04. Näillä mennään

”Kiitos paljon. Hei hei.”

Suljin luurin ja romahdin selälleni sängylle. Mies kietoi kätensä ympärilleni.

”Kuinka paljon kuulit?” kysyin.

”Kaiken.”

Hypätään ajassa takaisin eiliseen. Oli koittanut munasolujen keruun päivä. Veimme Miss Wiennan aamulla tarhaan ja lähdimme siitä porhaltamaan kohti keskustaa. Maksoimme rouhevan 25 euroa neljän tunnin pysäköinnistä ja kävelimme loppumatkan klinikalle. Mies oli sen verran ajatuksissaan, että ei ehtinyt avaamaan minulle ulko-ovea, kuten hän tavallisesti aina tekee, mutta marssi ohitseni tuulikaapissa ja avasi seuraavan selvästi äkäisenä siitä, että olin itse aukonut ovia. Painoimme hissin ylös nappia ja hengähdin stressaantuneena, vilkaisten mieheen. Hän ei näyttänyt pärjäilevän sen paremmin.

Hissin ovet aukesivat ja ensimmäisen kerran koko klinikalla käyntimme aikana sisällä oli joku. Pitkä ja hoikka mies loikkasi ulos kiireisenä, pysähtyi kuin seinään ja pinkaisi takaisin sisään hissiin kiroillen jotain, mikä kuulosti kovasti ”väärä kerros” lausahdukselta. Vaihdoimme pikaisen katseen Mr. Scotin kanssa ja menimme ukkelin perässä liikkuvaan metallikoppiin. Hetkellinen matkakumppanimme tärisi kuin olisi vetänyt viisitoista kuppia kahvia ja hänen silmänsä poukkoilivat sinne tänne. Tyyppi jäi pois ennen meitä ja niinpä meille jäi kerroksen verran aikaa heittää läppää Mr. Risuparta-Vapinasta, jonka seurauksena kävelimme klinikalle nauraa hekotellen.

Vastaanottotiskillä oli tuttu hoitaja, joka silminnähden hiukan hämmentyi, kun saavuimme kikattelun kera paikalle, ja virnisti sitten meille iloisesti. Kun hyvät huomenet, ajanvaraukset ja diapamit oli vaihdettu, jatkoimme matkaa labran puolelle. Minua kiinnosti kovasti nähdä se huone (tai yksi niistä kolmesta), joissa mies käy antamassa spermanäytteen. Kävelimme yhden odottavan parin ohi ja painoimme ovisummeria. Kukaan ei vastannut, joten painoimme uudestaan. Tässä vaiheessa tajusimme vilkaista kelloa – olimme 10 minuuttia etuajassa eikä labra ollut vielä auki. Ei auttanut muu kuin istua sen toisen parin viereen odottamaan.

Supattelimme hiljaa kaikenlaista hassunhauskaa ajan kuluksi ja kymmenessä minuutissa labraan oli viiden miehen jono. Meitä aiemmin olleen parin mies meni ensin laborantin puheille ja tuli sitten hakemaan emäntänsä mukaan näytteenotto huoneeseen. Vilkaisimme Mr. Scotin kanssa toisiimme. Miehellä oli ollut neljä näytepurkkia. ”Mutta mihin ihmeeseen se sitä naista tarvitsee?” kultani kysyi. Kohautin harteitani. ”Ehkei hän tule millään muulla tavalla?” ”Tai ehkä hänellä on ylituotantoa ja jonkun täytyy vaihtaa purkkeja kyrvän alla kuin liukuhihnalla.” Kyllä, tällä tavalla me supatimme muista asiakkaista, mitä muutakaan ajanvietettä meillä olisi?

”Kuka oli seuraavana jonossa?” Laborantti tuli kohta kysymään. En tiedä miten jonotus oikein toimii, kun ei ole vuoronumeroita, mutta miehet tuntuivat itse tarkkailevan kuka tuli ennen ketä ja pomppaavan ylös, kun tiesivät oman hetkensä koittaneen. Niin myös Mr. Scot toimi ja katosi oven taakse. Hän ei tullut hakemaan minua mukaansa, mikä oli päivän selvää, homma hoituisi paljon nopeammin ja ilman niin suuria paineita, kun minä en olisi paikalla ehdottelemassa ”Hei mites jos katsottaisiin tuota pornoa? Näh, muija on liian ruma. Hei kokeile eri asentoa! Miten saat tähdättyä parhaiten? Saanko katsoa oikein läheltä, vai häiritseekö tämä?”

