Heräsin siihen, siihen kammottavaan, pehmeään muksahdus ääneen, whutump, kun vauvani tipahti lattialle. Loikkasin kuin vieteri kohti sängyn reunaa ennen kuin silmäluomet olivat ehtineet edes kunnolla auki, aivoissa kirkuen vain yksi sana ”EI!”. Miss April räjähti omaan huutoonsa ennen kuin sain hänet näkyviin. Hyppäsin alas selällään makaavan vauvan vierelle ja kaappasin hänet syliini. Huusin Miss Wiennalle ja kun isosisko kiirehti kalpeana paikalle ensimmäisenä suustani pääsi ”mikset sinä ollut täällä!?” jota kaduin välittömästi, sillä kaadoin vain oman syyllisyyteni esikoisen niskaan. Paska mutsi kertaa kaksi.

Siitä ei ollut viikkoakaan, kun vähän yli puoli vuotta vanha tyttäreni oli tipahtanut ensimmäisen kerran, silloin sohvalta. Olin kääntänyt selkäni vain hetkeksi ottaakseni tutin pöydältä ja muksis. Silloin tyttö oli tipahtanut naamalleen, tosin kädet kasvojen edessä, ja lyönyt huulensa jotenkin niin, että siitä tuli pari tippaa verta. Matka maahan oli ollut kolmisenkymmentä senttiä, joten en juuri pelännyt kirkuvan vauvan pääkopan puolesta ja kylmällä vedellä huuhtominen oli tyrehdyttänyt veren alkuunsa. Henkinen paniikki oli kuitenkin ollut aikamoinen ja kun mies oli tullut koirien kanssa lenkiltä (jolloin huutoitku oli jo loppunut ja pikkuneiti leikki iloisesti leluillaan) romahdin ja aloin vollottamaan.

Luulin oppineeni tuosta jotain. Koko päivän stressaaminen siitä, että eihän nyt ole mitään oireita, onhan Miss April varmasti oma itsensä, enhän ole rikkonut lastani, sen olisi luullut jäävän sen verran mieleen, ettei vauva enää koskaan tipu. Pienokaisemme kuitenkin jo viittä vaille konttaa, hänet löytää aina pinnasängystä aamulla ties missä asennossa, ties mistä kohtaa. On siis selvää, että hän osaa jo liikkua. Joten miten tässä taas kävi näin? Miten voin olla niin paska mutsi?

Normaalisti, kun Miss April siinä viiden, kuuden aikaan aamulla ensi kertaa herää, annan hänelle maidon ja vien sitten minun ja miehen väliin meidän sänkyyn. Jos Mr. Scot on ehtinyt lähteä jo töihin laitan tyynyn hänen paikalleen blokkaamaan vauvan kääntyilyt jo kauan ennen sängyn reunaa. Eikä hän normaalisti mene minusta kahta senttiä kauemmas vaan kaivautuu kainaloon ihan tukaluuteen asti ja tuhisee siinä onnellisena kaksi tuntia. Näin hän oli tehnyt itseasiassa nytkin, mutta normaalisti kun neitonen sitten herää ja alkaa kujerrella, minä nousen ylös ja menemme aloittamaan aamuhommat.

Tällä kertaa olin lopenväsynyt, enkä jaksanut nousta. Sen sijaan huutelin esikoiselle, joka katseli piirrettyjä olohuoneessa, että tulee pitämään vauvalle seuraa. Näinkin olen tehnyt joskus, kun olen todella väsynyt, torkun siinä tyttöjen vieressä vielä hetken ennen kuin jaksan nousta. Miss Wienna ei kuitenkaan jäänyt leikkimään pikkusiskon kanssa kuin hetkeksi, ja minä en herännyt kun hän lähti. En ollut nimittäin nukkunut edes neljää tuntia edellisen yön aikana.

Pari viikkoa sitten Mr. Scot aloitti taas keskustelun mahdollisesta perheenlisäyksestä. Meillä on neljä alkiota jäissä ja olimme saaneet kirjeen, jossa pyydettiin päättämään mitä niille tehdään (pidetään jäissä, tuhotaan, luovutetaan jonkun muun käyttöön tai annetaan tieteelliseen tutkimukseen). Olimme jättäneet Athoksen, Aramiksen, Ninjan ja Kilpikonnan edelleen jäihin odottelemaan, mutta sen tarkempaa suunnitelmaa emme olleet luoneet.

”Minusta tämä on täysin sinun päätöksesi. Olen tyytyväinen, jos jätämme lapsiluvun tähän. Olen kuitenkin valmis hankkimaan vielä yhden, jos haluat yrittää ja olet valmis raskauteen ja synnytykseen uudestaan. Sinun ei kuitenkaan tarvitse, jos et halua, ja se ei haittaa minua.”

Mr. Scot oli lykännyt pallon minulle, mutta olin jättänyt vastauksen vain roikkumaan, koska en ollut tiennyt vastausta. Raskaus oli viimeksi ollut ihan perseestä, synnytys aivan järkyttävää. Toisaalta nyt meillä oli ihana ja täydellinen Miss April. Minua ei haittaisi, vaikka saisimme kolme tällaista lisää. Synnytystä puolestaan en ollut tähän mennessä voinut kuvitellakaan kokevani uudestaan. Traumojeni takia kävin synnytyspelkopolilla psykiatrin kanssa puhumassa ja sain vihdoin jonkinlaisen rauhan asiassa. Minut vastaanottanut nainen osasi erinomaisesti hommansa, parhaita pollatohtoreita mitä olen tavannut, eivätkä painajaiset ja ajatukset synnytyksestä ole enää tuon keskustelun jälkeen juuri häirinneet minua. Tunsin melkein kokeneeni ihmeparantumisen, kun olin yhtäkkiä niin sinut tapahtuneen kanssa.

