08. The Monster

Olimme käyttäneet kaksi tuntia täydellisen foccacian valmistamiseen ja nyt Miss Wienna ei halunnut syödä sitä. Tytär ei halunnut edes maistaa sitä. Ja minulla napsahti päässä. Päivä oli ollut pitkä, olin jo seitsemältä ollut lääkärissä, sitten tehnyt täyden päivän töissä, juossut sen jälkeen hoitamassa asioita ja sen sijaan, että olisin mennyt salille urheilemaan, olin jäänyt muksun kanssa kotiin katsomaan Tim Burtonin liian pelottavaa animaatiota ja leipomaan sitä kirottua mozzarella-rucola foccaciaa.

Olen joskus nuoruudessani ollut erityisen temperamenttinen, mutta lapsen saaminen on rauhoittanut minua hurjasti. Nykyään ei ole ollenkaan tavallista, että alkaisin huutamaan yhtään mistään. Ehkä joskus ennen tavarat ovat lentäneet, kun olen tulistunut mistä lie, mutta nykyään minulla on tapana niellä kiukkuni ja mennä toiseen huoneeseen kihisemään hetkeksi. Tänä päivänä äksyilyni on ihan laimeaa kuraa verrattuna menneiden vuosien roihuaviin metsäpaloihin. Ainakin siihen asti, kunnes pistelen vähän hormoneja alavatsaani.

”En halua! Yök, pahaa!” Miss Wienna sanoi, vaikkei ollut edes koskenut uunituoreeseen leipomukseen ja peitti suunsa käsillään kuin häntä oksettaisi.

Jysäytin molemmat nyrkkini pöydälle ja näin pelkkää punaista.

”Jumalauta itse halusit tätä ruokaa! Etkä voi sanoa yök kun et ole edes maistanut vielä! Nyt rupeat heti syömään!”

Miss Wiennan naama alkoi punertaa, alahuuli väpättää ja kasvot vääntyä siihen niin tuttuun itku ilmeeseen. Suutuin tästä vain lisää ja raivosin: ”Nyt et helvetti ala pillittämään! Loppuu heti alkuunsa tuollainen!”

”En halua syödä!” tyttö parahti samalla kun kyyneleet alkoivat valua poskille.

”Lopeta! Siinä ei ole mitään mistä et tykkää! Syöt sen nyt heti tai saatana tungen sen väkisin kurkusta alas!”

Voin vain kuvitella millaiselta hirviöltä näytin, ja jos olisin ollut sarjakuvahahmo hiusten tilalla olisi ollut liekkimeri, kasvot olisivat leiskuneet kirkuvan punaisina. Lapsi raukka otti leipäpalansa vapiseviin käsiinsä ja nirhaisi siitä niin millin pienen palan kuin pystyi. Ja ennen kuin palanen ehti kielelle asti tyttö sanoi jo ”Yök!”. Tuijotin häneen kylmästi ja totesin hiljaa, että ”syö”. Miss Wienna nikotteli ja puraisi kunnollisen palan. Ja toisen. Minä käänsin katseeni pois hänestä ja huomasin Mr. Scotin tuijottavan minua pöydän toisella puolella. Herra oli ollut aivan hiljaa ja puuttumatta, ja tuijotti nyt vain suoraan minua silmiin.

En tiennyt mitä sanoa, joten söimme täydessä hiljaisuudessa foccaciamme kunnes Miss Wienna oli tyhjentänyt lautasensa ja pyysi lupaa poistua pöydästä. En tiedä miten mukava yhdessä leipominen ja sohvalla sylikkäin kyhnöttäminen oli muuttunut raivoamiseksi ja nyyhkyttämiseksi. Haluaisin sanoa, että ruoka oli saanut minut rauhoittumaan, mutta näin ei poikkeuksellisesti tapahtunut. Laitoin tyttären nukkumaan hampaita kiristellen ja yritin käyttäytyä normaalisti. Kun Miss Wienna alkoi kitistä ja kiemurrella räpsäytin kylmästi valot pois päältä ja kävelin ulos huoneesta. Tyttö jatkoi huuteluaan oven takana ja veti esiin vesikortin.

Joka ilta annan neidille lasillisen vettä yöksi, ettei hänen tarvitse nousta sen takia (mitä temppua lapsi yritti aikanaan koko ajan). No nyt sitä vettä ei ollut siellä yöpöydällä ja Miss Wienna huuteli ja huuteli, että ”Vettä! Äiti, vettääää!” eikä ottanut kieltävää vastausta kuullakseen. Lopulta täytin lasin kiukusta kihisten ja marssin hämärään makuuhuoneeseen. Teki mieli heittää koko lasillinen lapsen naamalle. Ojensin kuitenkin juoman hänelle, annoin suukon otsalle ja halasin. Menin äkkiä pois ennen kuin tekisin jotain muuta.

