Kello oli vähän päälle seitsemän aamulla ja oli ”tuo koira mukana töihin päivä”. Ei tietenkään virallisesti, virallisesti lemmikit eivät tainneet olla edes sallittuja, mutta useiden vuosien vakiintuneen käytännön myötä karvakuonomme olivat tuttuja vierailijoita. Lohkaisin palan suklaata levystä ja mutustelin sitä menemään, kun paimenkoirani kierähti kerälle jalkojeni viereen. Oli hiljainen aamu, ulkona oli paksulti lunta, mutta se suli kovaa vauhtia ja maisema muuttui koko ajan synkemmän mustaksi.

Miss April oli hereillä. Hän möngersi mahassa etsien parempaa asentoa, mikä sai minut vaistomaisesti nojaamaan taaksepäin työtuolilla, antaen näin mahdollisimman paljon tilaa tytölle. Enää neiti ei voinut uiskennella vatsan toiselta puolelta toiselle, sillä vaikka keskivartaloni paisui tasaista tahtia, niin vauva kasvoi vapautuvan tilan umpeen samalla vauhdilla. Nyt liikkuminen tapahtui polkemalla vauhtia vatsan seinämistä, sisäelimistä ja kylkiluista. Tämä tuntuu yhtä epämukavalta kuin kuulostaa.

Pohdiskelin eilen kotiin ajaessani, että oikeastaan vauvan liikkeiden pitäisi aiheuttaa paniikinomaisia reaktioita. Jos ajattelet Alien elokuvia ja niiden klassikko kohtauksia, jossa jokin myllertää sisälläsi ja repäisee sitten tiensä ulos rintakehästä – niin periaatteessa juuri sitä tämä vauvan kantaminenkin on. Jokin on vallannut kehosi ja möyrii ihon alla niin, että et vain tunne tuon otuksen liikkeitä vaan näet kuinka nyrkki tai kantapää venyttää nahkaa luonnottomasti ulospäin – aivan kuten alienvauvan pää etsiessään ulospääsyä. Silloin tällöin Miss April yrittää niin tosissaan läpi vatsanahan, että joudun ihan toteamaan hänelle, että ei, siitä ei pääse ulos.

Ei niin, etteikö neiti potkisi tuonne alakertaankin. Välillä hän onkin ihan oikealla ”portilla” ja tuntemuksista päätellen hyppii siinä tasajalkaa, että hoi, päästä eukko ulos! Äärimmäisen epämukavaa, kun joku potkii pilluun sisältä päin (vaikken sano, että se olisi yhtään sen mukavempaa ulkoa päin). Mieluummin otan iskut kylkiin ja kohti keuhkoja. Napa sen sijaan on yllättävän herkkä monotukselle ja jos Miss April erehtyy siihen käydä mätkimässä olen kiireen vilkkaa painelemassa häntä mahan läpi toiseen kohtaan.

Olisiko se nyt oikeasti niin paha juttu kantaa sisällään alien vauvaa? Pohdin asiaa edelleen, kun kävelin parkkipaikalta kohti kotiovea, raskaiden lumihiutaleiden leijaillessa ympärilläni. Siis, jos lopputulos ei olisi revennyt rintalasta ja kivulias kuoleman, niin sellainen söpö ihmistentappaja mönkimässä sisuksissa ei olisi sen kummempi prokkis kuin ihmisvauvakaan. Tämä siis kaikella rakkaudella lastani kohtaan, joka olemassaolollaan on aiheuttanut jatkuvaa pahaa oloa, väsymystä, kipua, särkyä ja suolisto-ongelmia.

Tämä jälkimmäinen on tietysti niitä vaiettuja asioita raskaudessa. Eihän kukaan halua kertoa ummetuksesta, ripulista, saati ilmavaivoista. Välillä on vain ihan pakko piereskellä. Onneksi ne eivät haise millekään, mutta se ei paljon alenna nolotus astetta, jos töissä huomaat, että nyt tulee, eikä sitä voi mitenkään estää. Hyvällä onnella joku asiakas kävelee juuri sisään, kun sellainen pidättelemätön paukku poksahtaa ulos kuin auton rikkoutuneesta pakoputkesta. Yritä siinä nyt sitten tyynesti vaikka potkasta kaapin kulmaa tai tuolin jalkaa luodaksesi mielikuvan, että jokin muu täällä paikkuu kuin perse ja hymyillä tyynen rauhallisesti ja viattomasti ”hyvää huomenta”.

