28. Synnytyksen käynnistys

”Mikä päivä teille sopisi?” lääkäri kysyi ja minä räpyttelin silmiäni hämmentyneenä.

”No, minun puolestani jo tällä viikolla.”

”Kyllä, ehdottomasti olen samaa mieltä, että käynnistys tulee olla tällä viikolla. Mutta voitte valita päivän, mikä saisi olla?”

Ei se näin pitänyt mennä, kirkui joku alkukantainen vaisto päässäni. Vanhemmat eivät päässeet valitsemaan lastensa syntymäpäiviä. Vauvat tulivat sitten, kun olivat siihen valmiita. Siinä tilanteessa nyt kuitenkin oltiin, että saimme vapaasti valita koska synnytys laitettaisiin aluilleen.

Tilanne muistutti jotenkin hassusti edellistä perjantaita, kun olin ajellut moottoritiellä, lempimusiikkini kaiuttimista pauhaten ja ihan yhtäkkiä moottorin keltainen hälytysvalo oli alkanut välkkymään. Ilman mitään selkeää syytä, köhinöitä tai savutteluja, moottorin lämpötilan nousua tai laskua, puolitoista vuotta vanha auto sammui seuraaviin valoihin. Sain jotenkin valutettua menopelin pussipysäkille hätävilkut päällä (eikä kukaan edes tööttäillyt minulle), mutta siihen se rotisko jäi ja minä istuin epäuskoisena kuskin penkillä.

Eihän täysin moitteettomasti toimiva, himpun verran alle 1,5 vuotta vanha auto voinut vain hajota! Ja ilman mitään varoitusta tai selkeää syytä. Ei se toiminut näin. Hajoavat autot olivat vanhoja, huoltamattomia (huolto tähän oli vasta tehty) ja kyllähän auto kertoi etukäteen, jos se oli lagaamassa. Kaikki sen tiesivät. Vaan ei, niin se vain moottori levisi. Ei auttanut muu kuin soittaa tiepalveluun ja odottaa hinausautoa 40 minuuttia. Siinä ajassa mukavan lämpöinen Qashqai muuttui tutisuttavan viileäksi jääkaapiksi, vaikken avannut ovia tai ikkunoita kolmen asteen pakkaselle.

Kun hinaaja vihdoin saapui paikalle ja nousin ylös autosta, pelastajani katsoi minua kerran päästä varpaisiin, käänsi sitten kylmän rauhallisesti selkänsä ja käveli hinausautonsa toiselle puolella avaamaan pelkääjänpaikan oven.

”Tule nyt lämmittelemään sieltä!” mies komensi topakasti.

Tunsin punastuvani ja kipitin hämilläni ovelle. Mies vahti, että pääsin kiipeämään auton hyttiin ja sulki sitten oven mitään sanomatta. Minua alkoi itkettämään ja räpyttelin kyyneleitä vastaan lämmityksen pauhatessa eloa kroppaani. Et nyt kyllä ala pillittämään! komensin itseäni. Tarpeeksi paha, että olin nainen, jonka uusi auto oli hajonnut tienposkeen, nyt en rupeaisi sukupuoleni edustajien karikatyyriksi avaamalla vesihanoja vielä siihen päälle.

Olin onneksi jo rauhoittunut, kun kuski oli saanut autoni lavalle ja hymyilin miehelle kiitollisena, kun hän istui ratin taakse.

”Tarvitseeko tässä alkaa myös synnyttämään?” herra kysyi kuin asia olisi arkipäivää ja onnistuisi kyllä tarvittaessa.

”Vasta ensi viikolla” totesin ja virnistin.

Sain hinaajan nauramaan vitsilleni.

”No sehän riittää minulle” hän tokaisi ja laittoi vaihteen silmään.

En toki tiennyt silloin, että tosiasiassa synnyttäisin tällä viikolla.

