”Olenko itsekeskeinen huomiohuora?” huomasin pohtivani toissailtana, kun mies istui ruokapöydän toisella puolella ja avasi puolestani Menopur ruiskun neulaa, jota en jostain syystä koskaan itse onnistunut saamaan ulos suojastaan. Mr. Scot oli juuri huomauttanut minulle, että ”Olenko mä yksin sitä lasta tässä hankkimassa? Eiköhän tämä kaikki vaikuta meihin molempiin ihan yhtä paljon.” Olin tainnut tuhahtaa, piikkejä ja vatsani mustelmia tuijotellessa, että ”kaikkea mä teenkin sun vuoksi”, josta olin ansainnut tuon näpäytyksen.

Muutaman hetken olin kyllä kirkunut päässäni vastalauseita. Kuinka mies kehtasi? Kuka tässä veti hormoneja ensin nappien ja sitten piikkien muodossa? Kuka kärsi kaikki kivut, muutokset kropassa, huimausta, pahoinvointia, turvotusta – enkä ollut edes vielä raskaana! Kenen sisuksiin tungettaisiin ensi perjantaina neula sisäelinten läpi? Kuka olikaan joutunut kasvattamaan legioonaa munasoluja sisällään, vaikkei hänessä ollut mitään vikaa? Minä, minä, minä ja minä! Teki mieleni vastata, että tämä on sinun vikasi, koska sinussa se vika on, mutta tajusin pitää turpani kiinni ja yritin sen sijaan olla aikuinen ja miettiä miksi mies sanoi noin.

Kun olimme olleet hoitajan luona, joka oli näyttänyt, kuinka piikkejä käytetään, hän oli ensimmäiseksi kysynyt millä mielellä olen ryhtymässä tähän hoitoon, jännittääkö. En ollut osannut kuvailla tunteitani sanoin, joten olin vastannut taputtamalla käsiäni yhteen kuin innostunut hylje, samalla pomppien tuolillani malttamattomana, naamalla leveä virne. True story. Hoitaja räpäytti silmiään, kulmat kohoten kohti kattoa, ja alkoi sitten nauraa ääneen. Hän oli hekotellut vielä siinäkin vaiheessa, kun toi tavarat pöytään. Ilmeisesti tämä ei ole se tavanomaisin reaktio. Mr. Scot oli myös nauranut ensin, mutta oli sitten tiukannut hoitajalta, miksei häneltä kysytty samaa, että millä mielellä hän on.

Luulen, että minä ja hoitaja hämmennyimme yhtä paljon. Suustani meinasi livahtaa, että eihän sillä ole mitään väliä, mitä mieltä sinä olet. Sen sijaan sain muutettua lauseen suunnilleen muotoon ”koska sinä et ole se, jota piikitetään”, mutta Mr. Scot ei tyytynyt tähän vaan intti, että kyllähän tämä kaikki koskettaa myös häntäkin. Hän ei ehkä ole piikin kummassakaan päässä, mutta tässä tehdään nyt yhteistä lasta. Hoitaja ei osannut vastata mitään ja minua vain lähinnä ärsytti, koska olin edelleen sillä mentaliteetillä liikkeellä, ettei miehen olotila muuta tilannetta mihinkään suuntaan.

Olimme taas saman kysymyksen äärellä, oman ruokapöytämme ääressä. Yritin ymmärtää miehen näkökantaa. Jos ajattelee asiaa ihan kylmästi, ja minun näkökannaltani, niin on ihan sama, hedelmöitetäänkö munasolu laboratoriossa vai luomusti sängyssä. Miehen ainoa tehtävä on saada aikaiseksi siemensyöksy oikeaan aikaan, oikeassa paikassa ja siihen se sitten loppuukin. Mitään muuta ei Mr. Scotilta vaadita, jotta hän saa lapsen, ja siitä se oikea työ vasta alkaa. Naisen puolestaan täytyy kärsiä ovulaatiota ja kuukautisia koko hedelmällisen ikänsä, eikä tarvitse edes koskaan ”tulla” saadakseen lapsia, sen sijaan täytyy ehkä kokea keskenmenoja. Entä raskaus? Mitä osaa tai arpaa miehellä on lapsen kantamiseen? Hän ei tee yhtään mitään, mutta nainen on vastuussa kaikesta. Kaikki on kiinni naisesta, aina synnytykseen asti.

