Oikein rintakehää painoi, kun stressasi niin paljon. Aivan kuin olisin aamulla pukenut päälleni rautapaidan, joka puristi keuhkoja kasaan. Työt stressasivat, raskausdiabetes stressasi ja ennen kaikkea stressasi neuvolan lääkärin tapaaminen, mihin olin ajamassa. Yritin olla rauhallinen ja ajatella positiivisesti, kaasutellessa tuttua reittiä puoliautomaattiohjauksella. Välillä sitä ihmettelee miten ei kolaroi kenenkään kanssa, kun ajatukset ovat ihan muualla kuin liikenteessä. Jotenkin sitä vain reagoi valoihin, suojatien ylittäjiin ja oikealta tuleviin ihan vaistomaisesti.

Olin reippaasti etuajassa neuvolassa ja suuntasin ensimmäisenä vessaan. Olin ihan ehtinyt kuudessa vuodessa unohtaa nämä jatkuvat pissatestit. Joka kerta ennen neuvolatädin tapaamista tai lääkärintarkastusta piti pestä värkki, kusta purkkiin ja uitella siinä sitten pientä tikkua, jossa oli kolme väritäplää. Nämä ovat taas niitä raskauden hehkeimpiä asioita, joista ei puhuta eikä niitä halua muistella. Jos ei erityisesti pidä pissaleikeistä niin veikkaan, että aika moni muukin odottava nainen toivoisi voivansa skipata tämän osuuden kokonaan. Periaatteessa sen voi myös ohittaa jäämättä kiinni, sillä testitikkua ei tarvitse viedä näytille, sen tulos tulkitaan itse ja sitten vain kerrotaan hoitajalle.

Lääkärille tikku pitää kuitenkin viedä nähtäväksi ja seisoinkin siinä peilin edessä kulmat kurtussa. Miten minä tämän tikun veisin? Laitanko sen paperin päälle? Pidänkö sitä kädessä, kunnes luovutan sen lääkärille 10 minuutin päästä? Lopulta otin tyhjän muovimukin ja laitoin tikun sinne, kustu pää edellä. Siirryin hiukan vaivautuneena istumaan aulaan mukini kanssa. Jökötimme siinä, kohteliaan välimatkan päässä toisistamme, yrittäen olla vilkuilematta toisiamme turhan usein. Kunhan lääkäri vihdoin huuteli nimeäni ovelta (edellinen asiakas seilasi edes takaisin aulan ja lääkärin huoneen väliä, unohdettuaan kysyä aina jotain palaten uudestaan koputtelemaan) 10 minuuttia myöhässä, nappasin mukin mukaani ja vedin syvää henkeä ennen kuin hymyilin tohtorille.

Huomasin nopeasti, että välillämme oli pienoinen kielimuuri, sillä venäläinen mieslääkäri kommunikoi hyvin raskaasti murtaen ja sain toistaa itseäni pariin otteeseen, jotta tulin ymmärretyksi. Välittömästi koko käynti alkoi tuntua puoliturhalta, sillä en jaksanut edes aloittaa kertomusta kaikista oireista ja vaivoista, kun ihan perus pahoinvoinnin selittäminen oli haasteellista. Hämmennyin hetkeksi, kun lääkäri kysyi, onko pahoinvointiani lääkitty. Selvisi, että raskauspahoinvointiin on pilleri, jollaisia voi vetää kolmekin päivässä, joka helpottaa huonoa oloa että estää oksentelua. Koin hetkellisen epäuskon ja raivon aallon, että minulle oli vain naurettu suoraan päin naamaa, kun olin valittanut kärsimyksiäni, kun koko ajan olisin voinut saada lääkkeistä apua.

Pahoinvointini on kuitenkin jo helpottanut sen verran, että nykyään huono olo on vain klassisesti aamulla, jolloin hammaspesu ja veden juominen saa minut kakomaan. Tila helpottaa kuitenkin kahdessa tunnissa nousemisesta, jolloin voin jo syödä aamiaista. Iltaisin pahoinvointi palaa enää vain ruokailun yhteydessä, kun kesken päivällisen saattaa tulla täysi stoppi syömiseen jo suussa olevan haarukallisen aikana (minkä sitten voi väkisin niellä sillä riskillä, että laatta lentää tai käydä sylkemässä roskikseen). Verrattuna aikaisempaan tämä on kuitenkin ruusuilla tanssimista, enkä koe enää tarvitsevani lääkkeiden apua pärjäämiseen.

