03. Reaktioita

Olisin kuvitellut, että Mr. Scot ei olisi halunnut kertoa kenellekään tilanteestaan, kun sai kuulla huonot uutiset lisääntymiskyvystään. Hän kuitenkin yllätti minut jakamalla uutiset melkein heti muutamien ystävien ja sukulaisten kesken. En tiedä olisinko itse pystynyt yhtä avoimesti puhumaan niin monelle ihmiselle, jos minusta olisi löytynyt vikaa. Mr. Scot onkin kummallinen mies siinä mielessä, että hän puhuu tunteistaan, mutta toisaalta hyvin tavanomainen mies siinä, että välillä ne tunteet räjähtävät ulos täysin suodattamatta, tai sitten ne kuitataan kaikki huumorilla.

”Kerroin tänään työkavereille, että meikäläisen vesselit ovat uimakyvyttömiä zombie-siittiöitä.”

”Niinkö! No mitä kaverit sanoi?”

”Olivat tosi sympaattisia. Lupasivat, että kaveria ei jätetä, ja jakavat vuoronumerot kaikille ja käyvät vuorotellen panemassa sua niin kauan, kunnes natsaa. Niin ei jää kaveri ilman vauvaa.”

Tämän jälkeen mies naureskeli pitkään ja hartaasti, kun minä yritin sulattaa kaikkia loukkauksia ja löytää huumorintajuni. En tiedä juttelevatko miehet koskaan tämän syvällisemmin, vai käydäänkö kaikki vaikeat asiat läpi huumorin kautta, mutta tuntuu, että näiden velikultien reaktiot menevät aina samaa rataa.

”Sanoin duunissa, että olen perjantaina poissa, kun munasolut kerätään talteen.”

”Ai, no mitäs muut siihen?”

”No lohduttivat, että ei tarvitse huolia. Että sen kun käyt heittämässä mällit purkkiin niin sitten lääkäri voi pistellä sun muijaa menemään sillä aikaa, kun sä venailet käytävällä.”

Taas piti vähän nieleskellä ennen kuin löysin sen hauskuuden tuostakin, vaikka tästä täytyy jo vähän nostaa hattua, sillä munasolujen keräys kuitenkin tehdään isolla neulalla, eli ”pistellään”. Kavereiden kesken tuleva munasolun istutus kohtuun on sekin ”astutus” ja en jaksa luetella mitä kaikkea tuolta työmaalta kulkeutuu miehen mukana kotiin. Myös veljeni, jonka kanssa olen paljon puhunut asiasta, on oikein pursunut tilannehuumoria.

Mitä jos siellä lekurissa käytävällä odotellessa alkaisi kommentoimaan muille asiakkaille? Rupeaisi lyömään kättä päivää runkkaus koppiin odottelevien miesten kanssa? Kertoisi, että tuntuu vähän kuin vieraalta kädeltä jos vetää vasurilla, tai voit muistella mua, kun justiin käteltiin oikealla. Pitäisikö arvailla kauan toisella menee, antaa pienet aplodit, kun joku tulee huoneesta ulos ja on hoitanut homman? Voisi vaikka udella kuinka paljon meni purkkiin ja kuinka paljon seinille. Myös naiset voisi ottaa mukaan keskusteluun, ryhtymällä veikkailemaan kumpi pareista on ”se viallinen” ja heittämällä yläfemmaa kun arvaa oikein.

Tunnustan, että nauroin ihan kippurassa veljeni huulen heitolle. Eikä käytävillä ole yhtään niin ikävä istua ja odotella omaa vuoroa, kun voi muistella kaikkia täysin sopimattomia vitsejä, mitä näin stressaavasta ja ahdistavasta tilanteesta on jo ehtinyt kuulla. Mutta joskus pääni on räjähtää raivosta, kun yritän jutella jotain vakavaa Mr. Scotin tai jonkun muun miehen kanssa, ja he heittävät koko jutun läpäksi. Kun olet tosissasi huolissasi ja ahdistunut jostakin, olet kerännyt monta tuntia ajatuksiasi ja rohkeuttasi puhuaksesi miehellesi syvimmistä peloistasi, ja hän sitten vastaa jollain hupsun hauskalla letkautuksella – silloin sitä toivoisi seurustelevansa naisen kanssa.