Raskaana ollessa sitä on hehkeimmillään, sanotaan. No kyllähän ihoni ja hiukseni ovat voineet hyvin, ei käy kieltäminen, mutta nyt aletaan olla jo sen verran turvonneessa vaiheessa, että vyötärö on kaukainen muisto vain ja joka toinen ihminen tuntuu kommentoivan, että oletpa sä levinnyt. Silti, vielä ei olla siinä kilppari-koppakuoriainen vaiheessa, kun selälleen mätkähtäminen tarkoittaa epätoivoista raajojen sätkimistä ja jumissa olemista. Nyt ollaan vasta siinä vaiheessa, että lattialle pudonneen paperin nostaminen (tai sen nostamisen yrittäminen) saa työtoverin repeämään nauruun ja kenkien nauhojen sitominen aiheuttaa puuskuttamista että ähkimistä, kun maha painuu keuhkoihin tukehduttaen minut samalla kun yritän sutia naruja solmuun.

Eteenpäin kumartuminen myös suututtaa Miss Aprilin, eli ilmeisesti hänelle tulee siitä yhtä tukala olo kuin minulle. Eräs aamu en jaksanut pestä hiuksiani, joten vedin ne nutturalle, kas silloin kun ei näy, että ne ovat oikeasti aika paskaiset. Tungin vielä ruusukoristeita sekaan, kun pompula jäi aluksi rumasti näkyviin, enkä jaksanut aloittaa koko hommaa alusta, vaan piilottelin virheen vaan pois silmistä. Tämä iso muhkura takaraivossa oli kuitenkin very bad idea, sillä en voinut nojata autossa selkänojaan ilman, että niskatuki väänsi pääni alakenoon (niskatuki ei ole muokattavissa). Niinpä istuin 10 senttiä etukenossa ja jouduin tukemaan asentoa koko työmatkan vatsalihaksilla ja kun ne alkoivat väsyä vedin itseäni haballa kohti rattia.

Mitä mieltä masuasukki oli kiristyneestä ja pienentyneestä tilasta? No tietysti sitä, että nyt noustaan barrikaadeille ja riehutaan. Hän olisi varmaan heitellyt polttopulloja ja huitonut iskulause kyltillään, jos olisi voinut. Gimme my space! tytär protestoi kivuliaasti koko matkan. Vastaavia protesteja tulee nykyään myös kovasta metelistä, kuten esimerkiksi leffassa käydessä taistelukohtaus on aavistuksen jännempi, kun Miss April kopioi Hulkin taistelukuviot tai leikkii Wonder Womania. Edes isosiskon tanssinäytöksessä ei maltettu pysyä aloillaan vaan neiti ilmaisi selkeästi mielipiteensä eri esityksistä (moderni tanssi taisi olla epämieluisin ja jazz hands liike tuli opeteltua jo tässä iässä).

Kaikkea, mitä netistä lukee, ei kannata uskoa, mutta pitää ihan paikkansa, että vauvalla on jo nyt tietty valveillaolorytmi. Välillä vauva siis uinuu paikallaan kuin ei hengissä olisikaan, ja silloin tekee mieli töniä masua saadakseen aikaan jotain reaktiota. Yritän kyllä malttaa mieleni ja antaa neidin nukkua, sillä kunhan hän herää, tunnin tai kahden päästä, tulee taas hyvin selväksi, että eipä tarvitse huolestua. Huolta aiheuttavat tosin ne päivät, kun vatsa on kipeä, sillä Miss April liikkuu huomattavasti vähemmän ja harvemmin kun on harjoitussupistuksia. Joinain päivinä vatsa on kivikova pallo iltapäivästä yömyöhään eikä tytär silloin liiku puoliakaan normaalista (tai sitten liikkeet eivät tunnu).

