74. Elokuvan taikaa

”Äitiii, katotaan joku elokuva, jooko, jooko? Pliiiiis, äiti, jooko!?”

Ugh. Aivan kuin minä. Välillä se on rasittavaa, miten Miss Wienna rakastaa elokuvia niin paljon ja on aina super innoissaan, jos keräännymme samalle sohvalle katsomaan – oikeastaan ihan mitä tahansa elokuvaa. Hän ei ole millään tavalla genre rajoittunut, vaan katsoisi kanssani kaikkea draamasta täystuhoon. Aloitin hänen ”elokuvakoulutuksensa” Disney-Pixar-Dreamworks akselilla jo silloin parivuotiaana, heti kun keskittymiskyky riitti edes neljäsosaan elokuvasta. Samoin heti nelivuotiaana, kun leffateattereiden säännöt sen vain sallivat, aloin viemään tyttöä ihan saliin asti kokemaan sen suuren kankaan taian.

En tiedä mistä oma rakkauteni elokuviin on syntynyt, mutta muistan edelleen, miten hermostuttavan mahtavaa oli vanhemman kädestä pitäen kävellä elokuvateatterin kokolattiamaton yli kohti salin ovea ja puristaa sylissä laatikollista popcornia, joista en edes oikein välittänyt, mutta ne ehdottomasti kuuluivat asiaan. Elokuvateatteriin pääseminen oli harvinaista herkkua, jotain maagista, erityistapaus. Muistan, miten ekaluokkalaisena seikkailin katsomaan Kaunotarta ja Hirviötä keskustaan, matkustin yksin bussilla päättärille, jossa kummitätini odotti, ja jännityksestä huolimatta nukahdin dösään, josta kummitäti sitten huolissaan tuli minua etsimään. Teatterin tuoli oli ihan liian iso minulle, salin hämäryys oli pelottavaa ja elokuva vei minut täysin mukanaan!

Pääasiassa vanhempamme ostivat hyllykaupalla VHS kasetteja, joita pyöritimme uudestaan ja uudestaan, kunnes ne kuluivat puhki, sen sijaan, että olisimme jatkuvasti käyneet teatterissa. Eikä meitä paljoa estelty katsomasta sellaisiakaan elokuvia, joita meidän ei olisi pitänyt niin nuorena nähdä. Näin esimerkiksi alkuperäiset Star Wars leffat alle kouluikäisenä, sillä isäni oli niiden suuri fani, eikä nähnyt mitään pahaa antaa lastensa tuijottaa alkuperäistä trilogiaa loopilla. Oli tietysti pieni määrä leffoja, joita emme olisi saaneet katsoa, mutta jos isoveli oli kaveriltaan hankkinut Jaws leffan ja ryhtyi salaa katsomaan sitä keskellä päivää, niin enhän minäkään voinut olla sen huonompi, vaan katsoin myös ja näin sitten viikkokausia painajaisia Tappajahaista.

Olisi helppo argumentoida sen puolesta, että vanhempani eivät hoitaneet pestiään kunnolla, antaessaan meidän katsoa ties mitä elokuvaa ja tv-sarjaa, erityisesti teini-iässä, tukiessaan sisareni mielenkiintoa kauhuelokuviin ja kauhukirjallisuuteen, tai antaessa minun tuijottaa rakkausromaaneihin perustuvia siirappisia draamoja, minkä seurauksena minulla ei ollut varhais-aikuisuudessa mitään käsitystä todellisesta rakkaudesta, vaan odotin valkoista ratsua ja ritaria vääristävät vaaleanpunaiset lasit päässä. Koen kuitenkin, että pieniä, huonoja sivuvaikutuksia lukuun ottamatta vanhempiemme avomielisyys kaikkea elokuva-alaa kohtaan on ollut ratkaisevaa siinä, miten paljon iloa ja nautintoa saan siitä edelleen tänäkin päivänä.