Sittenkin jos/kun lapsi on saatu hengissä maailmaan, täysin sekä pelkästään naisen ansiosta, koska hän on syönyt oikein, uhrannut kroppansa, kärsinyt hormonit ja kivut, lapsi tarvitsee äitiään tuplasti enemmän kuin isäänsä, joka häipyykin töihin lyhyen isyysloman jälkeen ja jatkaa elämäänsä vähän niin kuin ennen, kun taas naisen elämässä mikään ei tule olemaan niin kuin ennen ainakaan vuoteen, eikä kroppa palaudu ikinä samanlaiseksi, todennäköisesti puolet hiuksistakin on lähtenyt päästä. Onko mikään maailmassa yhtä epäreilua? Enkö muka voi sanoa, että miehellä ei ole mitään perusteluita vaatia, että hänetkin otetaan huomioon, mitään perusteluita ilmoittaa, että kaikki tämä vaikuttaa häneen?

Joskus sitä pitää nojautua taaksepäin ja vetää oikein syvään henkeä, unohtaa se ”minä, minä, minä” ajattelu ja asettua toisen saappaisiin niin hyvin kuin pystyy. ”JOS olisin mies” on aina hauska ajatusleikki, ja kun oikein aloin miettiä asiaa, niin päädyin samaan lopputulokseen – mikään maailmassa ei ole niin epäreilua kuin lapsen saaminen. Mies antaa siemenensä naiselle, ja sitten ovi heilautetaan kiinni hänen nenänsä edestä. Mies ei pysty mitenkään vaikuttamaan siihen mitä tapahtuu, tekeekö nainen abortin, kantaako nainen lapsen, lopettaako nainen polttamisen tai ryyppäämisen raskauden aikana – ei mihinkään. Isän kropassa ei ala evoluution suomia kehitysvaiheita, ei synny hormoneja, jotka varmistavat, että hän kiintyy lapseensa. Hän ei koe yhtään ensimmäistä liikahdusta, yhtään potkua tai lyöntiä.

Kun oikein ajattelee asiaa, mies on yleensä se, joka voi vaikuttaa ympäristönsä muutoksiin. Hän rakentaa talon, tienaa enemmän, ajaa autoa, hoitaa hommat. Syntymätön lapsi on niitä harvoja asioita, mitä mies ei voi hoitaa. Yhtäkkiä mies on aseeton ja voimaton, vaikka yleensä hän on naista voimakkaampi. Minä en saa hillopurkkia auki, Mr. Scot avaa sen minulle. Minä en ylety vaihtamaan eteisen valaisimen lamppua ilman tuolia, mutta miehen ei tarvitse kuin kurottaa vähän. Minä en saa hormoniruiskun piikkiä auki, mutta kuka saa? Miltä mahtaa tuntua, kun voi vain katsoa vierestä, kun minua huimaa tai voin pahoin hormonihoitojen takia ja ajatella ”tuo on minun vikani” ja sitten ei voi edes tehdä asialle mitään.

Loppupeleissä, vaikka me naiset joudumme kärsimään enemmän, vaikka lapsen saaminen maksaa meille niin fyysisesti kuin henkisesti, me myös saamme palkinnoksi siitä miljoona kertaa enemmän asioita kuin mies. Tottakai ennen muinoin kun ihmiset elivät kuin eläimet oli tärkeää, että toiseen parittelevista yksilöistä ei raskaus vaikuttanut fyysisesti mitenkään. Kuka olisi mennyt kaatamaan mammuttia, jos mieskin kokisi sen kaiken hormonimyrskyn ja fyysiset rajoitteet, mitä raskaus naiselle teettää? Kuka olisi korjannut majan katon, jos molemmilla olisi ollut jäätävän kokoinen raskausvatsa? On vaikea muistaa nykypäivänä, että sille on syynsä miksi vain toinen puolisoista voi kantaa lasta. Meidät on rakennettu eri tehtäviä varten, mutta tänä päivänä, kun ajetaan tasa-arvoa, moiset jaottelut on surutta hylätty.