Ehdin nähdä melkein kaikkien jonottajien katoavan huoneisiin ennen kuin Mr. Scot tuli takaisin pudistellen päätään. ”Niillä oli nettiyhteys poikki, piti valita lehdet tai dvd:t.” Virnistin ja kysyin kumman mies valitsi. ”Lehtien sivut on niin liimaantuneet kiinni, että ei niistä ole mitään hyötyä.” Mies nauroi ilmeelleni ja vakuutti vitsailevansa. ”Menikö muuten hyvin?” ”Jep, purkkiin meni.” Siirryimme kahvipannujen luokse, vaikka minä en saanutkaan syödä enkä juoda, mutta Mr. Scot otti kahvia ja suklaata. Vilkaisin kelloa ja totesin, että vielä 10 minuuttia ennen kuin minun pitäisi ottaa diapami.

Kymmenenkin minuuttia tuntuu äärettömän pitkältä ajalta, kun odotat jotain, mikä pelottaa ja jännittää sinua kauheasti. Pystyin tuskin hengittämään. Jouduin vähän väliä vetämään syvään henkeä, kun keuhkot tuntuivat puristuvan kasaan. Puhaltelin ilmaa ulos yrittäen rauhoittua. Kämmenet hikosivat ja minua ahdisti niin, että olisin voinut taittua kaksin kerroin, rintakehääni pidellen. Mitä en tietenkään tehnyt, koska joku olisi saattanut huolestua ja kutsua lääkärin paikalle. Kun vihdoin sain ottaa diapamin rukoilin, että se toimisi nopeasti. Kahden minuutin päästä olo ei ollut muuttunut. Odotin, ja odotin. Ajatukseni alkoivat hiljalleen kääntyä muihin asioihin.

Oli muuten perjantai, paras työpäivä viikosta. Täällä oli kyllä varmaan muutenkin kiva olla töissä. Lego Batman elokuva tuli teattereihin tänä viikonloppuna, pitäisiköhän mennä katsomaan sitä siskon kanssa? Otin paremman asennon tuolilla ja nojauduin taaksepäin. Voisi melkein ottaa varaslähdön laskiaiseen ja leipoa pullaa viikonloppuna. Vilkaisin Mr. Scottia vieressäni, joka pelasi kännykällä ja hymyilin, mies rakasti pullaa. Suunnilleen tässä vaiheessa tajusin, että minulla oli vallan mukava ja rentoutunut olo, henki kulki hyvin eikä tuleva toimenpide jännittänyt minua enää lainkaan. Miksi jännittäisi? Hyvin se menee. Hörähdin ääneen ja mies vilkaisi minuun. ”Mitä?” Virnistin. ”On muuten hyviä nappeja, saakohan näitä kotiin?”

Olimme ensimmäisenä toimenpide listalla ja meidät kutsuttiin kohta käytävältä heräämö huoneeseen, missä oli neljä verhoin ympäröityä sänkyä kahdessa rivissä. Minulle näytettiin omani, ensimmäisenä vasemmalla, ja sain pienen kietaisuhameen, vähän kuin sairaaloiden sinisen lannevaatteen, sekä valkoiset putkisukat puettavakseni (olin unohtanut ottaa villasukat mukaan, hitto). Ohjeissa oli lukenut, että pue päälle löysät vaatteet, joten olin laittanut verkkarit, tunikamaisen Star Wars Stormtrooper mekkoni sekä villatikkurin. Mekko oli hauskasti täsmälleen saman mittainen kuin tuo lannevaate ja hoitaja kehuikin asuvalintaani kovasti. Niinpä seisoin siinä Millenium Falconit rinnoilla röyhistellen, kintut ja alapää paljaina, kun ensimmäisen kerran kysyttiin mikä fiilis.

”Oikein hyvä, kiitos.”

”Jännittääkö.”

”Eip, kaikki hyvin. Teillä on hyvät lääkkeet.”

”Ja miehellä kaikki hyvin?”

Huraa, he kysyivät Mr. Scotinkin vointia! Hoitaja arvioi miehen vastauksesta, että hänet voitiin kelpuuttaa mukaan toimenpiteeseen. Niinpä siirryimme saliin, jossa oli sellainen kauhuelokuvien makuu-tuoli keskellä ja paljon kojeita ympärillä. Ei pelottanut yhtään. ”Käy tuohon makuullesi.” Asia selvä. Melkein kysyin, että laitetaanko kädet siteisiin, niin kuin mielisairaalassa, mutta tajusin olla hiljaa ja kiepsautin itseni kumoon, nostin jalat ylös telineille ja odotin kiltisti lisää ohjeita. Mr. Scot opastettiin istumaan penkille vasemmalle puolelleni, juuri sen verran taaemmas, etten nähnyt häntä kuin kääntämällä pääni ihan kenoon.

