27. Hikka ja painoarvio

Istuin tietokoneen ääressä ja murahtelin hakiessani parempaa asentoa. Mitä ihmettä vauva oikein teki? Se oli kuin tikka, nakutti samaa kohtaa koko ajan. Pieniä, ärsyttäviä luunappeja tasaisessa rytmissä. Toks… toks… toks… Ihan sama miten päin yritin olla masun pinta jatkoi tasaista nytkymistä, aivan kuin vauvalla olisi – HIKKA! Jähmetyin paikoilleni tähän heureka hetkeen, silmät suurina kuin lautaset. Ja tajusin sitten, että voi että minä olen tyhmä!

”Mistä senkin muka tietää ja tunnistaa, jos vauvalla on hikka?” olin jupissut Mr. Scotille vähän aikaa sitten.

Ilmeisesti, jos vain käyttäisi aivojaan, niin voisihan tuon ihan helposti päätellä. Kuinkahan mones kymmenes kerta tämä oli, kun Miss Aprilillä oli hikka? Hänhän oli oikea hikka-kuningatar sillä tätä morsetusta yhdellä aakkosella oli ollut jo varmaan pari kuukautta. Miten minä en ollut tajunnut asiaa ennen kuin nyt? Teki mieli läimäyttää käsi naamalle. Ai että mikä tampio!

No tältä se nyt siis tuntuu, vauvan hikka mahassa. Vaikka kuinka muistelen, niin Miss Wiennalla ei mielestäni koskaan ollut vastaavaa. Onneksi, koska onpa ärsyttävää. Minut tuntevat tietävät, että en voi sietää jatkuvaa liikettä, kuten vaikka jalan koputtamista maahan, kynnen napsuttamista, mitään jatkuvaa räpellystä. Niinpä tämä hikottelu käy hetkessä hermoon, eikä sitä tunnu pystyvän mitenkään lopettamaan, vaan ”toks… toks… toks” jatkuu niin pitkään, kun on jatkuakseen.

Jos nettiin on luottaminen, niin hikottelun tarkoitus on auttaa keuhkoja valmistautumaan hengitykseen. Kun sikiö nikottelee, pallea puristuu kasaan ja keuhkotilavuus kasvaa. Minun ei siis pitäisi valittaa vauvan hengitysharjoituksista, mutta… Noh, onneksi laskettu aika alkaa olla lähellä! Nyt alkoi myös se maaginen raskausviikko 38, eli vaikka Miss April päättäisi syntyä tänään hänet laskettaisiin täysiaikaiseksi. Ei niin, että neiti osoittaisi mitään kiinnostusta syntymiseen.

Eilen oli vihdoin neuvolakäynti ja pääsin valittamaan lääkärintarkastuksestani. Yllättäen raivonpuuskani sai verenpaineen koholle raketin lailla ja neuvolatäti mittasikin sen vielä ihan käynnin lopuksi uudestaan, jolloin olin jo rauhoittunut sen verran, että tulos oli tasainen 128/85. Syyskuun jälkeen ensimmäistä kertaa mitattiin myös hemoglobiini, joka oli 126 eli hitusen kohonnut. Lääkärikäynnillä Irina oli merkinnyt painoni pysyneen lähes täysin samassa kuin marraskuussa, joka oli epäuskottavaa, kun tässä vaiheessa vauvan pitäisi kasvaa n. 200g/vk ja Miss April on koko ajan kasvanut reippaasti ylemmällä käyrällä.

Painoni olikin nyt mitattaessa 1kg200g enemmän kuin Irina oli hatustaan heittänyt, mikä olisi aika paljon kahteen viikkoon, mutta jos katsotaan sieltä marraskuun lopusta, eli viimeisestä luotettavasta mittauksesta, niin Miss April on kasvanut sen suunnilleen 270g viikkotahtia. Kokonaisuudessaan minulle on nyt kasaantunut raskauskiloja 3,2kg verrattuna painoon ennen raskautta, joten neuvolatäti oli oikein tyytyväinen kokonaisuuteen. Tästä eteenpäin vauvan painonkasvun pitäisi hiukan kyllä hidastua.

Minun painoni ei ole se ainoa mitta, jolla vauvan kasvua vahditaan, vaan toinen on se kohdunpohjan korkeus, jonka tosiaan Irina katsoi kristallipallosta. Hänen veikkauksensa mukaan kasvu olisi pysähtynyt täysin kuukaudeksi, eli pysynyt 32 sentissä. No eilen mitattiin ihan mittanauhalla, eikä silmämääräisesti, ja tulos oli 36 senttiä. Siinä mitassa saisi olla vasta kahden viikon päästä, eli yli käyrien jatketaan, mutta tasaisesti, joka sentään on pieni lohtu. Tulosten perusteella pyysin lähetettä naistenklinikalle vauvan paino- ja synnytystapa arvioon.