Naisten reaktiot ovat kuin yö ja päivä miesten kanssa. Kävelemme kuin lasinsiruilla, varoen tarkasti, ettemme vain sano mitään loukkaavaa tai väärää. Lähdemme analysoimaan syvällisesti tilannetta, siihen johtaneita ja siitä seuraavia seikkoja. Yritämme onkia ystävämme tunteita yhä syvemmältä esiin ja selvittää mikä, jos emme itse, voisi häntä auttaa. Vasta kun ahdistuksen terävin kärki on jo taltutettu ja tilanne aika pitkälti kartoitettu, alkavat naiset yleensä heittää kevennyksiä keskusteluun, eivätkä ne koskaan ole miesten tasolla, eli puolittaista vittuilua.

En nyt sano, että miesten tapa käsitellä asiaa olisi väärä, joskus joku aivan törkeä vitsi ihan kamalasta tilanteesta saattaa laukaista stressin ja saada sinut näkemään asian ihan uudessa valossa. Toisinaan se taas osuu ja uppoaa niin syvälle, että pillahdat itkuun, ja naisen kohdalla varsinkin saattaa olla edessä aikamoinen leppyyttely, mahdollinen anteeksi antamaton loukkaantuminen. Me naiset emme vain ole niin paksunahkaisia kuin monet miehet, joille on helpompi kantaa virheitään ja heikkouksiaan kuin ilmoitustauluja. Onhan sekin yksi tapa, oikein kutsua muut ilkkumaan sinua, niin olet jo varautunut siihen, eikä kukaan pääse yllättämään, jolloin todellinen herkkyytesi paljastuisi. Nyt voit vain nauraa sille, että joku muu käy polkemassa vaimosi paksuksi, kun et itse siihen pysty, sen sijaan, että siitä olisi puhuttu selkäsi takana ja ohi mennen kuullut keskustelut olisivat saaneet sinut itkemään.

Mitä itkemiseen tulee, kaikkein ärsyttävimpiä reaktioita, mitä hormonihoidot aiheuttavat, on järjetön itkuisuus. Tänään aamulla istuin hoitajaa vastapäätä, kun hän selitti seikkaperäisesti mitä perjantain operaatiossa tulisi tapahtumaan. ”Saat yhden Diapamin heti kun tulet klinikalle. Itse operaatiossa saat suoraan suoneen kanyylin kautta rauhoittavia ja vahvoja kipulääkkeitä.” Tässä vaiheessa silmäni alkoivat kyyneltyä ja huomasin kirkuvani pääni sisällä EI NYT. Mitä itkettävää tuossa edellisessä lauseessa oli? No ei kerrassaan mitään! Yhtäkkiä vesiverho alkaa peittää näkyvyyttä, nieleskelet ja yrität hengittää ja kiroilet itsellesi, aivan kuin kropassasi olisi joku toinenkin persoona, joka saa aikaiseksi nämä fysiologiset muutokset, ja sille huutamalla tilanne voisi parantua. ”Et ala pillittämään kuin pikku lapsi ilman mitään järkevää syytä! Nyt vittu lopetat ja kasvat aikuiseksi!”

Yksi ilta itkin sängyssä, kun olin laittanut lapsen nukkumaan ja odottelin Mr. Scottia suihkusta. Hän tuli paikalle, leppoisesti tallustellen ja itseään yhä kuivaillen, ja pysähtyi kuin seinään nähdessään minut. ”Mikä hätänä!?!” ”No en minä tiedä!” parahdin ja itkin vain kahta kauheammin. Mistä se tuli, ja minne se meni? Kuka tällaisia vesiputous kohtauksia lähettelee ilman minkäänlaista inhimillisesti käsitettävää laukaisijaa? En ollut ajatellut mitään surullista, eikä mitään lähellekään mieltä järkyttävää ollut tapahtunut koko päivänä ja siinä sitä vollotettiin oikein olan takaa. Ihan perseestä.