Olin toki hyvin tietoinen, että olin menossa vauvan painoarvioultraan maanantaina, ja teoriassa käsitin, että se voisi johtaa kyseiseen lopputulokseen. Stressasin asiaa koko sunnuntai-illan enkä nukkunut millään tapaa hyvin maanantain vastaisena yönä. Sain kuitenkin torkuttua jonkinlaiset päiväunet ennen kuin kampesin itseni sängystä suihkuun ja ryhdyin valmistautumaan. Yritin sokkona taiteilla jonkinlaisen sheivauksen alapäähän, vaikka en ole nähnyt napaani alemmas (todellisuudessa en näe edes sitä napaa) pitkiin aikoihin. Ajelin myös jalkakarvat ja leikkasin varpaankynnet, vaikka niihin ylettyminen on aikamoisen ähinän, puhinan ja joogailun takana.

Hiuksille sai riittää se, että ne olivat putipuhtaat, en jaksanut alkaa kampausta väkertämään, mutta pitkästä aikaa meikkasin ja laitoin kynteni. Miten tämä auttaa valmistautumisessa? No ihan vain henkisesti, koska eihän mikään tästä vaikuttaisi lopputulokseen tai itse tutkimukseen. Valitsin koruni huolella, puin päälle kalpean vaaleanpunaisen mekon, jonka helmassa oli maalattuja kuvia Star Warsin Tatooinelta (tiedättehän, Luken sedän iglumaiset kivimökit, R2-D2 ja C-3PO hiekkadyyneillä, kaksi auringonlaskua jne) ja sen kanssa sopivan, pitkän villatakin, joka ei kyllä mennyt kiinni masun päältä, mutta jonka pehmeän ruskea sävy sopi mekon kanssa täydellisesti ja pitäisi minut lämpimänä.

Juuri kun sain kaiken valmiiksi Mr. Scot saapui kotiin äkäisenä kuin ampiainen. Hänkään ei ollut nukkunut juuri lainkaan, joutui jättämään työt puoleen päivään, kärsi päänsärystä ja stressasi selkeästi aivan hurjasti. Kuten aina kun mies oli hermona, minä vaistomaisesti omaksuin sen rauhallisen viilipytyn roolin. Ei meillä niin kiire ole, hyvin se menee, kyllä, kaikki on valmista, ihan rauhassa vaan. Olimme suunnitellusti kellonlyömällä ulkona ovesta ja reippaasti etuajassa perillä etsimässä parkkipaikkaa.

Kuten kaikki naistenklinikalla asioivat tietävät, ei parkkipaikan löytäminen alueelta ole helppoa, ja olimmekin varanneet huimat 30 minuuttia ekstraa, ettei varmasti tulisi kiire asian kanssa. Lopulta saimme ihan lähelle tien varteen auton, Mr. Scot maksoi varmuudeksi tunnin ekstraa parkkiaikaa, ja pääsimme tallustamaan sairaalaan (mies kiirehtien, minä hitaammin vaappuen) jo kymmenessä minuutissa. Yläkerran ilmoittautumislaitteet aiheuttivat vähän harmaita hiuksia, kun eivät toimineen, mutta päätin pitää rauhallisen roolini ja hermostumatta suuntasin alakertaan äitiyspoliklinikalle, josta löytyi vastaanotto, missä meidät voitiin kirjata saapuneiksi.

Kun istuimme odotusaulaan, olimme vieläkin melkein vartin etuajassa, mutta se sopi meille hyvin, ehdin käydä varmuuden vuoksi vessassa ja kaikkea. Puolen tunnin päästä kuitenkin ilmeni, että jotain oli pielessä. Vastaanottavia lääkäreitä oli laskelmieni mukaan viisi, ja neljä heistä tuntui ottavan potilaansa vastaan minuutilleen kellon lyömällä. Saapuvat parit tai yksinäiset äidit ehtivät tuskin istahtaa alas, kun heitä jo huudeltiin nimeltä. Sen sijaan meidän kanssa aulassa kärvisteli yksi toinen pari, joiden tohtoria ei näkynyt tai kuulunut. Lopulta kaksosia odottava äiti (jolla oli selkeitä supistuskipuja) kävi valittamassa, että missä vika mahtaa olla.