Sairaslomailua onkin jatkettu muutamana eri kertana, kun panadolia on pitänyt vetää koko päivä töistä selvitäkseen. Lääkärikäynneistä ei kuitenkaan ole irronnut mitään ihmeellistä – kohdunsuu on edelleen kiinni, Miss Aprilin sydänäänet kuuluvat hyvin ja tasaisina eikä vikaa löydy. Syyksi kipuihin on ehdotettu muun muassa sitä, että vatsa- ja selkälihakset venyvät ja paukkuvat vauvan kasvaessa. En sitten tiedä mistä terävä ja lävistävä kylkikipu on peräisin, mutta tuntuu kuin joku tunkisi puukkoa oikeiden kylkiluiden välistä kohti selkärankaa. Selkäkin välillä suuttuu, vaikken mielestäni ole sitä rasittanut, käytän tukiliiviä ja otan iisisti. Silti eräs ilta alaselkä veti itsensä niin juntturaan, että tulikuuma, puolen tunnin suihku, kaksi eri lämpöhaudetta ja tonni panadolia tarvittiin ennen kuin kipu hellitti.

Minusta tuntuu välillä, että olen muuttumassa kalaksi (pikemminkin valaaksi) kun kuumista suihkuista on tullut jokapäiväinen henkireikä. Viikonloppuisin tai saikulla käyn kolmesta neljäänkin kertaan päivässä suihkussa (kammolla odotan vesilaskua) kun siitä vain tulee niin hyvä olo. Toisinaan saan seuraakin suihkuun, mutta Mr. Scotin reaktio on yleensä kuin kylpisin ihoa kuorivassa hapossa, niin kuumasta vedestä on kyse. Olen ilmeisesti muuttunut Daenarys Targaryeniksi ja voisin ottaa mantrakseni fire cannot kill a dragon (kyllä, olen lukenut kirjat, tiedät, ettei se nyt ihan niin mene) lilluessani höyrykattilaksi muuttuneessa kylpyhuoneessa.

Närästykseen suihku ei kuitenkaan auta kuin välillisesti, sillä liikkuminen ja seisominen on parempi kuin makaaminen. Edelleen olo on kuin lohikäärmeellä, nyt vain on tulipallo keuhkoissa odottamassa purkautumista, mutta mitään ei tahdo tulla ulos. Yllättävän epämieluisa tila, joka tekee esimerkiksi nukkumisesta mahdotonta. Mikään rennie tai muu närästyslääke ei tunnu auttavan, eikä suositellut ruoatkaan (kuten hapanmaitotuotteet) helpota. Närästys tulee ja menee, ja sen kanssa on vain selvittävä, vaihdettava asentoa miljoona kertaa, röyhtäiltävä jatkuvasti kuin pieni porsas. Meteliä tuleekin siis ylä- että alapäästä, joten todella, olen kaikkein hehkeimmilläni näin raskaana.

Niinä iltoina, kun vatsa on kipeä, pinkeä pallo, vaapun eteenpäin kuin pingviini, istun tuolilla haarat levälläni ja hieron vatsaani kuin se olisi hopeaa, jota kiillotan juhlia varten. Tällaisina hetkinä raskautta ei voi olla muistamatta, saati ajattelematta koko ajan. Iltaisin ylipäätään masu pullottaa aina ja tuntuu raskaalta, mutta hyvänä aamuna se aivan kuin katoaa. En tiedä minne Miss April tunkee itsensä, ehkä hän kietoutuu selkärangan ympärille kuin tankotanssija, sillä aamuisin vatsa tuntuu tyhjältä ja kevyeltä. Liikkuminen on helppoa, maha on pehmeä, voin istua jalat ristissä tuolilla ja kävellä ihan normaalisti. Vauvaa ei tunne ollenkaan, ellei ala painelemaan rantapalloa, sitten kyllä löytyy jokin kiinteä mötikkä eikä tarvitse miettiä, että jokin demoni tai noita olisi ryöstänyt vauvani yön aikana.

Kaikesta huolimatta tämä vaihe raskaudesta on oikeasti kivaa. Ei ole enää pahoinvointia, jopa hampaat voi melkein aina pestä ilman yökkäämistä. Olenkin alkanut syömään kuin hevonen, ja mikä sen ihanempaa, kuin ruoka? Kyllä, kyllä, raskausdiabetes on edelleen, mutta verikokeet ovat säännöllisesti ilmoittaneet, että kaikki on hienosti, ruokahalusta riippumatta. Ja niinä päivinä, kun selkä tai vatsa ei prakaa ja pakota minua sänkyyn onkin raskaus oikein leppoisaa. Miss April mellastaa menemään eli ilmoittelee kaiken olevan kunnossa ja minä pystyn tekemään ja menemään vähän kuin ennen.