Nyt kun pystyn vihdoin syömään lähes järkevän kokoisia annoksia säännöllisesti (kuten raskausdiabetes ruokavalioon kuuluu) painoni putoaminen oli myös pysähtynyt. Lääkäri pyysi minut vaa’alle ja kirjasi numerot ylös. Tasan saman verran kuin edellisellä käynnillä.

”Sinulla on ylipainoa” mies totesi ja pohti paljon paino on mahtanut nousta alkuraskaudessa.

Seurasin hammasta purren takaisin pöydän ääreen, jossa lääkäri hämmästeli tietojani lukiessa, että kas kas, sehän on pudonnut eikä noussut.

”Johtuu varmaan siitä jatkuvasta pahoinvoinnista, kun en ole pystynyt syömään juuri mitään…”

Lääkäri oli samaa mieltä kanssani.

Seuraavaksi mitattiin verenpaine, joka yllätyksekseni ei ollut hienosti ideaalirajoissa kuten ennen. Alapaine oli 88 ja yläpaine 123, eli oltiin enää tyydyttävän ja normaalin tasolla. Kohonneen alapaineen lääkäri sanoi johtuvan ylipainosta. Tokaisin kuitenkin tähän, että normaalisti verenpaineeni on aina erittäin hyvä. Vilkaistuaan tietojani lääkäri totesi minun olevan aivan oikeassa.

”Sitten voi olla stressi.”

”Mmm-hm. Sitä kyllä on.”

”Verenpainetta on syytä seurata jatkossa.”

”Selvä.”

Ystäväni, jonka pienen tyttären ristiäiset olivat juuri, oli kertonut minulle etukäteen, ettei raskaudenajan lääkärikäynneistä ensimmäisellä tarvitse enää tehdä sisätutkimusta. Mikään ei voisi ilahduttaa enempää, kuin se, ettei tuntematon mies mene ronkkimaan aukkojani, joten hiukan häkellyin, kun lääkäri kysyi, haluanko tutkimuksen siitä huolimatta, että se ei ole pakollinen.

”Voin tehdä gynekologisen tutkimuksen.”

”Eeeeh ei kiitos.”

”Ei ole tarvetta? Ei ole vuotoja?”

”Ei, ei tarvitse.”

”Sisätutkimus tehdään sitten viikoilla 34-36 eli seuraavalla lääkärikäynnillä.”

Tämä sopi minulle paremmin kuin hyvin.

Vihdoin oli aika nousta tutkimuspöydälle ja kuunnella niitä kuuluisia sydänääniä. Kerroin lääkärille, että olin huolissani vauvasta, koska edellisellä käynnillä sydänääniä ei oltu saatu kuuluviin kunnolla. Tähän lääkäri vain murahti mietteliäästi ja laski pöytää niin, että selkäni oli mahdollisimman matalalla, alaselkä vähän notkolla. Odotin maltillisesti, että hän purskutti geeliä paljaalle mahalleni ja käynnisti sitten Dopplerin. Kesti vain hetken ja April jäi nalkkiin.

”No hienosti kuuluu!” lääkäri tokaisi hymyillen ja minäkin virnistin takaisin.

Pieni sydän jyskytti kovaa vauhtia ja pulssiksi saatiin 154. Raskas paino ehti nousta jo rintakehän päältä ennen kuin April sutaisi taas menemään.

”Varmasti johtui ylipainosta, ettei viimeksi saatu kuulumaan ääniä” lääkäri pohti samalla kun metsästi vauvaa.