Seuraavaksi laitettiin kanyyli, ja minä odotin sen menevän kämmenselkään, mutta tämä tungettiinkin kyynärtaipeeseen. Hoitaja alkoi etsiä suonta oikeasta kädestäni ja kerroin, että piikit tungettiin lähes poikkeuksetta vasuriin, sillä siellä oli hyvät suonet näkyvillä ja tyrkyllä. En edes muista milloin minua olisi piikitetty viimeksi oikealle, ehkä kymmenen vuotta sitten, ja se ei mennyt hyvin. Vasemman käteni ympärille oli kuitenkin toinen hoitaja juuri laittamassa verenpainemittarin painemansettia. Myöskään lepuuttajaa ei ollut vasemmalla, jolle käsi saataisiin asetettua, joten hoitaja päätti yrittää oikean piikittämistä. Tämä hermostutti minua kaikkein eniten koko operaatiossa, sillä yleensä oikeaan piikittäminen menee aina ihan vituiksi, tiesin sen kokemuksen syvällä rintaäänellä. Onnekseni hoitsu osasi hommansa.

Iljettävin osuus operaatiossa oli ehkä se, kun toinen hoitaja putsasi alapääni, en tiedä millä, mutta jotain tungettiin värkkiin ja ronklattiin hetki ympäriinsä. Ei kiva. Sitten kinttujeni väliin laitettiin peite ja jäätiinkin odottamaan lääkäriä. Tuttu ja turvallinen tohtorimme saapui kohta paikalle ja saman tien minuun iskettiin niin rauhoittavia kuin kipulääkkeitä. Lääkäri selitti, että koko operaatio näkyisi pääni takana olevalla monitorilla, ja ensimmäinen pistos tuntuisi enemmän kuin muut. Kun minulta kysyttiin vointia, kerroin kaiken olevan ihan hyvin, maailma tosin oli alkanut vähän pyöriä. ”Mutta tilanne saattaa muuttua, kun näen sen piikin.” Tätä seurasikin sitten lääkärin erittäin tiukka käsky, että en missään nimessä saanut katsoa piikkiä, ja että silmät kiinni koko operaation ajaksi, onko selvä?

En uskaltanut väittää vastaan, joten tästä eteenpäin suljin yhden aisteistani kokonaan. Ensin se vaati tietoista ponnistelua, pitää silmät ummessa, mutta kohta en olisi enää saanut luomiani auki, vaikka olisin halunnut, sen verran huumattuna olin. Olen kuitenkin onkinut Mr. Scotilta mahdollisimman paljon tietoa, sillä hänhän istui siinä katselemassa koko setin. Ennen kuin lääkäri aloitti, varmistettiin myös mieheltä kahteen kertaan, että kaikki oli ok. ”Jos alkaa pyörryttää vähääkään, istu lattialle, niin siitä on helpompi keikahtaa nurin.” Asia selvä. Ja sitten se alkoi.

Mies kuvaili neulaa noin kyynärvarren mittaiseksi ja todella paksuksi. Tästä härpäkkeestä tuli letku toisesta päästä ulos, ja sieltä valutettiin munarakkuloiden sisältö koeputkiin. Ensimmäinen pisto sisuskalujen läpi tosiaan tuntui epämiellyttävältä, mutta missään vaiheessa operaatio ei ollut erityisen kivulias. Sen verran välillä sattui, että murahtelin ja puristin hampaitani yhteen. Mies kuvaili, että munarakkuloiden tyhjennys näytti monitorilta vähän ilmapallojen tyhjentämiseltä. Ainoan kerran, kun minä mitään näin, oli se yksi hetki, kun kurkkasin nopeasti hoitajaa, joka nosti ensimmäisen koeputken ylös ja näytti sitä Mr. Scotille.