Heidän aikansa oli jo 50 minuuttia myöhässä, meidän 20, kun kätilö vihdoin saapui paikalle pyytelemään anteeksi. Edellinen asiakas oli odottanut kaksosia ja tutkimus oli vienyt tupla-ajan tämän takia. Vaihdoimme Mr. Scotin kanssa katseita. Kun nämä seuraavat kaksoset siirtyivät tutkittaviksi tuli kätilö pahoittelemaan meille, että aikamme myöhästyisi reippaasti, pääsisimme tasan tunnin myöhässä vastaanotolle. Hän kehotti meitä käymään vaikka kahvilassa odottelemassa. Teimme työtä käskettyä ja porhalsimme pohjakerroksesta ylimpään ostamaan teetä ja kahvia mukaan. Halusimme mieluummin odottaa alhaalla, jotta olisimme varmasti paikalla heti kun kutsu kävisi, mutta lämmin juotava ja jaloittelu piristi kummasti.

Siinä höyryäviä nesteitä hörppiessä aloimme kuitenkin laskemaan, että jos edellisten kaksosten tutkiminen oli kestänyt tupla-ajan, eikö sitten kaikella todennäköisyydellä näiden seuraavienkin tutkimus veisi ainakin +20 minuuttia ekstraa normaalin puolen tunnin käynnin päälle. Pieni vilkaisu kelloon kertoi, että tällä matematiikalla pääsisimme tutkittavaksi vasta kun parkkiaikamme olisi ummessa. Kun lääkäriaikamme oli tunti ja 10 minuuttia jäljessä aikataulusta tuli edellinen pari ulos huoneesta. Kaksosten äiti pysähtyi juttelemaan kanssani odottaessaan jotain papereita kätilöltä, joka oli vauhdilla suhahtanut kansliaan.

Heillä oli menossa raskausviikko 34 ja tulossa identtiset kaksoset, joista toinen oli lakannut kasvamasta. Lääkäri epäili fetofetaalista transfuusio-syndroomaa (twin-to-twin transfusion syndrome), jossa isompi ja dominoiva sikiö vei toiselta ravinnon. Hän kantoi 2200g ja 1700g painavia lapsia tällä hetkellä. Tuntui jotenkin kierolta kertoa sitten itse odottavansa liian isoa vauvaa, kun toinen äiti yritti tuskaisesti saada pienokaisensa edes sinne 2500g tienoille. Molemmilla meillä oli mahdollisesti käynnistys ihan näillä näppäimillä, mutta aivan eri syistä. Toivottelimme hyvät jatkot ja jäimme Mr. Scotin kanssa ainoina asiakkaina aulaan odottamaan omaa vuoroamme.

Kello läheni kolmea hurjaa vauhtia ja meidän aikamme olisi pitänyt olla jo 13:30. Mies kiukutteli mahdollista parkkisakkoa ja minä nousin ylös kävelemään edes takaisin rauhoittaakseni kiukuttelevaa selkääni, joka ei arvostanut lähes puolentoistatunnin istuskelua. Vihdoin ja viimein kuulimme jonkun huhuilevan sukunimeämme. Meidät vastaanotti pitkä, hoikka, ehkä nelikymppinen naislääkäri, jolla oli silmälasit ja vaalea polkkatukka. Hänellä oli miellyttävä ja reipas hymy, ja pidin hänestä vaistomaisesti heti. Oli muutenkin hurjan helpottavaa vihdoin päästä istumaan pöydän ääreen selvittämään asiaa, jota oli odottanut aamusta asti.

