Olimme ajamassa kohti kotia. Mr. Scot istui kuskin paikalla, kuten aina, ja minä tuijotin ulos ikkunasta pelkääjän puolella. Olimme olleet hiljaa siitä asti, kun lähdimme Vantaan keskusneuvolan pihasta. Ikkunan ulkopuolella oli valkoista. Taivas ja maa olivat yhtä valkoiset ja pilvistä tuprutti suuria, märkiä lumihiutaleita, jotka takertuivat puiden paljaisiin oksiin tai päätyivät pehmeäksi sohjoksi maahan. Ohitimme juuri suurta peltoaukeaa, minkä halki Keravanjoki kiemurteli. Se oli lempi kohtani tällä reitillä, kun tummat kuuset kaikkosivat ja kaupunkimaiset rakennusrivit hävisivät, vapauttaen näkökentän pitkälle peltojen yli ja taivaanrantaan.

”Olisi ihana ottaa kuva tuolla lumisateessa.”

Mr. Scot vilkaisi minuun ennen kuin naulitsi katseensa taas autoihin edessään.

”Missä?”

”Tuolla pellon laidassa. Lumisateessa.”

”Ai kuva pellosta?”

”Ei kun minusta. Minusta ei ole otettu mitään kuvaa pitkään aikaan.”

Olen itse yleensä se, joka seisoo kameran takana, joten minusta on harvemmin kuvia tarjolla, ellen sitten räpsäise selfietä.

”Voisit kääntyä tästä!”

Mies vilkaisi taas sivulleen ja kurtisti kulmiaan.

”En voi pysähtyä tien laitaan tässä.”

”Ei tien laitaan, vaan tuonne huoltotielle, joka – ah, no se meni jo.”

Pieni tien tynkä, joka päässä oli metallinen portti, oli varmaan traktoria varten, mutta käännös meni jo ohi. Huokaisin ja jäin tuijottamaan ulos ikkunasta. Olimme taas hetken hiljaa. Automme lähestyi seuraavia valoja ja siinä vaiheessa huomasin Mr. Scotin ottaneen väärän kaistan. Hän vilkutti vasemmalle, mutta siinä suunnassa oli tehdasalue.

”Minne sinä nyt menet?” kysyin hämmästyneenä.

”Sinne pellolle. Käännän ympäri.”

Räpäytin kerran ja aloin sitten nauraa. Valokuvan ottaminen oli ollut vain hetkellinen päähänpisto, mutta mies kaarsi mustan automme takaisin tulosuuntaan ja kohta käännyimme sille pienelle tienpätkälle pellon laidassa. Nousin ylös innoissani ja kynkkäsin kainalosauvojen kanssa lumihangessa pellon laidalle. Pystyin kuulemaan mieheni ajatukset, vaikkei hän sanonut sanaakaan tai väittänyt vastaan. Jalka kipsissä lumipyryssä pellon laidassa. Käännyin hymyilemään hänelle ja Mr. Scot alkoi räpsiä kuvia.

Minua nauratti ihan aidosti, kun mietin mitä ohi ajavat ihmiset mahtoivat ajatella. Varmaa he puistelivat päätään ja säälivät aviomiestä, joka oli joutunut lumipyryyn kuvaajaksi vaimon hölmön some idean takia. Hetkeä myöhemmin könysin tyytyväisenä takaisin autoon ja palasimme samalle reitille, jota hetkeä aiemmin olimme ajaneet. Olimme taas hetken hiljaa, radion pauhatessa, ulos tuijotellessa. Nyt kun minulla oli parempi mieli vedin syvään henkeä ja käännyin lopulta kohtaamaan elefantin huoneessa.

”Mitä mieltä olit pelkopoli käynnistä?”

Minulla piti olla käynti pelkopolilla Jorvin sairaalassa, jossa minun on tarkoitus synnyttääkin, mutta viikko ennen sovittua aikaa kätilö soitti minulle ilmoittaakseen, että aika täytyy lääkärin sairastumisen vuoksi siirtää. Hän tarjosi minulle erikoislääkärin tapaamista Vantaan keskusneuvolassa. Teki mieleni kieltäytyä suoralta kädeltä.

”Mutta minä synnytän Jorvissa, en Vantaalla!”

Toki tiedän myös, että Peijaksessa ei edes hoideta synnytyksiä.

”Niin tietysti, mutta tämä lääkärin tapaaminen voidaan hoitaa Vantaalla, hän on ihan vastaava lääkäri kuin Jorvissa.”

”Mutta minulla on aika pelkopolille? Onko tämä varmasti sama asia?”

Nainen puhelimen toisessa päässä vaikutti jo vähän närkästyneeltä tivaamiseeni ja vakuutti, että tämä on ihan täysin sama asia, vain paikka ja henkilö muuttuvat. Koska asun Vantaalla enkä missään nimessä halunnut siirtää käyntiä myöhemmälle ajankohdalle suostuin ehdotettuun vaihtoon. Yhä epäileväisemmäksi tulin kuitenkin, kun saavuimme Tikkurilaan ja kävelimme neuvolaan sisälle. Käytävän perällä viimeisessä nurkassa oli A4 lappu, johon oli kirjoitettu ”poliklinikka lääkäri”. Ei kovin vakuuttavaa, sen jälkeen, kun olimme tottuneet Espoon sairaalaan ja Jorviin. Jäimme epävarmoina kulahtaneen käytävän eripari tuoleille odottamaan.