Neuvolatäti tätä vähän jäi pohdiskelemaan, että pitäisikö laittaa vai ei, ja katseli papereista, että eihän edellinenkään tytär painanut syntyessään kuin 3830g. Totesin, että viimeksi minulla ei ollut raskausdiabetestä eikä Miss Wienna kasvanut käyrien yli odotusaikana. Kunhan kotiin pääsin oli ihan pakko kaivaa tytön vanha äitiyskortti esille ja verrata tuloksia. Esikoinen oli kasvanut lähes täydellisesti keskikäyrää myöten tai himpun verran alle ja päivä ennen synnytystä kohdunpohjan korkeus oli ollut 33 senttiä (rv40+5). Edes verenpaineet eivät olleet nousseet yli 118/84 koko raskauden aikana. Tilanne oli nyt siis aivan eri kuin kuusi vuotta sitten.

Sain onneksi neuvolatädin ylipuhuttua laittamaan konsultaatiopyynnön naistenklinikalle. Hän kyllä varoitteli, että saattavat naikkarilta vain todeta, että ultraa tai jatkoseurantaa ei tarvita. Vastaus siihen kysymykseen luvattiin tämän viikon aikana joko postiluukusta ajanvaraus ilmoituksena tai sitten saan tekstiviestin, että tervetuloa vasta kun synnytys alkaa. Henkilökohtaisesti tietysti olen sitä mieltä, että vähän tarkempaan voisi nyt katsoa ja arvioida, tämä vaavi kun on kaikilla mittareilla kasvanut erilailla kuin edellinen. Toki sopassa ovat eri geenitkin, mutta silti. Ja onnekseni Naistenklinikalla oltiin samaa mieltä, sillä sieltä soitettiin tätä kirjoittaessa, että aika on varattu 15.1. maanantaille. Tutkimuksiin käy siis tiemme (”jossei vauva ehdi syntyä ennen sitä” sanoi kätilö)!

Periaatteessa kaikki on kuitenkin hyvin, kasvu on tasaista, minulla ei ole turvotusta tai mitään muitakaan hälyttäviä oireita. Oikeastaan voin todella hyvin, niin kauan kun en innostu rehkimään. Rauhallisesti kävelemällä ja tekemällä voi puuhailla melkeinpä mitä vain eivätkä selkäkivut tai supistukset vaivaa kuin korkeintaan ohikiitävän hetken, joka vaatii vain pientä kellahdusta sängyn pohjalle, vaikka puoleksi tunniksi, ja taas voi mennä. Olen myös oppinut hyvin nopeasti tunnistamaan koska voimat ovat lähellä loppua, jolloin tyynesti ilmoitan, että häippäsen nyt pedin pohjalle, kiitos hei. Onneksi niin mies kuin muukin perhe on hyväksynyt tämän ilman mutinoita.

Neuvolassa tuli testattua myös miten päin Miss April on ja terveydenhoitaja joutui oikein kaksin käsin kaivelemaan alavatsaani häpyluiden takaa ennen kuin löysi neidin pään. Täti oli sitä mieltä, että pää on jo todella hyvin kiinnittynyt ja niin alhaalla lantiossa, että on ihme, mikäli tyttö pääsee enää kääntymään alhaalta ylös, tai edes sivuttaissuunnassa. Nyt hän oli raivotarjonnassa, eli kasvot eteenpäin. Pari viikkoa sitten, olen aivan varma, että Miss April teki voltin ja kääntyi hetkeksi pää ylös, niin valtavan myllerryksen hän sai aikaan masussa, jonka muoto riehumisen päätteeksi oli aivan eri kuin normaalisti. Aamulla vatsa oli kuitenkin palautunut eikä vastaavaa biletystä ole enää tapahtunut.

Vauvamme onkin siis nyt niin sanotusti lähtökuopissa. Hän on niin alhaalla kuin pääsee (eli painaa rakkoa koko ajan aiheuttaen jatkuvaa pissalla juoksemista) ja kaikkien mittojen ja meriittien mukaan tarpeeksi iso ja kypsä syntymään. Muutenhan tämä aiheuttaisi ”hetkenä minä hyvänsä” fiiliksen, paitsi ettei neiti osoita tosiaan mitään halua ulkoutumiseen. Ei supistuksen supistusta. Ei mitään oloja siihen suuntaankaan, että än yy tee nyt. Ei, nyt tyttö ottaa ihan iisisti ja kökkii kohdussa ylösalaisin kuin lepakko.

Asento selittänee sen, miksi minusta tuntuu, että Miss April liikkuu nykyään vähemmän kuin ennen. Kun pää on jumissa lantiossani niin eihän siinä enää möyritä niin kuin alien. Nyt liikkuminen on lähinnä venyttelyä, potkimista ja nyrkkeilyä ilman varsinaista asennonvaihtoa. Liikkeet tuntuvatkin lähes poikkeuksetta vain tietyissä kohdin vatsaa ja kylkiä, ja välillä masussa on todella hiljaista. Tämän takia lähdin tutkimaan sikiön liikelaskentaa netistä, että kuinkas paljon ja millä tavalla vauvan pitäisi riehakoida näillä viikoilla.