Toisin kuin esimerkiksi neuvolalääkärini Irina, tämä tohtori oli lukenut kaikki tietoni tarkkaan, kyseli täydentäviä kysymyksiä ja oli selkeästi oikeasti kiinnostunut. Jo ennen ultraamista hän halusi tietää mikä oli minun mielipiteeni tilanteesta (jotain, mitä lääkärit eivät todellakaan yleensä kysy raskauspotilailtaan), kuinka raskaus tuntui poikkeavan edellisestä ja oikeasti kuunteli mitä sanottavaa minulla oli. Lopulta oli aika riisuutua ja levittää haarat. Ensin tietysti se yök yök sisätutkimus, jonka perusteella kohdunkaulaa oli 3 senttiä vielä jäljellä, mutta se oli jo sormelle auki, eli ei enää kokonaan kiinni. Jäin vähän ihmettelemään mitä tämä tarkoitti, mutten kysellyt vielä enempää, kun oli aika ultrata, ja sitä vartenhan tänne oli tultu.

Lääkäri levitteli vatsan kauttaaltaan paksun geelikerroksen alle ennen kuin aloitti. Ensimmäisenä hän etsi pään ja kertoi Miss Aprilin olevan kasvot ylöspäin.

”Tuossa on nenä, näettekö?”

Yritin niin kauheasti nähdä harmaan mössön seasta lapseni kasvoja, mutta kykenin tunnistamaan vain epämääräisen ympyrän, jonka oletin olevan pään ääriviivat. Onneksi lääkäri jatkoi tutkimustaan, totesi lapsiveden määrän hyväksi, juuri sopivasti eikä liikaa tai liian vähän. Näin ohimennen sydämen vilahtavan kuvissa, kun tohtori tutki vauvan keskivartaloa, mutta sitten myllertävä neitimme tunki jalat itsensä ja ultran väliin.

”Jahaa, no mitataan sitten reisiluu ensin, kun se noin tyrkylle asetettiin.”

Heitto olisi voinut naurattaa, jos en olisi ollut niin stressaantunut.

”Onpa pitkät raajat.”

Aloin heti miettiä, missä kaikissa syndroomissa tai sairauksissa lapsella voi olla epätavallisen pitkät raajat. Ei tullut mieleen kuin päinvastaisia.

Siitä se mittaileminen sitten alkoi. Lääkäri otti kehon ympärysmitasta kuusi erillistä mittausta, päästä kolme ja reisiluustakin kolme. Jalkojen kohdalla hän mainitsi joka kerta, että kyllä on pitkä, eikä meinannut saada reisiluuta mahtumaan yksittäiseen ultrakuvaan. Lopulta kysyin, että eikö lapsi ole sopusuhtainen.

”On hän! Pää on suhteessa muuhun kroppaan ihan sopivan suuruinen, ja kroppa on oikeastaan aika solakka, ei yhtään pullukka. Pitkä ja hoikka vauva. Hänellä vain on pitkät jalat ja kädet, mutta oikein hyvän näköiset ja kokonaisuuteen nähden ihan normaalit.”

Hengähdin huojennuksesta. Lääkäri vertasi kaikkia ottamiaan mittoja toisiinsa ja sai ultrakoneella lopputulokseksi 4kg100g. Hieman yli ylempien käyrien siis. Hän siirsi mittatulokset vielä koneelleen eri ohjelmaan, joka laski painoarvion sillä aikaa, kun minusta pyyhittiin geelit pois ja pääsin pukemaan. Koneen arvio heitti vain 15 grammaa. Lääkäri oli siis hyvin vakuuttunut, että lapsi olisi sen suunnilleen 4100g. Nopeasti kun laskin, että jos vauvan paino nousisi suunnilleen samaa tahtia kuin tähän mennessä, eli yli 250g viikossa, ja hän syntyisi lasketun ajan jälkeen, kuten esikoinen Miss Wienna, niin viisi kiloa olisi aika lähellä, ja reippaasti yli jos yliajalle menisi.

”Mikä olo sinulla itselläsi on synnytyksen suhteen?” lääkäri tiedusteli.

”No kyllähän se reippaasti yli neljä kiloa kuulostaa todella paljolta, että ehkä käynnistystä voisi harkita. Mieluummin synnyttäisin kuitenkin alateitse enkä sektiolla.”

”Olen samaa mieltä, tässä tilanteessa voitaisiin lähteä käynnistämään synnytystä, mikä tukisi alateitse synnyttämisen mahdollisuutta.”