Tunsin tässä asennossa todella hyvin Aprilin liikkeet, ja olinkin tuntenut jonkin verran vauvan liikkeitä koko alkuviikon. Lääkäri seuraili pikku vintiötä pitkin vatsaa, mutta olisin voinut kertoa, että meni jo, kun mies vielä kuulosteli kohtaa, jossa April hetki sitten oli ollut. Enää toiste ääniä ei saatu kunnolla kuulumaan, mutta kerta riitti varmistamaan, että kaikki oli niin kuin pitikin. Lääkäri oli nyt tarpeeksi monta kertaa ilmoittanut minulle kaikkien ongelmieni johtuvan ylipainosta, että ymmärsin hänen mielipiteensä, enkä kysellyt miksi ääniä ei kuulunut uudestaan.

Kohdunpohjan korkeus oli 18 senttiä, eli normaali. Sainkin nousta ylös ja pukea työvaatteet takaisin päälleni. Sain tuomion, että kaikki oli lääkärin mielestä ihan mallikkaasti eikä vauvalla ollut hätää. Mainitsin tässä vaiheessa huimauksesta, jota on alkanut taas olla entistä enemmän ja kysyin hemoglobiinistani. Kuulemma tilanne ei ollut vielä huolestuttava, eikä rauta-arvoja tarvitsisi mitata uudestaan ennen viikkoa 22 (nyt oli menossa viikko 20) eli seuraavaa neuvolakäyntiä.

Sain vielä reseptin pahoinvointilääkkeisiin ja lääkäri lupasi sairaslomaa, jos tulisi paha tilanne (miksei kukaan aikaisemmin ollut kiinnostunut tästä?). En tosin usko, että enää niitä tarvitsen, tilanne on jo valovuosien päässä aikaisemmasta. Lähdin kohtuullisen hyvin mielin ajamaan töihin (kunhan tietysti ensin soitin Mr. Scotille), vaikka jäinkin pohtimaan tätä ylipaino ongelmaa. En ollut mikään kevyt tyttönen, kun sain Miss Wiennan, ja silloin laihduin viimeistä kuukautta lukuun ottamatta koko raskauden ajan. Raskauden jälkeen sitten lihoin 16 kiloa (eli tuplat siitä mitä ensin laihduin) ja kannoin edelleen noita kiloja mukanani.

Kahvitauolla töissä luin iltalehden sivuilla komeilevan artikkeli odottavien äitien ylipainon aiheuttamista riskeistä ja ongelmista. Minulle jäi siitä suunnilleen sama olo kuin lääkärikäynnin jälkeen. Mitä minun pitäisi nyt tehdä? Olin jo valmiiksi dieetillä, jossa oli karsittu sokerit, herkut ja hiilihydraatteja säännösteltiin. Mitä muuta minun pitäisi vielä tehdä? En tästä nyt äkkiseltään pystynyt aloittamaan mitään rankkaa kuntokuuria tai tiputtamaan päiväkaloreita nykyisestä max 1600 ihan hirveästi. Pahoinvoinnin takia en kuitenkaan syönyt kuin ehkä 1400 kcal päivässä muutenkaan. Joten mitä minun pitäisi tehdä?

Paino on herkkä asia odottaville äideille ja siitä on vaikea puhua heidän kanssaan. Artikkeli oli varmasti oikeassa, painooni puuttuminen ärsytti minua suunnattomasti, mutta vielä enemmän ärsytti se, että mitä siitä nyt oikein oli puhuttavaa? Älä liho lisää. Olisit laihduttanut ennen raskaaksi tulemista. Siinä se suunnilleen oli, ja mennyttä ei enää voinut muuttaa, kun taas lihomista pyrin jo nyt hallitsemaan parhaani mukaan. Se johtopäätös, että kaikki, mikä oli vialla, oli lihavuuden syytä, oli kuitenkin mielestäni liioittelua ja lisäsi vain ahdistusta ja stressiä, mikä nyt ei varmasti ollut hyvä asia, jos verenpaineessa näkyi jo valmiiksi heittoa.