Putkilo oli täynnä kirkasta, keltaista nestettä. Oluen väristä, kuin suoraan lapinkulta pullosta, ilman vaahtoa. Minä en nähnyt muita rakkulasisältöjä, mutta mies kertoi seuraavan näytteen olleen kirkkaan punainen, kuin vedellä laimennettua verta. Tästä lääkäri oli siis etukäteen kertonut, että näytteet olisivat näitä kahta tai siitä väliltä, ja mies vahvisti, että oli kuin kolikkoa olisi heittänyt, ja ulos tuli joko kirkasta kultaa tai räikeää punaa. Kun Mr. Scot tarkkaili putkiloita ja monitoria minä keskityin sillä aikaa lähinnä tuntemaan piikin tökkäisyjä ja kuuntelemaan jonkin laitteen piippailua.

Ensin kerättiin heikompi puoli eli oikea, jossa oli vain neljä munasolurakkulaa. Puolenvaihdon välissä mitattiin verenpaineeni uudestaan, joka oli ollut operaation alkaessa erinomainen, ja jatkoi samaa rataa. Niin minun kuin miehen vointi tsekattiin verbaalisesti ja kun ok tuli molemmista suunnista lääkäri jatkoi hommiaan. Vasemmalla olikin sitten enemmän tekemistä, yksitoista rakkulaa tyhjennettävänä. Vain viimeinen näistä aiheutti ongelmia. Mr. Scot kertoi katselleensa monitorilta, kuinka viimeinen rakkula muljahteli piikkiä karkuun eikä suostunut puhkeamaan tai pysymään aloillaan. Toinen hoitajista asettui painamaan vatsaani kaksin käsin, jotta tämä vinkura rakkula saatiin aloilleen ja tyhjennettyä.

Ja niin homma oli hoidettu. Ultrakeppi ja piikki vedettiin pois, lääkäri taputti jalkapöytääni lohduttavasti, että se oli siinä, hyvin meni, ei edes yhtään verenvuotoa. Sain jotenkin avattua silmiäni sen verran, että näin mustapaitaisen tohtorin hymyilevän, ja ajattelin, että hän näytti James Bond pahikselta poolokauluksessaan, tukka sliipattuna taakse, ilman lääkärintakkia, joka roikkui naulassa oven luona. Hetken kuluttua jouduin availemaan silmiäni enemmän ja minut autettiin istuma-asentoon, jotta voisin valmistautua siirtymään heräämön puolelle. Tässä vaiheessa vatsaan alkoi sattua niin pirusti. Maailmakin alkoi palautua pysähdyksiin, eikä pyörinyt enää, eikä sali näyttänyt enää ehkä niin paljon kauhuelokuvien näyttämöltä.

”Tuntuuko, että pystyt kävelemään?”

”Jos Mr. Scot auttaa, niin kyllä.”

Mies olikin salamana vierelläni ja piti hoitajan kanssa minut pystyssä, kun hoipersin heidän välissään sänkyni luokse. Haparoin hetken, ennen kuin onnistuin kellahtamaan selälleni, sitten minut peiteltiin ja jähmetyin siihen. Meni jonkin aikaa ennen kuin aloin räpytellä silmiäni auki. Päällimmäisenä mielessä oli kipu, minkä huomiotta jättämiseen auttoi, kun Mr. Scot alkoi selostaa mitä kaikkea oli juuri tapahtunut suljettujen silmieni toisella puolen. Kun hoitaja tuli kyselemään kuinkas täällä sujuu pyysin välittömästi lisää kipulääkettä ja sainkin sen kanyylin kautta, sillä olin edelleen suolaliuos tiputuksessa. Kun lääke alkoi purra tulin myös todella tajuihini, tunsin olevani jo oma itseni ja pystyin vihdoin kommunikoimaan miehen kanssa normaalisti.

Hoitaja tsekkasi tilannetta taas kohta, ja näki varmasti jo päälle päin, että alkaa olla hyvä meininki, koska irrotti seuraavaksi kanyylin ja lupasi tuoda ruokaa. En tiedä johtuiko se siitä, että en ollut saanut syödä mitään aamulla, vai kaikista niistä aineista mitä minuun oli tungettu, mutta herranen aika miten yksi piknik patongin puolikas voi maistua hyvälle! Juustoa, majoneesia ja salaattia, ja minä ahmin sitä kuin se olisi mannaa taivaasta. Sanoin varmaan kolmeen kertaan ”ai että nyt on hyvää teetä!” kun hörpin juomaani ”siis miten hyvää!” ja ahmin naamaani vielä pari domino keksiä sekä geisha suklaata. Mr. Scot oli myös ollut syömättä, mutta kieltäytyi jakamasta kanssani muuta kuin pari palaa suklaata, jotta minä varmasti toipuisin.