Niinpä sitten illalla nostin kissan pöydälle ja kerroin, että olen valmis vielä ”kolmas kerta toden sanoo” kierrokselle. Puhuimme pitkään siitä, mikä ikäero olisi mielestämme sopiva Miss Aprilille ja tulevalle pikkusisarukselle. Olin tietysti tutkinut netin syövereitä saadakseni asiasta mahdollisimman paljon tietoa. Koen, että Miss Wiennalla on liikaa ikäeroa Miss Apriliin, 6,5 vuotta ei ollut optimaalinen lasten kannalta, ja kuuden vuoden päästä olisin itse jo 40-vuotias, joten meidän olisi toimittava nopeammin.

Osa vannoi viiden vuoden ikäeron puolesta, perustellen sitä sillä, että lapsi tarvitsi niin paljon huomiota, tukea, kasvattamista ja ohjausta tuon alkutaipaleen, että sisarta ei pitäisi sitä ennen hankki, jotta yksittäisille lapsille jäi tarpeeksi aikaa ja huomiota. Itse koen, että Miss Wienna oli aikalailla ”valmis” siinä 4 vuotiaana, puki itse, söi itse, nukkui hyvin, käyttäytyi hyvin jne. Katsoisin siis, että maksimissaan neljä vuotta ikäeroa olisi meille sopiva. Oma ikäni on kuitenkin tässä sitten se ongelmatekijä, kun täytän muutaman viikon päästä 34 vuotta ja 35 jälkeen hedelmällisyys lähtee radikaaliin laskuun.

Monilla on myös näkemys, että mitä nopeammin, sitä parempi. ”Kaksi menee siinä missä yksi” sanotaan ja saarnataan kahden vuoden ikäeron puolesta. Minulla ja veljelläni on 2 vuotta ja 10 päivää ikäeroa ja tappelimme koko lapsuutemme, siksi olisin ehkä taipuvaisempi kolmeen vuoteen. Kolmen vuoden kohdalla on kuitenkin juuri päässyt vaipoista eroon edellisellä ja pitäisi aloittaa koko rumba uudestaan seuraavan kanssa. Ei tämäkään siis mikään patenttiratkaisu. Niinpä lopulta mikään ei tuntunut täydelliseltä valinnalta.

”Mitä jos ei jäädä odottelemaan ja tehdään se mahdollisimman pian? Alle kaksi vuotta ikäeroa.”

”No periaatteessa, miksi ei. Eihän ole kuitenkaan mitään takeita, että yksikään alkioistamme edes tarttuu. Ei kannata jäädä odottamaan liian myöhään. Hedelmöityshoidoissa voi kestää kuukausi kaupalla, jossei pidempäänkin.”

Muistuttelin itselleni, että alkionsiirron onnistumisennuste oli vain yksi neljästä, eli vaikka meillä oli vielä neljä alkiota, oli mahdollista, että vain yksi niistä johtaisi lapsen syntymään asti. Niinpä sovimme, että kunhan olimme käyneet kesälomareissullamme Skotlannissa, Miss Wienna oli aloittanut koulun ja kaikki muu härdelli tässä syksyllä olisi hoidettu, keskittyisimme loppuvuodesta sitten perheenlisäykseen.

Oli jo viikkoja siitä, kun olin käynyt pelkopolilla psykologin juttusilla ja kaiken piti olla kunnossa. Konkreettisen päätöksen tekeminen kuitenkin yllättäen kaivoi taas esille pelkoni ja ahdistukseni hedelmöityshoidoista, raskaudesta ja erityisesti synnytyksestä. Vatvoin päätöstämme ja tulevaa koettelemusta päässäni koko yön. Ajatukseni kääntyivät epävarmuuteen ja eritoten vihaan, kun mietin minua hoitaneita (kiduttaneita) kätilöitä ja kaikkea sitä tuskaa ja kärsimystä, mitä synnytyksistä oli seurannut. Kävin päässäni kaiken maailman scenaarioita ja raivosin ääneti kuvitteelliselle hoitohenkilökunnalle heidän kuvitteellisista virheistään.

Nukahdin kaiketi lopulta yliväsymykseen joskus aamuyön myöhäisillä tunneilla. Vauvat eivät valitettavasti tiedä koska heidän äitinsä ovat pyörineet koko yön valveilla vaan heräävät oman rytminsä mukaan olit sitten levännyt tai et. Niinpä päästään takaisin siihen, että en herännyt, vaikka vauva höpisi ja pyöri vieressäni sängyllä. Taisin hiukan havahtua jossain vaiheessa, kun hän oli onnistunut peruuttamaan polvieni korkeudelle ja muistan laskeneeni käteni pienelle selälle. Seuraavaksi heräsin siihen ääneen, whutump.