Yllätyin, että riittää kun sikiö liikkuu yli 10 kertaa tunnissa (hikkaa ei lasketa, se on refleksi). Ei ole vielä ollut sellaista laskentahetkeä (joka tehdään kyljellään sängyssä maatessa) etteikö Miss April olisi liikkunut 10 kertaa 10 minuutissa. Tunnissa hän saattaa ihan heittämällä liikkua sen satakin kertaa (en ole tähän mennessä jaksanut jäädä laskemaan, eli puhdas arvio tämä). Toisinaan, esimerkiksi keskiyöllä, jolloin neitiseni lähtee leikkimään Batgirliä, tuntuu tuo sata liikettä tulevan ihan siinä kymmenessäkin minuutissa. Tällöin voinette kuvitella, että äidillä on jo vähän tukalat oltavat masuasukkinsa kanssa…

Öisin ei nykyään enää muuten nukuta kuin muutamia tunteja. Sen sijaan meillä on keskiyön bileet, aamuyön bileet, aamuriehat ja päiväkännit. Äidin nukkuminen tapahtuu sitten siinä väleissä, joten onpa kiva olla äippälomalla, jolloin tällainen pätkänukkuminen on mahdollista. Varsinkin nyt kun Miss Wienna palasi takaisin esikouluun kahden viikon joululomaltaan. Ei niin, etteikö esikoinen antaisi minun nukkua ihan rauhassa, jos sanon, että nyt vauva ja mami ovat liian väsyneitä. Isosiskolla on ihan uskomattoman hyvä asenne tähän raskauteen.

Eilen, kun olin käynyt neuvolassa ja hain Miss Wiennan kotiin tarhalta hän oli ensimmäisenä kysymässä mitä lääkärissä oli sanottu.

”Kaikki oli ihan hyvin, vauva oli kasvanut ja sydämensyke oli hyvä.”

”Oliko vauva oikeassa paikassa?”

”Kyllä, se oli pää alaspäin.”

”JESH! Hienoa!”

Minua alkoi ihan naurattamaan Miss Wiennan reaktio, kun hän oikein ponnahti ilmaan ilosta. Neitiä jännittää, että pikkusisko joudutaan leikkaamaan mahasta ulos. Olen tämänkin vaihtoehdon hänelle kertonut, mutta tyttö ei lainkaan pidä ideasta, ja oli jotenkin osannut päätellä, että sektiosta parantuminen on pidempi ja vaikeampi prosessi kuin alatiesynnytys.

”Eli Miss April voi syntyä jalkojen välistä, sieltä alhaalta?” neiti vielä varmisteli.

”Kyllä voi, jos ei nyt mene kääntymään.”

”Hyvä, se on tosi hyvä juttu, äiti.”

Niin minunkin mielestäni, sillä alatiesynnytys kaikkine kauheuksineen on kuitenkin se ykkösvaihtoehto, jolla ollaan nyt menossa. Selvisin siitä viimeksi, vaikka se helvettiä olikin, joten kyllä siitä pitäisi selvitä tälläkin kertaa. Kovasti jo alkaa jännittämään kuinka kaikki sujuu, mutta koska tulevaan ei voi oikein vaikuttaa yritän ottaa asian kanssa rennosti. Tai sen verran voi vaikuttaa, että vauvan koko voidaan arvioida ultralla ja mikäli neiti on ihan kauhean iso jo nyt, synnytys voidaan käynnistää. Mitään 5,5 kiloista vaahtokarkkimiestä ei ruveta minun vaginastani ulos repimään. Nelikiloinen vielä todistetusti onnistuu, mutta eiköhän vedetä raja siihen.

Mr. Scot odottaa tietysti vauvaa ihan yhtä malttamattomana ja innoissaan kuin minä tai Miss Wienna. Hänellä on varmasti huolia asian tiimoilta, mutta järkevästi mies on päättänyt olla vain tukeva ja rohkaiseva, eikä lähde lainkaan mukaan leikkiin, jos minä alan spekuloimaan kaikkea, mikä voisi mennä vikaan. Kun minä valitan raskausarvista masussani hän lohduttaa, että ne kuuluvat asiaan eivätkä haittaa häntä tippaakaan. Kun tönin häntä isolla mahallani vahingossa ja pyytelen anteeksi hän silittää vatsaa hellästi ja sanoo, että sitä tulee ikävä. Jos Miss April potkii niin, että minä jo voihkin tuskissani, hän tuo lämpimät kätensä masulle rauhoittamaan vikuroivaa tytärtä.

Minulla on satavarma olo siitä, että Mr. Scotista tulee ihan mahtava isä. Oma isänikin on ihan supermies, joten isot on saappaat täytettäviksi, mutta so far en olisi voinut toivoa parempaa puolisoa tähän lapsen hankkimiseen. Vauva-arjesta on ihan mahdoton sanoa, millaista se tulee juuri tämän yksilön kanssa olemaan, ja paljon on miehellä ensikertalaisena opittavaa (itsekin tuntuu siltä, että opin äitiydestä joka päivä jotain lisää), mutten malttaisi odottaa, että pääsemme yhdessä tälle uudelle ja ihmeelliselle matkalle!