Joka tapauksessa ne maagiset sydänäänet olivat vihdoin löytyneet kunnolla ja vauvan liikkeet tuntuneet ihan selvästi. Olin hurjan huojentunut ensimmäisestä ja jospa ne liikkeet alkaisivat tuntua läskien läpi kohta paremmin, kun April vähän kasvoi kokoa lisää. Ensi viikon tiistaina pääsisimme rakenneultraan Kätilöopistolle katsomaan pienokaistamme tarkemmin ja siellä saataisiin viimeinen arvio siitä, miten vauva oli kehittynyt ja oliko kaikki kuten pitääkin. Selviäisikö myös sukupuoli? Toivottavasti!

Otin punasankaiset lukulasini kotelosta ja pysähdyin tuijottamaan tyhjää, valkoista laatikkoa, johon blogiteksti kirjoitetaan. Huokaisin ja nostin katseeni läppärin yli. Lämpömittari väitti, että ulkona oli 15,5 astetta, mutta männyn oksat heiluivat vilpoisessa tuulessa, eikä ilma ollut lemmikinsinisestä taivaasta ja auringonpaisteesta huolimatta enää kesäinen. Syksy teki tuloaan ja sen mukana ihan uudet murheet.

Vuosi sitten, kun olimme Mr. Scotin kanssa olleet kiertämässä Skotlantia, olimme päättäneet ihan tosissamme alkaa yrittämään lapsen tekoa. Jos joku olisi silloin kertonut, mitä kaikkea siitä seuraisi, en olisi uskonut. Toisaalta en olisi myöskään välittänyt. Ei kai se nyt niin kamalaa voi olla, hormonihoidot? Vuoteen on mahtunut jo kaksi munasolujen keräystä, toinen epäonnistunut ja toinen onnistunut (mutta helvetillinen) kerta. Neljä alkiota, Ninja, Kilpikonna, Athos ja Aramis, odottelevat pakkasessa ja olen raskaana, joten olemme onnistuneet paremmin kuin hienosti! Raskauden saavuttaminen oli kuitenkin vain ensimmäinen ongelmista.

Mustan kissan pää nousee hitaasti pöydän takaa vastapäätä minua ja ajatukseni katkeavat. Katti havittelee salaattilounaan rippeitä ja yrittää vaivihkaa huomaamatta lipaista lihanpalan lautaselta, kun läimäytän käteni yhteen. Keltaiset kiilusilmät singahtavat minua kohti ja hetken tilannetta arvioituaan peto vajoaa takaisin penkille, näkymättömiin. Puistelen päätäni ja siivoan pöydän ennen kuin jatkan kirjoittamista. Eläimet, lapset, joskus elämä niiden kanssa tuntuu vaivalloiselta ja raskaalta. Uusin tulokkaamme on vasta vatsassa ja aiheuttaa jo nyt hurjasti päänvaivaa.

Kuten viimeksi kerroin minulla oli vihdoin toinen neuvolakäynti. Tällä kertaa minut vastaanotti ehkä vähän alle kolmikymppinen nainen, jolla oli tylsän harmaat, keskimittaiset hiukset niskassa ponnarilla. Hän oli hoikka ja pitkä, ja lämpimästä hymystä huolimatta jotenkin mitäänsanomattoman näköinen. Tulimme silti heti hyvin toimeen ja arvostin asiallisen ystävällistä otetta, jolla hän tapaamistamme hoiti. Pääsin purkamaan huoliani ja ne otettiin vakavasti. Pahoinvointi, närästys, ummetus, päänsäryt ja kaikki muut ongelmat puhuttiin läpi. Toki tilanne oli jo alkanut parantua, joten suurimpaan osaan ohjeena oli vain ”tarkkailla tilannetta”.

Verenpaine oli jälleen erinomainen, 108/79 eli ihannearvojen puitteissa. Hemoglobiinini oli puolestaan romahtanut 140:stä jo 118 asti. Lieko käynyt alempanakin, kun olin jo pari viikkoa syönyt rautalisää, mutta virallisesti vasta alle 115 oli sellainen mitta, jolloin lääkitys pitäisi aloittaa. Neuvolatäti oli kuitenkin huolissaan siitä, että arvot olivat pudonneet niin paljon 1,5 kuukauden aikana, koska normaalisti niin tapahtuisi vasta raskauden puolessa välissä eli usean kuukauden päästä. Myös painoni oli pudonnut, jatkaen tasaista alamäkeä, kuten osasinkin odottaa. Kiloja kuitenkin oli mistä ottaa, joten tästä ei tarvinnut vielä huolestua.

