63. Kauneuden salaisuus

Palkkasin kuukausi sitten personal trainerinä työskentelevän ystäväni vetämään minulle etätreenejä skypen välityksellä. Joka viikko yritän nykyään urheilla, ihan kotona, kohottaakseni kuntoani. Siinä missä ihan yksi kuukausikin on jo saanut paljon aikaan, eikä treeni tunnu enää niin hirveältä neljän vuoden tauon jälkeen, niin se ei ole ainoa asia, mikä on kohonnut kuin siinä sivussa. Itsetuntoni on myös saanut nostatusta. Lapsiperheen arki ei mahdollista juurikaan aikaa itselle, ei varsinkaan silloin, kun vielä ajoin melkein tunnin työmatkaa edes takas joka päivä. Ei olisi tullut mieleenkään enää sen jälkeen, kun lapset on tarhasta haettu, ruokittu, iltapuuhat hoidettu ja pienet nukutettu, ruveta treenaamaan, kun alla oli myös studiossa ja toimistolla vietetty työpäivä.

Etänä töiden tekeminen on avannut aivan uudenlaisen mahdollisuuden, kun työmatkoihin käytetty aika voidaan nyt valjastaa muuhun. Vien edelleen lapset tarhaan seitsemäksi, mutta koska kotiin ajaa takaisin parissa minuutissa pääsen aloittamaan työt melkein tuntia aikaisemmin kuin ennen, mikä mahdollistaa sen, että voin kesken päivää ottaa tunnin paussin! Ja silti saada aikaiseksi ihan yhtä paljon. Kun kello tuli yksitoista kiirehdin siivoamaan olohuoneen suurimmasta osasta leluja ja rullasin treenimaton lattialle. Vilkaisin kelloa, minuutti aikaa vaihtaa housut! Vaihdoin nopeasti neljä vuotta vanhoihin treenivaatteisiin, joita kiskoin edelleen päälle, kun skypen soittoääni kaikui läppärin kaiuttimesta.

”Moikka! Näkyykö? Kuuluuko mitään?”

Tietotekniikka on ihmeellistä! Se mahdollistaa toisessa kaupungissa asuvan ystäväni treenaamisen kanssani virtuaalisesti. Se on myös epäluotettavaa, ärsyttävää, pätkii ja rätisee, kuva katoilee, mikki ei toimi. Teknologia luo hurjia mahdollisuuksia, mutta välillä tekisi mieli paukuttaa konetta vasaralla.

”Heippa, näkyy ja kuuluu!”

Kunhan olimme saaneet videoyhteyden skulaamaan, vaikka se toimikin aavistuksen viiveellä, kipitin treenimatolle seisomaan, että ystäväni näkisi minut kokonaan.

”Tosi kivat housut hei!” kuului läppärin kaiuttimesta.

Naamani alkoi sädehtiä hymystä.

”Kiitos!”

Koko treenin ajan, hikoillessa ja ähkiessä, naama punaisena, aina välillä mieleeni palasi, että ainakin housut näytti hyvältä.

Pari päivää myöhemmin vedin saman treenin itsekseni kotona, samoissa housuissa, ja lähdin sen jälkeen ekstempore käymään sisareni luona, enkä jaksanut vaihtaa pöksyjä kun lähtö tuli niin äkkiä.

”Onpa kivat housut!” Oli suunnilleen ensimmäinen kommentti, kun olin päässyt ovesta sisään.

”Tollaiset bootylicious pöksyt.”

Innostuin kehuista niin, että oikein heilutin takapuoltani.

”Eikö ookkin hyvät?”

Ja taas oli hyvä mieli koko sen ajan, kun hörpin teetä pöydän ääressä. Omastakin mielestäni housut olivat tosi kivat, siksi olin ne aikanaan ostanut. Niiden taika oli kuitenkin siinä, että muut sanoivat, että ne näyttivät hyvältä päälläni. Kehujen jälkeen joka kerta, kun vain näenkin ne pöksyt, kaapissa tai pyykkikorissa, peilin kautta päälläni, niin hymyilen. Ne ovat NE housut.