Kun parrakas ja raamikas mieheni oli saanut näperreltyä pienen piikin paketista ja asettanut sen varovaisesti ruiskun päähän tunsin oloni jo aika ämmäksi. Ehkä se ei ollutkaan mies, joka oli huomionkipeä vaatiessaan, että hänetkin otettaisiin huomioon näissä hormonihoidoissa. Ehkei hän ollut sittenkään itsekeskeinen ollessaan sitä mieltä, että se mitä minulle tapahtui, vaikutti myös häneen. Oli vaikea enää keksiä perusteluita sille, miksi minun yksin pitäisi saada kaikki huomio, sympatia ja tuki. Aivan kuin nainen olisi jollain lavalla parrasvaloissa kaiken keskellä, ja mies oli joku samantekevä katsoja yleisön joukossa. Kyseessä oli nyt kuitenkin meidän lisääntymisemme, meidän lapsemme, meidän matkamme vanhemmuuteen.

”Kiitos.”

”Ole hyvä.”

”Anteeksi.”

”Ei se mitään.”

Mr. Scot tiesi tarkalleen mitä pyysin anteeksi, vaikkei hän ollut päässyt osalliseksi pääni sisäiseen pyörremyrskyyn. Hymyilin. Joskus ymmärsimme toisiamme jopa turhankin hyvin. Mutta siksi tässä oltiinkin, koska juuri tämän ihmisen kanssa olin valmis perustamaan perheen, vaikka vaikeimman kautta.

Sydämeni jyskytti rinnassa ja kädet hikosivat, kun kävelin puoli askelta Mr. Scotin jäljessä käytävää eteenpäin. Herra avasi lasisen oven ja odotti, että kävelin siitä ensin, ja seurasi minua sitten pieneen aulaan, jossa tiskin takana istui kaksi naista vihreissä sairaalapaidoissa. Ensimmäinen käyntimme Mehiläisen Felicitas klinikalla oli hermoja raastava kokemus. Hieman hämilläni ilmoitin meidät ”ensikäynnille” ja nainen tiskin takana hymyili ystävällisen ymmärtäväisesti. Meitä neuvottiin hyvin rauhallisesti, kuin vähän vauhkoja eläimiä, jotka saattaisivat ampaista äkkiliikkeistä, ja siltä meistä kyllä tuntuikin. Tai Mr. Scot oli hiukan minua rauhallisempi, sillä hän oli käynyt täällä jo eilen antamassa näytteen.

Takerruin miehen käsivarteen kävellessäni kulman taakse istumaan. Minua kammoksutti ajatus siitä, että olisin itse joutunut käymään täällä ensimmäistä kertaa aivan yksin, ja kuulemma herran polvet olivatkin vähän tutisseet. Edellisenä iltana olin pistänyt Mr. Scotin kolmannen asteen kuulusteluun. ”Millaisessa huoneessa se tehdään? Mitä huonekaluja siellä on? Millaista pornoa siellä on? Valitsitko lehden, television vai dvd:n? Tuntuiko oudolta tehdä se siellä? Miltä tuntuu tulla purkkiin, onko se vaikeaa?” Joskus minun kanssani on varmaan vaikea seurustella, kun takerrun pienimpiinkin yksityiskohtiin, mutta toisaalta, Mr. Scotilla ei juuri ole suodatinta ja hän vastasi kaikkiin uteluihini parhaimpansa mukaan.

Periaatteessa minun ei olisi pitänyt olla niin hermostunut. Viikko sitten kun olin tutkinut netin ihmeellistä maailmaa ja googletellut hedelmällisyydestä tietoa tämä kyseinen hedelmällisyysklinikka oli tullut vastaan. Heillä oli tämän viikon kaikki toimenpiteet puoleen hintaan, joten olin nostanut katseeni tietokoneen ruudulta ja huikannut miehelle, että haluaisiko hän käydä vetämässä käteen ja maksaa siitä pari sataa euroa. Emme olleet yrittäneet saada lasta kuin vasta muutaman kuukauden, ja tiesin, ettei kannattanut huolia siitä, ettei ollut osunut. Kaikkialla kuitenkin toitotettiin, että piti yrittää vuosi ennen hoitoon hakeutumista.