Miss April alkoi välittömästi kirkua. Äidit tunnistavat yleensä lastensa huutojen ja itkujen eri nyanssit. On nälkähuuto, kiukkuhuuto, väsyitku, ja sitten on se kipuitku. Se kamala, kamala valitushuuto, että miksi minuun sattuu, mikset sinä suojellut minua, äiti, minulla on paha olla, auta. Ai kamala miten se särkee sydäntä, ja yrität pitää pienokaista sylissä, hyssyttää, rauhoitella ja kyyneleet vierivät pienillä, pulleilla poskilla, kun viaton ja avuton lapsesi on hädissään.

Tässä vaiheessa tosiaan huusin myös vanhemman lapsen paikalle ja mennä möläytin hänelle typeryyksissäni ”mikset ollut täällä”. Miss Wienna säikähti ja alkoi selitellä; ”Anteeksi, äiti! Luulin, että te jatkatte nukkumista!” Yritin olla aikuinen ja olla kohdistamatta omaa tunnemyrskyäni lähimpään kohteeseen.

”Ei tämä ollut sinun vikasi. Minä vain luulin, että olet tässä! Miss April putosi!”

Esikoisen alahuuli alkoi väpättää.

”Ei, lopeta heti alkuunsa!” kivahdin todella aikuismaisesti, mutta minulla ei ollut nyt aikaa kahdelle itkevälle lapselle.

”Sanoin jo, ei ole sinun vikasi! Se on minun vikani!”

Marssin parkuva vauva sylissäni hoitopöydän luokse ja yritin kasata itseni.

Normaalisti, kun jokin yllättävä tilanne tulee kohdalle, jokin ongelma pitää ratkaista, tai onnettomuus on tapahtunut, silloin suljen kaikki tunteeni ulkopuolelle ja vain toimin. Kriisitilanteessa tunteet ovat vain tiellä, silloin tarvitaan järkeä, loogista ja nopeaa reagointia, eikä tunteille ole aikaa. Ihan samalla tavalla ei voi kuitenkaan ryhtyä epäinhimilliseksi koneeksi, kun on kyse lapsesta. Säikähtänyt vauva, johon sattuu, tarvitsee turvaa ja lohdutusta, eikä äiti voi olla tunteeton jääkimpale. Niinpä, pala kurkussa, tunteiden sekamelskassa, yritin muistaa miten toimia. Tarkista, että kaikki raajat liikkuvat oikein. Näkyykö jälkiä, selkeitä vammoja? Tunnustele kroppa läpi, tarkista katsekontakti.

En löytänyt Miss Aprilistä mitään vikaa, mutta hän itki ja itki lohduttomana. Hyssyttelin häntä sylissä ja kävelin ympäri asuntoa, tarjosin tuttia, silitin selkää ja päätä varovasti. Lopulta huuto muuttui nyyhkytykseksi ja sitten pienen pieneksi tuhinaksi ja uikutukseksi. Suloinen ja rakas ketun poikanen, joka painoi päätään hartiaani vasten uupuneena koettelemuksesta. Kunhan sain neidin kiinnostumaan lelusta ja leikkimään iloisesti soitin Mr. Scotille. Sarjassamme puheluita, joita ei haluaisi soittaa ja hyökkäsinkin heti aiheeseen ilman pohjustuksia.

”Miss April tippui sängyltä.”

Siitä alkoikin sitten tiukka kolmannen asteen kuulustelu, joka päättyi siihen, että Mr. Scot oli tyytyväinen vauvan vointiin.

”No sitten uskoisin, että ei ole hätää.”

Pala kurkussani paisui, enkä osannut sanoa mitään. Mies luki hiljaisuuden aivan oikein.

”Se ei ollut sinun vikasi.”

Purskahdin itkuun.

”Olisi pitänyt herätä!” uikutin surkeana.

”Rakas, se ei ollut sinun vikasi. Kaikki on ihan hyvin.”

”Niin… no, minun pitää… mennä laittamaan maitoa. Jos Miss April syö niin… tiedäthän…”

”Okei, soita jos tulee jotain.”

Pyyhin kyyneleet naamaltani ja pakotin itseni ruotuun. Missio, tehtävä, hoida lapsi, mieti kaikkea muuta myöhemmin. Yritin muistaa vuosien varrella oppimani tiedot, sillä olihan Miss Wienna kohta seitsemän ikävuotensa aikana putoillut, loukkaantunut, ollut kipeänä, roudattu lääkärissä. Tiesin mitä minun piti tehdä tässä tilanteessa, en ollut enää uusi äiti, joka ei koskaan ennen ollut kohdannut vastaavaa. Silti, kun Miss April söi kiltisti, viihtyi hyvin sylissä ja leikki rauhallisesti matolla itsekseen, aloin epäilemään itseäni. Miksi hän on niin tyytyväinen? Nyt on liian helppo ja sopuisa vauva. Ja näillä oireilla, siis että haluaa olla sylissä paljon ja on rauhallisempi kuin normaalisti, soitin lopulta päivystykseen.

Tipahtamisesta oli jo 1,5 tuntia eikä mitään oikeita oireita ollut, mutta minulta petti pokka. ”Entä jos sitten kuitenkin” pyöri päässä. Olin antanut lapseni pudota kahdesti viikon sisällä, ehkä en ollut niin taitava äiti kuin kuvittelin, ehkä minä en ihan oikeasti osannut tätä hommaa. Päivystyksessä vastasi täpäkän oloinen nainen, joka hyvin nopeasti puhelun edetessä muuttui huolestuneesta hiukan hymyileväksi. Ei oksentelua? Ei tajunnan katkoksia? Syö hyvin? Katsekontakti ja motoriikka pelaa? Ei näkyviä jälkiä tai vammoja? Sitten alkoi tulla se hymyily ja rauhoittelu.