Kunhan sain omaa rahaa ja kasvoi isommaksi aloin käymään leffoissa kavereideni kanssa. Ymmärrän, että joidenkin mielestä elokuvissa käyminen on huono idea yhteisen ajan viettämiselle, koska silloinhan keskitytään kaksi tuntia johonkin muuhun kuin siihen kaveriin. Minun mielestäni leffassa yhdessä istuminen on kollektiivinen kokemus, emme ehkä keskity toisiimme, mutta elämme samaa kokemusta, olemme saman tarinan vietävänä ja parhaimmillaan tunnemme samat tunteet ja ajatukset. Kaikki tarinat, olivatpa ne sitten elokuvia, tv-sarjoja, kirjoja tai satuja, voivat auttaa meitä ymmärtämään elämää paremmin. Ja tiedän, että en ole yksin, kun näen tarinat kaikkein parhaimpana keinona ymmärtää inhimillisyyttä itseään, samaistumisen kautta. Sen näkee jo ihan pienissä lapsissa, joille vanhemmat yrittävät selittää maailman vaikeita asioita satoja tai jopa tuhansia vuosia vanhojen satujen kautta.

Paras tarina on sellainen, joka onnistuu koskettamaan meitä. Minä olen sarjassamme ”itkupilli” mitä tulee tarinoihin. Ei tarvita kuin hyvin kirjoitettu mainos, niin minulla on tippa linssissä. Jos minä en itke elokuvissa ei se ole ollut katsomisen arvoinen. Siinä missä kyynelten määrä toimii hyvänä elokuvan tason mittarina, toimii se ihan paskana sivutuotteena, jos olen mennyt leffaan treffeille. Kaikki kai meistä haluavat näyttää vain parhaat puolensa, olla kauneimmillaan ja fiksuimmillaan, kun menemme treffeille. Mietitään nyt siis tilanne, jossa olen mennyt katsomaan jotain brittiläistä draamaan, joilla on tapana itkettää minua jo ensi kohtauksessa (edes brittiläiset komediat eivät ole sellaisia, missä katsoja ei itkisi), niin kaiken sen vollottamisen, niiskuttamisen, pärskimisen ja totaalisen henkisen romahduksen jälkeen en ehkä ole enää hehkeimmilläni (ulkoisesti enkä sisäisesti) tai lainkaan kykenevä jatkamaan treffejä.

Onhan herkistävissä leffoissa toki se hyvä puoli, että ne paljastavat ihmisistä paljon. Yksi itkee, kun päähenkilön koira jää auton alle, toinen itkee, kun päähenkilön lapsi katoaa kaupassa eikä häntä vuosien etsimisenkään jälkeen löydetä, kolmas itkee, kun poika pettää ja jättää teinitytön, joka oli kyllä jo vähän katsellut pojan parasta kaveria, neljäs itkee, kun pikkusisko polttaa isosiskon kirjoittaman kirjan kiukuspäissään. Sitten on se viides (psykopaatti), joka ei itke missään näistä (juokse!). Se, mikä herkistää meidät kyyneliin asti, paljastaa heikot kohtamme. Ja kun sanon heikot, en tarkoita heikkouksia sanan perinteisessä mielessä, vaan sitä, mistä me välitämme, mitä me rakastamme, mikä kaiken pinnallisen poistettuamme kokisimme merkittäväksi ja tärkeäksi. Ne ovat tarkoin varjeltuja salaisuuksia, joita on vaikea onkia esiin toisesta ihmisestä, mutta elokuvat tekevät sen puolestamme.