Kun lääkäri oli vartin myöhässä edellinen pariskunta tuli ulos huoneesta hyvin ärtyneen näköisinä. He kiskoivat äkäisinä takkeja päälleen, mitään sanomatta ja poistuivat paikalta. Vilkaisimme Mr. Scotin kanssa toisiimme, tämä ei enteillyt hyvää. Viisi minuuttia myöhemmin kolmikymppinen naislääkäri tuli kutsumaan meitä nimeltä ja siirryimme ahtaaseen vastaanottohuoneeseen, jossa oli kolme puista penkkiä lääkärin pöytää vastapäätä. Jo ennen kuin ovi oli kiinni, lääkäri oli tietysti esittänyt sen ilmiselvän kysymyksen: mitä jalallesi on käynyt?

”Kaaduin portaissa, jalka on murtunut kahdesta kohtaa, niin kantapäästä kuin jalkapöydästä.”

”Siis ihan murtunut murtunut?”

”Kyllä, jalka on ollut kipsissä jo kuusi viikkoa ja ensi viikolla on röntgen, jossa päätetään jatkosta.”

Huolimatta tästä keskustelusta lääkäri oli jälkikäteen kirjoittanut tietoihini, että minulla on nilkka nyrjähtänyt. Noh, seuraavaksi hän kyseli perustietoja raskaudesta ja kerroin, että tämä lapsi on yllätysvauva, että meidän ei miehen kanssa pitänyt edes pystyä saamaan jälkeläisiä luomusti, ja että nyt Mr. Scot on käynyt vasektomiassa, jotta uusia ylläreitä ei tule. Silti tietoihini hän on jälkikäteen kirjannut, että kyseessä olisi pakastetun alkion siirrosta alkunsa saanut raskaus.

Ehkä tämä kertoo siitä tasosta, millä lääkäri oli valmis minua kuuntelemaan? Kun pääsimme vihdoin synnytyspelko asioihin ja sanoin suoraan, että olen tullut hakemaan sektio päätöksen että päivystyssektio päätöksen, mikäli synnytys alkaa ennen sovittua sektiopäivää, niin viimeistään siinä vaiheessa kuunteleminen päättyi. Lääkäri ilmoitti, että tämä käynti ei ensinnäkään ole sitä varten, että täällä käsitellään synnytyksessä askarruttavia asioita. Tästä ärsyynnyin ja sanoin, että minua ei askarruta mikään, että olen kokenut spontaanin alatiesynnytyksen, käynnistetyn alatiesynnytyksen ja suunnitellun sektion, että minulla on jo tarpeeksi tietoa että traumoja näistä, ja että kokemusteni perusteella haluan sektion.

Myös lääkäri selvästi ärsyyntyi minun asenteeseeni, koska kuulemma tämä käynti nyt ei ole sitä varten, että en voi saada sektiopäätöstä ennen kuin raskausviikolla 36.

”No tuo nyt on ihan höpö höpöä! Viimeksi sain sektiopäätöksen raskausviikolla 24!” kivahdin naiselle ja soppa oli valmis.

Nyt, täytyy tähän väliin mainita, että olin tullut paikalle sillä asenteella, että yritän pitää malttini kurissa, että en ala kiukuttelemaan ja kiihtymään, koska tiedän, että sellaisesta vastapuoli menee lukkoon. Jos olet jonkin alan ammattilainen ja asiakas tulee sinulle päin naamaa sanomaan, että puheesi ovat höpöhöpöjä ja hän tietää paremmin, niin todennäköisesti tilanne siitä vain eskaloituu. Lääkärin vähättely harvemmin johtaa hänen suopeuteensa.

Mutta en voinut itselleni mitään. Lääkärin valhe meni niin suoraan tunteisiin, että sanat karkasivat suustani välittömästi. Siitä se köydenveto sitten alkoi ja hyvin nopeasti huomasin tunteiden sisälläni patoutuvan liian voimakkaiksi, joten aloin itkeä. Kyyneleiden ilmestyttyä lääkärin asenne yhtäkkiä pehmeni hieman. Ensin hän oli pitänyt tosi tiukkaan kiinni siitä, että ei tässä nyt mitään sektiopäätöksiä heru ja minun on vain odotettava raskausviikon 36 lääkärikäyntiä, mutta kun menin jo vähän hysteerisen puolelle ja tohtori joutui tarjoamaan nenäliinoja hän totesi, että ei näe mitään syytä, miksi minä en voisi saada sektiota rv36 alkaen, että sen hän kirjoittaa ylös.

”Mutta minun sanomiseni ja kirjoitukseni eivät muuta mitään. Ei tämä käynti ole sitä varten. Minun tehtäväni on kertoa sinulle faktoja sektiosynnytyksen riskeistä ja ennenaikaisena syntyneelle lapselle sektiossa on suuria riskejä, eikä leikkaus ole helppo, kun kohtu ei ole venynyt kuten täysiaikaisessa, joten siinä on isot riskit myös sinulle. Kyllä sinun pitäisi valmistautua myös alatien mahdollisuuteen.”

Tämä on tietysti se, mihin minä en millään tavalla ole valmis. En aio henkisesti valmistautua alatiehen, koska se ei tule missään tilanteessa tai tapauksessa tapahtumaan. Sanoin myös tämän.

”Jos on pieninkään riski siihen, että minut pakotetaan alatiehen, jos synnytys käynnistyy ennen sovittua aikaa, niin en tule koko helvetin sairaalaan, vaan kävelen junaradalle tai hyppään katolta.”