”Eiköhän tämä ollut sellainen niin sanottu pehmeä pudotus. Jos tulee mitään oireita niin soita takaisin tai jos tulee tajunnan menetyksiä niin heti sairaalaan. Muuten pelkkä tarkkailu riittää ja olisi syytä herättää lapsi muutaman tunnin välein yöllä. Älä huolestu, vaikka vauva oksentaisi kerran tai kaksi, se on ihan normaalia tuollaisen pudotuksen jälkeen.”

Minulla oli tietysti Miss April käsivarrenmitan päässä koko puhelun ajan ja neiti kujerteli ja hihkui iloisena pieni pörriäislelu käsissään.

”Ainakin kuulostaa oikein hyvältä siellä, eikä vaikuttaisi olevan syytä suurempaan huoleen.”

”Kiitos kauheasti.”

Tunsin itseni idiootiksi, kyllähän minä näin, ettei tyttärellä ollut mitään hätää. Vakuuttelin itselleni, että oli silti parempi soittaa, koska jos nyt vielä tulisi jotain oireita olisi helpompi mennä sairaalaan, kun heillä oli jo tilanne kirjattuna ylös ja yksityiskohdat tiedossa.

Tässä vaiheessa kävin myös Miss Wiennan kanssa juttelemassa siitä mitä oli tapahtunut, pyysin anteeksi, jos pahoitin hänen mielensä ja selitin, että minulla oli vain itselläni ollut todella paha mieli ja hätä kun pikkusisko oli pudonnut. Vaikka kaikki oli siis periaatteessa nyt ihan hienosti en onnistunut karsimaan sitä paska mutsi fiilistä. Kunhan aviomies tuli kotiin olin heti hänen sylissään valittamassa miten kamala ihminen olen.

”Etkä ole… mutta jos näin olisi käynyt minulle olisin saanut kuulla siitä seuraavat kaksi kuukautta. Olisit nalkuttanut asiasta loputtomasti.”

Tämä sai minut loukkaantuneena ottamaan takapakkia. Halusin sanoa, että en todellakaan olisi tehnyt niin, mutta en ollut ihan varma. Olen niin kontrollifriikki, että ehkä olisinkin reagoinut juuri niin? On ollut kertoja, kun mies on tehnyt jonkin mokan, esimerkiksi hän leikkasi parvekkeelle laitetun kissaverhon väärästä kohdasta ja joutui sitten kursimaan sen takaisin kokoon (minä keksin miten se onnistuisi) ja ensimmäisenä sanoin hänelle ”oli sitten pakko mennä leikkaamaan se väärästä kohdasta”. Koska tietenkin hän teki sen tahallaan – eli ei. Mutta pyysin tätä kyllä anteeksi ja tunnustin heti käyttäytyneeni sopimattomasti.

Miehen sanat jäivät häiritsemään minua ja myöhemmin, kun Miss April heräsi päiväunilta ja isukki kävi hänet nostamassa sanoi hän jotain muutakin, mistä loukkaannuin.

”Miksi katsot minua noin? Voi, oletko vihainen, kun en ollut täällä, kun tipuit? Missä sä olit, kun mä tipuin, niinkö?”

Vaikka Mr. Scot leperteli siis lapselle, minä koin tämän hyökkäyksenä itseäni kohtaan, että jos hän olisi ollut paikalla näin ei olisi tapahtunut. Niinpä sitten murjotin loppu illan sohvalla, vaikka tiesin, ettei mies ollut tarkoittanut sitä niin. Halusin kuitenkin olla vihainen ja kiukutella. Oli helpompaa olla vihainen jollekin muulle kuin itselleen, vaikka minähän se tässä olin mokannut.

Sanomattakin selvää, että vietin taas yhden unettoman yön. Laitoin kännykän herättämään kahden tunnin välein, mutta ensimmäisen kahden tunnin pätkän kohdalla olin edelleen valveille. Pohdiskelin päässäni, että oliko minulla mitään oikeutta hankkia enempää lapsia, jos en osannut hoitaa edellisiäkään. Tiputtelin pienempää ja huusin kamalia asioita isommalle. Toisin sanottuna olin niin erinomaisen hyvä drama queen ja martyyri kuin vain mitenkään pystyin. Me naiset olemme sitten niin erinomaisia heittäytymään.

Tunnollisesti kävin Miss Aprilin pinnasängyn luona kahden tunnin välein painamassa käteni hellästi hänen selälleen, jolloin tyttö aina alkoi liikkua tai äännehtiä unissaan. Edelleen hengissä. Kunnolla en häntä herättänyt, vaikka niin olisi pitänyt varmaan tehdä, mutta olin aika vakuuttunut, että mitään vikaa ei ollut. Uskalsin jopa kantaa neidin viideltä aamulla minun ja miehen väliin sänkyyn, sillä Mr. Scot oli keksinyt uudenlaisen barrikadi systeemin, josta vauva ei ihan hevillä yli pääsisi ja paketoikin meidät sänkyyn noustessaan ylös.