Tosissani huolestuin vasta kun olin asettunut epämukavalle tutkimusalustalle ja ryhdyimme metsästämään vauvan sydänääniä. Tiesin, että alkuraskaudessa sikiön paikantaminen oli haasteellista, joten maltillisesti odotin, että hoitaja löytäisi pienokaisen. Kymmenen minuuttia myöhemmin huomasin otsani olevan jo syvässä kurtussa. Aina välillä kaiuttimesta kuului humahdus ja vingahdus, jotka hoitajan mukaan olivat potkuja, mutta sydäntä ei vain löytynyt. Välillä istukasta kuuluva verenkierron sykkiminen hämäsi ja luulin jo Aprilin löytyneen, mutta ei.

20 minuutin etsimisen jälkeen hoitaja kävi lopulta hakemassa kokeneemman kollegan paikalle. Yritin pitää itseni rauhallisena ja rentoutuneena, jotten vaikeuttaisi tutkimista entisestään. Muutaman minuutin päästä kaiuttimesta kuuluikin ihan selkeitä jysähdyksiä, mutta uuden hoitajan voitonriemu haihtui sekunneissa, kun vauva porhalsi taas liikkeelle. Kolme kertaa April saatiin kiinni, mutta vain pariksi sekunniksi, ennen kuin sydänäänet katosivat.

”Onko ollut vuotoja?”

”Ei ole.”

”Onko ollut supistuksia?”

”Ei ole.”

”Onko ollut kipuja?”

”Vihlontaa liitoskohdissa, ei muuta.”

”No se on ihan normaalia. Tunnetko lapsen liikkeitä?”

”Hyvin vähän.”

Ahdistavan kyselytuokion ja 15 minuutin yrittämisen jälkeen tämäkin hoitaja luovutti. Pulssia ei saatu mitattua, mutta kaikki olivat suhteellisen varmoja, että April oli elossa ja edelleen kohdussa, sillä kyllä sieltä jotain kuului, liikkeitä ja sykkeitä. Tutkimuksesta jäi minulle kuitenkin äärettömän ahdistunut olo, kun en saanut mustaa valkoiselle, että kaikki on niin kuin pitääkin. Soitin Mr. Scotille kävellessäni autolle.

”Hoitaja etsi 20 minuuttia sydänääniä – ”

”Eikö niitä löytynyt?”

”No ei se löytänyt, mutta haki sitten toisen hoitajan yrittämään ja – ”

”Ja ei löytynyt.”

”Ei, kun löytyi! Mutta vai pariksi sekunniksi kerrallaan, kun April ui aina pakoon. Ei sitä saanut millään kiinni.”

Miehen mielestä tämä oli hulvattoman hauskaa ja hän alkoi nauraa, ehkä helpotustaan. Sinä iltana makasin pitkään sängyssä, kädet vatsan päällä, tuijottaen kattoon, yrittäen tuntea vauvan liikkeet. Tunsinko jotain? Ehkä, mutta en voi olla varma. Kuvittelinko vain? Lopulta oli kuitenkin pakko alkaa nukkumaan, sillä seuraavana aamuna klo 7:20 minulla oli aika sokerirasituskokeeseen. Vein samalla sen virtsakokeen, joka piti uusia, labraan tutkittavaksi ja valmistauduin voimaan pahoin.

Ensimmäinen verikoe otettiin tietysti heti alussa, ja sitten oli juotava sitä perhanan glukoosi litkua. Tunnin odottamisen jälkeen, jona aikana nojasin sairaalan kahvilan pöytään ja pyrin parhaani mukaan olemaan oksentamatta (koska sitten koko homma jouduttaisiin uusimaan joku toinen kerta), sama kyynärvarsi rei’itettiin uudestaan. Vielä toisen tunnin odotettua (hiukan vähemmän huonovointisena) otettiin viimeinen verinäyte, nyt eri kädestä, sillä vasen oli jo kipeytynyt huomattavasti. Pääsin lopulta lähtemään töihin 9:40. Hotkin autossa kahvilasta ostamani mokkapalan ja mustikkakeiton vaihdellen vaihteita ja ohjaten menopeliä samalla yksikätisesti.