Nyt kun vielä saisi nukuttua. Maha-asukilla on tapana herättää minut möyrimisellään pari kertaa yössä ja sitten toisaalta närästys pitää hereillä joskus tunnin tai kaksikin. Väsymys on siis mitä ilmeisimmin pysyvästi kuvioissa. Netissä lohdutellaan, että tämä nukkumattomuus on hyvää harjoittelua tulevia aikoja varten, kun vauva pitää hereillä yötä päivää. Minusta on järjetöntä, että tässä vaiheessa ei saa vetää unta varastoon. Minkä helvetin takia pitäisi kärsiä insomniasta jo ennen kuin se kirkuva pirpana on maailmassa? Kulutetaan voimavarat loppuun jo ennen synnytystä.

Noh, 12 työpäivää jäljellä, eli kaksi ja puoli viikkoa. Laskettuun aikaan puolestaan se yhdeksän viikkoa plus miinus pari. Ehkä sitten ”lomalla” saa lepoa. Ei niin, että olon pitäisi tästä mitenkään mukavemmaksi muuttua, mutta elättelen toiveita helposta loppurutistuksesta. Nyt kun tässä päiviä lasketaan, niin tosiaan päätimme pitää pienimuotoiset häät vielä ennen (kop, kop) tyttären syntymää eikä niihinkään ole enää kuin alle kuukausi. Toivottavasti ko tapahtuman aiheuttama stressi ei aiheuta mitään ennenaikaista synnytystä, toiveissa olisi kuitenkin päästä ensi vuoden puolelle, vaikka selviytymismahdollisuudet ovatkin jo nyt hyvät.

On ollut jotenkin vaikea kirjoittaa blogia, kun tässä loppuvaiheessa ei tapahdu enää mitään ihmeellistä. Miss April olla möllöttää ja kasvaa. Neuvolakäynti on ensi viikolla, mutta se on taas perus huttua. Ei ole tulossa ultraa enää. Ainoa jännitysmomentti on se, koska vauva syntyy ja mitä komplikaatioita tulee. Kaikki on periaatteessa valmista (myös vanhemmat) ja nyt vain vetkutellaan mahdollisimman pitkään. Yritän pitää huolen meistä molemmista, ja olla esimerkiksi liukastelematta (kuten tänään, kun vedin korkkareissani nurin kaakelilattialla olevan vesiläntin takia – onneksi sain painoni ohjattua niin, että kopsahdin vain polvilleni, takapuoli pystyssä kohti asiakkaita) tai rehkimättä enempää kuin mahdollista (delegointi on sitten mainio työväline).

Ah, eräs pieni ihanuus on vielä mainittava ennen kuin lopetan tämänkertaisen blogin. Samana päivänä, kun eräs rakas ystäväni, joka myös on taistellut hedelmällisyyshoitojen läpi, kävi varhaisraskauden ultraääniseulonnassa ja sai vahvistuksen odottavansa tervettä vauvaa, Mr. Scot tunsi ensimmäisen kerran meidän maha-asukin potkaisun ihon läpi.  Maaginen päivä! Tämän jälkeen liikkeet ovat tuntuneet joka päivä ja tietysti koko ajan selkeämmin. Aluksi Miss Aprilin potkut olivat miehen sanojen mukaan kuulemma tuntuneet kuin suoliston liikkeiltä – mutta ei oman, vaan jonkun toisen. En lähtenyt selvittämään millaisia kokemuksia hänellä on muiden suolistoista sen tarkemmin.

Lapsen liikkumisesta ja tuntemisesta on siis nyt myös miehelle tullut arkipäivää ja iltaisin, kun Miss Aprilillä on tapana vetää kunnon tiputanssit, makoilemmekin usein sängyssä yhdessä, Mr. Scot käsi mahani päällä, fiilistelemässä ja unelmoimassa. Tyttärestä on tullut niin paljon todellisempi nyt, selkeästi myös miehelle, kun hänet konkreettisesti tuntee jatkuvasti. Äitinä on vaikea käsittää millaisen prosessin isä käy läpi ennen synnytystä, kun hänellä ei ole evoluution suomia apuja juuri tarjolla. Itse sitä kantaa ja kärsii ja tuntee kaiken, mies vain katsoo vierestä ja tavallaan jatkaa elämää kuin normaalisti. Silti hänen pitäisi jotenkin henkisesti valmistautua vanhemmuuteen ja prosessoida isäksi tulemista.