”Miten se sitten tapahtuisi?”

”Suosittelisin, että kohdunsuun läpi laitetaan katetri, jonka päässä on tyhjä ballonki pallo. Kun katetri on paikallaan kohdun sisäsuun ja sikiökalvojen välissä täytetään ballonki suolaliuokselle. Katetrin ulos jäävä osa teipataan reiteen. Sikiön pään aiheuttama paine painaa ballonkia alaspäin, joka avaa kohdunkaulaa liikkuessaan ulos. Ballonki siis mekaanisesti kypsyttää kohdunkaulaa ja avaa kohdunsuun sen 3-4 senttiä, jolloin sikiökalvot päästään puhkaisemaan, mikä käynnistää supistukset ja synnytyksen.”

Tunsin, kuinka vain tuijotin lääkäriä yrittäessäni prosessoida kuulemaani ja keksiä jotain sanottavaa.

”Kuinka kauan siinä sitten menee?”

”Se vaihtelee hyvin paljon, mutta yleensä synnytys alkaa 24 tuntia ballongin laittamisesta. Se voi tulla ulos paljon aikaisemminkin, riippuen ihan siitä kuinka nopeasti kohdunsuu avautuu, mutta pääset kotiin odottamaan, ja soitat sitten tänne, kun ballonki on syntynyt.”

Minua huvitti hetkellisesti aivan suunnattomasti ajatus siitä, että synnyttäisin pallon, olin luullut synnyttäväni vauvan. Yritin kuitenkin pysyä asiallisena.

”Olen kuullut vähän kauhutarinoita ballongista, että se sattuu?”

Ei pitäisi liikaa lukea synnytystarinoita netistä.

”Ai? Yleensä synnyttäjät kokevat sen hyvin kivuttomana ja helppona. Lääkkeisiin verrattuna se on parempi vaihtoehto, sillä lääkkeet voivat yksilöstä riippuen aiheuttaa koviakin kipuja eikä lääkettä voi enää ottaa pois jos se on annettu, ballongin voi aina ottaa ulos tarvittaessa ja lopettaa hoidon.”

Tuollainen takaovi kuulosti kyllä houkuttelevalta, että voisi sanoa ”ei kun” sen sijaan, että vetäisin jonkun napin ja sitten se olisi menoa, fiiliksestä huolimatta.

”Joskus ballongin ja kalvojen puhkaisun jälkeen annetaan oksitosiinia, jos supistukset eivät ala itsestään vesien mentyä. Ja tietysti siinä vaiheessa saa sitten kivunlievitystä.”

Sekin kuulosti hyvältä. Huomasin, että lääkäri odotti edelleen minun päätöstäni. Olin tullut naistenklinikalle siinä oletusarvossa, että tohtori katsoo tilanteen, päättää toimenpiteet ja minä vain vikisen ja menen perässä. En ollut lainkaan ajatellut, että loppupeleissä se miten, milloin ja missä synnytän, jätettäisiin minun itseni päätettäväksi.

Monesti lääkärit vain sanovat, että tilanne on nyt tämä ja näin tehdään, tai ainakin siihen minä olen tottunut. Sitä helposti unohtaa itsemääräämisoikeutensa. Sitä saa kieltäytyä kaikesta lääketieteellisestä hoidosta, määrätä vaikka elvytyskiellon, kuolla pois lääkärin silmien edessä. Kukaan ei voi koskea minuun, jos en anna siihen lupaa. Jos kieltäydyn yhdestä hoidosta, lääkärin pitää yrittää hoitaa minua jollain toisella tavalla (itse ei voi päättää tai vaatia miten), johon annan suostumukseni. Mutta enpä ole koskaan ennen kokenut, että kaikki päätösvalta jätettiin minulle itselleni, ilman minkäänlaista tyrkyttämistä tai komentamista.