Kahden aikaan iltapäivällä puhelimeni soi. Hoitaja aloitti pissatestin tuloksilla, jossa kaikki muu oli hyvin, jopa glukoosi arvo, mutta ketoaineet olivat koholla. Tämä viittasi siihen, että hiilihydraatteja oli niukasti saatavilla, joten maksa ja munuainen joutuivat tuottamaan glukoosia itse. Se puolestaan viittasi raskausdiabetekseen, josta päästiinkin sujuvasti sokerirasitustestin tuloksiin. Niin sanottu nolla-arvo eli ensimmäinen verikoe piti olla alle 5.3 ja minulla se oli 5.4. Yhden tunnin arvo piti olla 10.0 ja minulla se oli 10.3. Kahden tunnin arvo piti olla 8.6 ja se sentään oli vain 5.4.

Ihan aluksi ajattelin, että niin pienillä heitoilla ei liene merkitystä, mutta väärässä olin. Sain diagnoosin raskausdiabetes ja määräyksen mennä kahden viikon päästä Vallilaan ryhmätapaamiseen. Koska olin täysin sokissa kielsin diagnoosin ja tivasin eikö tässä nyt voisi olla jokin virhe. Minulle vakuutettiin, että tulos oli oikea, ja mikäli kaikissa kolmessa arvossa olisi ollut heittoa olisin saanut mennä suoraan naistenklinikalle. Nyt pääsisin sentään kotiseurannalla, ruokavalion muutoksella ja liikunnalla, eikä pistos hoitoja toivottavasti tarvitsisi aloittaa.

Olin edelleen täydessä kieltämisen tilassa, mutta hammasta purren kirjoitin ylös ryhmätapaamisen ajan ja paikan. Lopetin puhelun niin kohteliaasti kuin kykenin ja ilmoitin seuraavaksi Mr. Blueberrylle tuloksen. Hänkään ei reagoinut uutiseen hyvin, vaan ryhtyi kiroilemaan ja manasi sitä kuinka vaikeaa tämä kaikki nyt oikein olikaan. Tästä tietysti otin vain lisää liekkiä itse, koska minähän se tässä kärsin, ei hän. Kun en saanut mitään sympatiaa puolisolta olin jo ihan raivon partaalla. Siirryin reaktiovaiheeseen, jossa koin kaiken epäoikeudenmukaiseksi, heitin harteilleni marttyyrin viitan ja sukelsin googlen maailmaan selvittämään lisää raskausdiabeetteksestä.

Voin kertoa, että ilmapiiri kotona oli illalla äärimmäisen epämukava. Olin vihainen, peloissani ja katkera. Kaiken sen tuskan ja vaivan jälkeen, nyt tämä! kiljuin pääni sisällä. 50% kohonnut todennäköisyys saada kakkostyypin diabetes raskauden jälkeen kauhistutti minua. Enkä voinut sietää sitä, että vain minä jouduin kärsimään. Jälleen kerran Mr. Scot jatkaisin menemistä ja tekemistä kuten ennenkin, mutta minut pakotettaisiin dieetille (ihan niin kuin pystyisin nytkään syömään mitä haluan) ja neulatyynyksi. Ilmoitin haluavani irtisanoutua koko raskaudesta (miettimättä oikeasti sekuntiakaan aborttia) ja paiskoin tavaroita koko illan kiukuspäissäni.