On toki monia ihmisiä, jotka eivät halua nähdä mitään sellaista, mikä pistäisi heidät kohtaamaan omat demoninsa tai herkkyytensä. Ylipäätään leffassa kävijöillä on paljon erilaisia motiiveja istua siihen punaiseen samettipenkkiin. Yksi hakee adrenaliinia toimintaelokuvista, haluaa kuvitella itsensä kiipeämässä pilvenpiirtäjän huipulle tai loikkimassa katolta toiselle. Toinen tahtoo elää sankari fantasiaa, kuvitella, että on olemassa joku Teräsmies, joka lennähtää taivaalta paikalle maagisten voimiensa kanssa ja muuttaa kaikki murheet hyväksi. Kolmas haluaa fantasioida vähän eri tavalla lihaksikkaista miehistä. Neljäs haluaa ymmärtää ihmisluontoa ja kokea aitoja tunteita. Viides tahtoo pelätä, kauhistua, nähdä kaikki tabut ja kielletyt asiat, ruumiita, verta ja kuolemaa, kohdata pelkonsa. Kuudes haluaa nauraa, viihtyä, unohtaa oikean maailman murheet ja hekotella typerille kömmähdyksille.

Sen takia elokuvia on niin monta genreä ja monen mieltymykset vaihtelevat vähän päivän mukaan, eri fiiliksessä uppoaa eri genret. Kaikille niistä on kuitenkin yhtenäistä se, että koemme elokuvat ihmisen kautta tai jonkin inhimillisen kautta. Voihan pääosassa olla vaikka lantakuoriainen, joka pyörittää sontapalloa ylös mäkeä epäonnistuen kerta toisensa jälkeen, mutta me silti koemme tuon ahkeran ötökän ponnistelut inhimillisen linssin läpi, verraten sitä omaan elämäämme, jossa puskemme kohti päämäärää sitä samaa paskaa pyöritellen päivästä toiseen, epäonnistumisesta toiseen, kunnes ah lopulta, lantakuoriainen pääsee mäen päälle ja ai että me tunnemme suunnatonta helpotusta ja kiitollisuutta siinä vaiheessa. Tunnemme – niin. Siinä se tärkein. Elokuva saa meidät tuntemaan.

Yhtä lailla tarina voisi loppua siihen, että lintu nappaa kuoriaisen juuri sillä hetkellä, kun se on saavuttamassa tavoitteensa, ja sitten me katsojina tuntisimme vihaa, ärtymystä, pettymystä. Meille tulee mieleen kaikki ne epäreilut kerrat, kun ihmisen elämä on yllättäen päättynyt juuri kun hän on ollut saavuttamaisillaan kaiken haluamansa ja pelkäämme niin käyvän meillekin, että kaikki ponnistelumme on lopulta turhaa. Meitä suututtaa niin kovasti! Kyllä sen ötökän olisi pitänyt päästä maaliin sen sontapallon kanssa ja vasta SITTEN kuolla. Muistan, miten raahasin aviomieheni katsomaan elokuvan nimeltä Lobster, joka on sieltä taiteellisemmasta päästä (eli kriitikoiden rakastama) ja sen loppu oli juuri sitä, katsojan silkkaa raivoa ja tunnemyrskyä siitä ”mitä helvettiä minä oikein juuri näin” eikä tuo elokuva ole antanut meille kummallekaan rauhaa, muistamme sen vuosienkin jälkeen ja puhumme siitä silloin tällöin vieläkin. Se on meidän henkilökohtainen lantakuoriaisemme.

Mutta onko Lobster elokuvana huono vai nerokas? Onko se niin huono, että se on nerokas? Oliko se treffi leffana huonoin valintani ikinä? Jota joudun miehelleni korvaamaan menemällä katsomaan kolmen tunnin sotaleffaa, mikä ei todellakaan kiinnosta minua. Vai oliko se täydellisin valinta, sillä se kirvoitti tunteja kestävän keskustelun, yhdisti mielipiteemme ja tunteemme, jättäen lähtemättömän vaikutuksen, jota edelleen jaamme kaikille tutuille ja tuntemattomille? Niin, mikä on hyvän elokuvan mittari? En tosissani suosittele Lobsteria kenellekään, ellet halua kärsiä henkisesti (on meitä siihenkin junaan). Turvallisempia vaihtoehtoja ovat flikit, jotka yhdistävät romantiikan ja seikkailun, ne ovat melkein aina sellaisia turvallisia, tasapaksuja, Disney hyväksyttyjä hömppälömppä repäisyjä, ettei tarvitse miettiä mitään ja molemmat kuitenkin viihtyvät sen kaksi tuntia penkillään.

