40. Sekundaarinen lapsettomuus

Äitiyslomani oli nyt virallisesti ohi. Onneksi minulla oli täysi neljä viikkoa ”kesälomaa” vielä siihen perään ja sitten Mr. Scot puolestaan jäisi kuukaudeksi kotiin. Yritimme pitkittää Miss Aprilin tarhaan laittoa mahdollisimman lähelle yhden vuoden ikää. Ajatus töihin palaamisesta oli kuitenkin hyvin ahdistava, eikä vain sen takia, että joutuisin kohta laittamaan lapseni jonkun muun hoidettavaksi ja kasvatettavaksi, vaan myös siksi, että olin juuri saanut tietää, että minut uudelleen sijoitettaisiin ja koko työnkuvani tulisi muuttumaan. Työmatka olisi myös yli tunnin mittainen suuntaansa, joten noin 10 tuntia päivästä olisin jatkossa poissa perheeni luota.

Kaikki äidit osaavat varmaan samaistua tähän ongelmaan, kodin ja työn tasapainottamiseen. Kun 8 tuntia menee nukkumiseen ja 10 tuntia töihin, niin jäljelle jää mitättömät 6 tuntia, joista siitäkin on vähennettävä tunti ilta- ja aamupuuhiin. Neljä tuntia perheelleni, lapsilleni. Se tuntuu rikollisen pieneltä ajalta. Eihän Miss April kohta edes tunne minua! Olenkin epätoivoisena laskeskellut, että olisinko voinut mitenkään jäädä kotiin hänen kanssaan pidemmäksi aikaa, mutta tulotason tippuminen tästäkin vielä vähemmäksi ei mitenkään ole mahdollista ilman, että laskut jäävät maksamatta.

Stressi tulevasta alkaa olla huipussaan, kun töihin paluu lähenee. Joskus tuntuu, että kodin ja työn paineet litistävät minut alleen. Olen kiukuspäissäni välillä heittänyt Mr. Scotille, että ”jää sinä kotiin, kun kerran tiedät paremmin, ja minä menen töihin”. Kaiketi silloin hetkellisesti sitä tarkoitinkin, kun seinät kotona kaatuivat päälle syystä tai toisesta, mutta suurimman osan ajasta olen ollut todella tyytyväinen mammailuun pienen vauvani kanssa, enkä missään nimessä haluaisi takaisin töihin. Kun hoitovapaalle jääminen ei ole nyt ollut vaihtoehto olen päätynyt siihen ratkaisuun, mihin moni muukin äiti minun asemassani. Tehdään yksi lapsi lisää.

Tämä älynväläys ei nyt tietenkään johdu vain siitä, että haluan olla kotona enemmän ja panostaa perheeseeni enkä uraan. Olemme molemmat Mr. Scotin kanssa aina halunneet ison perheen ja nyt jos milloin on hyvä aika toteuttaa tuo suunnitelma, ennen kuin minä olen liian vanha raskautumaan. Miss April on ollut ”happy baby” alusta alkaen, helppo ja ihana, joten hänen seurakseen voi kevein mielin hommata sisaruksen. Meille lasten hankkiminen ei kuitenkaan ole yhtä helppoa kuin monille muille. Toiset jättävät ehkäisyn pois ja laittavat peiton heilumaan niin muutaman kuukauden jälkeen tikku näyttää plussaa. Me kuitenkin kärsimme sekundaarisesta lapsettomuudesta.

Ei voi sanoa, varsinkaan enää, että olisimme lapsettomuudesta kärsivä pari, kun meillä on nyt kaksi pientä perheessä. Se totuus, että meillä on alle prosentin mahdollisuudet saada vauva luomusti ei ole kuitenkaan hävinnyt minnekään. Ilman lääketieteellistä avustusta tämä perhe ei kasva. Sekundaarisesti, eli toissijaisesti lapsettomuus on edelleen elämässämme ja tulee aina olemaan. Meidän tiemme vanhemmuuteen on erilainen, kalliimpi ainakin, jos ei muuta.