Vasta synnytys mullistaa maailmankuvan, tiedän sen kyllä kokemuksesta. Et voi tietää mitä odottaa, et mitenkään, ennen kuin olet kokenut sen, kun oma lapsesi syntyy tähän maailmaan. Nyt kakkos kierroksella näkökulmani on niin kovin erilainen. En malttaisi odottaa sitä taianomaista hetkeä, sitä palkintoa maaliviivan jälkeen. Vähän hermostuttaa kuvitella kuinka kaikki menee, koska tiedän etukäteen, ettei synnytystä voi oikeasti mitenkään suunnitella. Se sujuu niin kuin sujuu ja kaikki on hoitohenkilökunnan ja korkeamman tahon käsissä. Mutta oletettavasti ja toivottavasti lopulta syliini nostetaan pieni, terve tytär, joka avaa silmänsä ja pääsemme katsomaan toisiamme ensi kertaa.

Vedin syvään raikasta ulkoilmaa keuhkoihini. Tie oli kultainen kuin Ihmemaa Ozissa, sillä kaikkialla oli keltaisia, pudonneita lehtiä. Ilma myös tuoksui syksyn lehdille auringonpaisteessa. Tämä tuoksu oli hyvin erilainen kuin sateisen ja synkän syyspäivän haju, kun kaikki oli märkää ja mätänevää. Vastapudonneet haavan ja koivun lehdet kylmässä auringonpaisteessa eivät olleet vain kultaisten hippujen sade, joissa auringonsäteet välkkyivät ja joilla tuuli leikitteli kuin kissanpentu, vaan ne myös tuoksuivat täyteläisille ja raikkaille. Männyn tummia oksia vasten lehtipuut olivat kuin kultaiset suonet kalliossa ja pihlajien marjaryppäät kuin rubiiniterttuja.

Upeasta säästä huolimatta oli niinkin uhkaava päivä kuin perjantai kolmastoista. Otin puhelimen käteen ja soitin Mr. Scotille.

”Hei rakas” mies vastasi lähes välittömästi.

”Hei kulta. Lähdin juuri ulos ja unohdin avaimet kotiin.”

”Ah! Hahah, vai niin.”

Mr. Scotin helpotus oli helppo kuulla äänestä. Avaimet kotona, ei sen pahempaa. Olin nimittäin sairaslomalla ennenaikaisten supistusten takia ja mies oli varmaan pelännyt pahinta.

”Marjapiirakka on uunissa ja lähdin koirien kanssa ulos siksi aikaa, kun se paistuu. Koska ehtisit tulla päästämään meidät sisään?”

Pikku murheita, vakuutin itselleni, ja yritin visusti olla olematta taikauskoinen. Perjantai kolmastoista. Mr. Scot oli aamulla tiputtanut kissan ruokakupin lattialle ja se oli haljennut. Olin unohtanut ostaa kananmunia, vaikka aioin leipoa, ja oli pitänyt mennä uudestaan kauppaan. Nyt seisoin ulko-ovella ilman avaimia ja vakuuttelin itselleni, että päivämäärällä ei ollut mitään tekemistä näiden pienten epäonnien kanssa, se oli vain osa elämää. Kun ritarini valkoisella ratsullaan saapui alle kymmenessä minuutissa päästämään minut takaisin kodin lämpöön ei piirakkakaan ollut edes valmis vielä. Koko asunnon kyllä täytti marjainen tuoksu, joka leijaili huoneesta toiseen niin herkullisena, että päätin keittää itselleni mukillisen mustaherukkamehua.

Miss April aloitti Kung Fu harjoittelut istuessani ison mukin kanssa alas. En tiedä mitä ihmeen kiertopotkuja ja triplalyöntejä neiti koreografiaansa oli sisällyttänyt, mutta voltit tuntuivat ainakin sujuvan oikein mallikkaasti. Silitin vatsaa lempeästi ja sanoin ääneen Miss Aprilin nimen, mikä sai aikaan hurjaa vipellystä maha-asukissa. Olimme jo hedelmöityshoidot aloittaessa päättäneet lapsemme nimen, mutta kun olin viime aikoina yrittänyt kutsua Miss Apriliä sillä oli sitä seurannut lähes oksennusrefleksimäinen reaktio. Nimi ei vain sopinut, ei sitten mitenkään päin. Minulla oli kestänyt kuukausia ylipuhua Mr. Scot hyväksymään kyseinen nimi, joten tunsin itseni ihan taukiksi, kun lopulta totesin hänelle eräs ilta, että se ei tulisi nyt toimimaan.