Tämä osuus kirvoitti lääkärin sitten kyselemään onko minulla masennusta ja masennus lääkitystä. Sanoin, ettei ole eikä koskaan ole ollut. Etten ole masentunut, vaan kärsin synnytyspelosta, ja synnytystraumojen PTSD oireista, kuten painajaisista, unettomuudesta ja hallitsemattomista itkukohtauksista, liittyen vain ja ainoastaan tulevaan synnytykseen. Lääkäri kertoi, että unettomuuttakin voidaan hoitaa unilääkkeillä, mihin Mr. Scot suivaantui, että ei tässä nyt mitään lääkkeitä kaivata vaan lääkärin yhteistyötä. Että se unettomuus ja painajaiset loppuvat vain sillä, että pelkoa aiheuttava asia ratkaistaan, että minulle annetaan se sektiolupaus ja päivystyssektiolupaus ennenaikaisen synnytyksen osalta.

Seuraavaksi lääkäri yritti taitavasti syyllistää, että enkö edes siinä tapauksessa, että alatie olisi lapselle turvallisin tapa syntyä ja sektio aiheuttaisi hänelle mahdollisesti jopa vammoja, suostuisi lapsen vuoksi alatiehen aikaisilla raskausviikoilla. Totesin, että en, vaikka tietysti äitinä haluaisin sanoa muuta, niin ei, lopputuloksesta huolimatta en suostu.

”Ennenaikainen lapsi syntyy yleensä todella helposti, kun hän on niin pieni ja sinä olet uudelleensynnyttäjä, niin todennäköisesti hän tulee nopeasti ja vähemmän kivuliaasti ulos.”

”Et sinä voi sitä luvata. Et voi luvata, ettei lapsi jää synnytyskanavaan jumiin, ettei hän ole virheasennossa, etteivät kivut olisi kovia. Yleensä ei tarkoita, että minun kohdallani!”

”Tilastollisesti alatie on lapselle ja äidille turvallisin tapa, jos kaikki menee hyvin.”

”Niin, jos! Minulla on jo todistetusti takanani kaksi kertaa, jolloin ei ole mennyt hyvin! Olen jo kerran lähtenyt tuohon ’ehkä tällä kertaa menee paremmin’ lupaukseen ja se ei mennyt, se meni huonommin! Suunniteltu sektio on ainoa, mikä on mennyt hyvin.”

”Mutta ennenaikaisen vauvan sektio ei ole yhtään sama asia, komplikaatioiden riski on paljon suurempi.”

Tässä vaiheessa minä vain itkin ja mies sitten vaati sitä sektiolupausta.

”Vaikka minä kirjoittaisin tänne, että päivystyssektio, niin ei sillä ole mitään merkitystä sairaalassa, kun menet sinne pienillä viikoilla synnytyksen käynnistyttyä. He sitten kuitenkin siellä sinun kanssasi keskustellen tekevät sen päätöksen synnytystavasta.”

”Minä en suostu pakotettuun alatiesynnytykseen!” sain sanottua tässä vaiheessa.

”Ei kukaan siihen pakota.” lääkäri totesi.

”No kirjoita sinne sitten se sektiolupaus!” mies ärisi.

”Ei sillä kirjauksella ole mitään merkitystä, jos synnytys on ennenaikainen, silloin se päätös tehdään kuitenkin sairaalassa.” lääkäri intti.

”Miten se sitten ei ole pakottamista? Jos en voi saada sektiota? Kyllähän se lapsi jotenkin kuitenkin ulos tulee!” kysyin vihaisena.

”Sinun synnytystapasi on sinun päätöksesi.” lääkäri sanoi tyynesti.

”Tiedän kyllä tasan tarkkaan, että Suomessa äiti ei saa päättää sektiosta! Vain lääkäri voi päättää sektiosta, eikä sitä toimenpidettä saa ilman lääkärin hyväksyntää!”

Lääkäri ei kommentoinut vastaväitteeseeni, vaan puisteli päätään.

”Tässä olisi nyt kaikkein parasta sellainen vastavuoroinen keskustelu. Haluan vain kertoa teille eri synnytystapojen riskit, se on minun velvollisuuteni. Tuollainen hyökkäävä asenne ei ole toivottavaa.”

”No ihan samalla tavalla me emme halua hyökkäävää asennetta sieltä päin ja haluamme keskustella. Keskustella siitä miten saamme sen meille sopivan synnytystavan, sen sektion!”

Yritin kyllä parhaani mukaan rauhoittua ja kaiketi sitä lääkärikin yritti omalta osaltaan ja pyynnöstäni kertoi kuinka kaikkein todennäköisimmin saisin sektion myös siinä tilanteessa, että synnytys olisi ennenaikainen.

”Mitä aikaisemmin menet synnytyssairaalaan, kun mitään synnytyksen käynnistymisen merkkejä alkaa olla ilmassa, sitä paremmin sektioon voidaan valmistautua esimerkiksi antamalla magnesiumia ja kortisonipistokset. Niillä voidaan vähentää lapsen ennenaikaisuuden aiheuttamia riskejä. Sinun tulee kuitenkin olla valmis keskustelemaan synnytystavastasi, ilman keskustelua ei aikaisilla viikoilla sektiota tehdä.”

”Minun puolestani voidaan puhua vaikka säästä, mutta se ei päätöstäni muuta.”

”Jos lapsi on jo kovin pitkällä synnytyskanavassa ja olet täysin auki häntä voi olla vaarallista auttaa enää vatsan puolelta ulos, edes siinä tilanteessa kannattaisi miettiä alatietä.”