Seuraavana päivänä palasin takaisin jonkin sortin aikuiseksi ja aloitin sopeutumisvaiheen. Tosiasioiden hyväksyminen tuli hissukseen ja pyrin ymmärtämään mistä luopuisin ja miksi. Raskausajan diabetes ei ole vaarallinen odottavalle äidille ja on yleensä oireeton. Se myös paranee synnytyksen jälkeen (poikkeuksia on), ja ainoastaan kohonnut riski sairastua myöhemmin pysyvästi diabetekseen jää jäljelle. Joka kymmenes raskaana oleva saa sen, eli vaiva on yleinen ja johtuu siitä, että haima ei pysty tuottamaan tarpeeksi insuliinia, joka säätelee veren sokeripitoisuutta (sitä glukoosia).

Sikiölle raskausdiabetes aiheuttaa kuitenkin ongelmia, sillä mitä enemmän sokeria, sitä isommaksi vauva kasvaa (synnytystä ajatellen tämä on ongelma myös äidille). Syntymisen jälkeen vauvan sokeriarvot voivat myös romahtaa, jonka takia niitä joudutaan seuraamaan. Lapsella voi myös olla myöhemmin elämässä ongelmia sokeriaineenvaihdunnan kanssa. Olisi siis kaikkien edun mukaista, että glukoosin määrä odottavan äidin veressä pysyisi tasaisena ja matalana, mihin päästään helpoimmin ruokavalion avulla.

Sain puhelimitse neuvon käydä netistä katsomassa valmiiksi, millainen raskausdiabeteksen ruokavalio on. Netti tosin pursuaa vaikka millaista ohjetta, joten tiputin aluksi vain kaikki turhat sokerit pois ja yritin syödä mahdollisimman paljon kuitua. Koska lähdimme risteilemään Ruotsiin ja sitten oli synttärijuhlani, en ihan kaiken sokerin karsimiseen suostunut. Nyt olemme kuitenkin palanneet takaisin kotiin ja tänään oli se pahaenteinen ryhmätapaaminen. Kuten suurin osa suomalaisista, en pidä pätkääkään ryhmätehtävistä. Ajatus siitä, että menen viiden muun äidin kanssa bondaamaan x-paikkaan tämän vitun diabetes hässäkän takia innosti minua vielä vähemmän. Olin kuitenkin lopulta positiivisesti yllättynyt vertaistuen voimasta.

Puin päälleni juuri lahjaksi saamani huivin ja korvakorut, meikkasin maltillisesti ja saavuin paikalle 10 minuuttia etuajassa. Yksi odottaja oli paikalla ennen minua, toinen tuli kanssani melkein samaan aikaan ja neljäs tuli ihan viime tingassa. Kaksi tulevaa äitiä oli ilmeisesti päättänyt, että vitut, eivätkä saapuneet neuvolaan ollenkaan. Niinpä me neljä marssimme rivakasti perässä, kun hoitaja kutsui kaikkia nimeltä (olen aina viimeisenä listassa) ja istuimme ison pöydän ääreen, jossa jo odotteli mittauslaitteet, laastarit ja pino ohjeita. Eikä mikään ryhmätyö olisi ryhmätyötä, jos kaikkien ei ensin pitäisi esittäytyä.

”Jospa sinä aloittaisit? Sano nimesi, raskausviikkosi, laskettu aika ja onko suvussasi diabetestä.”

Räpäytin silmiäni katsoessani nuoreen neuvolatätiin ja tajusin, ettei minulla ollut taas hajuakaan millä viikolla olen.

”Pieni hetki, täytyy tarkistaa kalenterista raskausviikot, en nyt muista niitä.”

Yllätyksekseni muut äidit alkoivat nauramaan. Vieressäni oleva hekotteli, että tarkisti sen juuri äsken aulassa, siltä varalta, että sitä kysytään ja kolmas kaivoi omaa kalenteriaan laukusta mutisten, että miten sen nyt voisi muistaa.

Näin kun jää oli sitten ihan vahingossa rikottu, ja viikot tarkistettu, kerroin pyydetysti:

”Nimeni on Mrs. Rune, olen raskausviikolla 18+1, laskettu aika on 29.1.2017 ja mummillani oli diabetes.”

Hoitaja hymyili ja nyökkäsi.

”Entä mitkä ovat nyt fiilikset tämän raskausdiabeteksen kanssa?”