Se saa miettimään miten hurja valta äidillä on sikiöön. Jos ei oteta lukuun mielenterveys-, vammaisuus- tai päihdeongelmien takia laissa määrättyä pakkohoitoa, raskaana oleva nainen saa tehdä aivan mitä lystää, huolimatta siitä kuinka se vaikuttaa hänen kantamaansa lapseen. Sikiöllä ei voida katsoa olevan äidin tahtoa kumoavia oikeuksia niin kauan kun vauva on loinen, joka on täysin riippuvainen kantajastaan. Ensin se kuulostaa kamalalta, kun ajattelet, että äiti voi hypätä laskuvarjolla, syödä haukea, tupakoida ja tehdä kaikkea muutakin, mitä raskausaikana kielletään, ilman, että kenelläkään on oikeasti oikeutta häntä siitä tuomita.

Kunnes mietit, että jos asiat olisivat päinvastoin, että siitä hetkestä, kun tulet raskaaksi, kroppasi ei enää olisi omasi. Entä jos sikiön takia joku muu määräisi mitä saat syödä, koska nukkua, mitä töitä tehdä, miten paljon liikkua? Entä jos yksinkertaisimmatkaan asiat eivät olisi enää hallinnassasi, vaan olisit vain hautomo toiselle olennolle? Kammottavaa, kuin jostain kauhuelokuvasta. Itsemääräämisoikeus omasta kehosta ei voi lakata vain siksi, että kannat lasta, se on oikeus, jota ei voida ottaa pois. Tähän varmaankin perustuu oikeus aborttiin. Kukaan ei voi pakottaa naista väkisin raskauteen ja kaikkeen, mitä se tuo mukanaan (muutokset kehossa, riskit omalle terveydelle jne.). Sekin, miten synnytät lapsen (kotona, sairaalassa, sektiolla, kivunlievityksellä) on siis vain ja ainoastaan naisen oma päätös, koska se on sinun kroppasi, joka synnytyksen joutuu käymään läpi.

Miehen asema tässä kaikessa tuntuu joskus pahalta. Hänellä ei ole päätösvaltaa milliäkään mihinkään, jos nainen jotain päättää. Ainoa, mitä hän voi tehdä, on olla jakamatta siementään, se on miehen ainoa valta lisääntymisessä. Muuten kaikki on naisen käsissä. Mr. Scot istuikin hiljaa tuolillaan, tarkkaillen ja kommentoimatta, kunnes minulta kysyttiin minä päivänä haluamme käynnistää synnytyksen.

”Tuletteko heti huomenna? Jos haluatte ajan heti aamusta myös torstaina kello 8 olisi vapaata.”

Heti. Huomenna. Tunsin kamalan paineen rintakehässäni. Jo huomenna voisin olla synnyttämässä, ylihuomenna kahden lapsen äiti. Olen niitä ihmisiä, että kun jotain päätetään, se tehdään heti eikä jäädä odottelemaan. Vihaan odottamista. Silti, huominen kuulosti ihan liian nopealta, automme oli edelleen korjaamolla, Miss Wiennan tanssitunti oli tiistaisin, meillä ei ollut hoitajaa sovittuna elukoille eikä esikoiselle ja oliko kaikki valmistakaan vauvaa varten? Joten käännyin miehen puoleen.

”Rakas?”

Mies sanoi myöhemmin, että oli miettinytkin, että kysyisinkö lainkaan hänen mielipidettään. Hän oli olettanut, ettei hänellä olisi sananvaltaa – kuten ei periaatteessa yli minun olekaan, ainakaan laillisesti – mutta hän oli silti toivonut, että ottaisin hänet mukaan päätöksentekoon. Siinä tilanteessa minä en ihan todella ollut tiennyt enää mitä tehdä ja katsoin Mr. Scotiin epätoivoisena, odottaen hänen pelastavan tilanteen.

”Huominen tulee liian nopeasti. Torstai on hyvä, otetaan se.”

Mies vastasi varmasti ja rauhallisesti, eikä siihen ollut mitään mutistavaa. Tunsin pienen äkäisyyden piston, sellaisen itserakkaan ja kontrollifriikin henkilön paniikki piikin, että joku muu nyt sitten päätti asian puolestani. Vedin syvään henkeä, itse olin antanut päätöksen hänelle, ja perhana nyt aioin kunnioittaa sitä. Niinpä aika varattiin torstaille.

