kaikki mene kuin Strömsössä. Näillä todennäköisyyksillä jotain kuitenkin yhtäkkiä ilmenee. Siitä sitten kuulettekin varmaan seuraavalla kerralla!