32. Huoleton päivä

Sipsutin asunnossa paljain jaloin, pelkissä pitsialushousuissa ja Mr. Scotin siniruudullisessa flanelipaidassa. Hiukseni olivat takkuisena kiharapehkona eilisillan kampauksen jäljiltä ja hieroin jumittavia hartioitani samalla kun haukottelin leuat naksuen. Olisikohan tänään se päivä? Se huoleton päivä. Alku oli ainakin lupaava, vauva oli nukkunut kohtuullisen hyvin, kakannut ja pissannut säännöllisesti, esikoinen oli mennyt esikouluun ilman ongelmia, äiti oli saanut siedettävän määrän unta ja isukki oli vastikää raportoinut töistä kaiken olevan mallikkaasti. Olisi voinut luulla, ettei maailmassa ollut huolen häivää (hakuna matata).

Jokainen lapsen maailmaan saattanut kuitenkin tietää, että murehtiminen ei lopu koskaan, sen kanssa vain oppii elämään. Tätä kirjoittaessa vilkaisen vieressä sitterissä nukkuvaa Miss Apriliä, hän on ollut aivan hiljaa jo minuutin tai pari. Epäilyttävää. Vaistomaisesti on tarkistettava, että vieläkö se lapsi hengittää. Kuin vastauksena ajatuksiini neiti huokaisee unissaan syvään. Hassusti näin käy melkein joka kerta, aivan kuin meillä olisi telepaattinen yhteys. Keskellä yötä sängyssä saatan jäädä kuuntelemaan vieressä kehdossa makaavan vauvan ääniä ja hän vastaa aina lähes välittömästi jollain kitinällä, liikahduksella tai hengähdyksellä olevansa edelleen elossa. ”Kiitos, kulta” sanon aina ääneti mielessäni.

Miss Wiennan vointia on paljon vaikeampi tarkistaa, hän kun nukkuu eri huoneessa. Eikä häntä pääse päivisinkään kyttäämään, kun tyttö on esikoulussa, eikä sinne ole videoyhteyttä. Entä, jos lapsi alkaisi yöllä tukehtua? En kuulisi mitään ja aamulla kun menisin herättämään häntä, löytäisin kylmän ruumiin. Tällaisia kauhukuvia mieleni joskus kokkailee ja saatan seisoa tyttären oven takana kamppailemassa itseni kanssa, että menenkö tarkistamaan tilannetta vai olenko nyt järkevä ja luotan siihen, ettei lapsella ole hätää. Toisinaan olen hölmö, marssin sisään ja herätän hänet vainoharhaisuuttani.

Sitä vain täytyy luottaa, että pentu ei esimerkiksi karkaa päiväkodin pihasta ja juokse auton alle. Vaikka välillä tarhatädit horjuttavat uskoani heihin. He eivät esimerkiksi soittaneet, kun Miss Wienna pari vuotta sitten putosi pää edellä kiipeilytelineestä. Kun hain lapsen tarhasta tyttö juoksi itkien portille vastaan, naama aivan ruhjeilla ja haavoilla, täynnä laastareita. ”Hänellä ei ollut mitään aivotärähdyksen oireita, joten ajattelimme…” Voitte kuvitella millaiseen raivoon räjähdin. Kukaan ei myöskään tiennyt miten lapsi, jota kutsuin marakatiksi hänen kiipeilyintonsa ja erinomaisen motoriikkansa takia, oli pudonnut, sillä kukaan ei ollut sillä hetkellä ollut valvomassa.

Kuinka pitkään sitä voi pitää lapsen napanuorassa ja koska on vain ryhdyttävä luottamaan siihen, että jälkeläinen selviää? Annettava maailman vähän heitellä ja murjoa. Toisaalta ymmärrän äitejä, joiden lapset nukkuvat perhepedissä 3-4 vuotiaiksi ja ovat kotona hoidossa eivätkä päiväkodissa. Jos lapsi on jatkuvasti omien käsiesi ulottuvilla, pystyy tuudittautumaan siihen illuusioon, että tilanne on hallinnassa. Tosiasiassa tapaturma tapahtuu sekunneissa, eikä yksikään äiti tai isä pysty ennakoimaan kaikkea, tai olemaan joka sekunti valvomassa. Jossain vaiheessa on vain pakko antautua uskon ja toivon varaan, luottaa johonkin ylempään voimaan tai kohtaloon.

Eilen kokeilimme tätä konkreettisesti, kun Miss April oli ensikertaa muutaman tunnin isovanhemmilla hoidossa. Tähän mennessä vauva on ollut joko minulla tai Mr. Scotilla, olimme sitten kotona tai muualla. Mutta koska rakastan elokuvissa käymistä ja jonkinlainen parisuhdekin tässä on kai ylläpidettävä, veimme tyttäremme mummilaan. Meikattuna ja tukka laitettuna istuin sitten autossa, ammottava kolo rinnassani.

”Meneeköhän kaikki hyvin?” kysyin ääneen mieheltäni, joka tarttui lohduttavasti käteeni.

”He ovat pitäneet hengissä kolme lasta aikuisiksi asti, eiköhän se mene ihan hyvin.”

