42. Saanen esitellä: Ninja alkio

Ninja alkio raskausviikolla 7+2

Laskettu aika 27.7.2019

Kokoa noin. 11.1 mm

Istuin vessassa ja mietin jotain aivan muuta. Positiivisesta raskaustestistä oli jo yli viikko ja olin ehtinyt hyväksyä raskauden faktana. Mietin ehkä sitä, mitä laittaisin illalliseksi perheelle, tai ehkä että miten jääzombit saivat kahleet järveen vajonneen lohikäärmeen ympärille, jos eivät kerran olleet uimakykyisiä. Valtavien ketjujen alkuperä oli sekin yksi suuri kysymysmerkki, sillä tuskin jääzombit olivat niitä itse takoneet, tuli kun oli niiden vihollinen. Ajatuksiini uponneena pyyhin tottuneesti alapään ja vilkaisin sitten rutiininomaisesti paperia, kuten varmasti monet muut naiset ovat opetelleet tekemään (seuratakseen mahdollista kuukautiskierto ja kehonsa toimintaa).

Käteni pysähtyi ja aivoillani kesti hetken prosessoida silmien lähettämää viestiä. Kirkasta verta. Tuijotin paperia pääkopan harmaan aivomassan vetäessä tilt reboot tilassa kuperkeikkaa. En ollut odottanut vuotoa, olin raskaana, eli ei kuukautisia. Verta oli yhtä kuin ei raskaana. Päässäni oli selkeä error 404 tilanne, jota aamu-uninen ja ajatuksiin uponnut päätietokone ei hetkeen kyennyt käsittelemään. Onneksi muistialueet aktivoituivat ja totesin, että ei syytä paniikkiin, vuodin verta alkuraskaudesta myös Miss Aprilin raskaudessa. Minulla ei ollut kipuja, eli keskenmenosta tuskin oli kyse, ja verta oli vain pari teelusikallista.

Keep calm and carry on, kehotin itselleni ja toiminkin sen mukaan. Ilmoitin hyvin rauhallisesti vessasta päästyäni sunnuntaiaamun kahviaan hörppivälle Mr. Scotille, että ”Houston, we have a problem”. Verrattuna edellisen kerran paniikkiin ja epätoivoon handlasimme tilanteen paljon paremmin tällä kierroksella. Toki kokemus tuo varmuutta, mikä pitää erityisen hyvin paikkansa näissä lastenteko hommissa. Soitin maanantaina aamulla silti klinikallemme, vaikka vuorokaudessa verenvuoto oli ensin muuttunut ruskeaksi ja sitten loppunut. Koska verikokeeni oli käsitelty väärin, minut kutsuttiin uuteen, jotta saisimme tarkan raskaushormoni arvon.

Olin kuitenkin palannut jo takaisin työelämään ja niinpä meni kaksi päivää ennen kuin ehdin labraan. Sinä aikana verta ehti tiputella uudestaan (mikä omalta osaltaan vauhditti verikokeeseen menoani), muttei mitenkään hälyttävästi, vaikka tällä kertaa alavatsaa jomotti menkkamaisesti vuodon aikana. Tämänkin tiesin tosin olevan ihan normaalia. Olin siis suhteellisen luottavaisilla mielin, kun vihdoin istahdin näytteenottotuoliin ja paljastin vasemman käsivarteni.

”Kuinka voit tänään?” hoitaja kysyi ystävällisesti.

Kertasin hänelle tilanteen nopeasti.

”Ahaa, no katsotaanhan sitten. Virtsakoe ja edellinen verikoe olivat kuitenkin positiivisia?”

Vastasin myöntävästi.

”Pientä verenvuotoahan voi ilmetä alkuraskaudessa, että sinänsä… mutta kohta tiedämme tarkemmin.”

Töissä oleminen toimii hyvänä ajatusten harhauttajana, mutta sekään ei saanut minua unohtamaan tilannetta täysin. Entä, jos alkio oli kuollut? Vaikkei se ollut tullut ulos eihän ollut mitään takeita, että kaikki oli kunnossa. Iltapäivällä sain taas sähköposti-ilmoituksen, että tulokset olivat valmistuneet ja karkasin äkkiä vessaan soittamaan hoitajalle. Puoliksi odotin, että verikokeessa olisi taas käynyt jokin fiblu, kun nainen langan toisessa päässä rullasi tietojani epäilyttävän pitkään.

”Raskaushormoniarvo on 8770.”

”Ahaa” vastasin ja aivoni etsivät jostain lokerosta tietoa, että mitä tulos tarkoitti, epäonnistuen.

”Viitearvona on 3500-7500 eli jos sen sisään osuu niin on hyvä.”

”Eli, eli kun se on yli niin…?”

”Niin siis tämä on oikein hienosti, ei tarvitse huolestua siitä, että arvo on yli! Raskaushormonin taso nousee niin nopeasti tässä alussa, ja tuo 8770 on oikein hyvä – oikein hyvä.”

Hengähdin huojennuksesta. Enemmän kuin tarpeeksi, sehän oli hienoa. Sovimme, että muuta seurantaa ei tarvittaisi, ellei tilanne nyt radikaalisti muuttuisi suuntaan tai toiseen. Pari päivää myöhemmin, kun verta tuli kolmannen ja viimeisen kerran soitimme vielä klinikalle varmuudeksi, mutta edelleen siellä oltiin sitä mieltä, että voisimme hyvillä mielin odottaa seuraavan viikon ultraan. Pientä epävarmuutta oli kuitenkin ilmassa, kun kiirehdimme Felicitakselle seitsemältä aamulla sovittuna ajankohtana.