Esimerkiksi veikkaan, että tänä kesänä teattereihin ilmestyvä Jungle Cruise on erinomainen deitti leffa. Kaunis nainen, lihaksikas mies, humoristinen sivutyyppi, seikkailua ja jännitystä, erikoisefektejä ja romantiikkaa. Kaikille kaikkea, eikä kenellekään kunnolla mitään. Turvallinen valinta silloin, kun et tiedä toisen ihmisen preferenssejä. Sellainen leffa, jonka kokeminen ei muutu sen perusteella, kenen kanssa sen käyt katsomassa. Semi ok vaihtoehtoja ovat myös uusin 007 No Time To Die (tulee vasta syksyllä) sekä Marvelin Black Widow, mutta nämä ovat jo paljon vaarallisempia vaihtoehtoja. Bond leffoille on ihan oma fanikuntansa, samoin Marvelille, ja jos vain toinen teistä on siinä laivassa kyydissä, voivat treffit mennä ihan maton alle yhdestäkin väärästä sanasta. Kaikkein pahinta on, että sinä saatat pilata sen toisen ihmisen intohimoisesti fanittaman elokuvan ensikatselun.

Voisin kuvitella, että jos vien aviomieheni katsomaan japanilaista animea, Studio Ghiblin uusinta elokuvaa, hän istuisi vieressäni tylsistyneenä ja asentoaan jatkuvasti vaihdellen. Mr. Scotilla on paha lukihäiriö ja koska animea tulisi katsoa vain alkuperäiskielellä (tästäkin on omat kuppikuntansa) niin toisin kuin englanninkielisissä leffoissa, hän ei voi kompensoida hidasta lukutaitoaan korvillaan (koska ei osaa japania), minkä takia häneltä menisi puolet ohi. Minä hermostuisin hänen kiemurteluunsa ja en voisi sen takia keskittyä itsekään kunnolla. Tai entä jos Marvel fani olisi DC fanin kanssa katsomassa Black Widow leffaa? Treffikaveri ei tajuaisi referenssejä muihin leffoihin, ei nauraisi inside vitseille, ei innostuisi jonkun sivuhahmon cameosta. Eikä hän haluaisi jäädä istumaan lopputekstejä tappiin asti extra kohtauksen varalta. Entäpä sitten jos menet katsomaan Bondia ja treffikaverisi ei ole nähnyt kuin ehkä yhden Sean Connery Bondin joskus lapsena ja on ihan pihalla vaihtuneista tyypeistä ja tyylisuunnasta, ja päädyt selittämään hänelle jokaisen elokuvan kohtauksen?

Elokuvakokemukseen vaikuttaa ihan hirveästi se, kenen kanssa leffan katsot. Sama pätee niin kotisohvalla kuin teatterin katsomossa. Tietenkin ihan yksinään ulkopuolisia häiriötekijöitä tulee paljon vähemmän, eikä kukaan ole kanssasi erimieltä tai naura väärässä kohdassa. Joskus sekin on ihan kivaa, tuijotella läpi yhdeksän tuntia Lord of the Rings extra materiaaleja kenenkään häiritsemättä tai kritisoimatta. Mutta leffateatterissa osa siitä taikuudesta syntyy nimenomaan siitä, että paikalla on muitakin. Kaiketi me olemme pohjimmiltamme laumaeläimiä ja parveileminen tuntuu siksi niin luonnolliselta. Se kotoa lähteminen ja muualla asioiden tekeminen sitä paitsi on monille meistä välillä tarpeen, voidaksemme rikkoa arjen painostavaa monotoonisuutta. Ihmisjoukon hälinä ja jännittynyt innostus juuri ennen elokuvan alkua tuo oman lisänsä, popcornin tuoksu, karkkipussien rapina ja leffakavereiden hiljaiset supinat toisen sellaisen.

