57. Lasten harrastukset

Seisoin lumisen kentän laidalla ja tamppasin hankea nastallisilla talvikengilläni. Yritin epätoivoisesti pysyä lämpimänä. Aurinko pilkahteli aina välillä valkoisten pilvien lomasta, silloin kun ympärillä ei leijaillut harvakseltaan täydellisiä lumihiutaleita. Luulin olleeni sopivissa määrin varautunut tyttäreni ratsujousiammunta kurssia varten, olihan minulla päällä koko talvikerrastoni, mutta kun neljäs tunti pyörähti käyntiin, huomasin käsieni jo vapisevan, kun nostin kameran ylös kuvatakseni miten Miss Wienna laukkasi mustalla shetlanninponillaan lumi kavioista pöllyten ja ampui valkoisella jousella punaisen nuolen keskelle maalitaulua. Äh, tarkennus meni ihan pieleen, kun käsi ei enää pysynyt vakaana.

Ihan hullun hommaa, mietin hiljaa mielessäni. Vanhempana oleminen oli välillä ihan perseestä. Halusin itse olla tuolla, mustan ruunan selässä, täydellisessä talvisäässä, pakkanen nipistelemässä poskiani, kun laukkasin eteenpäin ja unohdin kaikki maalliset murheet tähdätessäni aseella kohteeseen. Sen sijaan värjöttelin kentän laidalla kameran kanssa. Olin itse päässyt ratsastamaan viimeksi viime kesänä ja silloin minulla oli ollut taukoa pari vuotta (raskaana ollessa ja imettäessä) ennen edellistä kertaa. Kuinka tässä näin oli käynyt?

Tiedän, etten ole ainoa vanhempi, joka asettaa lapsensa harrastamisen omiensa edelle. Sen sijaan, että varailisin itselleni kursseja, jatkaisin pianotuntejani, kaivaisin esiin öljyvärit ja tyhjän kanvaksen, niin seison täällä lumihangessa, kun lapseni nauttii elämästään täysin rinnoin. Haluaisin sanoa, että parasta mahdollista yhdessä tekemistä, mutta en oikeasti ajattele niin. Tällaisena sivusta katsoja vanhempana olet oikeasti vain kuski, roudari (jousiammunnassa aseenkantaja), catering ja ensiapu. Yhdessä tekeminen on vain illuusiota.

Futari vanhemmat kulkevat lastensa turnauksesta toiseen, istuvat pelissä kentän laidalla kannustamassa ja laskevat sarjataulukon pisteitä. Heppatyttö vanhemmat juovat tylsistyneenä kahvia katsomossa ja odottavat hetkeä, kun joku ehkä tipahtaa satulasta. Kamppailulaji lasten vanhemmat kuskaavat pentujaan harkkoihin neljästi viikossa ja petraavat ensiaputaitojaan käytännössä joka viikko johonkin vammaan. Ballerinan isä pähkäilee tanssin erikoisliikkeessä mitä helvettiä tarkoittaa fuksian punainen (onko se lila vai pinkki?) ja katsoo youtube videoita siitä, kuinka tehdään oikeaoppinen nuttura tyttärelle.

Siis pitäisikö tämän olla hauskaa? Olen ehkä vähemmistössä, kun sanon, että saan aika vähän irti näistä Miss Wiennan harrastuksista. En halua vähätellä sitä hyvänolon tunnetta, joka tulee nähdessä, miten onnelliseksi harrastaminen lapsen tekee. Varsinkaan näin korona aikana, kun balettitunnitkin ovat olleet etänä ja uintitunnit kokonaan lakkautettuina. Kyllähän minä ymmärrän miten tärkeää liikkuminen ja harrastuksen kautta tulevien taitojen sekä ystävien hankkiminen lapselle on. Tahdon antaa tyttärelleni sen mahdollisuuden, aivan kuten minullakin oli, toteuttaa itseään ja löytää se oma juttunsa.

Mutta kun minua salaa ihan vähän vituttaa. Haluaisin itsekin olla tanssitunneilla, tai vielä enemmän ratsastamassa ja ampumassa jousella. Istuimmekin miehen kanssa yksi ilta alas puhumaan siitä, että kumpikaan meistä ei ole ehtinyt kunnolla harrastaa mitään moneen vuoteen. Miksei? No koska olemme päättäneet lisääntyä. Kaksi vauvavuotta peräkkäin ja kouluikäinen esikoinen ovat taanneet sen, ettei aikaa eikä jaksamista ole riittänyt meihin. Aluksi se tuntui vähäpätöiseltä jutulta, koska tilannehan on vain väliaikainen. Väliaikainen on kuitenkin venähtänyt minun kohdallani kohta neljään vuoteen ja miehellä kahteen.