Jotenkin sain vastaavanlaisen kohtauksen estettyä siinä hoitajan edessä ja kun hän hiukan huolestuneena tiedusteli mielentilaani, vakuutin olevani henkisesti ja ruumiillisesti täysissä voimissani, mutta vain ”pumpattuna täyteen hormoneja, eli aavistuksen tunneherkässä tilassa” mikä sai hoitsun hörähtelemään ja lohduttamaan, että loppusuora jo häämöttää. Thank the fucking God! Ennen näitä hormonipiikkejä söin lääkkeitä, joita aloimme rakastavasti Mr. Scotin kanssa kutsua kusipää pillereiksi, koska suunnilleen sellainen vaikutus niillä oli minuun. Aamulla herätessä olin ihan oma itseni, ehkä jopa astetta mukavempi, kuin tavallisesti. Hymyilevä ja lauleskeleva, tanssiaskelia hypähtelevä hyvä henki, jolla on pitkä pinna. Yleensä juuri se sitten, kun oli niin super hyvä olo, muistutti siitä, että jaa, aika vetää nappi naamaan.

Lääkkeen otosta tunti eteenpäin ja ai että mikä kyrpä seisoi otsassa! Vitutti sitten ihan kaikki. Tai vaikka olisin ollut tyyni pinnalta niin muksu pudottaa vaikka hammasharjan vahingossa lattialle ja helvetti on irti. Tavarat lentävät kilpaa kirosanojen kanssa -tyyppinen raivari, joka on täysin ylimitoitettu suhteessa tapahtuneeseen ärsykkeeseen, ja ollut epätavallista käytöstä minulle jo kohta vuosikymmenen ajan. Tapanani ei myöskään ole vittuilla ihmisille. En harrasta ilkeämielistä piikittelyä, varsinkaan rakastamiani ihmisiä kohtaan, mutta siinäpä vain auoin päätäni miehelle ruokapöydässä, kun hän oli yrittänyt kevyttä keskustelua.

Teimme Mr. Scotin kanssa diilin, ennen kuin aloitimme nämä hoidot. Oikein istutin miehen alas ja katsoin syvälle silmiin. ”Lupaa minulle, että et jätä minua, ihan sama mitä teen, niin kauan kun nämä hormonihoidot ovat käynnissä. Lupaa se.” Olisi varmaan pitänyt vaatia kirjallisena suostumuksena, mutta ainakin tähän asti herra on ottanut verbaaliset lyönnit vastaan ja kääntänyt vain toisen posken. Ei niin, että minä olisin se ainoa, jonka tunteet ovat tässä muutamaan otteeseen kuohahtaneet.

Pari iltaa sitten Mr. Scot oli kuin perseeseen ammuttu karhu ja kiukutteli iltapalan jälkeen kuin ääliö. Siinä vaiheessa, jos ruoka ei paranna mieltä, tietää jonkin olevan vialla. Mies meni näpäyttämään Miss Wiennalle mielestäni astetta ilkeämmin kuin on hyväksyttävää, josta seurasi välitön: ”NYT. Sun on varmasti parasta siirtyä nukkumaan, kulta. Heti.” Tuijotimme toisiamme hetken, mies nousi ylös tönäisten tuolinsa melkein nurin, painui nukkumaan ja oli yöunien jälkeen paljon paremmalla tuulella.

Viime maanantaina, kun soitin miehelle ultrassa käynnin jälkeen, ja kerroin, että munasolut kerätään perjantaina eikä keskiviikkona sain vastaukseksi erityisen hienon valikoiman ”vittusaatanaa ja vitunvittua”. Häkellyin tästä raivoreaktiosta sen verran, että en puhunut herralle koko päivänä, koska en voinut käsittää miksi hän ensinnäkin suuttui ja toiseksi miksi hän koki oikeutetuksi oksentaa sen kaiken puhelimen kautta minun päälleni. Mutta näistäkin tilanteista on selvitty puhumalla ja anteeksi pyytelemällä. Olen tässä nyt muutaman kerran jo lähettänyt jotain suloisia kuvia Mr. Scotille, joissa pahoittelen tunteenpurkauksiani. After all, nothing says you’re sorry like a random pic from the internet.