Räpäytin taas silmiäni ja kuulin sitten sanovani ääneen:

”No vituttaa ihan saatanasti.”

Kanssakärsijäni remahtivat taas nauramaan.

”Ensimmäisen lapsen kanssa tätä ei ollut, joten vituttaa kun nyt piti sitten saada.”

Ilmeni, että muut äidit jakoivat vitutustilani. Vieressäni istui Mrs. Almond harmaaraidallisessa mekossa, blondit hiukset korkealla ponnarilla, jolla oli vähän päälle kuukausi laskettuun aikaan ja hän ei ollut uskoa, että raskausdiabetes iskisi näin myöhäisessä vaiheessa ja vasta kolmannen lapsen kohdalla. Seuraavana oli Mrs. Banana, siniraidallisessa paidassa, jolla oli lyhyet vaaleat hiukset ja vasta raskausviikot 17+2 menossa. Hänellä oli ollut raskausdiabetes ensimmäisen kanssa ja nyt toisenkin raskauden aikana, ja hän oli aiheeseen lopen kyllästynyt. Viimeisenä oli Mrs. Plum, tummahiuksinen nainen päällään mustavalkoraidallinen paita (olin selkeästi missannut jonkin pukukoodin rypytetyssä farkkumekossani, jossa ei ollut raitoja), jolla oli raskaus viikoilla 27+5 ja kuten minulla, toinen lapsi tulossa, mutta silti ensimmäinen raskauden ajan diabetes.

Jokaisella meistä oli joku sukulainen, jolla oli diabetes, ja neuvolatäti kertoikin, että voisimme suoraan kiittää sukurasitetta tästä ilosta. Kävimme läpi ruokavalion (alle 1600 kaloria päivässä, 5-6 pientä ateriaa säännöllisin väliajoin, hiilihydraatteja vähän kerrallaan, mutta joka aterialla, vähemmän rasvaa ja reippaasti vähemmän sokeria) ja sitten siirryimme mittauslaitteiden pariin. Tämä oli tietysti se osuus, joka meitä kaikkia pelotti, myös minua, sillä mielestäni verikoe sormenpäästä sattuu paljon enemmän kuin kyynärtaipeesta, tai edes hormonipiikin iskeminen vatsamakkaroihin. Eikä se tosiaan mukavaa ollutkaan, mutta sentään nopeasti ohi.

Tästä eteenpäin koko loppu raskauden ajan minun on mitattava veren sokeripitoisuutta kahden viikon sykleissä. Viikolla 1 mitataan aamun paastosokeri (ennen aamupalaa) neljänä aamuna eli 4/7 piikittelyä. Arvon täytyy pysyä alle 5.5 ja tänään se oli 5.0. Viikolla 2 mitataan vain yhtenä päivänä eli 1/7 mutta tuona yhtenä päivänä täytyy mitata sokeriarvo 7 kertaa eli herätessä, aamupalan jälkeen, ennen lounasta, lounaan jälkeen, ennen päivällistä, päivällisen jälkeen ja ennen iltapalaa. Sormesta tehdään siis neulatyyny, hurraa. Tätä sitten toistetaan tulevat 21 viikkoa (+-2vk). Koko. Loppu. Raskaus. Helvetti.

Toki tilanne voi mennä huonommaksi. Jos sokeriarvot nousevat yli viitteellisten rajojen saan lähetteen naistenklinikalle ja sitten aloitetaan pistoshoidot. Ei kiitos. Niinpä ei auta muu kuin alkaa syömään hiukan eri tavalla (tai toivoa, että ylipäätään pystyn syömään). Ei yhtään kuitenkaan innosta ajatus 4,5 – 5,0 kg kokoisen lapsen synnyttäminen – jos siinä ei tule komplikaatioita niin milloin sitten – joten näillä mennään. Kunhan April nyt pysyisi terveenä! Onneksi ensi viikolla on neuvolan lääkärin tapaaminen ja kahden viikon päästä rakenneultra. Vähän jännittävät nuo tulevat etapit, mutta ehkä tämä tästä. Pitäkää sormet ja varpaat ristissä!