Ihmettelen miten muut vanhemmat sumplivat aikatauluunsa tarpeeksi tilaa, että lasten harrastusten lisäksi ehtii itsekin harrastaa. Lueskelin instassa miten Adam Busby, joka on kuuden tyttären isä, pysyy kunnossa käymällä treenaamassa kukonlaulun aikaan aamulla, ennen kuin lapset edes heräävät. Sekö on ainoa vaihtoehto? Sitten kun lapset nukkuvat. Ei oikein houkuttele. Ryhdyimme katsomaan kalentereita läpi, että voisiko sieltä nyt kuitenkin, vihdoin, löytyä edes kaksi päivää viikossa, kun mekin voisimme taas urheilla. Vaikka edes vuorotellen sen sijaan, että Mr. Scotin kaljamaha jatkaisi kasvamista ja minun takapuoleni leviämistä – halusimme molemmat jo muutosta tähän välitilaan.

Kuinkahan moni vanhempi kärsii samanlaisesta tilanteesta? Se oma urheileminen ja harrastaminen vain lopetetaan ja kun vuodet vierivät ”takaisin selkään nouseminen” muuttuu vaikeammaksi ja vaikeammaksi. Olemme vielä onnekkaassa tilanteessa siinä mielessä, että kahdella nuoremmalla lapsella on vain yksi harrastus, ja sekin on yhteinen. Miten käy sitten, kun kaikki kolme harrastavat kahta lajia? Kuusi päivää seitsemästä menee pentujen treeneihin? Jos meillä vain rahat riittävät moisen maksamiseen. Mihin väliin sitten tungetaan se oma harrastus?

Viime viikolla kokeilimme ensimmäisen kerran väkisin änkeä kalenteriin harrastuspäivät meille vanhemmille. Mr. Scot kävi salilla tiistaina ja onnistui rikkomaan kätensä heti, lääkäri tuomitsi hänet vähintään viikon lepoon. Minä palkkasin personal trainerinä työskentelevän ystäväni vetämään minulle treenit torstaina enkä kahteen päivään pystynyt kävelemään portaita sen jälkeen. Ei voi muuta sanoa, kuin että ehkä taukomme venähtivät hiukan liian pitkiksi. Kun kropan jättää sohvaperuna tilaan vuosiksi uudelleen aloittaminen onkin näköjään aika tuskallista.

Helpottaakseni kipeitä jalkojani päätin eilen aamulla tehdä kymmenen minuutin jooga venyttelyn. Sen verran vuosien varrella on tullut treenailtua, että tiesin lihasten tarvitsevan apua sen shokkitilan avaamiseksi, mihin ne neljän vuoden tauon jälkeen olivat nyt joutuneet. Miss Wienna kurkkasi omasta huoneestaan, että mitä minä mahdan tehdä, kun kannoin joogamaton olohuoneeseen ja käynnistin telkasta joogavideon. Hetken mielijohteesta kehotin häntä hakemaan oman mattonsa ja liittymään seuraan. Niinpä päädyimme ensimmäisen kerran joogaamaan yhdessä.

Ah, vihdoin tajusin sen. Nyt minä ymmärrän, äiti, miksi sinä veit minut ja siskoni mukana omille tanssitunneillesi! Miten kätevää! Siinä missä pääsin itse joogaamaan, sain samalla tehtyä jotain yhdessä lapseni kanssa ja hän sai sivutuotteena urheilla myöskin. Hetkinen, siis tähänhän minun kannattaisi tähdätä! Ei tule aikatauluongelmaa, jos voimme harrastaa samaa lajia. No, tavallaan. Ainakaan vähän aikaan. Niin kauan, kunnes lapsesta tulee teini, joka ei todellakaan halua tehdä mitään tyhmän mutsinsa kanssa.