Miksi huvipuistossa on niin elähdyttävää käydä? Onko se pelkästään laitteiden suoma adrenaliini? Voitko kuvitella miltä tuntuisi käydä Linnanmäellä, kun se on aivan tyhjä? Missään ei ole ketään, laitteet pyörivät itsekseen ja saat käydä kaikkialla ilman häiriötä, näkemättä toista elävää olentoa. Hah. Kuin kauhuelokuvasta. Tai sellainen mielikuva minulle tulee. Huvipuisto ilman hyörivää ja pyörivää väkijoukkoa ja sen tasaisesti surisevaa meteliä, satunnaisia innostuneita kiljahduksia tai naurunpurskahduksia ei ole luonnollinen. Samoin tyhjä leffateatteri on aavemainen ja ontto, ja sen olen kokenut, sillä olemme siskoni kanssa joskus onnistuneet olemaan kaksi ainoaa asiakasta isossa salissa (ennen pandemiaa). Ihan samasta syytä täysi jääkiekkokatsomo antaa fanille hurjan paljon tunteikkaamman kokemuksen matsista, kuin täysi leffasali ihmiselle elokuvasta – me reagoimme vähintäänkin alitajuisesti ympäröivien ihmisten tunteisiin ja läsnäoloon.

Vuodet 2020 ja 2021 ovat koetelleet leffateollisuutta kovalla kädellä ja nähtäväksi jää mikä on elokuvateattereiden kohtalo. Koronatilanne on kuitenkin niin paljon jo helpottanut, että tänä kesänä voimme taas vaeltaa poppareiden tuoksuisille käytäville katsomaan – eh, no niin, valikoima ei ole kovin lupaava. Luokkakokous 3, Hotelli Transylvania 3, Croodit 2, Fast & Furious 9. Aivan kuin mitään uutta ei uskallettaisi tuoda markkinoille (sinänsä ymmärrettävää). Lyödäänkö tässä nauloja leffateattereiden arkkuun? Voiko olla, että joku päivä elän sellaista tulevaisuutta, että en voi näitä pienempiä lapsiani viedä katsomaan liikkuvaa kuvaa isolta kankaalta heti heidän täytettyään neljä? Voiko olla, että lapseni eivät voi kutsua ystäviä ja treffikavereita elokuviin, vaan se on aina vaan ”Netflix and chill” jonkun kotona?

Miss Wienna täyttää kohta kymmenen ja hänen ”elokuvakoulutuksensa” pääsi uudelle tasolle viime kesänä, kun tahkosimme läpi sellaiset klassikot, kuin Jurassic Park (kaikki osat) ja Teenage Mutant Ninja Turtles, sekä muutaman muun k12 tägin pätkää. Koska tyttäreni on luonteeltaan ”taisteleva prinsessa”, olemme luonnollisesti katsoneet jo Wonder Womanin, ja koska tänään Miss Wienna kömpi kainalooni katsomaan Loki sarjan ensimmäisen osan, hän haluaa nyt ehdottomasti nähdä kaikki Thor leffat. Koululaisten kesäloma on onneksi pitkä ja Disney+ tarjonta laaja, joten ehkä on jo aika siirtyä suurempaan määrään k12 leffoja? Olen pihdannut ehkä turhaankin elokuvia tyttäreltäni, karsiakseni niitä sivuvaikutuksia, joita itse olen nuoruudessa saanut (kuten useamman fobian) leffoista. En kuitenkaan halua rajoittaa hänen mahdollisuuksiaan liikaa, sillä toivon, että pääsen jatkamaan hänelle sen laajan rakkauden koko alaan, mikä minulle itse syttyi vapaudesta valita ja katsoa mitä tahansa.

Kaipaan itse jo kovasti takaisin elokuvateatteriin ja nyt kun rokotuskattavuus kasvaa, tartuntamäärät putoavat ja Finnkino heiluttelee oviaan kutsuvasti, ehkä voi vihdoin huokaista ja todeta, että ”it’s movie time!”, aika ottaa popparit esiin!