Kuten tavallista, pyysin sisareltani apua suuren päätöksen edessä ja brainstormasimme nimiä, kunnes ihan yhtäkkiä yksi pomppasi suosikiksi. Minusta tuntui välittömästi, että tämä on se oikea ja kun ehdotin nimeä Mr. Scotille hänkin yllättäen ilmoitti, että ”se on siinä”. Niinpä uusi etunimi on plakkarissa ja mikäli sikäli mieli ei yhtäkkiä muutu ollaan vauvan vastaanottamisessa taas yksi askel lähempänä. Ja ne teistä, jotka ajattelette, että nimi on April niin ei, se on liian hankala. Puolet suomalaisista ei osaa lausua sitä ja toinen puoli ei osaa kirjoittaa sitä oikein. Enkä halua, että tytärtäni kutsutaan aprillipilaksi tai että kerran vuodessa kaikki loruttelevat, että Aprilli syö silli jne. Kuten Miss Wiennalla, on myös Miss Aprilillä nyt valittuna kaunis ja tavallinen nimi. Toista nimeä voidaankin sitten jäädä pohdiskelemaan.

Mutta se, mikä askarruttaa teidän mieltä varmaankin enemmän, kuin vauvan nimi, on tämä sairasloma. Dublinin reissumme sujui kerrassaan ihanasti ja Mr. Scot kosi minua matkallamme. Saavuimme keskiyön lennolla kotiin ja heti seuraavana aamuna oli riennettävä töihin. Rankan viikon päätteeksi halusin vielä viikonloppuna nähdä ja tehdä paljon, joten lepoa ei kertynyt juuri lainkaan. Tämä sitten kostautui yllättäen. Toisaalta olisi helppoa syyttää reissaamista, mutta kun odotin Miss Wiennaa kävin suunnilleen samoilla viikoilla Itävallassa, Wiennassa (ahaaa! – eikö niin). Blogin alussa kuva silloin versus nyt.

Kuusi vuotta sitten minulla ei ollut tällaisia ongelmia. Nyt sunnuntaina illalla vatsani oli kivikova varsinkin ylempää ja alavatsa puolestaan niin perhanan kipeä. Makasin sängyssä irvistellen ja ihmettelin missä mennään. Yritin muistaa miltä supistukset tuntuvat, mutta en ollut aivan varma oliko se nyt tällaista kipua vai ei. Aamulla tuntemukset olivat poissa, mutta hektisen työpäivän jälkeen ne palasivat ja taas erityisesti illalla vatsa oli niin pinkeä, ettei mitään niin kiinteää ole tästä kropasta löytynyt sitten urheiluvuosieni. Olo oli kaikin puolin ahdistunut, närästi ja pakotti. Kuuma suihku auttoi hiukan, mutta huomasin vaistomaisesti ottavani etukenon pesukonetta vasten ja keinuttelevani lantiota edes takas kuuman vesivirran alla. Suora flashback kuuden vuoden taakse synnytys supistuksiin.

Tiistai-ilta ei ollut sen parempi, vaikka aamulla kaikki oli ok. Rupesin tosissani huolestumaan ja Mr. Scotkin kysyi joko soitetaan lääkäriin. Kieltäydyin kun kivut olivat minusta vieläkin epäselviä, liian pitkäkestoisia supistuksiksi. Keskiviikkona kivut alkoivat kuitenkin heti aamusta ja töissä oleminen oli tuskaa. Huomasin röhnöttäväni tuolilla miten milloinkin hakiessani tuskatonta asentoa ja lounasajan lähestyessä soitin vihdoin neuvolan päivystysnumeroon. Samasta numerosta olivat auttaneet minua, kun raskauden alkuvaiheessa oli ollut vuotoja ja nytkin täpäkkä nainen vastasi toisessa päässä luuria. Kävin läpi oireeni ja tuomio oli tietysti, että tarvitsin välittömästi lepoa.