”Jos lapsi on tullut ulos ennen kuin ehdin sairaalaan, niin takaisin ei tarvitse tunkea, mutta vaikka olisin 10 senttiä auki ei se lapsi sieltä heti ulos tule, joten haluan sektion silloinkin.”

Kaiketi lääkäri luovutti tässä vaiheessa ja kysyi, haluaisinko vielä, että katsotaan vauvaa ultralla. Myönnyin, sillä on aina huojentavaa nähdä ultrakuvaa, ihan vain varmuuden vuoksi. En kuitenkaan oikein tuon 45minuutin henkisen rääkin jälkeen pystynyt keskittymään, kun lääkäri nopeasti ultrasi kohdun ja vauvan. Ehkä hänkin oli uupunut kädenäännöstämme, kun vähän sutaisten kävi ultrauksen läpi. Mitoiksi hän sai pienemmän lapsen, kuin mitä edelliset ultraajat. Aikaisemmin pikku Papaija on ollut tasan keskikäyrällä kaikissa mittauksissa, mutta nyt hän oli vähän sen alle. Mr. Scotin mielestä lääkäri teki mittaukset hutiloiden, mutta vaikea sitten sanoa pitääkö se paikkansa.

Pieni vauvamme on joka tapauksessa, verrattuna siis kahteen edelliseen. Miss April kasvoi +1 käyrällä ja Mr. Berlin +2 käyrällä. Miss Wienna oli keskikäyrän tyttö, kuten tämä uusinkin tulokas on ollut tähän asti. Hiukan huolestuneena kysyin, että mitenkäs hän nyt niin pieni on.

”Ihan normaaleissa mitoissa ollaan. Ei mitään huolehdittavaa. Kaikki on kunnossa, enkä löydä mitään vikaa.”

Normaali. Kaikki hyvin. Niin meille on koko ajan toitotettu, mutta sitä on silti vaikea uskoa, kun koko raskaus piti olla mahdoton. Siksi kai hermostun niin pienestä, kuin että mennään aavistuksen alle keskikäyrän, vaikka -1 käyrä olisi ihan ok sekin vielä. Ja ultran jälkeen olo oli jotenkin vapiseva, kaikilla tavoilla epävarma.

”Onko teillä vielä jotain kysyttävää?” lääkäri kysyi ultran jälkeen, selkeästi aikeenaan pikkuhiljaa lopettaa käynti.

Varmistin vielä Mr. Scotilta, mutta hänellä ei ollut mitään sanottavaa.

”Haluamme vain sen sektiopäätöksen ja päivystyssektio päätöksen.” totesin lopulta.

”No minä en sitä sinun synnytystapaasi päätä. Minä olen nyt vain halunnut kertoa, että miksi alatie olisi parempi ennen raskausviikkoa 36 syntyvälle lapselle. Mutta kyllä sinun toivettasi sairaalassa sitten kuunnellaan, jos sinne ennenaikaisesti joudut, vaikka minä en sitä sektiota tässä nyt voisi luvata. Ei silti kannata kauheasti stressata sitä ennenaikaista synnytystä, sen todennäköisyys on niin pieni, kun kaikki edelliset synnytykset ovat olleet täysiaikaisia.”

Jäin ihan sanattomaksi ja lähdimme pois.

Helppo se on sanoa, että älä stressaa. Olen tässä kahden viikon aikana alkanut nähdä painajaisia synnytyksestä ja stressata asiaa. Tunnen, miten kauan poissa ollut synnytysahdistus on palaamassa. Olisin tarvinnut lääkäriltä nyt konkreettista tukea, ymmärrystä ja sympatiaa, mutta sain vain pelkoni vähättelyä, enkä todellakaan tunne tulleeni kuulluksi saati ymmärretyksi. Älä stressaa. Jos ihminen pelkää karhua, ja hän tietää, että tässä tulevien kuukausien aikana hänen on pakko mennä häkkiin karhun kanssa, niin auttaako sitä ihmistä, jos hänelle todetaan, että älä stressaa? Älä stressaa sitä karhun kanssa häkissä olemista, ennen kuin se tapahtuu, vaikka tiedät, että se tapahtuu. Helvetin hyvä neuvo. Ei auta.

Olin koko loppu päivän aivan maassa. Halin kaikkia kolmea lastani, yritin tuntea jotain muuta ja miettiä jotain muuta, mutta ei se ollut helppoa. Ryhdyin viikonloppuna jouluvalmisteluihin vain saadakseni jotain tekemistä ja muuta ajateltavaa, vaikka olemme ihan liian etuajassa. Kaksi viikkoa jouluun vielä! Siitä huolimatta sisälle kannettiin kuusi, joka koristeltiin, tontut kaivettiin laatikosta ja istutetiin hyllylle, paistoimme ”pikkujoulu” kinkun, teimme joulutorttuja, kävimme isoisän luona – mitä vain, että olisi muuta mietittävää. Olin sunnuntai-iltana aivan puhki, jalkoja särki ja väsytti niin vietävästi. Sitten Maisaan ilmestyi lääkärin kirjaukset.

Suunnitelma

Sikiön kasvu ok, bioprofiili kunnossa. Seuraava käynti H36 synnytystapa-arvio.

Odottajalla on ehdoton sektiotoive. Myös, mikäli synnytys käynnistyisi hyvin ennenaikaisena tai tulisi ponnistavana sairaalaan.