En ennen lainkaan arvostanut sitä, että vanhemmat pakottavat lapsensa harrastamaan jotain, mitä itse ovat harrastaneet. Siis ennen, kuin sain itse lapsen. Sen jälkeen perspektiivini muuttui. En tietenkään halua estää jälkikasvuani tekemästä sitä mikä heitä itseään kiinnostaa ja olen aina tarjonnut Miss Wiennalle mahdollisuuden testata uusia lajeja, valita itse. Mutta kyllähän minä olen siitä huolimatta aina ohjannut hänet kokeilemaan lajeja, joista itse pidän ja joiden päälle ymmärrän. On pirun paljon helpompaa auttaa ja ohjeistaa lastaan, kun tietää itse kyseisestä harrastuksesta jotain.

Esikoiseni nousi ratsaille ensimmäisen kerran joulukuussa 2015. Hänen kummitätinsä hoitohevonen sai toimia testialustana, kun yritin pähkäillä, varaisinko Miss Wiennalle alkeiskurssin vai en. Tässä kuva tuosta kerrasta, joka ehkä kertoo, miksi lapsi aloitti heppailun seuraavana kesänä. (Juttu jatkuu kuvan jälkeen.)

Oli alusta asti selvää, että hevoset olivat Miss Wiennan juttu. Näin jälkiviisaana oli onnekasta, että harrastus kolahti hänelle, sillä joku päivä ihan muutaman vuoden sisään me voimme alkaa ratsastamaan yhdessä. Sen sijaan baletti ei tule olemaan meidän yhteinen juttumme. Vein tytärtä alkuun ihan toisenlaiselle tanssitunnille, mutta hän itse ihastui balettiin. Minäkin kokeilin lapsena sitä, mutta vihasin baletin sääntöjä ja äärimmäisen tarkkaa tekniikkaharjoittelua. En olisi koskaan yrittänyt tuputtaa balettia Miss Wiennalle, mutta siitä lähtien, kun neiti sai sukulaisilta lahjaksi ihan ensimmäisen balettiasunsa, hän vaati tanssilajin vaihtoa.

Jos minua itseäni olisi rajoitettu tai pakotettu en koskaan olisi päätynyt harrastamaan kamppailulajeja. Olisin nykyään koripalloilija tai jalkapalloilija (epätodennäköistä kun olen pienestä asti pelännyt kohti lentäviä palloja), ehkä telinevoimistelija tai ballerina (olin kyllä äärimmäisen kömpelö lapsi). Minä yritin saada Miss Wiennan aloittamaan tae kwon don kanssani, mutta hän vihasi jo ensimmäistä oppituntia. Yritin innostaa häntä soittamaan pianoa kanssani, mutta ensimmäisen kurssin aikana jo huomasin, ettei lapsella ollut paljoakaan luontaista lahjakkuutta lajiin ja vielä vähemmän malttia opetella sitä.

Siispä hän on prima ballerina. Minä puolestani olen ylpeä äiti, joka istuu kauden päättäjäisnäytöksessä videokuvaamassa kuinka lapseni lipuu tutu mekossaan parkettilattian yli. Näinhän se vain menee, lasten on annettava puhjeta kukkaan niissä asioissa, jotka heitä itseään inspiroivat. Mikään muu ei saa heidän silmiään säihkymään samaa onnea ja tee sitä jatkuvaa harjoituksiin roudaamista sen arvoiseksi.

Muuuutta voinhan minä vielä kahden muun lapsen kanssa yrittää! Hyvällä onnella ainakin Miss Aprilistä tulee myös heppatyttö. Häntä on ihan vauvasta raahattu mukaan tallille (siis kunnes korona sen esti) katsomaan siskon tunteja, joten alustava henkinen työ on jo tehty! Eikä hän ei lakkaa puhumasta siitä, miten hän ihan kohta saa oman hevosen, ja keppihevosella sitä mennäänkin jo! Menee tietysti aika pitkään, ennen kuin hänen taitonsa ovat tarpeeksi kehittyneet, että voimme ratsastaa yhdessä (jos isosiskosta katsoo arviota niin noin 5 vuotta aloittamisesta…), mutta tulevassa 15-vuoden rupeamassa se on kuitenkin pienempi osuus.