Jos järjellä ajattelen, tiedän tasan tarkkaan, että käyttäydyin itselleni epäominaisella tavalla ja täysin ylireagoiden. Tunteissa on kuitenkin sellainen kummallinen juttu, että kun ne kokee, ne tuntuvat oikeilta. Minä tunnen nyt näin, piste. Sillä hetkellä, kun mieli myllertää ja kiehuu, se tuntuu normaalilta ja oikealta, koska niiden tunteiden läpi kokee maailman. Mitä voimakkaammin tuntee, sitä kontrolloimattomampaa oma toiminta on ja sitä vähemmän on tilaa rationaaliselle ajattelulle sekä käytökselle. En olisi missään nimessä halunnut pahoittaa lapseni mieltä, huutaa ja kiroilla hänelle, mutta niin kuitenkin tein, koska sillä hetkellä minusta tuntui siltä.

Mistä tällaiset tunnemyrskyt sitten tulevat? Olin väsynyt, olin nälkäinen, mutta ennen kaikkea olin kuudetta päivää hormonihoidon vaikutuksen alla. Olen ollut hyväntuulinen, rauhallinen, maltillinen ja ylipäätään mukava kuukauden ajan. Olin jo iloisesti unohtanut miten hirveä ämmä osaan olla, kun piikittelen itseeni vähän ylimääräisiä substansseja.

Toissailtana juttelimme Mr. Scotin kanssa hedelmöityshoidoista ylipäätään ja siitä miten on nyt niin paljon helpompaa kuin ensimmäisellä kierroksella. Kysyin mitä hän olisi näin jälkiviisaana halunnut tietää ennen ensimmäistä kertaa.

”Olisin halunnut, että joku kertoo miten paljon hoidot vaikuttavat suhun. Olisi osannut vähän varautua.”

”Ai miten niin? Miten ne sitten vaikuttavat?” hämmästelin.

”Eeeei mitenkään!”

”Kerro nyt! Millainen mä sitten olen hoitojen aikana?”

”Sä olet aivan ihana.”

Niin varmaan. Enempää mies ei suostunut kommentoimaan. Itse on loppupeleissä aika vaikea arvioida, kuinka paljon oma käytös muuttuu niiden viikkojen ajaksi, kun hormonihoidot ovat käynnissä. Monet muutoksista ovat varmasti pieniä ja lähes huomaamattomia. Järkyttävät raivokohtaukset ehkä vähemmän huomaamattomia. Joka tapauksessa minusta itsestäni ei välttämättä tunnu siltä, että jotain olisi erilailla, saatikka vialla.

Kun Miss Wienna oli onnistuneesti vesilasinsa kanssa laitettu nukkumaan, menin omaan makuuhuoneeseemme, jossa Mr. Scot selasi Facebookkia kännykällä ja löhöili sängyllä. Hän oli juuri käyttänyt ja ruokkinut koirat sillä aikaa, kun minä kiukuttelin lapselle, joten menin sängylle kertomaan ”melkein heitin vettä tytön naamalle” tilanteesta. Hän ei edes nostanut katsettaan puhelimen näytöstä puhuessani ja sisälläni kuohahti taas välittömästi.

”On aika epäkohteliasta jatkaa kännykän räpläämistä, kun mä tulen avautumaan tunteistani. Joko laitat sen puhelimen pois tai mä heitän sen päin seinää.”

Ai että miten asiallista käytöstä! Mutta sillä hetkellä olin ihan tosissani ja tuntui kuin reaktioni olisi jotenkin oikeutettu. Mies vakuutti kyllä kuuntelevansa, mutta koska hän jatkoi näytön katsomista, heilautin kännykän suojan näytön eteen ärsyyntyneenä.

”Nyt se vitun puhelin pois tai voit itse mennä pois” sanoin tyynesti ja teki mieleni lisätä erityisen vivahteikas kuvaus siitä mitä puhelimelle siinä tapauksessa kävisi.

Mr. Scot katsoi minuun rauhallisesti.

”Okei kulta.”

En ymmärrä mistä mies saa sietokykynsä ja malttinsa. Jouduin eilen ensimmäisen kerran näiden hoitojen aikana pyytämään anteeksi käytöstäni, mutta Mr. Scot se vain jaksaa olla ymmärtäväinen ja ei menetä hermojaan kanssani. Ja kun sanon, että jouduin pyytämään anteeksi niin myös tarkoitan sitä, koska eihän minusta tunnu siltä, että tekisin jotain väärin – valitettavasti aivoni vain toimivat vielä sen verran, että tiedän käytökseni olevan väärää vaikkei se siltä tunnu. Tästä eteenpäin mennään nyt sitten kuusi päivää pelkkää syöksykierrettä alaspäin mielialojeni ja käytökseni kanssa, mikäli hormonien vaikutus jatkuu samalla tavalla kuin edellisellä kerralla. Munasolujen keräyksen jälkeen olen sitten kaksi päivää lähes zombi ja sitten on enää pärjättävä kapseleiden sivuoireiden kanssa kaksi viikkoa.

