09. Zen zone

Kun sanon, että minua ei stressannut yhtään, myös tarkoitan sitä.

”Istu vain odottamaan ja ota vaikka kahvia, se on juuri keitetty.”

”Ai, no kiitos!”

Hymyilin hoitajalle ja siirryin kulman taakse termareiden luokse ja ensimmäisen kerran Felicitas käynnilläni valutin mukillisen höyryävän kuumaa juomaa itselleni. Nappasin yhden suklaan kulhosta, ripustin takin naulaan ja istuin alas ristien jalkani rennosti. Olin ajoissa ja aamu oli mennyt hyvin. Olin ehtinyt syödä aamiaistakin, jonka Mr. Scot oli poikkeuksellisesti kokkaillut ennen lähtöään eikä kello ollut kuin kymmentä yli seitsemän.

Muutaman minuutin päästä lääkäri laahusti hakemaan minut ja hymyilin hänelle säteilevästi. Olin käynyt eilen kampaajalla ja tiesin näyttäväni hyvältä. Kohta olinkin jo jalat kohti kattoa monitorin vieressä, ultrakeppi värkissä ja laskeskelin munasolu rakkuloita, jotka olivat kasvaneet mallikkaasti. Hetkeä myöhemmin, kunhan olin pukenut ja vetänyt bootsit takaisin jalkaan, nojauduin tuolilla taaksepäin ja hörpin juomaani samalla kun rupattelimme lääkärin kanssa jatkosta. Missä vaiheessa tästä tuli näin helppoa?

Osaan kaikkien lääkkeiden nimet ulkoa, muistan annosmääräni, osaan tulkita hoitokaaviota, pystyn ennakoimaan sivuvaikutuksia sekä jättämään huomiotta pienimmät oireet. Tuntuu melkein turhalta kirjoittaa edes blogia kun homma on vain niin hyvin hallussa. Olenkin päässyt jonkinlaiseen zen tilaan jossa asiat rullaavat eteenpäin omalla painollaan. Pienen pientä stressin poikasta on havaittavissa ainoastaan silloin, kun keskustelen jonkun kanssa hoitojen onnistumisesta. Ainoa paine tällä kakkosrundilla onkin siinä onnistumisessa. Lopputuloksen ajatteleminen saa vatsani kouraisemaan ja hengenahdistuksen syntymään kuin tyhjästä, joten pyrin vain kylmästi olemaan ajattelematta asiaa.

Pääsääntöisesti aika on vain sujahtanut ohi eikä mikään alitajuinen mörkö saa niskalihaksia jännittymään tai hymyä hyytymään. Viime kerralla ajomatka klinikalta töihin oli aina hiukan hasardia touhua, kun oli niin uppoontunut ajatuksiinsa ja ahdistukseen. Viime torstaina sain pakettiauton raksamiehet nauramaan kun kaahasin heidän ohitseen laulaessani radion tahdissa, kädet rattia naputellen ja hartiat sekä pää latino tahtien mukaan jammaillen. Se, että olin tulossa ultrasta oli ihan toissijaista enkä miettinyt asiaa enää koko päivänä.

Toki tavallaan homma ei ole niin hyvin hallussa kuin edellisellä kerralla. Lauantaina menimme ulos syömään Mr. Scotin kanssa ja vedettyämme kolmen ruokalajin illallisen lähdimme lopulta illan hämärtyessä ajamaan takaisin kotiin. Kello lähenteli yhdeksää ja mietimme mitähän sitä vielä tänään tekisi. Muistutin, että viimeinen lääkepistos, Pregnyl piikki, pitää ottaa tasan kello kymmenen.

”Voi vittu saatana perkele!” aloin äkisti kiroilla ja mies tivasi, että mikä hätänä.

”No enhän mä ole vielä käynyt ostamassa sitä lääkettä!”

Seurasi hetkellinen tänka på kun piti selvittää mikä apteekki on vielä auki ja missä niistä on haluamaamme lääkettä tarjolla. Huristelimme pikavauhtia Vantaalle ja naureskelimme parkkipaikalla tiukalle aikataululle.

En voi kuvitella, että olisin ensimmäisellä kierroksella ikinä unohtanut jotain tällaista, tai että olisin ottanut tilanteen niin kevyesti. Nyt marssin rauhallisesti tyhjään apteekkiin ja hymyilin ystävällisesti farmaseutille samalla kun kerroin mitä tarvitsin. Olimme kotona puoli tuntia ennen kuin lääke piti ottaa, joten kaikki meni lopulta ihan nappiin. Mies avasi taas lasiset ampullit puolestani, koska itse en uskaltanut alkaa vääntelemään niitä. Sekoitin liuotin nesteen jauheeseen, imaisin lääkkeen ruiskuun, vaihdoin toisen piikin ruiskun päähän ja totesin sitten, että olimme olleet liian tehokkaita. Laitoin lääkkeen jääkaappiin odottelemaan vielä 20 minuutiksi ja ryhdyin odotellessa tiskaamaan.