Elektiiviset sype-sektiot tehdään H39+ ja tarkempi ajankohta sovitaan H36 käynnillä. Kerrottu, että todennäköisyys ennenaikaiseen synnytykseen on varsin pieni, kun taustalla kaikki täysiaikaiset raskaudet, mutta mikäli sellainen tulisi eteen, kuitenkin odottajan kanssa tullaan juttelemaan synnytystavasta uudelleen huomioiden mm:ssa ennenaikaisen synnytyksen sektion riskit.

Käyntidiagnoosi

099.80 Synnytyspelko

034.2 Sectio ant I

Enpä sitten tiedä, miten tätäkin tulkitsisi. Kai minun nyt sitten on oltava ahdistunut ja stressattava seuraavat 10 viikkoa? Ennenaikaisessa tilanteessa synnytystavasta keskustellaan uudelleen – miksi vitussa? Alan itkemään pelkästä ajatuksestakin. Jos minulla ei ollut aikaisemmin luottoa synnytyshenkilökuntaa kohtaan niin nyt on vielä vähemmän. Tieto siitä, että tahtoani ei kunnioiteta ja synnytystapani on ”ilmassa”, jos sairaalaan joudun, pitää minut jatkuvassa stressitilassa. Se tekeekin varmaan todella hyvää vauvalle, eihän siitä ole kuin lukuisia tutkimuksia, miten vahingollista stressi sikiölle on. Hienoa. Sitten voinkin stressata lisäksi sitä, että stressaan. Jos odottajalla on ehdoton sektiotoive, miksi sitä ei voida kunnioittaa?

En voi sanoa muuta, kuin että olen pettynyt ja surullinen. Mitään tällaista paskaa minun ei tarvinnut sietää vuonna 2019, vaan Jorvin pelkopolin lääkäri hyväksyi heti alkuunsa, että synnytystapani on sektio kaikissa tilanteissa. Ei tarvinnut riippua löysässä hirressä odottamassa, että mitä tapahtuu JOS. Yritä tässä nyt sitten nauttia joulunajasta tai olla onnellinen raskaudesta. Nähtäväksi jää, ovatko seuraavat 10 viikkoa pelkkiä painajaisia, unettomuutta ja itkemistä, tai että saanko sen sektiolupauksen sitten pari viikkoa ennen laskettua aikaa rv36 käynnillä, jos sinne asti tässä henkisessä tilassa nyt ensin selviän.

(Miss Wienna 1.12.2021 aamuna.)

Jokin kuulosti väärältä. Se oli ensimmäinen ajatukseni, kun heräsin. Makasin pilkkopimeässä huoneessa ja kuuntelin. Poikani Mr. Berlinin ääni oli herättänyt minut, mutta miksi? Se, että hän hihkui aamuyön pimeydessä omaa taaperokieltään, ei periaatteessa ollut mitenkään ”väärää”, mutta ääni ei kuulunut itkuhälyttimen kaiuttimesta. Se kuului paljon kauempaa, alakerrasta. Aivoillani kesti hetki ymmärtää, että poika oli onnistunut pääsemään aidatusta sängystään ja matkaamaan portaat eteiseen asti. Eteiseen, jossa isä oli juuri tullut sisään koirien kanssa aamulenkiltä.

Avainten kääntyminen lukossa, remmien kilinä, isän työkenkien kopina lattiaa vasten, ne olivat tuttuja, joka-aamuisia ääniä, jotka pystyin välittömästi yhdistämään tapahtumiin niitä näkemättä. Mutta se, että isä ihmeissään tervehti innokasta poikaa, joka lelunsa tiukasti sylissä oli ilmestynyt ovelle pelkkä pyjama päällä, se ääni ei kuulunut kuvioon. Jos jalkani ei olisi ollut kipsissä olisin ehkä ponkaissut sängystä ylös ja kiirehtinyt alas katsomaan tilannetta, mutta nyt totesin, että siihen mennessä, kun minä olisin könkännyt sauvoineni alakertaan asti, olisi isä jo istuskelemassa sohvalla poikansa kanssa.

Kohta piirretyt olivatkin jo päällä, kuulin tutun tunnusmusiikin pärähtävän ilmoille televisiosta. Herätyskelloni soi tässä vaiheessa ja käännyin ähisten laittaman pienen seinälampun päälle, jonka valo häikäisi ilkeästi silmiä. Aloin olla jo sen verran hereillä, että muistin mikä päivä nyt oli. Ensimmäinen joulukuuta. Könysin itseäni ylemmäs sängyn pohjalta ja otin kännykän käteeni. Aikuiskoulutustuki, jonka varassa olin voinut lähteä opintovapaalle, haettiin aina kuun ensimmäinen päivä. Olin ehtinyt naputella hakemuksen siinä vaiheessa, kun Mr. Scot kiipesi yläkertaan ja tuli kertomaan minulle, että poika oli jo herännyt.

”Hän ei ole tullut meidän makuuhuoneeseen, olisin herännyt siihen.”

Olen äärimmäisen herkkäuninen, ja kaikkina aikaisempina kertoina, kun pikku Houdini on onnistunut murtautumaan pois sänkynsä aitauksista, olen herännyt hänen pienten jalkojensa sipsutukseen, kun lapsi on kiirehtinyt sänkymme laidalle. Mr. Scot saattaa jatkaa kuorsaamista, vaikka itkuhälyttimen voluumi olisi täysillä ja lapset huutaisivat täyttä kurkkua, mutta minä säpsähdän hereille, jos yläkerran tasanteella rapisee epäilyttävästi. Yleensä niin tarkka tutkani oli kuitenkin pettänyt tänä aamuna. Onneksi ovet ovat lukossa, eikä poika ole päässyt pihalle lumihankeen isänsä perässä.