Meillä kaikilla on joku luotto vaate, se pikkumusta mekko, missä olomme on aina itsevarmoja. Ne housut, jotka sopivat päälle takuuvarmasti, kuin ne olisi luotu sinua varten. Minä olin alkanut treenaamaan, jotta voisin paremmin. Halusin paremman kunnon, jotta jaksaisin paremmin leikkiä ja riehua lasteni kanssa. Sivutuotteena se saisi toivottavasti painoni laskemaan ja ehkä muokkaisi raskauksista kärsinyttä kroppaani paremman muotoiseksi. Mutta en ole yksi heistä, joille ulkonäkö on pakkomielle. Minulla ei ole suurta tarvetta miellyttää muiden silmää ja viihdyn omissa nahoissani, sellaisena kuin olen. En kuitenkaan aio valehdella, muiden kehut ja kommentit vaikuttavat siihen, miten näen itseni. Minullakin on tarve tuntea oloni kauniiksi, ainakin läheisteni silmissä.

Mikä sitten saa ihmisen tuntemaan olonsa kauniiksi? Kevät lähestyy vauhdilla, joten lehtien sivut alkavat täyttyä kesävaatteiden mainoksista. Väitän, että oikeilla vaatteilla kuka tahansa voi tuntea olonsa upeaksi, huolimatta siitä, onko oma kroppa saavuttanut sen täydellisen ideaalin, joka meillä kaikilla on päässämme siitä, mikä on kaunis vartalo. Oikein leikattu mekko, sopivat housut, ihanat kengät, uusi paita, ne kaikki saavat meidät tuntemaan olomme hyväksi. Emme me normaalisti, aamulla silmät unihiekassa sängystä noustessa, laahusta takapuolta rapsutellen peilin ohi ja pysähdy katsomaan itseämme sanoen ”hei hei hei, mikäs hehkeä beibe siellä, how you doing?”. Vink vink.

Monelle meistä peilikuva ei imartele, se ei häikäise tai hurmaa. Näemme, vaikka olisimme hyvässäkin kunnossa, aina vikamme. Saatamme nähdä vanhenemisen, kuluneen elämän, tai sitten vertaamme itseämme siihen mielikuvaan, mitä haluaisimme. Ei ole aina helppoa rakastaa sitä peilissä seisovaa ihmistä. Mutta kun puet hänet suosikki vaatteisiisi, niihin joita kaikki aina kehuvat, niin yhtäkkiä saatatkin hymyillä. Monesti se sisältä loistava itsevarmuus ja hyvä olo onkin se, mikä ihmisten huomion kiinnittää, eikä ne vaatteet, joiden luulet tekevän taikoja. Olisi ihana, kun voisimme aina tuntea olomme supersankareiksi, säihkyä voimaa ja varmuutta. Kun se olisikin niin helppoa. Onneksi voimme luotto vaatteilla huijata mieltämme uskomaan, että nyt on ”good ass day”.

Olimme jo pitkään Mr. Scotin kanssa puhuneet, että halusimme ottaa uudet perhevalokuvat, sillä edellisen kerran kun palkkasimme ammatti valokuvaajan, olin viimeisilläni raskaana. Kesäisen meren rannalla otetuissa kuvissa Mr. Berlin on vielä mahassani ja vaikka hän siis tavallaan oli mukana perhekuvassa, niin piilossa. Halusimme saman kuvaajan ottamaan uuden perhekuvamme, mutta hänkin oli vastikää saanut perheenlisäystä ja aikataulujen yhteensovittaminen ei ollut järin helppoa. Kun sitten vihdoin saimme päivän lyötyä lukkoon (ja ulkokuvauksissa myös sää oli oma tekijänsä) niin photoshoot olikin yllättäen jo seuraavana päivänä. Asut oli jo puoliksi valmiina, koska tosiaan tätä oli jo jonkin aikaa suunniteltu, mutta minä olin lykännyt kampaajalla käyntiä voidakseni laittaa tukan kuntoon juuri ennen valokuvausta.

Otin puhelimen käteeni ja soitin siskolleni. Kun on sisarena ammattilainen ei tulisi mieleenkään käyttää ketään muuta. Valmistuttuaan parturi-kampaajaksi ja avattuaan yrityksen Arabianrannassa sisareni oli kuitenkin muuttunut aika kiireiseksi uranaiseksi. Kaiken lisäksi sunnuntait olivat hänen vapaapäiviään.

”Hei, ei sinulla sattuisi olemaan kotona mitään, millä voitaisiin värjätä mun hiukset? Kuvaukset on huomenna.”

Odotin luurin päässä jännittyneenä. En voisi, en vain voisi mennä kauan suunniteltuun ja kiihkeästi odotettuun valokuvaukseen kulahtaneen keltaisen tukan kanssa.