Kun kysyn miten ihmeessä Mr. Scot selviää kanssani hän vain kohauttaa harteitaan ja toteaa, että tämä on vain väliaikaista, ja johtuu hyvästä syystä. Itse en tiedä miten pärjäisin räjähtelevän ilkiön kanssa, joka haluaa koko ajan seksiä. Niin, se on se toinen kääntöpuoli näissä hormonihoidoissa, että ne lähettävä libidon raketin lailla katosta läpi. Olen muutenkin kaiketi tavallista aktiivisempi nainen sillä osastolla ja kaikkein kiimaisimmillani juuri ovulaation aikana niin nyt kun munasarjani kokkailee ei vain yhtä vaan yli tusinaa munasolua voitte kuvitella miten se vaikuttaa. Tai turha kai jättää mielikuvituksen varaan, voin kertoakin.

Tiedättehän, miten nainen on märkä, kun häntä on hetken lämpännyt? No nyt ei tarvitse edes ajatella seksiä ja haarojen välissä on kirkasta limaa ihan tarpeeksi penetraatioon. Jos Mr. Scot erehtyy halaamaan minua ja suukottelemaan kaulalle hellyydenosoituksena jalkovälin Niagaran putous on valmis. Voisin pullottaa tätä tavaraa tulevan varalle, kun värkki ei enää käy ylikierroksilla ja käyttää sitten ”luomua ja kotitekoista” liukkaria. Mikä tekee tilanteesta hiukan hankalan, on se, että vituttaa ihan yhtä paljon kuin himottaa, joten tekee yhtä lailla mieli aukoa päätä miehelle kuin nussia häntä. Jos sitten siitä huolimatta päätyy seksiin, orgasmikin tulee melkein sormia napsauttamalla sen sijaan, että sen eteen joutuisi tekemään vähän töitä kuten normaalisti. Nyt täytyy pistää vähän vastaan, että seksi ei kestä vain kahta minuuttia ja kättely päälle.

Seksinhimo ei varmasti kuulosta mitenkään kamalalta sivuoireelta, mutta kun arki on hektistä ja unta saa liian vähän eivät intohimot nyt ehkä kohtaa. Olisin valmis sessiolle missä vaiheessa päivää tahansa, joten kun mies illalla toteaa, että ”tänään ei kyllä vaan jaksa” seuraa siitä aika välitön ”no voi vittu” reaktio. Eikä sen kiimaliman pyyhkiminen tuolta haaroista ole mukavaa sekään, kun tuo naturelli liukkari on aika elastista, viskoosista… miten sitä nyt kuvailisi. Vähän kuin olisi kananmunan valkuaista pöksyt täynnä ja pyyhkiessä vessapaperi vain liukuu pinnan yli hujahtaen. Sitä ei siis tunne itseään yhtään seksikkääksi, vaikka yhtäkkiä Sylvester Stallonen ikä ei ole mikään kynnys kysymys siihen, etteikö häntä panisi silmänräpäyksessä. Munasarjat oikein kirkuvat vastakkaisen sukupuolen edustajaa hedelmöittämään sisältönsä, joten pää kääntyy joka toisen miehen kohdalla ja huomaa, että tuollakin tyypillä on oikeastaan aika hyvä perse.

Eilen ultrassa näkyi seitsemän munasolurakkulaa molemmilla puolilla munasarjoissa. Tulossa on siis taas paljon munasoluja jos kaikki menee hienosti. Eilen aloitettiin myös Menopur lääkkeen rinnalle Orgalutran lääke estämään rakkuloiden puhkeaminen. Tästä lääkkeestä en oikein perusta. Ensinnäkin, minua on varoiteltu, että sen ruiskujen neulat ovat tylsiä, ja niitä saakin pistellä aika napakasti jos aikoo saada tavaran perille. Toiseksi kyseinen lääke kirvelee ja aiheuttaa vatsakipua pistoksen jälkeen, joten odotettavissa on jokailtainen sängyssä makaaminen vittuuntuneena, kiimaisena ja vatsaansa pidellen. Herkkua.

Kipureaktiolla ei kuitenkaan ole mitään merkitystä suhteessa siihen mielialamonsteriin, jonka lääkkeet saavat aikaan. Voisin olla Jokerin sekopäinen tyttöystävä Harlequin tai naispuolinen Two-Face siinä vaiheessa, kun hormonit oikein kunnolla hyppäävät kehiin. Erityisesti minua häiritsee, että pieni tyttäreni saa runtua matkan varrella. Onneksi hän on isällään tulevana viikonloppuna ja säästyy sekopää äidiltään. Siltä tämä tuntuu, kuin olisin seonnut. Hormonit heittävät niin häränpyllyä, että ei tiedä miten päin tässä olisi. Mitkä tunteet ja ajatukset johtuvat nyt ihan vain näistä hoidoista ja mikä on oikeaa minua? Mistä tämä raivopäinen hirviö oikein sikiää? Olenko minä sisimmässäni tällainen monsteri?

Kuusi päivää. Sitten pääsen hautaamaan tämän paholaisen kätyrin takaisin sinne jonnekin syvälle, jossa se voi lymyillä odottamassa seuraavaa mahdollisuuttaan toivottavasti hyvin pitkään.