Felicitasin sivuilla oli kuitenkin lukenut, että jos miehellä oli ollut kivestulehdus, tai vammoja sillä alueella, hoitoon kannatti hakeutua aikaisemmin. Mr. Scot oli kärsinyt tuon kyseisen vaivan sekä teini-iässä lisäkiveksen kiertymän, joka oli leikattu, joten hänen kohdallaan täyttyivät kriteerit. Niinpä olin ylipuhunut herran kanssani klinikalle, kun se nyt oli niin halpaakin. Omalta osaltani ei ollut syytä epäillä, että vikaa olisi, koska olinhan tullut raskaaksi ihan heittämällä ja yrittämättä viimeksi. Siitä oli tosin kuusi vuotta aikaa ja tunsin oloni vanhaksi. Niinpä olin hyvin hermostunut ja peloissani, istuessani tuolilla, kiinni miehen kyljessä.

Olin valinnut meille klinikan ainoan miespuolisen lääkärin, koska ajattelin sen helpottavan miehen oloa. Koska kai jollekin toiselle jätkälle olisi helpompi kertoa vehkeistään ja niiden toiminnasta kuin tuntemattomalle naiselle? Kuulimme kohta hiukan laahaavia askeleita ja kulman takaa ilmestyi viisikymppinen, silmälasipäinen mies. ”Mrs. Rune ja Mr. Scot?” hän kysyi hymyillen ja kätteli sitten meitä molempia. Tunsin poskieni punertuvan ja yritin rauhoitella itseäni äänettömällä kannustus puheella. ”No niin, sitten vain hengität, puuh, hyvä tyttö. Käyttäydy kuin aikuinen, reippaasti nyt, hyvin se menee. Näytät ihan paloautolta, rentouduhan vähän.”

Ensikäynnillä lääkärin tulee kysellä parilta heidän seksielämänsä yksityiskohtia, mahdollisia sukupuolitauteja, ja muuta mukavaa. Siinä kertoillessa tajusin, että joitain näitä asioita emme olleet edes puhuneet toisillemme ja se teki oloni entistä hermostuneemmaksi, mutta onneksi mitään yllätyksiä ei tullut puolin eikä toisin. Lääkäri myös tutki meidät molemmat, ja hääsi toisen siksi aikaa ulos huoneesta. En ollut ajatellut, että minulle olisi mikään ongelma, että Mr. Scot katsoisi vierestä, kun lääkäri kopeloi rintojani ja tunkee sisälleni ultraus kepin, mutta huokaisin helpotuksesta, kun mies häädettiin käytävälle odottamaan. Samoin minä sain lähtöpassit, kun herran vehkeet joutuivat suurennuslasin alle, enkä ollut yhtään pahoillani.

Tämän kaiken jälkeen saimme alustavan tuomion. Minusta ei löytynyt vikaa, kaikki näytti toimivan mallikkaasti, mutta jos halusi olla varma se vaatisi verikokeita ja ainakin kolme ultraa kuukautisten eri vaiheissa. Dollarin kuvat vain välkkyivät silmissäni. Sen jälkeen saimme huonommat uutiset, miehestä oli löytynyt vikaa. Hänen eilen antamansa näyte oli arvoiltaan todella huono, ja ilman lisätutkimuksia pystyi sanomaan, että hänellä oli nopeasti laskettuna alle 5% mahdollisuus siittää jälkikasvua. Niinpä lääkäri oli ehdottomasti sitä mieltä, että lisätutkimuksia tarvittaisiin, ja että tarvitsimme lapsen hankinnassa lääketieteellistä apua.

Vaikka olimme menneet klinikalle sillä oletusarvolla, että jotain vikaa saattaa olla, olin hyvin järkyttynyt saadessani nämä uutiset. Meillä meni koko ilta keskustella asia läpi. Mitä tämä tarkoittaa suhteellemme, mitä tämä tarkoittaa tulevaisuudellemme, mitä me haluamme tehdä? Lapsen teko oli siihen asti ollut vähän kuin ”uusi harrastus” yhdessä. Ovulaation vahtiminen ja panemisen ajoittaminen oli saanut huumorin kukkamme kukkimaan oikein kunnolla, ja meillä oli ollut hauskaa tehdessämme vauvaa. Yhtäkkiä kaikki hauskuus oli kadonnut ja lapsen saamisesta oli tullut vakava ja totinen asia. Koska me haluamme ryhtyä näihin hoitoihin? Pitäisikö meidän odottaa? Lopulta päätimme käydä läpi lääkärin suosittelemat lisätutkimukset.