Ruoka on ehkä maailman maagisin asia, sillä tämän jälkeen olin ihan valmis nousemaan ylös, aivan kuin en kipeä olisi ollutkaan. Puin päälleni hörppien samalla trippimehua pillistä (”Kelpaako omena?” ”Täydellistä, kiitos! Vihaan appelsiinia.”) ja kävin vessassa laittamassa pikkuhousun suojan, kuten neuvottiin, vaikka mitään vuotoa ei ollut siihen mennessä ollut. Linkkasin hitaasti miehen kanssa ilmoittamaan vastaanottoon, että olimme valmiita lääkärin vastaanotolle. Olimme loppu tsekkausta vaille valmiita! Hetken jouduimme odotella käytävällä, jolloin tajusin miten epämukavaa istuminen vielä oli, mutta kohta olimme jo tohtorimme kanssa kahdestaan hänen huoneessaan.

15 munarakkulaa oli tyhjennetty ja kaikki oli mennyt by the book. Lääkärimme oli äärimmäisen tyytyväinen, hän kuvaili jopa tilannetta ideaaliksi ja täydelliseksi. Tuo jälkimmäinen sana oli tietysti kuin musiikkia korvilleni ja lähdimme kotiin naamalla sellaiset naantalin auringot, ettei paremmasta väliä. Sain myös määräyksen syödä ja mennä sitten nukkumaan, minkä toteutin mielelläni, kun mies kävi hakemassa kiinalaista (halusin jotain uppopaistettua). Kävimme myös apteekissa matkalla, joten kaiken tämän jälkeen olinkin sitten niin pirun äkäinen ja väsynyt, että hoipersin sänkyyn, vedin peiton päälleni ja sammuin.

Mr. Scot jätti koirani kanssani makuuhuoneeseen, sillä karvaturri hyppäsi sänkyyn ja vain tuijotti miestä silmä kovana, kun hänet yritettiin käskeä ulos huoneesta. Niinpä lurppakorva jäi vahtimaan minua (käskin sen kyllä lattialle) ja heräsi vasta, kun nelijalkainen sankari kolme tuntia myöhemmin vahingossa kaatoi pyykkitelineen kiirehtiessään ovelle vahtimaan, kun kulta tuli vaivihkaa kurkkaamaan kuinka voin. Olo oli kuin Frankensteinin hirviöllä, johon oli isketty parin salaman voltit, kun ponkaisin istumaan ja hengähdin ”Mitä hittoa!” keskellä sitä ryminää ja kolinaa.

Loppu illan oloni olikin jo aika tavallinen ja vietin pari tuntia miehen kainalossa katsomassa Stand-up komiikkaan, jonka päätteeksi Mr. Scot teki minulle vielä lettuja iltapalaksi, kera hillon ja kermavaahdon. Siinä syödessä veikkailimme miten paljon alkioita tulisi ja kuinka tästä eteenpäin asiat etenisivät, mutta emme osuneet lähellekään totuutta, joka paljastui seuraavana päivänä, kun labrasta soitettiin meille siinä kymmen aikaan aamulla.

Minä olin ollut hereillä jo tunnin, ja olin palannut sänkyyn herättelemään Mr. Scottia, jolla aina tuppasi olemaan vaikeuksia ylös nousemisessa. Olin jo vartin leperrellyt ja maanitellut miestä sängystä, kun puhelin yhtäkkiä alkoi soida. Kuten osasin odottaa, soitto tuli Mehiläisestä ja kunhan olin luetellut sotuni alkoi sympaattisen kuuloinen nainen selvittää tilannetta.

”Keräyksessä saatiin talteen 13 munasolua.”

Lääkäri oli varoittanut, että muutama rakkula olisi tyhjä, joten kolmetoista siitä viidestätoista oli oikein hyvä.

”Valitettavasti suurin osa soluista ei ollut kunnolla kypsiä.”

Tässä vaiheessa taisin lakata hengittämästä.

”Arvioimme munasolut tietyllä asteikolla ja solujen täytyy saada luku 1 tai 2 jotta ne voidaan ottaa ICSI eli mikroinjektio hedelmöitykseen. Sinun soluistasi vain kolme sai tarpeeksi pisteitä. Nämä kolme siis hedelmöitettiin.”

Siis että kolme? Mitä helvettiä! Kymmenen ihan turhaa munasolua…

”Vain yksi munasoluista alkoi jakaantua.”

Yksi viidestätoista, mietin kauhuissani.