Tällä kertaa tunne kävellessä Felicitas klinikalle oli hyvin erilainen kuin kaksi vuotta sitten. Kun menimme lapsettomuustesteihin ”varmuuden vuoksi” emme tienneet mitä odottaa, pelko ja epävarmuus olivat silloin päällimmäisenä mielessä. Nyt tilanne oli ihan eri, eikä edellisestä käynnistä edes ollut niin pitkä aika, sillä olin viimeksi käynyt täällä synnytyksen jälkeen selvittämässä miksi jälkivuoto ei vain ottanut loppuakseen ja hedelmöityslääkärimme oli löytänyt sen istukanpalan, joka oli aiheuttanut vielä paljon päänvaivaa ja lopulta hysteroskopia operaation. Siitäkin oli kuitenkin jo yli neljä kuukautta ja hormonitoimintani oli palautunut normaaliksi, mikä tietysti oli jokseenkin oleellista, mikäli halusi lisää lapsia.

Eniten jännittikin, että miten kohtuni oli palautunut ja olin onnellinen, että Mr. Scot oli tukenani. Lääkärin tuttu hymy ja vakaa kädenpuristus muistuttivat taas siitä, miksi kävimme yksityisellä, emmekä julkisella puolella. Täällä meitä hoitava henkilö pysyi koko ajan samana eikä ollut ”kuka nyt ikinä sattui olemaan vuorossa”. Hän myös muisti meidät, muisti lastemme nimet ja iät, tiesi tarkalleen kaikki hoidot mitä minulle oli tehty ja lääkkeet, joita olin syönyt sekä niiden vaikutuksen kroppaani.

Odotin hermostuneena, että miltä kohtuni ultrassa näyttäisi, mutta turhaan, kaikki oli hienosti.

”Limakalvo on 14 milliä, oikein hyvä.”

Teki mieli tuulettaa. Muistin edelleen, että vähintään 7mm tarvittiin että voisi edes unelmoida raskautumisesta, ja minulla oli tuplat siitä. In your face, bitches! Munasarjatkin läpäisivät tarkastuksen mallikkaasti, vaikka niitä ei nyt tarvittukaan, kun alkiot olivat jo olemassa. Lääkärimme näytti vihreää valoa hoidoille ja niinpä pakastetun alkion siirto sovittiin seuraavaan kuukautiskiertoon.

Se kierto on nyt. Malttamattoman odottelun ja yhden hormonilääkityksen jälkeen olimme taas takaisin klinikalla ja ultrassa. Lääkärimme mielestä keinotekoinen eli lääkkeillä tehty kierto ilman ovulaatiota oli tälläkin kertaa paras vaihtoehto. Näin varmistuttiin siitä, että alkio siirretään juuri oikeana ajankohtana ja että limakalvo on sopivan paksuinen. Ultrassa paljastui, että kierron päivänä 11 limakalvoni oli jo 11mm paksu. Olimme alustavasti puhuneet, että alkio siirrettäisiin loppuviikosta, mutta koska tilanne oli jo niin kypsä, varattiin aika alkuviikolle, tiistaille.

”Voidaanko alkioita siirtää kaksi?” kysyin kun lääkäri kirjasi paperille yksi alkio.

”Ei missään tapauksessa.”

Punastuin hiukan.

”Ajattelin vain, että se parantaisi onnistumisen mahdollisuutta.”

”Onnistumisprosentti on oikein hyvä yhdelläkin alkiolla, ja silloin vähennetään kaksosten mahdollisuutta, jotka taas ovat aina riskiraskaus. Teidän alkionne ovat erittäin laadukkaita, ihan niin kuin tekin, joten kahden alkion siirto ei ole tarpeen.”