Mr. Berlin on isin poika. Olen varma, että hän on herännyt siihen, että Mr. Scot on lähtenyt koirien kanssa lenkille ja yrittänyt mennä perässä. Minne ikinä isukki meneekään sinne poika haluaisi mukana, ja mieluiten sylissä. Tilanne ei ole enää niin paha, että äiti ei kelpaisi ollenkaan. Itseasiassa olemme löytäneet taas paremman yhteyden toisiimme viime aikoina ja Mr. Berlin tykkää kyöhnätä kainalossani tarhapäivän jälkeen sohvalla. Hän tulee spontaanisti halimaan ja silittelemään minua, esittelemään lelujaan ja ottamaan kädestä kiinni, kun haluaa, että osallistun johonkin leikkiin. Ja tietysti minä pusuttelen ja sylittelen poikaa aina kun vain saan hänet käsiini.

(Blogi jatkuu kuvan jälkeen.)

Ei kuitenkaan ole isin voittanutta. Isin, jonka kanssa vaihdetaan vaippa, puetaan päälle, joka öisin tulee sängyn vierelle kun huudat pahaa unta, auttaa sinua syömään ruokasi ja vie että hakee sinut tarhasta, hän on Mr. Berlinin mielestä parasta maailmassa ja siihen äidin on ollut vain pakko sopeutua. Tavallaanhan se on oma vikanikin – kun palasin töihin äitiyslomalta ja Mr. Scot jäi kotiin pariksi kuukaudeksi niin poikamme koki minun hylänneen hänet. Ja koska jätin lapsen isän vastuulle sitten töiden jälkeenkin, jotta hän voisi bondata poikansa kanssa, loin itse pohjan tälle etäisyydelle, mikä pääsi väliimme. Ja kun sanon etäisyydelle en tarkoita mitään dramaattista. Lapsilla vain on tapana valita se oma ”luotto vanhempi” ja hän on se, joka on enemmän läsnä.

Sama tilanne oli Miss Aprilin kanssa jonkin aikaa, mutta nykyään tyttömme on aika tasapuolisesti molempiin vanhempiinsa päin. Minä teen ehkä aavistuksen enemmän asioita tytön kanssa, mutta kohta nelivuotias alkaa olla niin itsenäinen, ettei hän enää takerru vanhempiin samalla tavalla ja kohtelee meitä 50-50 periaatteella, huolimatta siitä kumpi hänelle vähän enemmän antaa huomiota. Tiedä sitten, miten lapset reagoivat, kun uusin perheenjäsen saapuu maailmaan? Vauva vie kuitenkin äidin huomion aika täysvaltaisesti synnyttyään. Pelkään, että jään paitsi niistä pienistä, tärkeistä hetkistä, jotka isommat lapset kokevat jokapäiväisessä elämässään, minun häärätessä vain vauvelin kanssa.

Toisaalta tuntuu, että jään paitsi asioista jo nyt, kun tämä kirottu kipsi vaikeuttaa elämääni. Miss April nousi tänään ihan kiltisti ylös sängystä (yleensä hän kiukkuaa ainakin vartin, ettei halua herätä), sillä hän tiesi mikä alakerrassa odottaa. Joulukalenteri! Minä olin juuri klinkannut vessaan aloittelemaan aamupuuhat, kun kuulin, että isä jo availi ensimmäisiä luukkuja pienten kanssa. Yritin huudella oven läpi, että hei odottakaa minua! Muttei mies kuullut, ja niinpä minulta jäi näkemättä se taianomainen innostuksen hetki, se joulun alun taika, ihan vain sen takia, etten ollut vielä ehtinyt jalkavammani kanssa hoitaa aamutoimia. Toki luukkuja on 24, että onhan tässä vielä aamuja, mutta vihaan missata näitä pieniä hetkiä.

Olisin muuten kiukutellut Mr. Scotille, että hän ajattelemattomuuttaan ei voinut odottaa minua, mutta mies lähtee huomenna työreissulle Espanjaan eikä ole paikalla seuraavaan neljään kalenteriluukun avaamiseen, joten en kehdannut. Tuo työreissu on vaatinut aika paljon valmisteluja meidän osaltamme, sillä en voi jäädä lasten kanssa yksin juuri nyt. Tarvitaan koirienhoitaja että lastenhoitaja auttamaan jokapäiväisessä elämässä ja onneksi ne järjestyivätkin, mutta sitten tarvitaan lisävuodetta ja ekstra rahaa ja autokyytiä ja mitä kaikkea. Toki Mr. Scot alkaa olla jo vähän loman tarpeessa, mutta välillä ärsyttää, että hän jättää minut juuri tässä tilanteessa neljäksi päiväksi pärjäämään omillani.

Jos jalkani ei olisi murtunut olisimme olleet viime viikonlopun Roomassa kuhertelemassa babymoon lomallamme. Ajoitus olisi ollut täydellinen, sillä sain juuri ammattitutkintotodistuksen käteeni, raskauspahoinvointi on loppunut ja rautainfuusion jälkeen yleisvointini on parantunut kohisten. Vaan ei, jalkani on kipsissä, istun kotona sohvan vankina, piikittelen mahaani verenohennuslääkkeillä ja tuijotan ulos ikkunasta synkkään pohjolan pimeyteen. Voin vain haaveilla aurinkoisista bulevardeista, joilla olisin kävellyt mieheni kanssa käsi kädessä, tai ihanista kahviloista ja ravintoloista, joiden pöytien ääreen olisimme siirtyneet nauttimaan italialaisia herkkuja.