”Jaa no hmmm, tuletko kymmeneltä aamulla tänne meille niin teen jonkun kivan pikku cocktailin väreistä, mitä on kotona? Laitetaan tukka säihkymään.”

Tiedätkö, joskus kampaajat ovat suorastaan hengenpelastajia! Ulkonäöllä ei ole merkitystä, niin minä aina sanon. Se ei määrittele ihmistä, ei kerro hänen arvoaan. Mutta jos lapset ovat sotkeneet hiuksesi purkalla ja puolet pitää leikata pois, tai jos olet yrittänyt vaalentaa hiuksiasi ja ne ovat muuttuneet kypsän banaanin tavoin kelta-ruskean laikukkaiksi, niin on aika todennäköistä, että itku tulee ilman kampaajan apua. Hiukset ovat naisen kruunu, niin sanotaan, ja suurimmalla osalla meistä on henkisesti paha olo, jos se ”kruunu” on pilalla. Ulkonäkö vaikuttaa kaikkein eniten siihen, miten me itse näemme itsemme, ja sehän tässä on oleellista.

Minä halusin nähdä itseni kauniina mennessäni valokuvaukseen. Halusin olla varma, että kun jälkikäteen katson perhekuvaamme niin en kiinnittäisi huomiota kulahtaneeseen hiusväriini, vaan minun ja perheeni hymyihin. Itsevarmuus, jonka ulkonäkö meille antaa, tekee meistä kauniita. Se, mitä kukin ihminen kokee kauniina, vaihtelee yksilöstä toiseen. Kukaan meistä ei ole jokaisen ohikulkijan mielestä kaunis. Aina on joku, jota ei voisi vähempää kiinnostaa, ja se on todella hyvä asia! Sen vuoksi me voimme myös löytää sen ihmisen, jonka mielestä olemme parasta maailmassa! Vaikkei valtaväestö jakaisi samaa mielipidettä.

Somen takia me yritämme monesti miellyttää kaikkia ja unohdamme, että se on käytännössä mahdotonta. Ruumiinrakenne, kasvojen muodot, silmien väri, hiukset – ihan kaikki meistä ovat mieltyneet erimuotoisiin ja erivärisiin ulkonäköpiirteisiin! Universaali kauneus, sillä sellainenkin on määritelty, ei oikeasti edusta niin suurta osaa mielipiteistä, kuin meidän annetaan uskoa. Eikä tarvitse kuin katsoa historiaa taaksepäin ja huomataan, että universaali standardi itseasiassa vaihtuu vähintäänkin kymmenen vuoden sykleissä. Halutut piirteet vaihtelevat kansakunnittain, maanosittain, rodun mukaan – aina on joku, joka tykkää juuri siitä, miltä sinä näytät.

Mutta loppupeleissä sillä ei ole väliä, sillä vain se, mitä itse ajattelet, sillä on merkitystä. On inhimillistä tarvita erilaisia asioita tunteakseen itsensä kauniiksi. Minä tarvitsin uuden tukkavärin, halusin kauniin kampauksen. En halunnut joutua hetkeäkään miettimään hiuksiani kameran räpsiessä kuvia. Toinen, millä sain oloni kauniiksi, oli uusi mekko. Olisin voinut pukea päälle jotain takuuvarmaa, sellaisen luotto vaatteen, jossa olo on mukava ja luonnollinen. Mutta uusi – uudessa on enemmän voimaa! Tässä ei nyt ole ihan hirveästi tullut koronan takia shoppailtua, mutta kun menimme pari viikkoa sitten ostamaan lapsille uusia kumisaappaita (miten heidän jalkansa olivat yhtäkkiä venyneet kokoa isommiksi?) niin silmiini osui tämä uusi mekko.

Tarkoitukseni ei ollut siis ostaa mitään itselle, eikä ole tiedossa juhlia, ei tapahtumia, joita varten tarvitsisin mekkoa. Katsoin vain ohimennen naistenvaatteita, joista uutuudet olivat tyrkyllä heti ensimmäisenä. Silmäni onnistuivat kuitenkin bongaamaan mekon, joka oli kulman takana, hylätty riippumaan rekkiin, josta sitä ei olisi edes huomannut, jos en olisi nostanut katsettani juuri oikealla hetkellä.

”Hei, minä ihan nopeasti – ”

Mr. Scot pyöräytti silmiään taivaalle, kuin ajatellen, että no nyt sitä mennään, vaikkei sanonut mitään.