Tänään tuo lapsi on, edelleen, ihan oma ihana itsensä. Alitajunnassani kummittelee edelleen pieni pelko, että olen rikkonut hänet, mutta mitään viitteitä siihen suuntaan ei ole. Miss April nauraa kikatteli, kun uitin häntä altaassa, läiskien vettä joka suuntaan. Hän suorastaan kirkui naurua, kun isosisko leikki pallolla hänen kanssaan matolla. Piti taas tehdä lentokoneita lusikallisista ja ilmeillä kuin pelle saadakseni hänet syömään aamupuuron. Kun leikkiminen kävi raskaaksi, istutin pienokaisen polvelleni ja hyräilin itse keksimääni melodiaa edes takas keinuen, kunnes kuopus käänsi kasvonsa rinnalleni ja uinahti.

Ehkä sitten kuitenkaan minun ei tarvitse ristiinnaulita itseäni, vaikka mokasin. Kaikki äidit tekevät virheitä ja meidän onneksemme evoluutio on tehnyt vauvoista kohtuullisen sitkeitä olentoja. Kuhmuilta ei voi loputtomasti välttyä, eikä kukaan koskaan tee aina kaikkea oikein. Vahinkoja tapahtuu aina, eikä ole äitiä, joka ei joskus olisi kääntänyt selkäänsä ja juuri sillä sekunnilla, sen pienen pienen hetken, kun irrotat otteesi, katsot muualle, jotain tapahtuu. Niin kamalaa kuin se onkin, se kuuluu äitiyteen. Meidän on välillä tehtävä virheitä, mokattava, siitä me itse opimme ja siitä meidän lapsemmekin oppivat ja kasvavat.

Rakastan lapsiani enemmän kuin mitään maailmassa ja yritän kasvattaa heidät parhaiksi mahdollisiksi ihmisiksi, mitä vain pystyn. Jos en olisi itseni osalta niin täydellisyyden tavoittelija, muistaisin ehkä, että siinä missä rakastan lapsiani kaikista heidän virheistään, kiukuistaan, vahingoistaan ja puutteistaan huolimatta, minun pitäisi muistaa rakastaa myös itseäni, ja antaa välillä vähän omiakin mokiani anteeksi.

Yritin saada unta. Makasin mieheni kainalossa uusien lakanoidemme välissä ja puristin tiukasti silmiäni kiinni. Kello lähenteli kahtatoista. Nuku, nuku, nuku, muuten et jaksa huomenna. Olin visusti päättänyt, että huomenna on se päivä, kun kirjoitan taas blogia. Luomieni läpi välähti valoa ja avasin silmät ihmeissäni. Mikä se oli? Oli aivan hiljaista – mikä meillä tarkoittaa sitä, että Mr. Scot kuorsasi vaimeasti, koirat tuhisivat lattialla sängyn molemmin puolin ja kissa kiipeili puussaan heti makuuhuoneen ulkopuolella. Ehkä vain kuvittelin sen? Jyrähdys ja sitä seuraava taivaiden murahtelu paljasti vihdoin syyllisen, ukkonen. Herätin mieheni.

”Kuuntele, siellä on ukkonen!”

”Mmmm-mitä?”

”Ukkonen, äsken salamoi ja jyrisi.”

Mies oli hetken aivan hiljaa ja meinasin jo tökätä häntä kylkeen, mutta hän olikin hereillä.

”Minä laitan keittiön ikkunat kiinni.”

”Minä hoidan tyttöjen huoneet.”

Hiipparoin hiljaa Miss Wiennan huoneeseen. Esikoinen nukkui puoliparvisängyssään niin hiljaa, että oli pakko käydä tökkäämässä häntä. Ei reaktiota, mutta rintakehä kohoili tasaisesti. Tytär pelkäsi ukkosta, joten parempi vain, ettei hän herännyt. Kuopus nukkui kehdossaan ihan yhtä sikeästi ja hiljaa, eikä hän vielä osannut pelätä myrskyjä. Tehtävän suoritettuani hiipparoin takaisin sänkyyn, jossa mies jo jatkoi kuorsaamistaan. Taivas välkehti ja jyrisi kun kömmin peiton alle. Mietin pitäisikö mennä parvekkeelle katselemaan Thorin ja Zeuksen mahtitöitä, johon isä minut jo pienenä totutti seisomalla kanssamme terassin katoksen alla taivasta ihailemassa. Ei, sinun pitää nukkua! Muistutin itseäni ja puristin silmäni kiinni syvään huokaisten.

Minkä takia oli niin tärkeää yrittää nukkua? No koska täydellinen, helppo vauvamme käy läpi jotain ihmeen vaihetta juuri nyt ja kahden kuukauden 10 tunnin yöunien jälkeen hän on viimeiset kaksi viikkoa ruvennut heräämään öisin. En ole ehtinyt kirjoittamaan blogia kaiken tämän kiireen ja väsymyksen keskellä, kun jonkin aikaa elämämme pyöri muuttamisen, remppaamisen ja tupareiden ympärillä, ja sitten tuli tämä vaihe. Täydellisesti nukkuva lapsi ei nuku. Miksi? No en hemmetti tiedä.