Olin otettu kehuista, ja kun juttelimme vielä hetken aikaa kaksosten keskoisuus ongelmista olin myös vakuuttunut, että tämä oli parasta niin minulle kuin tulevalle vauvalle.

Lääkäri kätteli meidät taas lähtiessämme.

”Eikö olekin helpompaa, kun tällä kertaa ei ole paineita onnistua.”

Virnistin hänelle, tämä kierros tuntui tosiaan ihan erilaiselta. Vähemmän paineita, vähemmän stressiä. Meillä oli neljä alkiota, minun kohtuni vaikutti toimivan moitteettomasti ja vaikka emme onnistuisi, meillä olisi silti Miss April ja Miss Wienna. Olisi tosin ihana olla taas raskaana, ison mahan kanssa, ja odottaa uutta perheenjäsentä tähän maailmaan.

Ei niin, ettenkö muistaisi edelleen raskauden huonoja puolia, selkäkipuja ja puolen vuoden pahoinvointia. Oli osia siitäkin ajasta, joita kammosin. Silti, se loppuvaiheen taianomaisuus, kun masu oli iso ja vauva liikkeet tunsi hyvin, se korvasi paljon. Ja tietysti palkinto lopussa oli ihan omaa luokkaansa. Nyt pitäisi sitten vaan onnistua siinä raskautumisessa.  Neljä mahdollisuutta, Athos, Aramis, Ninja ja Kilpikonna, meidän alkiomme, odottelivat pakkasessa, mikä jo itsessään oli ihan utopistista. Munasolut oli hedelmöitetty kohta kaksi vuotta sitten ja elämän alku odotteli tuubissa. 90% selvisi sulatus prosessista ja alkionsiirroista noin joka neljäs johti terveen lapsen syntymään, joten lukemat olivat meidän puolellamme.

Olimme päättäneet, että emme kertoisi Miss Wiennalle vauvasta ennen niskapoimu ultraa sinä raskausviikon 12 tienoilla. Oli mielestäni parempi odottaa ensimmäinen kolmannes ja saada yhdistelmäseulonnan tulokset ennen kuin antaisimme isosiskolle turhia toiveita. Hän oli kysellyt meiltä jo, että eikö näitä sisaruksia voisi saada lisää, joten tiesin raskausuutisen olevan toivottu enkä halua tuottaa tytölle pettymystä. Henkisen preppaamisen mahdolliseen perheenlisäykseen ajattelin kuitenkin aloittaa ajoissa ja puhua siitä mahdollisuudesta, että kohta kaksi olisikin kolme.

”Sitten pitäisi kyllä hankkia poika” Miss Wienna sanoi minulle vakavana.

Naurahdellen yritin selittää, että ei se mene ihan niin. Isosisko on kuitenkin hyvin tiukkana poikavaatimuksessaan. Hän sanoi hyväksyvänsä kolmannen tytön vain, jos lupaisimme sen jälkeen tehdä vielä neljännen lapsen – sen poika. Järkipuheista huolimatta neiti ei jousta tässä, mikä minusta on äärimmäisen hellyyttävää, mutta lisää jännitysmomenttia raskautta kohtaan. Mitään tietoahan meillä ei ole alkioidemme sukupuolesta, sellaisen selvittäminen on Suomessa laitonta. Olen oikeastaan myös hyvin onnellinen, että emme tiedä niitä, jotkin asiat kun on vain parasta jättää Pandoran lippaaseen.

Alkionsiirtomme oli sovittu tiistaille ja minua jännitti heti aamusta, vaikka tiesin operaation olevan kivuton ja ohi parissa minuutissa. Eipä siinä vauvan sisälle laittamisessa normaalistikaan montaa minuuttia kulu, mutta sentään luomusti paikalla ei ole lääkäri, hoitaja ja laborantti miehesi lisäksi. Tämä kimppakiva kuvio tuntui sekin kuitenkin aika luonnolliselta jo, koska olihan tämä nyt kolmas alkionsiirto, mitä minulle tehtäisiin. Takana oli yksi epäonnistuminen ja yksi täysi kymppi, joten odotukset ovat nytkin 50/50.