Varttia myöhemmin istuimme syvässä hiljaisuudessa autossa, uppoutuneena molemmat omiin ajatuksiimme. Käynti naistenklinikalla oli ottanut yllättävän koville henkisesti ja olimme lopen uupuneita stressin, odottelun ja loppuratkaisun jälkeen. Yritin jäsennellä päässäni kaikkea tapahtunutta. Lääkäri oli katsonut läpi raskausdiabetesmittaukseni ja todennut, että niiden perusteella voisi melkein sanoa minun jo parantuneen radista. Hämmentävää. Hän oli pitänyt verenpaineitani hiukan liian korkeina, huolestuttavalla tavalla. Painoni nousuun hän oli ollut tyytyväinen, koska sehän oli hyvin ”maltillista” kuten tohtori oli kuvaillut.

Olin kysynyt ultrauksen aikana vieläkö Miss April näytti tytöltä, kuten oli lupailtu, ja lääkäri oli kiltisti tarkistanut tilanteen jalkojen välistä. Ihan selkeä tyttö. Samalla olimme päässeet näkemään, miten neiti venytti jalkansa ihan tikkusuoriksi. Olin aivan häkeltynyt, en ollut kuvitellut tytön mahtuvan mahassani siihen asentoon, ja tohtorikin oli todennut, että onpa vauvalla hyvin tilaa liikkua edelleen. Napanuora oli näyttänyt mallikkaalta ja virtaukset olivat olleet hyvät. Kaikki oli niin hyvin kuin voisi toivoa. Pitkä ja hoikka tyttö.

Olin heittänyt vitsillä miehelle, että meille oli vahingossa siirretty jonkun tummaihoisen koripalloilijan hedelmöittämä alkio. Mr. Scot oli nauranut tälle kippurassa, onneksi meillä oli ihan samanlainen huumori. Laskin kämmeneni miehen kädelle, joka lepäsi hänen reidellään. Kuski käänsi ruuhkaa seuranneet silmänsä minuun ja hymyili, sillä tavalla kuin hän hymyili vain minulle.

”Ihan kohta sitten synnyttämään.”

”Pelottaa” huomasin tunnustavani.

”Mua jännittää ehkä ihan näin vähän” mies vitsaili virnistellen, ja näytti parin sentin pätkää sormillaan.

”Luin netistä, että pelkkä sikiön makrosomia eli suurikokoisuus ei ole suositeltava syy synnytyksen käynnistykseen. Meillä se on nyt pääasiallinen syy…”

”Hmmm…”

Miksi aina jälkikäteen aloinkin miettimään tällaisia asioita. Punnitsemaan päätöksen hyviä ja huonoja puolia, perustelemaan sitä puolesta ja vastaan kuin lakimies oikeudessa.

”No, meillä ei raskauden alulle saattaminen tapahtunut sillä tavanomaisella tavalla, ehkä se on siis vain osuvaa, ettei synnytystäkään jäädä odottamaan luonnollisesti tapahtuvaksi, vaan käynnistetään lääketieteellisesti.”

Hymyilin miehelle.

”Siinä on kyllä jotain melkein runollisen sopivaa.”

Meillä on nyt kaksi päivää aikaa laittaa kaikki valmiiksi Miss Apriliä varten. Voimme rauhassa päättä mitä eväitä otamme synnytyslaitokselle mukaan, tarkistaa synnytyslaukun ja kotiutumislaukun sisällöt, ostaa lapselle tarvikkeita, mitä uupuu vielä ja ennen kaikkea henkisesti valmistautua siihen, että tulevana viikonloppuna meillä on vastasyntynyt tytär. Hurja ajatus. Ihan liian konkreettinen. Hän on kohta täällä. Saako tässä nyt ihan vähän panikoida? Missä se on se ”ei kun” nappi?