Tuosta kuopuksesta on vielä mahdoton sanoa mitä pikkujäbästä kehkeytyy. Mr. Berlin ei ole päässyt talleilemaan kuten siskonsa, eikä poikia paljoa talleilla muutenkaan näy, siitä joutuu helposti kiusatuksi. Liekö hänellä mitään taipumustakaan siihen suuntaan? Ainakaan vielä mitkään eläimet eivät oikein poikaa hetkauta. Kissaa kohdellaan kuin ilmaa, koirat lähinnä ärsyttävät, kun tulevat tielle. Hassua, miten senkin on niin erilaista, lapsesta riippuen, että mitä mieltä he ovat eläimistä. Mr. Berlin ei vain välitä, ei suuntaan eikä toiseen, mistään karvaisesta elukasta. Miss April suhtautuu varauksella muihin kuin meidän omiin eläimiimme, mutta on sentään kiinnostunut niistä.

Miss Wienna on sitten ihan oma lukunsa. Hän rakastaa eläimiä! Olivat ne sitten hiiriä tai kotkia, kaneja tai lehmiä, mitä vaan! Ehkä siksi ratsastaminen oli hänelle niin osuva harrastus alkuunsakin, se tuo esille hänen vahvuuksiaan ja luontaisia mielenkiinnon kohteitaan. (Juttu jatkuu kuvan jälkeen.)

Newton, lempinimeltään Nestori.

Siinä missä Miss Wiennan kummitäti auttoi laittamaan aluilleen ratsastus harrastuksen niin hän on ollut myös avittamassa tämän uusimman, jousiammunta harrastuksen löytymisessä. Kaikesta neitimäisyydestään huolimatta esikoinen on aina ollut sielultaan soturi. Hänen esikuviaan ovat sellaiset prinsessat kuin Mulan ja Merida, tytöt jotka eivät tarvitse miestä pelastamaan itseään. Jo pienenä, jos kaupasta sai valita mitä vain, kotiin saattoi pinkin glitter lelun sijaan lähteä kivääri tai puinen miekka. Jousikin hankittiin jo todella varhain, sellainen tuli myös lahjana kummilta aikanaan.

Kun nyt etsimme kolmatta harrastusta (tiedän, valitan, että aika menee esikoisen harrastusten hoitamiseen ja sitten hankin niitä hänelle lisää) nousi jousiammunta juuri kummitädin ehdottamana pöydälle. Kun se vielä voidaan kätevästi yhdistää ratsastamiseen niin kitara haaveet haudattiin odottamaan tulevia vuosia. Toisin kuin vaikkapa pianon kanssa Miss Wienna osoitti heti luontaista taipumusta lajiin (ehkä leikkijouskareilla vuosien ammuskelu auttoi asiaan) ja äitikin innostui siitä aikalailla, joten löysin itseni jo toistamiseen tänä talvena palelemasta lumiselta kentältä kun lapset harjoittelivat tämän muinaisen lajin saloja. (Juttu jatkuu kuvan jälkeen.)

Onneksi ratsujousiammunnassa on potentiaalia yhteiseen tekemiseen, ehkä jopa kaikkien kolmen lapsen harrastamiseen ainakin ampumisen osalta. Puhumme jo Mr. Scottia ympäri, että kesäksi takapihalle rakennetaan jousiammuntarata kotitreenaamista varten. Tiedä sitten mitä muuta tässä vielä keksitään, miekkailua vaikka? On vaikea olla tarjoamatta rakkaalle lapselleen mitä vain harrastusta, ja vaikka kuinka monta niitä, vaikka siitä sitten itse joutuisi kärsimään. Olen ollut jo pitkään se vanhempi, joka miettii ”kyllä minä sitten joku päivä itsekin”, ja joustaa loputtomasti lastensa vuoksi. Kaiketi se vain tulee luonnolliseksi vanhemmuuden myötä.

En tiedä missä se kultainen keskitie menee tai kuinka sen saavuttaisi. Oleellistahan olisi, että myös vanhemmat pysyvät fyysisesti kunnossa ja henkisesti hyvinvoivina, eivätkä taivu lastensa vuoksi niin pitkälle mutkalle, että jäävät umpisolmuun. Järkkäsin itselleni tänään etähommien lomaan puoli tuntia aikaa treenaamiseen ja elättelen toiveita, että ehkä tässä meistä kaikki pääsisivät jatkossa toteuttamaan itseään, yhdessä että erikseen.

PS. Jos kiinnostuit ratsujousiammunnasta niin voimme täysin sydämin suositella Elrohir Oytä (tämä ei ole kaupallinen yhteistyö vaan innostunut suositus).