Herkkuja ei ole nyt kuitenkaan tarjolla, eikä tule ihan kohta, sillä kävin sokerirasituskokeessa alkuviikosta ja katsoin juuri tulokset Maisasta. Olen odotellut neuvolan soittoa, että he kertoisivat miten kävi, mutta kun mitään ei ole vielä kuulunut oletin, että kaikki on hyvin. Varmuudeksi kävin kuitenkin vilkaisemassa veriarvoni. Verikokeita otetaan sokerirasituksen aikana kolme. Ensimmäinen on paasto arvo, eli kokeeseen kuuluva sokerilitku ei ole ehtinyt vielä alkaa vaikuttamaan, mutta 10-12h paasto, jolla olet ollut, sen sijaan kyllä. Tulokseni oli 5,1/5,3 eli siinä ei ollut mitään vikaa. Tunnin odottelun jälkeen otetaan toinen verikoe, joka on sitten muuten aika inhottavaa, kun tungetaan piikki samaan suoneen, mistä edellinenkin koe otettiin.

Turvonnut ja ärtynyt suoni oli hemmetin kipeä pistäessä, ihan kuten muistelinkin, että kävisi. En kuitenkaan olisi halunnut näytteenottoa toisesta kädestä, sillä kukaan ei ole vielä pistänyt oikeaan niin, ettei se sattuisi. Vain vasemmasta tuntuvat nuo ”ammattilaiset” osaavan pistää niin, ettei tarvitse irvistää ja vääntelehtiä kivuista. Noh, kolmas verikoe otettiin sitten oikeasta kädestä ja kipeäähän se teki, kuten osasin odottaa. Tuo kahden tunnin arvo oli 6,2/8,6 eli ihan heittämällä raja-arvon alle. Valitettavasti samoin ei ollut keskimmäisen verikokeen kanssa. Sain tulokseksi 10,1/10,0.

Ennen kuin mietit, että no sehän on melkein! Ihan super lähelle, eihän tuosta voi valittaa, niin voin kertoa sinulla katkeran kokemuksen syvällä rintaäänellä, että voi. Vaikka arvo olisi ollut 10,0 olisin silti saanut raskausdiabetes tuomion. Kaikki kolme arvoa pitää olla alle viitearvojen, muuten saat ison leiman otsaasi. Vuonna 2018 sain arvoiksi 5,4/5,3 ja 10,3/10,o sekä 5,4/8,6. Eivät nuo silloinkaan ole paljoa yli olleet, mutta hirveä haloo silti nousi. Eli nyt jään odottelemaan sitä soittoa, jossa minulle kerrotaan, että ruokavalioni täytyy muuttaa kokonaan ja joudun ryhtyä ottamaan itseltäni verinäytteitä sormesta joka päivä.

Ugh, olen niin vihainen. Ihan kuin tässä ei olisi tarpeeksi murhetta ja mietittävää muutenkin. Outoa, miten minulla on raskausdiabetes joka toisessa raskaudessa (ei ensimmäisessä, oli tokassa, ei kolmannessa, on nyt neljännessä). Yleensä raskausdiabetes puhkeaa jo ensimmäisessä raskaudessa ja uusiutuu seuraavissa. Oletan olevani jokin rajatapaus, että sokeriarvoni heiluvat ihan siinä kinttaalla. Osittain perustan tämän siihen, että arvoni eivät 2018 sitten kuitenkaan nousseet, kun niitä seurattiin, ja koko vaiva pysyi kontrollissa ruokavaliolla (juurikaan edes yrittämättä). Voi toki olla, että nyt tilanne on eri, mutten jaksaisi uskoa sitä. Nähtäväksi jää pysyvätkö arvot alhaalla vai eivät. Tiedossa on kuitenkin siis lisää neuloja. Isoa piikkiä pistelen mahaani ja tungen itseeni tavaraa, pientä piikkiä tökin sormeeni ja leikin verellä.

Yyh. Ymmärrän, että näitä asioita halutaan tehdä niin äidin kuin vauvan terveyden vuoksi, mutta kiusaamiselta ne tuntuvat. Onneksi vauva on kaikkien ultrien ja käyrien mukaan kasvanut tasaista keskiarvoa, ei mitään viitteitä suurikokoisuudesta tai ongelmista. Makrosomia on hieman todennäköisempää lihavilla äideillä että raskausdiabeetikoilla, joten siitä saan varmaan kuulla sitten tästä eteenpäin. Ei käy kieltäminen, että ylipaino on riskitekijä ja voi aiheuttaa ongelmia, mutten jaksaisi taas kuunnella joka lääkärin suusta painostani. Suunnilleen saman kokoinen olin viime raskaudessa ja eivätpä nuo edellisetkään lapset olleet mitään järkky isoja, vaikka niin Miss Aprilin kuin Mr. Berlinin kohdallakin lääkärit epäilivät sikiön suurikasvuisuutta kohdunpohjan korkeuden takia.