Inhottavasti alkionsiirrot ovat aina iltapäivisin, mikä tietysti antaa klinikalle aikaa sulattaa tarvittaessa toinen alkio, jos ensimmäinen ei selviä prosessista, mutta se jättää minulle ihan liikaa aikaa stressaantua. Olinkin hyvin jännittynyt, kun kävelimme tuttuja käytäviä pitkin odotustilaan. Halusin ehdottomasti, että Mr. Scot oli paikalla alkionsiirrossa, vaikka se tarkoittikin työpäivän keskeyttämistä ja lastenhoitajan hankkimista Miss Aprilille. Kyllä isän nyt piti olla paikalla, kun hänen lapsensa laitettiin sisään. Yritimme jutustella mukavia sohvalla istuskellessamme ja lääkäriä odotellessa.

Onneksi kaikki tapahtui ihan aikataulussa ja operaatiossa sattui olemaan mukana myös tuttu hoitaja, joka tunnisti meidät heti ja alkoi kysellä, miten vauvan kanssa oli sujunut. Joka kerta kun meidät spontaanisti tunnistetaan, olen hiukan hämmentynyt siitä miten intiimi hoitosuhde yksityisellä klinikalla muodostuu. Sitä ei ole vain nimi jossain paperissa vaan henkilö, joka muistetaan ja tunnetaan. Olikin luottavainen olo kiivetessä siihen toimenpidetuolille, jalat kohti kattoa.

Alkionsiirron inhottavin osuus on ehkä se puhdistaminen. Tällä hetkellä minulla on kahdet hormonilääkkeet päällä, joista toiset ovat niitä tussuun työnnettäviä kapseleita. Niistä jää vahamaiset kuoret ja paljon sotkua joka paikkaan, joten lääkärin oli ensin hoidettava alakerta siedettävään kuntoon ennen levittimien tunkemista. Kunhan alkupreppaus oli tehty, laborantti kurkkasi seinässä olevasta ikkunasta.

”Mrs. Rune? Sanoisitko vielä henkilötunnuksesi?”

Kun oli varmistettu, että alkio ja henkilö olivat oikeat nainen katosi labran puolelle siirtämään alkion petrimaljasta katetriin.

”Alkio on ollut lämpimässä odottamassa, se siirretään mahdollisimman lyhyeksi ajaksi pois lämmöstä” lääkärini selitti minulle.

”Sulatus meni oikein hienosti, alkio voi oikein hyvin.”

Tuntui rohkaisevalta kuulla, että meillä oli laadukas yksilö siirrossa. Olimme Mr. Scotin kanssa mietiskelleet kuka neljästä lapsenalusta siirrettäisiin tällä kertaa ja olin kallistunut eniten Ninjan puolelle.

”Millä perusteella siirrettävä alkio valitaan niistä neljästä mitä meillä on?” utelin odotellessa.

”Ihan numerojärjestyksessä. Kaikki olivat niin laadukkaita, että eroahan ei juuri ole.”

Laborantti toi katetrin, varmisti vielä henkilöllisyyden ja sitten seurasimme monitorista sumeaa, harmaata kuvaa, johon tuli pieni valkea piirto. Piirron päästä pursui kohta sumea pilvi limakalvon keskelle.

”Noin, siirto on tehty. Nyt tarkistetaan, että alkio on varmasti poistunut katetrista.”

Lääkäri laski minut jo alas, mutta pyysi, etten nouse heti.

”Tämä on ihan vain varmuuden vuoksi” tohtori ehti juuri hymyillen kertomaan, kun laborantti ilmestyi luukulle.

”Valitettavasti alkio palautui katetriin. Meidän täytyy tehdä siirto uudestaan.”