Felicitas klinikka tuli hyvin nopeasti tutuksi. Mies kävi näytteen annossa vielä pari kertaa ja minä ultrassa kolme kertaa. Kävimme myös molemmat useammissa verikokeissa ja kaiken tämän päätteeksi henkilökunnan naamat ja Mehiläisen valkoiset käytävät mintunvihreine tuoleineen olivat jo kovin tuttua ja turvallista. Valitettavasti lisätestit toivat lisää huonoja tuloksia, Mr. Scotin osalta. Hänen spermansa oli niin huonolaatuista, vähälukuista ja vaurioitunutta, että todennäköisyys siittää lapsi ilman lääketieteellistä apua putosi alle prosenttiin, jonnekin sinne 0,03% kun oikein aloimme laskea. Kun tämä totuus valkeni meille vietimme kaksi päivää sulatellen asiaa.

Lääkärimme oli lohduttanut, että meidän ei ollut mahdotonta saada lapsia, että tuokin luku on parempi kuin täysi nolla. Samalla kertaa hän kuitenkin myös vahvasti suositteli, että jos haluamme varmistua siitä, että todella joskus saamme lapsen, meidän tulisi aloittaa hedelmöityshoidot. Käytännössä tämä tarkoittaisi hormoni piikkejä, munasolujen keräämistä ja hedelmöitystä mikroinjektiolla (ICSI) joka on tämän hetken tehokkain (ja kallein) hoito. Keskenämme, istuessamme ruokapöydän ääressä, kävimme läpi myös muut vaihtoehdot. Lapsettomuus. Adoptio. Luovutetut siittiöt.

Nuo kaksi päivää olivat meille molemmille rankkaa aikaa, Mr. Scotille jo senkin takia, että hänen täytyi hyväksyä se tosiasia, ettei hän todennäköisesti koskaan siittäisi yhtään lasta ”luomusti”. Ymmärrettävästi sellainen ottaa miehuuden päälle ja yritin tukea miestä parhaani mukaan. Minusta tuntui jopa hetkittäin pahalta, ettei minusta oltu onnistuttu löytämään sitten mitään vikaa. Ajattelin, että se olisi helpottanut herran oloa, mutta kun avauduin asiasta, hän tokaisi välittömästi, että älä sitä toivo, nyt meillä on sentään mahdollisuuksia, kun sinä olet kunnossa. Kävimme myös läpi sen ahdistavan keskustelun, että pitäisikö meidän erota? Jos emme pysty saamaan perhettä yhdessä, onko tiemme tässä?

Olemme olleet yhdessä alle vuoden ja edenneet sellaisella rytinällä, että ehkä pieni askel taaksepäin, jossa molemmat katsoimme tilannetta ja mietimme, että onko hän ja tämä suhde sitä mitä varmasti haluan, oli ihan hyväkin. Näin nelisen kuukautta tuon ensikäynnin jälkeen ole tyytyväinen, että olemme edelleen varmoja päätöksestämme. Päätimme myös yrittää yhteistä, biologista lasta, kun se kerran on mahdollista. Hedelmöityshoitojen kanssa todennäköisyytemme ovat jotain 40% luokkaa, joka on pirun paljon enemmän kuin 0,03%. Toki joudumme siitä maksamaan, kun olemme lähteneet tekemään tätä yksityisen kautta emmekä kunnallisella, mutta haluanko laittaa tuhansia euroja vaikkapa autoon vain vauvaan? Kyse on loppupeleissä priorisoinnista.

Kävimme taas viime perjantaina, en edes osaa sanoa kuinka monetta kertaa, Felicitas klinikalla. Mies valitti, että käteen vetäminen siinä pienessä huoneessa pornoa katsellessa alkaa käymään tylsäksi ja kohta jo suoranaisesti vituttamaan. Minä puolestani ole ihan sinut sen kanssa, että Mr. Scot seisoo vieressä ja katsoo kun lääkäri ultraa kohtuani sisäkautta. Olemme alkaneet hymyillä ja nyökkäillä ystävällisesti muille asiakkaille, joista näkee jo kilometrin päähän ketkä ovat tekemässä tätä ensimmäistä kertaa ja ketkä vanhoja konkareita. Olemme myös löytäneet tilanteesta reippaasti huumoria, ja saatamme tirskua penkeillämme lääkäriä odotellessa, muistellessamme jotain läppää milloin mistäkin.