Kun muutimme uuteen asuntoomme, siirsimme Miss Aprilin omaan (pieneen) huoneeseensa ja vaikka panikoin ja sydäntä särki, hän siirtyi kehdosta viereltämme pinnasänkyyn ihan omaan rauhaansa vailla mitään ongelmia! Ensimmäisestä yöstä lähtien neiti nukkui täysin rauhassa ja samassa rytmissä kuin ennenkin. Kun aloitimme soseiden maistelun neuvolan yllytyksestä heti 3kk jälkeen olin varma, että se näkyisi jossain, mutta ei. Ensinnäkin, neiti söi kiltisti mitä tahansa hyvällä ruokahalulla ja vatsa jatkoi toimintaansa kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Joten kertokaahan minulle miksi 3kk ja 4kk eivät tuottaneet mitään päänvaivaa, mutta nyt 5kk minulla onkin yhtäkkiä käsissäni kiukutteleva, tyytymätön, huonosti nukkuva pienokainen? Kaksi viikkoa sitten kun olimme 5kk neuvolassa olin pelkkää hymyä, sillä kaikki oli ihan täydellistä, eikä tyttärestämme löytynyt mitään mainittavaa – sen sijaan hän hurmasi kaikki neuvolassaan ja naureskelin, että neidin lisänimi onkin ”happy baby” sillä sitä hän oli yli 80% ajasta. Lisäksi Miss April oli niin vaivaton, tyytyi vähään, ja suurin huoli oli se, että hän ei halunnut olla sylissäni yhtä paljon kuin minä olisin halunnut häntä halia.

Mutta nyt, mitä tämä on? Joku on kaapannut päivänsäteeni ja laittanut tilalle huonosti nukkuvan, päiväunilta jatkuvasti heräilevän, vähintään kerran yössä huutavan, loputonta viihdytystä vaativan mörrimöykyn. Nyt muistan taas miksi en Miss Wiennan kanssa halunnut olla kotiäiti ja menin töihin takaisin nopealla aikataululla. Äitiyslomasta on lomailu kaukana, kun päivät että yöt menevät loputtomaan lastenhoitoon, viihdytyskeskuksena toimimiseen ja tahtojen taisteluun. Vanhempainvapaa ei sisällä vapaa-aikaa vaan orjatyötä minimipalkalla. Kun muut painavat 8h päiviä ja saavat ylityökorvauksia pidemmästä ajasta, nauttivat lounastauoista ja tuuraajista, ovat äidit 24/7 päivystäjiä.

Jos aloitetaan ruokailusta niin äidinmaidonkorvike ei jostain syystä nyt kelpaa. Ennen meni 180ml heittämällä ja nyt pullo ei ole edes puolessa välissä kun päätä käännetään pois, avataan suu niin, että maito valuu poskille tai läiskitään äitiä naamaan, jos ei siis saada tiukkaa otetta tukasta tai poskesta ensin. Silti on kuitenkin nälkä, kun ruoka jää kesken ja raivareita onkin tiedossa, jos pullo viedään pois. Alleista on myös kiva nipistellä tai äitiä raapia, kun protestoidaan ruokailua.

Aluksi Miss April söi ihan mitä tahansa soseita. Hassuja naamanväänteitä kikateltiin uusia makuja tarjoillessa, mutta mitään ei jäänyt lautaselle. Nyt lapsi alkaa purskuttelemaan ruokaa suussaan, työntää sen kielellä ulos valumaan pitkin leukaa, huitoo lusikkaa vimmatusti pois naaman edestä tai pistää huulet niin tiukasti suppuun, ettei mitään saisi edes väkisin yrittämällä sisään. Paluu vanhoihin ja tuttuihin makuihin ei ole auttanut. Jos ruokaa ei sitten taistellen syödä on neidin nälkäkiukku jatkuvaa eikä happy babystä ole tietoakaan ennen kuin ateria on saatu alas.

Olisi tässä vauvaa hoitaessa tietysti joitain taukojakin, edes ne pätkittäiset, levottomat päiväunet, jotka satunnaisesti venähtävät pidemmiksikin lepotuokioiksi. Miss Aprilillä vaan sattuu olemaan myös isosisko, ja hän sattuu olemaan kahden kuukauden kesälomalla. Miss Wienna on omatoiminen, hyvin kasvatettu lapsi, joka tarvitsee jatkuvaa sosiaalista kanssakäymistä, vaihtelevia aktiviteettejä ja huomiota. Hänestä on hyötyäkin, tietysti, vauvaa hoitaessa. Ei esimerkiksi tarvitse ottaa pienintä mukaan paskalla käydessä vaan isosisko voi vahdata sen aikaa. Mutta kun ”happy baby” onkin kiukkuperse ei vanhinta ehdi huomioida kuten pitäisi.

Muutaman kerran olen mm. vastannut ”joo, joo” tai ”selvä” tietämättä lainkaan mitä on kysytty ja kohta selvitelläänkin sitten sitä sotkua, kun pyöräilyretkelle ei ollakaan lähdössä tai karkkia ei saakaan syödä. Mitä syömiseen tulee, niin kannatan lasten kohdalla terveellistä ja monipuolista ruokavaliota. Kun olen yksin vauvan kanssa syön miten ehtii ja mitä ehtii, ja kun isosisko oli tarhassa, tämä olikin helppo valinta. Heitä jotain mikroon tai syö edellispäivän tähteitä, oikein kiireessä pari leivän känttyä riittää. Tämä taas ei mene läpi, kun kohta koululainen on kotona.