”Sen lisäksi muille kerätyille munasoluille näiden kolmen lisäksi tehtiin varmuuden vuoksi IVF koeputkihedelmöitys ja meidän yllätykseksemme yksi näistä vähemmän kypsyneistä munasoluista hedelmöittyi ja alkoi jakaantua.”

Siis hetkinen, mitä mitä?

”Eli lopputuloksena, teillä on nyt kaksi alkiota, jotka ovat alkaneet kehittyä normaalisti. On tietysti mahdollista, että joku näistä ICSI munasoluista alkaa vielä jakaantua, mutta todennäköisesti siinä on jokin kromosomivirhe, jos solujen jakaantuminen alkaa näin myöhäisessä vaiheessa, joten vaikka niin tapahtuisi, kyseistä alkiota ei suositella käytettävän. Tästä toki päättää loppukädessä lääkäri.”

”Eli, meillä on näiden hoitojen jälkeen nyt vain kaksi elinkelpoista alkiota?”

”Juuri niin, jos kaikki menee hyvin. Me tietysti jatkamme näiden tarkkailua maanantaihin asti, jolloin alkionsiirto on tarkoitus tehdä.”

”Selvä, no… Kiitos paljon. Hei hei.”

Kaikki se vaiva ja aika ja raha, ja meille jäi jäljelle kaksi alkiota. Viisitoista rakkulaa ja kolmetoista munasolua, mutta helvetti vieköön niistä saatiin aikaan vain kaksi alkiota! Makasimme sängyssä sulattelemassa saamiamme uutisia. Olin kuvitellut, että ainakin puolet munasoluista saataisiin hedelmöitettyä. Meillä piti olla ainakin seitsemän vauvan alkua eikä kaksi! ”Kaksi on parempi kuin ei mitään.” Mr. Scot lohdutti ja silitti selkääni hellästi. Tottakai asia oli juuri niin, mutta olin valmistautunut siihen, että meillä on lukuisia mahdollisuuksia istuttaa alkio kohtuuni. Nyt tunsin taas kamalan paineen siitä, että oli pakko onnistua, pakko onnistua heti. Muuten koko prosessi piti aloittaa taas alusta. Millä rahalla?

Tunnin ajan prosessoimme saamiamme uutisia. Yritimme keksiä missä oli menty vikaan? Oliko vika minussa, munasoluissani? Olivatko ne kuraa, viallisia, eikö kroppani vain pystynyt siltä vaadittuun urakkaan? Johtuiko huono hedelmöitysprosentti miehen siittiöiden laadusta? Vai eivätkö meidän kamamme vain sopineet yhteen? Ohjasimme kuitenkin ajatusmaailmamme lopulta pois sieltä negatiivisuuden syövereistä, koska juuri nyt sillä ”miksi” ei ollut väliä. Asiat olivat kuten olivat, tämä oli nyt tilanne ja meillä oli nyt kaksi alkiota. Toinen alkio oli selkeästi malliesimerkki onnistumisesta, hyvin kehittynyt munasolu, johon oli siirretty laatuluokka ykkösen siittiö, ja kaikki oli mennyt niin kuin Strömsöössä. Alkio nro 1 on siis Mr. tai Miss Täydellisyys.

Toinen alkio, se, jonka mahdollisuuksiin ei oltu uskottu, joka oli jämä joukkueessa, oli varmaan se munasolu, joka oli siinä lääkärin neulaa itsepäisesti väistelleessä rakkulassa, kieltäytyen tottelemasta kun muut luovuttivat sisältönsä suosiolla. Tätä munasolua oli syrjitty eikä sen kykyihin ollut uskottu, mutta selkeästi tämä solu oli enemmän kuin päälle päin näyttää ja kun hän oli tavannut sen supersiittiön, joka kuului siihen 0,03% joukkoon miehen sperman eliittijoukoista, niin nämä kaksi sankaria olivat haistatelleet vitut todennäköisyydelle ja ihan jukuripäisyyttään muodostuneet alkioksi. Alkio nro 2 on siis Mr. tai Miss Itsepäisyys.

Kyllä, olen jo ehtinyt nimetä, kiintyä ja päätellä näiden alkioiden persoonallisuudet. Meillä on vain kaksi, joten sama kai se on rakastaa niitä kahta niin pitkään kuin mahdollista? Kaiken toivon mukaan molemmat ovat vielä elossa ja voimissaan maanantaina, ja kumpi ikinä kohtuuni sitten siirretäänkään, osoittaa toivottavasti samanlaista sinnikkyyttä kuin tähänkin asti, ja tarttuu kiinni.