Tilanteemme juuri nyt on se, että joka ilta pistän itseeni Menopur hormonilääkettä, sekä olen sen rinnalle aloittanut Orgalutran hormonipiikin. Minua naurattaa edelleen se tilanne, kun istuin hoitajan edessä odottamassa, että hän kertoisi kuinka näiden lääkkeiden ottaminen tapahtuu, ja hän kysyi minulta ”oletko piikittänyt ennen”. Räpäytin pari kertaa silmiäni, kun päässä pyörähti läpi kaikki mahdolliset piikitettävät huumeet, ja yritin miettiä missä muussa tilanteessa kukaan piikittäisi itseään. En ole koskaan sairastanut mitään, missä lääkettä ei otettaisi oraalisesti, joten hämmennyin täysin.

Itseni piikittäminen pelotti sen hetken, kun ensimmäisen kerran testasin, hoitajan valvonnassa, Menopur ruiskua. En pelkää piikkejä, onhan minulla vaikka kuinka tatuointeja ja lapsuuden sairastelun takia pitkä ja vankka kokemus verikokeista. Vaihtoehtoisesti Mr. Scot olisi voinut piikitellä minua, mutta reagoin kipuun huonosti ja olisin saattanut motata häntä. Olen myös iso tyttö, kuten sanoin itselleni tuijottaessani sitä ensimmäistä piikkiä, minä pystyn ihan itse hoitamaan omat kärsimykseni. Koska vatsaan pistäminen assosioitui aivoissani jotenkin siihen kuin pitelisin puukkoa kädessäni ja olisin aikeissa suolestaa itsensä, jouduin vetämään kiivaasti henkeä ja kiroilemaan äänettömästi ennen kuin humautin piikin oikein voimalla vatsaani vasten. Ja sitten tokaisin hyvin yllättyneenä ”jaa, sehän ei tunnu missään”.

Itse lääke kyllä kirvelee, sen sain myöhemmin huomata, ja jättää punaisen, kihelmöivän jäljen iholleni. Eikä piikkikään mene niin tunnottomasti läpi, jos sitä ei pistä vauhdilla, vaan jäät laiskasti asettelemaan paikoilleen, niin ei kaikki olekaan yhtä sujuvaa ja kivutonta. Silti, tämä vaihe hoitoa on ollut aika helppoa – pirun kallista vain. Kelakorvausten jälkeenkin kolkuttelemme jo omavastuun 605€ ja risat laitamia, emmekä ole edes ostaneet vielä kaikkia lääkkeitä. Edessä on myös pari ultraa vielä ja sitten se osio, joka minua todella pelottaa – munasolut kerätään talteen suoraan munasarjoista isolla motherfucking monster neulalla. Ilmeisesti saan suoraan suoneen rauhoittavia ja kipulääkkeitä, mutta silti, koko prosessi kuulostaa kammottavalta. Sisäisen verenvuodon riski ja kaikkea.

Vielä emme tiedä kuinka monta munarakkulaa minulle on kehittymässä, alustavasti näkyi 7 mutta tuo luku tulee vielä muuttumaan (lääkäri lupasi). Kaikissa rakkuloissa ei välttämättä ole kelvollista munasolua ja kaikkien solujen hedelmöitys miehen siittiöillä ei välttämättä onnistu. Tässä vaiheessa, kun olemme tunkeneet lisääntymiseen pirusti rahaa, aikaa ja jonkin verran kärsimystäkin, on kammottava ajatus, että hedelmöityshoito epäonnistuisi jollain tavalla. Entä jos yksikään munasolu ei hedelmöity? Entä jos yksikään alkio ei tartu? Pelkään kauheasti epäonnistuvani tehtävässäni, johon minut on luotu, lisääntymisessä.

Olen aina halunnut olla paras ja täydellinen, tehdä kaiken kunnolla tai sitten ei ollenkaan. Rintaani oikein puristaa se stressin määrä, kun ajattelen epäonnistumista. Harvoin olen halunnut mitään niin paljon kuin onnistua tässä, ja tässä asiassa en pysty mitenkään kontrolloimaan lopputulosta (tällaiselle kontrollifriikille se on valtavaa kärsimystä). Ensi viikolla suurin osa kysymyksistäni saa vastauksen, vähän pidemmälle jää sitten nähtäväksi, saammeko lapsen vai emme.