Odotimme hermostuneina aulassa, kahvikoneen viereisellä sohvalla. Olin alkanut kärsimään taas raskauspahoinvoinnista ja viimeiset kolme iltaa olo oli ollut aika surkea – mikä ironisesti oli hyvä asia. Lääkärimme otti meidät hymyillen vastaan ja pääsin purkamaan huoliani hänelle pöydän yli. Varsinainen helpotus oli saatavilla kuitenkin vasta ultran kautta, kun pääsimme omin silmin näkemään kohdun. Siinä missä normaalisti oli se paksu ja vaalea limakalvo, oli nyt iso musta ”aukko”, jonka keskellä majaili kaksi harmaata möykkyä. Pienemmän ja selkeästi pyöreän palluran lääkäri esitteli ruskuaispussina, isompi ja epämääräisempi möykky oli alkio itse.

”Tuossa on sydän, joka sykkii.”

Aina yhtä maaginen hetki. Nuppineulan pään kokoinen pieni pallura väpätti tiuhaa tahtia keskellä harmaata möykkyä. Miten se onkin niin, että sydän on ihmisen ensimmäinen valmis osa ja aivot viimeinen? Siinä on jotain kaunista symboliikkaa. Nytkin Ninja alkio oli muuten täysin tunnistamattomissa minkäänlaiseksi ihmisolennoksi – paitsi, että sillä on sydän, joka lyö. Ja se lyö vielä mahdollisesti sata vuotta. Hymyni oli levinnyt korvasta korvaan ja kun katsoi Mr. Scottiin hän hymyili ihan yhtä onnellisena.

Lääkäri tarkisti varmuudeksi munasarjat eikä löytänyt niistä tai kohdusta mitään vikaa.

”Kyllä nyt sanoisin, että verenvuoto on ollut istukan kehittymiseen liittyvää, enkä oleta sitä tulevan enempää.”

Sainkin siis luvan nousta ja tyytyväisyyttä hymisten pukeuduin verhon takana tohtorin naputellessa tietokoneellaan.

”Voimme edetä tässä luottavaisin mielin, Mrs. Rune. Jatkat lääkkeiden ottamista kuten tähän asti ja tarkistetaan tilanne kahden viikon päästä uudella ultralla. Siihen asti olisin vielä julkisesti mainostamatta raskaudesta.”

Hätkähdin hiukan tätä jälkimmäistä, sillä olin jo päässäni alkanut kirjoittamaan iloista blogia onnistumisesta. En kuitenkaan alkanut kiukuttelemaan asiasta lääkärille (kiukuttelin myöhemmin Mr. Scotille), joka toivotti meille kädestä pitäen kovasti onnea jo tässä vaiheessa.

Oli vaikea pidätellä hihkumista ja hyppelehtimistä poistuessamme lääkärin huoneesta. Yritin muistuttaa itselleni, että muilla aulassa odottavilla ei ehkä olisi yhtä mukavia uutisia ja hillitsin itseäni niin hyvin kuin nyt tässä tilanteessa oli mahdollista. Aluksi oli vaikea keskittyä töihinkään, kun mielessä pyöri vain kuvat pienestä Ninjasta. Illalla makoilimme sylikkäin sängyssä Mr. Scotin kanssa ja pohdimme lapsen nimiä päätyen kahteen vahvaan ehdokkaaseen niin tytön kuin pojan osalta.

Luulisi, ettei oikein mikään voisi latistaa sitä riemua, jonka onnistuminen toi tullessaan, mutta alkuraskauden järkyttävä pahoinvointi ja väsymys ovat tehneet parhaansa. Verta ei ole enää vuotanut, kuten lääkärimme ennusti, mutta oksennusta on lentänyt ihan senkin puolesta. Kun laattaat keittiön lavuaarilla, vessanpöntöllä, suihkun lattialla, koiria ulkoiluttaessa ja saat vain vaivoin ruoan pysymään mahassa työajalla, niin ei voida enää puhua puhtaasta riemusta, mitä raskauteen tulee. Olen edelleen onnessani, että olen raskaana – en vain välitä tavasta, jolla luontoäiti haluaa minua muistuttaa asiasta. Tuli jo selväksi, kiitos. Alas, mikäli raskaus etenee kuten edelliset, tätä on tiedossa sellainen 4kk vielä!

Olen yrittänyt noudattaa lääkärin ohjetta ja olla mainostamatta ympäriinsä raskauttani, mutta koska seuraava ultra on parin päivän päästä, selkärankani taipui vihdoin. Jos Ninjassa on jotain vikaa, minun on kohdattava se tragedia aikanaan, mutta juuri nyt, vielä tämän pienen hetken, haluan juhlia, hehkuttaa ja iloita. Olemme raskaana, odotamme puutarhaan uutta elämää ja onnistuimme pääsemään jo näin pitkälle! Onhan sekin, ainakin minun mielestäni, juhlimisen arvoinen saavutus. Sitten vain kaikki sormet ja varpaat ristissä, että pääsemme loppuun asti.