”Oho, no jopas se tempun teki!”

Olisin ehkä säikähtänyt enemmän tilannetta, jos lääkäri ei olisi kuulostanut niin huolettomalta.

”Hetki menee, kun siirrän alkion uuteen katetriin.”

Nainen katosi taas labran puolelle ja minut nostettiin takaisin korkeammalle.

”On hyvin harvinaista, että näin käy. Ehkä kaksi, kolme kertaa vuodessa alkio palautuu katetriin eikä siirry.

”Niinkö?” kysyin ja mietin hiljaa mielessäni, että jep, tämä oli selkeästi Ninja.

”Yleensä se kertoo vain siitä, että alkion ympärillä on hyvä lima ja se yrittää tarttua.”

Lääkärin sanat rauhoittivat jonkin verran, mutta huomasin silti pidättäväni hengitystä, kun siirto tehtiin uudestaan. Tällä kertaa nestepilvi näytti hiukan kirkkaammalta kuin ensimmäisellä kierroksella.

”Nyt ainakin näytti hyvältä!”

En ollut huomannut, että laboranttikin jäi kurkkimaan ikkunasta. Hän otti katetrin ja lähti taas tarkistamaan tilannetta. Lääkäri laski minut taas alemmas.

”Luotetaan, että meni!” hän hymyili itsevarmana.

”Joskus nämä alkiot kyllä temppuilevat ihan kunnolla sitten kun sille tuulelle päätyvät. Joskus siirron joutuu tekemään kolmesti tai useamminkin,”

Hetken päästä saimme kuitenkin huikkauksen ikkunasta, että alkio oli siirtynyt. Huokaisin helpotuksesta. Tosin pieni pelon poikanen jäi, että alkio oli nimensä mukaisesti ninja ja karkasi jonnekin ihan muualle kuin kohtuun. Se jäänee nähtäväksi.

Sain luvan käydä vessassa ja sen jälkeen oli vielä lyhyt keskustelu jatkosta lääkärimme kanssa. Jatkaisin molempia lääkkeitä, joita otin jo nyt ja perjantaina laittaisin kertapistoksen alavatsaan kolmatta lääkettä. Kättelimme taas hymyillen lähtiessä ja meille toivotettiin kovasti onnea. Vedin syvään henkeä päästessämme ulos. Tässä sitä taas oltiin, odotuspeli oli alkanut ja Ninja oli, ainakin vielä, nyt mukana matkassa.

Vähän ennen kuin lähdimme alkionsiirtoon sisareni laittoi viestiä, että hänen synnytyksensä oli käynnistynyt. Kun me ajoimme pois hedelmöityshoitoklinikalta, hän oli samaan aikaan matkalla synnytyssairaalaan. Puistelin päätäni ajoitukselle, miten voi olla, että juuri tänä samana tiistaina, kun meille ehkä laitettiin seuraava pulla uuniin, oli sisareni poika tulossa maailmaan. En ehtinyt edes keskittyä stressaamaan Ninjaa enää ollenkaan, kun odotin vain tietoja synnäriltä. Myöhään illalla tytärteni serkku saapui maailman ja minä itkin onnesta. Olipa maaginen päivä, minusta tuli täti kolmatta kertaa ja saatoin olla raskaana kolmatta kertaa. Myös se, että Miss Aprilillä ja hänen uudella serkullaan olisi sama ikäero (n. 9kk) kuin Ninjalla, mikäli raskautuminen oli onnistunut ja jatkuisi loppuun asti, tuntui ihan hurjalta yhteensattumalta.