En tiedä teistä muista, mutta minua kyrpii ihan ruhtinaallisesti tehdä kahdesti päivässä lämmin ruoka ja lisäksi aamiaiset ja iltapalat. Tunnen oloni palkattomaksi kokiksi. Pöytää saa koko ajan olla siivoamassa, kattamassa, eri ruokia keksimässä ja kokkailemassa, kaupassa käymässä ja menua suunnittelemassa. Siihen päälle, kun on vielä jatkuvasti nariseva vauva roikkumassa käsivarrella tai rääkymässä sitterissä, ja vanhemmalle lapselle ei kelpaa mitkä vain kokkaukset, alkaa pinna kiristyä. Ei vaan jaksaisi pyörittää tätä ravintolaa kaiken muun päälle (ja olla kokki, tiskaaja, siivoaja ilman tippiä).

Ruokapöydästä saattaakin tällä hetkellä löytyä ihan mitä tahansa äidin tekee mieli. Vohveleita lounaaksi? Friteerattua banaania aamiaiseksi? Iltapalana on pannukakkua? Joskus ruoan voi korvata mansikoilla ja suklaahippujäätelöllä. Mr. Scot naureskelee, että jos nyt kesälomalla ottaa vähän löysemmin, mutta kahden kuukauden suklaan syönnillä saattaa olla jossain vaiheessa seuraamuksia. Tällä hetkellä se on ”aivan sama” kun viimeinen, mitä tähän jatkeeksi jaksaisin, on dieetti.

Mitä sitten tahtoisin tehdä? Saada hetken itselleni, omille ajatuksilleni ja oikeastaan ihan jonkun muun ajatuksille, vaikka kirjojen, elokuvien ja musiikin kautta. Voisipa välillä upota jonkun muun maailmaan ja unohtaa kaikki odottavat velvollisuudet, saada muitakin elämyksiä kuin vaipanvaihtoa ja vaunulenkkejä (joista lapsi viettää suurimman osan ajasta huutamalla). En varmasti ole ainoa äiti, joka kaipaa hetkellistä pakoa tästä kaikesta, yksinäistä saarta Karibialla viiden tähden resortissa. Ilman taukoa seinät kaatuvat helposti päälle kahden lapsen kanssa pärjäillessä.

Mitä blogin kirjoittamiseen tulee, niin tämä on omalla tavallaan sitä terapeuttista irtaantumista, vaikka aihe onkin edelleen lapsissa. Kirjoittaessa joutuu kuitenkin sulkemaan itsensä kuplaan, keskittymään johonkin muuhun. Minulle tämä on rentoutumista, sitä omaa aikaa kaikkein parhaimmillaan. Tänään päätin kirjoittaa, ja kunhan tietokone oli päivitetty, bootattu, nettiselain uudelleen asennettu ja 1,5 tuntia tuhraantunut kiroiluun ja odotteluun, pääsin vihdoin hautautumaan kaikkein kauimmaiseen nurkkaan keittiössä läppärini kanssa. Yhden tunnin sain olla rauhassa, kun vauva nukkui hämmentävän pitkät päikyt ja Miss Wienna katsoi Disney elokuvaa.

Tunnissa ei kuitenkaan tätä tekstiä saatu loppuun asti. Kunhan Miss April heräsi oli lounasta loihdittava kahdelle mukelolle ja itsekin syötävä. Keittiön siivous ja pyykkivuori kutsuivat, joten kovasta tahdosta huolimatta näppäimistön naputtelu jäi kesken. Tänään onkin sitten yritys numero kaksi. Pienimmäinen itkeskeli pitkin yötä, saaden itkuhälyttimen valot välkkymään ja kaiuttimen suhisemaan. Hän ei kuitenkaan varsinaisesti ollut hereillä, ja ehti yleensä sammua uudestaan siihen mennessä, kun sain itseni zombina ylös ja hänen huoneelleen asti. Lopulta en jaksanut enää nousta, ainakaan ennen kuutta aamulla, jolloin neiti ihan tosissaan heräsi.

Olisi ihana tietää onko levottomien unien syynä nälkä, mahanpurut, kylmä, kuuma, ikävä, unet vai mikä, mutta ota tuosta nyt selvää. Kuudelta neiti sai pullon maitoa, raahasin hänet meidän sänkyyn viereeni kasan leluja kanssa, hän leikki tunnin tyytyväisenä, kiukutteli sitten 5 minuuttia ja sammui kainalooni lopulta. Tämä on oikeastaan ihan normaali sabluuna, ja yllätyin miten helposti Miss April simmahti (missä oli 35minuutin raivari?). Onnekseni tuo kohta koululainen ei tarvitse mitään aamulla, vaan jättää aina nukkuvan karhun rauhaan, avaa itse netflixin ohjelmineen ja me saamme pienimmän kanssa tuhista aamu-unet ilman keskeytystä.

Niinpä tässä sitä ollaan taas, keittiön kauimmassa nurkassa, avoimen ikkunan äärellä naputtelemassa läppärillä. Elämäni pyörii kovin nyt näiden tytärteni ympärillä, mutta onneksi lähipiiristä löytyy myös vertaistukea. Kaksi ystävääni on saanut lapsia vastikää, toinen 6kk ennen Miss Aprilin syntymää ja toinen 4kk hänen syntymänsä jälkeen, ja pidän sormet ristissä, että vielä kolmas ystävä saa tänä vuonna vauvan, joten kohta on aikamoinen mammaryhmä kasassa!