Vasta kun kännykän hälytys alkoi piipittää 2 minuttia vaille menin ruiskun kanssa peilin eteen. Vedin syvään henkeä. Muistaakseni tämä piikki teki kipeää. Viimeksi taisin saada ihan kauhean päänsäryn. Taisin alitajuisesti vältellä pistämistä, sillä tökkäsin piikin ihan liian kevyesti vatsaani vasten eikä se mennyt ihosta läpi, kirpaisi vain vähän. Kirosin ja hengitin taas syvään. Noniin, reippaasti nyt. Heilautin kättäni napakammin ja piikki upposi lihaan. ”Au!” Painoin ruiskun männän hitaasti pohjaan ja kylmä, kirvelevä neste siirtyi ihoni alle. ”Ai, ai, ai!” Murisin ruiskulle kun vedin piikin pois ja vein sen keittiöön, jossa pidin laatikkoa, mihin olin kerännyt kaikki käyttämäni ruiskut. Sitten siirryin telkan eteen miehen kainaloon ja ryhdyin katsomaan elokuvaa unohtaen koko jutun.

On vaikea kuvailla sitä, miten helppoa on ollut olla ajattelematta hedelmöityshoitoja, vaikka ne ovat koko ajan käynnissä. Mr. Scotin on täytynyt laittaa muistutus kännykkäänsä, jotta se on piipittänyt joka ilta kun minun on pitänyt ottaa lääke, muuten muistan sen puoli tuntia tai jopa tunnin myöhässä, että voi perhana. Eikä kyse ole siitä, että en välittäisi, olen kyllä hyvin omistautunut tälle prosessille, en vain osaa enää stressata sitä tai mieti asiaa jatkuvasti. Olemme jatkaneet arkea ja elämistä hyvin pitkälle normaalisti, ja toivon sen olevan hyvä asia. Useinhan puhutaan, että stressaaminen ja jännittäminen hankaloittavat raskaaksi tulemista.

Juuri nyt istun Felicitas klinikan odotustilassa ja naputtelen kannettavaani kun mies pelaa kännykällä vieressä ja hörppii kahvia. Kaksi kuukautta sitten en olisi voinut kuvitellakaan, että juuri ennen munasolujen keräys operaatiota kirjoittelisin blogia. En olisi voinut mitenkään keskittyä viime kerralla. Nyt yritän kiirehtiä, että saan kaiken kirjoitettua ennen kuin otan diapamin ja pääni menee sekaisin. Ei niin, etteikö tuottamani testi saattaisi saada ihan uusia sfäärejä lääkkeiden vaikutuksesta, mutta ehkä siinä vaiheessa olisi myös hyvä vihdoin heilauttaa läppärin kansi kiinni ja alkaa valmistautua operaatioon.

Ei niin, että tässä olisi mitään tehtävissä. Käyn ehkä vessassa ja salakatselen muita asiakkaita. Muuten se onkin vain puoli tuntia peukaloiden pyörittelyä, koska millään, mitä nyt teen, ei ole enää vaikutusta lopputulokseen. Munasolujen kasvatus ja kypsytys on hoidettu tässä pikkuhiljaa kahden viikon aikana, joten minun ei tarvitse tehdä muuta kuin ilmestyä paikalle ja pysyä rauhallisena ja aloillani kun lääkäri kohta tunkee käsivarren mittaisen piikin sisuksiini. En mitenkään erityisen innoissani odota niitä kipuja, jotka keräyksestä seuraa, mutta olen hiukan innoissani siitä, että ehkä tällä kertaa voin kurkkia silmäluomieni alta enemmän ja nähdä mitä tapahtuu. Se, muistanko mitään lääkehuurujen läpi, onkin sitten ihan eri asia.

Edelliskerrasta viisastuneena minulla on nyt mukanani villasukat ja olen pukeutunut taas samantyyliseen, kevyeeseen mekkoon kuin viimeksi. Tällä kertaa polvimittaisessa mekossa on kuitenkin irvikissan kuvia, mikä sopii hienosti kohta napsimani diapamin aiheuttamaan mielentilaan. Tosin en tiedä huomaanko lääkkeen vaikutusta yhtä hyvin tällä kertaa, kun nyt ei jännitä eikä ahdista. Tästä olotilasta on jotenkin ihan tylsä kirjoittaakin, kun se on vain normaali. Ainoa mikä tänään harmittaa on, että en voinut syödä aamiaista ja nälkä murisee mahassa, tai edes juoda, ja suussa on Saharan aavikko.

Huitaisin juuri pienen valkoisen pillerin naamaani, joten nyt täytynee lopetella. Pitäkää sormet ristissä, että tällä kertaa hoidot ovat onnistuneet paremmin ja saamme monta kypsää munasolua. Sitten onkin vain rukoiltava kaikilta ylemmiltä voimilta, kohtalolta ja jumalilta, että hedelmöitys onnistuu ja saamme monta pientä alkiota. Palailen taas astialle kun tiedän kuinka kävi! Ja torstaina toivottavasti ensimmäinen lapsemme siirretään kohtuun.