Vatsan muuttuminen kovaksi kertoi supistelusta ja kipupiikit myös. Pidempikestoinen alavatsakipu oli enemmän lihassärkyyn viittaavaa, joka johtui siitä, että kropalla oli vaikeuksia kantaa lasta. Erityisesti se, että kipuilua ja supistelua tuli iltaisin viittasi väsymykseen, stressiin ja ylirasittuneisuuteen, minkä kaiken saatoin kyllä allekirjoittaa. Supistelukierteen katkaisemiseen ei ollut vaihtoehtona muuta kuin lepo. Lihassärkyyn taas auttaisi, jos hankkisin tukiliivin, joka helpottaisi selän ja vatsan taakkaa. Neuvolaan ei ollut akuuttiaikoja tarjolla, joten minun oli varattava aika työpaikkalääkärille.

Sain ajan vasta neljäksi, joten lähdin ensin kotiin ja nukuin melkein kaksi tuntia. Lepo vei kivun mukanaan ja kun pääsin lääkäriin oli olo paljon siedettävämpi. Miespuolinen tohtori hiukan hämmentyi, kun kerroin miksi olin tullut ja alkoi selailla ilmeisesti toimintaohjeita koneeltaan. Hän halusi tehdä gynekologisen tutkimuksen, mihin en ollut lainkaan henkisesti varautunut, mutta nousin kiltisti tutkimuspöydälle ja levitin haarani. Yritin kyllä selittää, että mitään muita oireita ei ollut, mutta lekuri oli selkeästi ”varman päälle” tyyppinen henkilö. Kohdunsuu todettiin täysin sulkeutuneeksi ja napakaksi eikä mitään ulkoisia poikkeavuuksia näkynyt. Varman päälle linjalla minut määrättiin kuitenkin labrakokeisiin.

Koska laboratorio oli jo siltä päivältä kiinni raahauduin paikalle seuraavana päivänä. Oletin käyväni vain pissatestissä, kuten oli ollut puhetta, mutta yllätyksekseni minua odotti yleinen verenkuva ja tulehdusarvot eli verikokeita ja hiivanäyte sekä bakteeriviljely eli puikko pilluun sen kusiluikkauksen lisäksi. Verikokeen otti hintelä ja androgyyninen mieshoitaja, jota luulin naiseksi, kunnes vilkaisin hänen nimilappuaan, mikä selitti miksi hän oli alkanut punastelemaan ja änkyttämään kun puhuin raskausvaivoista. Paikallisnäytteet otti psykoottinen naishoitaja, joka nauroi jokaisen lauseen alkuun tai loppuun. ”Käy vain siihen makuulle, hahaha! Hihih sait jalat telineisiin! Hienosti meni, hahaha! Pue vain päälle, hahaha, siinä verhon takana, hihihi!” Olin varma, että olen piilokamerassa.

Pissatestin sai sentään hoitaa ihan omatoimisesti, vaikka mieshoitsu änki ensin mukaan näyttääkseen mitä pitää tehdä. Kiitin kohteliaasti ja sanoin pärjääväni varmaan ihan hyvin itsekseni. Pakenin hullujenhuoneelta heti kuin vain pääsin ja jo muutamaa tuntia myöhemmin, kun yritin juuri nukkua päiväunia, lääkäri soitti tulosten kanssa. Kusitesti oli puhdas, eli ei ollut virtsaputkentulehdusta, jota tohtori oli epäillyt, vaikka kerroin kyllä tunnistavani sen, jos sellainen olisi (jos on kerran kokenut miltä tuntuu kusta lasinsiruja sitä ei ihan heti unohda). Valkosoluarvot olivat aavistuksen koholla, mutta se kuulemma kuuluu raskauteen. Verikokeen tulehdusarvot eli crp oli alle kymmenen, eli parempi ei voisi olla ja yleinen verenkuva normaali (hemoglobiini 126, huraa!). Tikkutestien tulokset puolestaan saisin vasta seuraavalla viikolla, mutta koska hiiva tai bakteeritulehdus on mielestäni aika vaikea olla huomaamatta eikä oireita ole, oletan sieltäkin tulevan hyviä uutisia.