Miss Wienna syntyi viikon yli lasketun ajan ja painoi 3830g, hänen kohdallaan ei ollut raskausdiabetestä ja hän kasvoi keskikäyrällä, eli suurikokoisuus epäilyjäkään ei ollut. Kuusi vuotta myöhemmin Miss Aprilin kohdalla todettiin raskausdiabetes, hän kasvoi +2 käyrällä ja synnytys käynnistettiin viikon etuajassa suurikokoisuuden takia, mutta syntymäpaino oli vain 3730g. Mr. Berlinin kohdalla raskausdiabetestä ei ollut, hän kasvoi +3 käyrällä, sektio tehtiin viikko ennen laskettua aikaa ja painoa pojalla oli 4150g. Mitään vikaa sokereissa ei ole todettu lapsilla. Joten kaikki tämä saa minut lähes vainoharhaisen epäileväiseksi mistään raskausdiabetes tuomioista tai makrosomia epäilyistä, kun eivät ne ennusteet ennenkään ole mitään merkinneet.

Olen yllättävän stressaantunut kaikesta tästä, niin jalkani tilasta, miehen matkasta, raskausdiabeteksestä kuin tulevasta joulusta. Mr. Berlinin puheterapian tehtävät jäivät välistä viime viikolla sairastelujen takia ja poden paska äiti syndroomaa varmaan ihan turhaan sen takia. Ahdistaa miten kaikki on jotenkin tekemättä ja lisää vaikeuksia kasaantuu eteen koko ajan, eikä niille voi mitään. Tiedän, että tässä vaiheessa pitäisi vain vetää syvään henkeä ja päästää irti, yrittää olla panikoimatta kaikesta ympärillä pyörivästä, olla miettimättä raha-asioita ja arjen vaikeuksia koko ajan. Fakta kun on, että eteemme on nyt jaettu nämä kortit ja niillä on pelattava, eivätkä ne miksikään muutu, vaikka kuinka stressaisi.

Kaipaisin lisää onnellisia asioita elämääni, ilon ja onnistumisen pilkahduksia. Mikä on tietysti hassua sanoa, kun juuri valmistuin koulusta erityisen onnistuneesti, kävin ravintolassa äitini kanssa syömässä ja vietin leffaillan puolison kanssa. Kaiken hyrskynmyrskyn keskellä vaakakuppi on heilunut kuitenkin enemmän negatiivisella ja sieltä on vaikea puskea ylös. Tiedän, että toimivin tapa olisi vain itse keskittyä siihen positiiviseen, koska se, mille päässäsi annat eniten aikaa, on se, mikä dominoi elämääsi, hyvässä ja pahassa. Niinpä yritän tsempata ja keskittyä hyviin asioihin täysillä, vaikka niitä olisi vähemmän. Ja esimerkiksi, vaikka tämä raskaus ja sitä myöten vauva aiheuttaa minulle vaikka mitä kärsimystä, yritän keskittyä ajattelemaan hänestä vain positiivisesti. Että tämä uusi tulokas on vain hyvä asia.

Kuten melkein kaikki asiat elämässä, mikään ei ole mustavalkoista, ei edes uuden vauvan saaminen. Mutta jos odotusaika ei olekaan pelkkää ruusuilla tanssimista, niin onhan siinä hyvätkin puolensa, muun muassa se, että mies toi eilen postista kelapakkauksen, joka sai aikaan valtaisan kestohymyn kasvoilleni. Olin haljeta innosta, kun kävin läpi kaikki ihanat pikkuruiset vaatteet ja huokailin, että eihän se vauva voi mitenkään mahtua näihin lilliputtisiin potkuhousuihin! Olisi kai meillä kahden tytön jälkeen ollut tarpeeksi omastakin takaa vaatetta sun muuta vauvaroinaa, mutta Kela-pakkaus jotenkin vain kuuluu äitiyden valmisteluihin. Ja minusta on ihanaa, että tämäkin lapsi saa jotain uutta ja ihan omaa, eikä vain siskojen vanhoja.

(Blogi jatkuu kuvan jälkeen. Kuvan Kelan sivuilta.)

Olen jo suunnitellut paikkaa kehdolle meidän makuuhuoneessa. Tosin ensin kehto täytyy toimittaa mummille, joka verhoilee sen uudestaan. Tämä on sukumme erikoinen tapa, jonkinlainen perintö myöskin. Suvussa kulkeva kehto tuodaan äidin synnytyssairaalassa olon aikana vanhempien kotiin, sitä ei ole saanut nähdä etukäteen, ja kaikki laitetaan muiden toimesta vauvalle valmiiksi. Sekin on näitä nostalgisia äitiyteen hyvin vahvasti kuuluvia etappeja, joita odotan. Mietin myös jo ristiäisiä, missä ne pidetään ja koska (ensimmäiset kesäristiäiset, jännää!). Ja kaikkea muutakin, mitä ei pitäisi vielä suunnitella moneen kuukauteen, mutta kun on niin vaikea olla innostumatta edes vähän.

Ja kun innostuu vähän on helpompi jaksaa kaikki se paska, minkä läpi täytyy rämpiä päästäkseen sinne hyviin juttuihin asti. Sitä kai se meidän elämämme tällä hetkellä on, joku pieni ääni sinnikkäästi takaraivossa sanoo, että ”jaksaa, jaksaa”. Eteen tulee isompia ja isompia vuoria kiivettäväksi ja ”jaksaa, jaksaa” sen kun kaikuu päässä. Vielä vähän! Vaikka ollaan vasta puolessa välissä. Puolessa välissä raskautta, puolessa välissä kipsin kanssa. Jalka murtui tasan kuukausi sitten ja tasan kuukauden päästä saan sen pois. Sitten on vielä kaksi ja puoli kuukautta oletettuun sektio aikaan. Puuh mikä maraton! ”Jaksaa, jaksaa!”