Toki pienen serkuksen syntymä muistutti minua siitä tosiseikasta, että saadakseni kolmannen lapsen, minun olisi kohdattava pelkoni synnytyksestä. Henkilökohtaisesti olen kokenut synnytykset yhtenä helvettinä enkä edelleenkään mistään hinnasta haluaisi uusintaa. Olin kamalan stressaantunut ja jännittynyt jo sisareni synnytyksestä, joka kaikille jumalille kiitos meni hienosti. Sisareni on ihan uskomaton soturi ja olen niin ylpeä hänestä, hän selvisi koko päivän rupeamastaan kuin mestari. Olemme kuitenkin samaa mieltä siitä, että synnyttäminen on ihan luolamies (tai oikeammin luolanainen) hommaa kaikessa alkukantaisuudessaan.

Se palkinto tosin, joka sitten lopulta odottaa, se on tietysti monenlaisen tuskan ja kärsimyksen arvoinen. Ei ihan minkä tahansa, mutta monen. Sinä iltana suihkussa huomasin pitäväni käsiäni alavatsani päällä ja juttelevan Ninjalle mahdollisesta tulevaisuudestamme ja kertovani hänelle hänen vastasyntyneestä serkustaan. Juttelinko tyhjälle kohdulle? Ehkä, mutta on sitä hullumpiakin asioita tehnyt. Enkä ehtinyt miettiä mahdollista raskauttani taas hetkeen, kun keskityin siskonpoikaan, jonka näimmekin seuraavana päivänä vieraillessamme synnytysosastolla.

Olin jo unohtanut miten pieniä vastasyntyneet ovat. Tuntuu, että Miss April on ihan pikkuinen, mutta kun ottaa hänen tilalleen syliin siskonpojan, joka on vain kolmasosan serkkunsa painosta, tuntuu kuin kannattelisi höyhentä. Mr. Scot oli erityisen hämmentynyt ottaessaan pienen käärön käsivarsilleen ja hämmästeli missä se lapsi oikein on. Miss Wienna oli aivan sekaisin innosta ja jännityksestä tavatessaan perheemme uusimman jäsenen ja selitti kovaan tahtiin mitä kaikkea opettaisi ja kertoisi serkkupojalle, kunhan pikkuinen vähän kasvaisi.

Myös Miss April oli kiinnostunut serkustaan, ainakin niin kauan, kunnes äiti otti tuon toisen vauvan syliin. Olisittepa nähneet tytön silmät, jotka olivat yhtäkkiä teelautasen kokoiset. Ilmoille pääsi välittömästi vastalauseiden litanja ja kädet huitoivat stop merkkiä. Toinen vauva minun mammani sylissä? Oh hell no you didn’t! Olin aivan äimissäni tyttäreni reaktiosta ja olenkin nyt hiukan huolissani, että mitenhän Miss April mahtaakaan hyväksyä mahdollisen sisaruksen, mikäli hedelmöityshoitomme onnistuvat, kun jo pelkkä serkku on täysin sietämätön juttu.

Kuinka alkionsiirrossa sitten lopulta kävi, se selviää kahden viikon päästä verikokeessa. Tänä aamuna tökkäsin mahaani piikillä vähän hormoneja ja nyt vain odotellaan. Vauvakuume on ainakin kohdillaan, kun elämässäni on nyt pieni prinssi, tuleva kummipoika. Toivon siskonpojan harhauttavan ajatuksiani piinaavasta kahden viikon odotuksesta. Ei ole mitään niin epämiellyttävää kuin epätietoisuudessa eläminen. Tapani mukaisesti päätin purkaa ahdistustani kirjoittamalla tätä blogia ja jakamalla jännitykseni ja toiveeni tulevasta.

Kuinka Ninjan kanssa käy? Haihtuuko hän savupommin lailla tuulen mukaan vai aloitammeko me kohta uuden odotuksen? Jos hän ei tartu on meillä vielä kolme alkiota, Athos, Aramis ja Kilpikonna, joten voimme yrittää pitkälle ensi kevääseen asti onnistumista. Aika näyttää juurtuvatko puutarhamme uudet istutukset vai eivät. Sormet ovat ristissä ja toiveet tulevassa.