Lääkäristä ei siis irronnut oikein mitään muuta hyötyä kuin sairasloma. Keskiviikosta sunnuntaihin käsky olla levossa, eli lähes vuodepotilaana, ja sitten ensi viikkoa katsottaisiin uudestaan. Neuvolan täti kertoi, että kroppa reagoi rasitukseen jälkijunassa ja samoin myös lepoon, joten vasta 3-5 päivää kunnollista taukoa rasituksesta näyttäisi saisinko supistelukierteen loppumaan. Huomattavasti helpompaa on ainakin ollut kotona maleksiessa, vain sitten kun innostun koirien kanssa ulos tai viemään Miss Wiennan ratsastustunnille, eli teen mitä tahansa muuta kuin oleskelen, alkaa vatsa reagoida, ja lähes välittömästi. Tukiliivin tilasin jo ja odottelen postin toimitusta, mutta muuten ei taida olla mitään poppakonsteja, joilla tähän tilaan saisi apua.

Googletin tietenkin supistukset ja tutkin netin syövereitä kunnes mieleni rauhoittui. Joillekin tieto lisää tuskaa, minulle se lisää kontrollia, joka taas lisää hyvinvointiani ja poistaa stressiä. Ilmeisesti kaikilla on raskauden puolesta välistä asti supistelua, mitä kutsutaan harjoitussupistuksiksi, mutta suurimmalla osalla ne ovat tunnottomia. Toinen puolikas tuntee ne, mutta vain osa kivuliaasti. Miss Wiennan kanssa tajusin mikä supistus on vasta pari päivää ennen synnytystä, joten viimeksi kuuluin tuohon sangen onnekkaaseen kastiin, joka on autuaan tietämätön. Ilmeisesti naisen jokaisen raskauden kohdalla tilanne voi kuitenkin olla ihan eri, eikä ennalta voi tietää millaisia supistuksia saa kokea. Ensimmäisellä kerralla 2011 olin myös aivan eri mielentilassa, kuin jokin zen-olento, oikea dalai lama, joten stressi ei painanut kuten nyt.

Olen myös edelleen sitä mieltä, että kuusi vuotta lisää ikää on tehnyt tästä kaikesta paljon vaikeampaa. Viimeksi se olikin ihan super helppoa. Kauhulla mietin mitä mahtaa vielä olla edessä pahoinvoinnin, raskausdiabeteksen ja ennenaikaisten supisteluiden lisäksi. Sairaslomaa raskauden takia oli ennen minulle absurdi käsite, siis miksi ihmeessä? No nyt tiedän. Ja hitot jostain duunista! Kämppäkin saa olla siivoamatta, pyykit laittamatta. Minulla on paljon kallisarvoisempi lasti kannettavana ja huollettavana täällä vatsassa sekä mies, joka voi tehdä ruoan ja käyttää koirat. Hän kantoi myös äitiyspakkauksen kotiin (iiiih se tuli!) sillä tiesin kokemuksesta, että loota olisi liian iso minulle varsinkin tässä tilassa raahattavaksi (kuusi vuotta sitten taistelin sen hikipäässä itse kotiin).

Paketin saapuminen laukaisi jonkin sortin pesänrakennusvietin ja minulla olisi nyt hirveä hinku alkaa sisustamaan kämppää vauva-valmiiksi. Mietin kuumeisesti mihin vaihtopöytä ja kehto tulevat, minne Miss Aprilin kaikki vaatteet laitetaan. Kolme kuukautta vielä laskettuun aikaan eikä pitäisi liikoja ennakoida, vielä, ihan mitä tahansa voi tapahtua, mutta ostin ensimmäisen vaatteenkin vauvalle. Irkku-mekko-body oli pakko ostaa Dublinista, se oli vain kertakaikkiaan liian söpö! Ja muistan, miten ostin myös Wienistä Miss Wiennan ensimmäisen vaatteen. Eikö nyt voisi jo olla innoissaan?

Myös Mr. Scot muuttui hiukan tunteelliseksi kun kävimme läpi Kelan äitiyspakkausta. Kun ihmettelin mikä hänelle tuli mies vain totesi, että ”haluaisin vain jo päästä pukemaan tyttäreni näihin”. Voi rakkaani, minä myös. Mutta ei vielä, vaikka olen tälläkin kertaa äärettömän tyytyväinen pakkauksen sisältöön, niin Miss April ei ole vielä kypsä tähän maailmaan, häntä täytyy kokkailla vielä uunissa, eli suojassa masussani, pitkän aikaa. Mitä pidempään sen parempi, vaikka välillä olenkin itse ihan kypsä jo kaikkiin ongelmiin. Ei silti ole mitään parempaa syytä kärsiä kuin oma pienokainen, eikä se lopulta ole kärsimystä, kun niin korvaamaton palkinto seisoo lopussa.