Nämä kaverini ovat ensikertalaisia äitejä, joten olen jännityksellä odottanut kuinka heidän synnytyksensä sujuvat. Itselläni kun on ollut kaksi aivan karmivaa alatiesynnytystä niin jotenkin aina oletan, että muillakin menee huonosti – vaikka toivon tietysti parasta. Oli silti jotenkin vaikea hillitä itseään, kun menet katsomaan vauvaa ensimmäisen kerran, ja kysyt kuinka synnytys sujui. Oliko voimaannuttava kokemus, kun noin 3 kilon kokoista olentoa revitään pillustasi ulos tuntikausien ajan, kivusta sanotaan vain, että ”kuuluu asiaan” ja joku emakko hokee siinä vieressä, että ”jaksa jaksaa, sä pystyt tähän” kun kiljut, itket ja anot apua. ”Tämä on parasta vauvallesi” kun vuodat verta, repeät sieltä sun täältä ja kidut tuntikaupalla.

Kyllä, olen edelleenkin katkera omasta synnytyksestäni eikä minulla ole minkäänlaista luottoa synnytyssairaalan hoitohenkilökuntaan. Näen edelleen silloin tällöin painajaisia synnytyksestä. Tein lopulta kirjallisen muistutuksen (kansankielellä reklamaatio) minua hoitaneesta kätilöstä ja reilun kuukauden päästä sain vastaukseksi kolmen sivun pahoittelun siitä, että ”synnytys ei ole mennyt toivomallani tavalla” ja että ”olen kokenut synnytyksen menneen niin huonosti”. Ympäripyöreitä lauseita ja puolusteluja siis. Huomenna menen puhumaan pelkopolille kokemuksistani ja toivon, että siitä sentään olisi vähän enemmän hyötyä.

Kaikesta huolimatta, siitäkin, että pieni Miss April on nyt todella vaikea, olen edelleen ihan rakastunut tyttäreeni ja niin niin onnellinen, että sain hänet terveenä kannettua tähän maailmaan. Vaikkei kaikki elämäni pyörisi lasteni ympärillä on minun silti vaikea kuvitella, että haluaisin puhua kavereilleni juuri mistään muusta. Räpsin kännykällä kuvia joka päivä lapsistani ja instagramini sekä facebookkini tursuaa heitä, varmasti kavereiden kyllästymiseen asti. Mutta kun he ovat niin täydellisiä ja kauniita! Ihmettelen niiden ystävieni jaksamista, jotka eivät ole tässä samassa elämäntilanteessa, ja malttavat silti kuunnella vauvahöpinöitäni.

Ihan hetki täytyy vielä kirjoittaa tuosta vanhemmasta neitosesta, Miss Wiennasta, joka on ehkä paras isosisko, joka koskaan on elänyt. Pelkäsin ehkä hiukan, että jossain vaiheessa hän toteaisi, että tämä vauva juttu oli huono idea ja voisiko sen pikkusiskon palauttaa. Sen sijaan meillä on nyt tilauksessa vielä toinen sisarus, mielellään veli, mutta hätätilassa toinen siskokin kelpaa. Voitteko kuvitella? Miss Wienna joutuu jakamaan kaiken saamansa huomion vauvan kanssa, ja silti hänestä tuo mahallaan mönkivä toukka on parasta maailmassa. Puolet päivästään esikoinen joutuu viihdyttämään itseään miten nyt parhaaksi näkee, kun äidillä on kädet täynnä, ja turhautumisen voi nähdä ihan selvästi, ja silti Miss April on hänestä aina vain ihana.

Miss Wienna menisi niinkin pitkälle, että hän haluaisi pikkusiskon muuttavan samaan huoneeseen kanssaan. Anteeksi kuinka? Joku sai juuri ison, vimpan päälle sisustetun uuden huoneen ja olisi valmis heittämään puolet tavaroistaan mäkeen, jos Miss April voisi muuttaa sinne? Eikä mikään tehtävä ole liian pieni tai iso, etteikö esikoinen haluaisi auttaa siinä, jos vain kyse on kuopuksesta. Mikään ei myöskään saa niin satavarmasti hymyä pienimmän kasvoille kuin Miss Wienna, ihan jo pelkästään kävelemällä huoneeseen (rakkaus on siis selvästi molemminpuolista). Ja jos hymy ei irtoa heti, niin kohta koululaisella on aina jokin temppu hihassaan, jolla siskon saa paremmalle tuulelle.

Niinä hetkinä, kun Miss Wiennalla ei ole kiire viihdyttää vauvaa, hän viihdyttää tehokkaasti äitiä. Koskaan ei tiedä millaisissa prinsessa vetimissä tytär saattaa huoneestaan ilmestyä. Ritari-prinsessa, ninja-prinsessa, eläin-prinsessa? Vain mielikuvitus on rajana. En malttaisi millään odottaa sitä aikaa, kun Miss Aprilkin alkaa näyttämään luonnettaan. Vaikka nämä vauvat ovat aivan ihania, niin vielä suurempi onni on nähdä, kuinka heistä hiljalleen muotoutuu omia, itsevarmoja ja omatoimisia pieniä persooniaan.