”Ihan vain katson!” huutelin hartiani yli, samalla kun kiirehdin mekon luokse, joka kutsui minua kuin seireeni merimiestä.

Se oli ihana, ihan minun näköiseni. Isona tyttönä olen oppinut katsomaan koko lappua aina ensin. Minun kokoani ei ollut melkein koskaan tarjolla, mutta tämä kappale ilahdutti kumoamalla todennäköisyyden. Seuraavaksi tietysti hintalappu, olin oppinut myös sen, ettei kannattanut alkaa unelmoimaan vaatteesta, ennen kuin tiesi, että siihen oli varaa. Sehän oli -70% alennuksessa! Kuulin jo hääkellojen soivan, kun nostin henkarissa roikkuvan vaatteen eteeni.

”Oikeaa kokoa ja alennuksessa!” hihkaisin Mr. Scotille, joka oli kävellyt perässäni hyllyjen väliin.

”Mm-hm.”

”Tiedätkö miten harvinaista se on? Jos minä kokeilen, ihan nopeasti?”

Harvinainen hetki, kun vaate on sovituskopissa juuri niin kivan näköinen, kuin se oli henkarissa. Olisin ostanut mekon, vaikka mies olisi kieltänyt, mutta hän vain huokaisi ja lähti kohti kassaa.

Mainitsinhan jo, että photoshoot sessiomme tapahtui ulkona? Siis, minulla oli takki päällä. Eli mekko, joka sai minut niin iloiseksi, ei edes juuri näy kuvissa! Mutta se ei olekaan se oleellinen asia, vaan se, että vaate sai minut iloiseksi. Se oli uusi ja kaunis ja siksi minullakin oli olo, kuin olisin uusi ja kaunis. Tämä on se vaatteiden taika, jonka erityisesti miehet monesti unohtavat. Miksi sinun pitää saada taas uudet kengät ja mekko, etkö voi vaan käyttää vanhoja? Yyyh, mitä sinä sanoit? Vanha? En sinänsä kannata tuhlaamisen kulttuuria, joten ymmärrän, miksi puolisoa saattaa ärsyttää ”turhalta” vaikuttava shoppailu. Mutta uusi minulle, voi myös olla vanhaa jollekin muulle. Käytettyjen vaatteiden ostamisen lisäksi olen myös usein lainannut vaatteita, ja tuntenut oloni niissä ihan yhtä hehkuvaksi, kuin jos olisin hakenut mekon kaupasta.

Oleellista on tuntea itsensä kauniiksi, jolloin sisäinen hyvä olo säkenöi ulospäin. Mikään ei ole niin viehättävää, kuin itsevarmuus (jota ei pidä sekoittaa ylimielisyyteen). Kaikella todennäköisyydellä, kun tukkasi on laitettu, mekkosi uusi, niin ihmiset eivät huomaa niitä, he huomaavat hymysi, tuikkivat silmäsi, ja sen takaa sinut. Se, miltä me näytämme, kalpenee se rinnalla, mitä me olemme. Pinnallisessa somessa joku saattaa harhailla profiiliisi, koska näkee sinusta kauniin kuvan. Hän lähtee kuitenkin vikkelästi pois, jos olet vittumainen ämmä, joka solvaa muita ja levittää pelkkää negatiivisuutta ympärilleen. On ihan sama, miten paljon meikkiä olet tunkenut naamaasi ja miten kalliit vaatteet sinulla on päälläsi jos olet ääliö – se sisäinen rumuus maalaa yli ulkopuolisesta kauneudesta.

Samalla tavalla älykkyytesi, hyvä sydämesi ja elämänilosi maalaavat yli ulkoisia epäkohtia. Et ehkä ole jonkun kauneusihanne, mutta jos olet sisältä upea ihminen, he jaksavat jäädä seuraamaan sinua. Tämä olisikin oleellista muistaa, kuten myös se, että kauneus on katsojan silmässä. Jokainen ohikulkija määrittelee oman itsensä kautta, mikä on kaunista. Sinä et voi millään tavalla vaikuttaa siihen, oletko jonkun silmiin täydellinen vai viallinen. Ainoa, kenen mielipiteeseen sinä pystyt vaikuttamaan, on itsesi. Ja väitän, että kun sinä tunnet olosi kauniiksi, niin myös muut näkevät sen sinun kauneutesi. Itsensä arvostaminen on kauneuden salaisuus.