Vanhemmuudesta sanotaan monia kliseitä, joita ei voi käsittää ennen kuin saa oman lapsen. Yksi näistä on se, miten vauvan myötä sydämesi alkaa asua oman kehosi ulkopuolella. Tämä absurdi käsite on mahdoton ymmärtää ennen kuin sen kokee. Istuin eräs ilta kehdon vieressä ja koin juuri tämän kyseisen. Aivan kuin sydämeni olisi lohkaistu irti ja siinä se nyt nukkui maailman suloisimman vauvan muodossa, minun itseni ulkopuolella. Mitä kauempana sydämestään on, sitä raastavampi tunne rinnassa. Siksi kai se leffassa käyminenkin tuntui niin pahalta.

Toisaalta oli vallan hurmaavaa käydä kahdestaan ulkona. Olimme jo tiistaina piipahtaneet kahville Miss Wiennan tanssitunnin ajaksi (Miss April nukkui turvakaukalossa meidän jaloissamme) kuten ennen vauvan syntymää ja istuessamme elokuvateatterin viimeiselle penkkiriville rinnakkain olo oli nostalginen. Aivan kuin mikään ei olisi muuttunut! Ja periaatteessa parisuhteen osalta ei ollutkaan, koska se oli jäädytetty status quo tilaan. Meillä ei yksinkertaisesti ollut aikaa parantaa tai muuttaa millään tavalla suhdettamme. Ongelmat, jotka olivat olleet ennen vauvaa, olivat edelleen, eikä niille ollut nyt aikaa tehdä mitään.

Onneksi myös suhteemme vahvuudet olivat ihan samat nyt kuin ennenkin, joten tällä sabluunalla mentäisiin vauvavuosi. Sunnuntainen leffareissu oli vain hetkellinen kurkistus siihen maailmaan, johon palaisimme sitten myöhemmin. Nautimme kyllä täysin siemauksin karkumatkastamme, kun pääsimme rauhassa keskittymään toisiimme ja heittämään aivot narikkaan. On ihanaa voida hymyillä lasillisen yli miehelle, johon rakastui, ja sitten palata takaisin vauva todellisuuteen hyvillä mielin. Sen sijaan, että olisimme leffan lisäksi syöneet ulkona, nappasimme take-awaytä ollaksemme nopeammin takaisin Miss Aprili luona, joka olikin sitten nukkunut lähes koko poissaolomme eikä ollut edes ehtinyt kaivata vanhempiaan.

Tiesin sitä paitsi, ettei lapsellani voisi olla mikään vialla, sillä hän oli hoidossa niillä ihmisillä, joille minä aina soitin, kun jokin hätä oli. Teininä sitä ajatteli, että oma äiti on ihan idiootti, mutta kun sitä lopulta itse sai oman lapsen, saikin huomata, että äiti on aina oikeassa. Ja äiti tietää. Kuinkahan monta kertaa lähetin Miss Wiennan vauva- ja taaperoaikana vanhemmilleni kuvan kysymyksellä ”mitä teen tälle?” tai ”mikä tämä on?”. Ei tuntunut olevan mitään, mihin vanhempani eivät olisi osanneet vastata. Ja siinä missä minä ensikertalaisena mammana tunsin olevani ihan ulalla, oli mummilla puolellaan kokemuksen syvä rintaääni.

Luulisi, että olisin oppinut jotain, nyt kun olen toista kertaa äiti. Kuvittelinkin omahyväisenä, että tiedän tarkalleen, miten tämä tulee menemään. Johan olen kerran tämän tehnyt! Kaikkein tärkein opetus oli kuitenkin jäänyt oppimatta, nimittäin se, että on ihan turha kuvitella, että asiat menisivät niin kuin olit suunnitellut. Raskaus oli erilainen, synnytys oli erilainen, vauva on erilainen. Mikään ei mene niin kuin viimeksi. Kyllä, perus periaate on ihan sama, ruoki, nukuta, pidä puhtaana ja lämpimänä, niin vauva ja sinä selviätte. Mutta mikä tämä rintatulehdus, mastiitti, on? Mitä ihmettä, vauvan napaan tuli sieni! Miksi pienen silmä rähmii, ai sen kyynelkanava on tukossa, mitä minä teen?

Kaiken lisäksi minäkin olen muuttunut. Jotenkin ajattelin äitiyden olevan samanlaista nyt, mutta sehän on ihan erilaista kuin ensimmäistä kertaa. En ole vain kasvanut ihmisenä, vaan olen aivan eri elämäntilanteessa. Ja hassusti, vaikka Miss Wienna ei nukkunut vauvana koskaan vieressäni (hyvä on, poikkeuksena se, jos hän oli kipeä) enkä olisi voinut kuvitellakaan nukkuvani tytön kanssa samassa sängyssä niin nyt huomaankin ajattelevani toisin. Kun Mr. Scot lähtee aamulla ennen auringonnousua töihin ja Miss April jossain vaiheessa herää, huomaan nostavani hänet miehen paikalle sänkyyn kanssani. Siinä sitten nukumme onnellisena vierekkäin.

Hämmentävää. Olin ihan varma, että asiat eivät mene näin. Vähän niin kuin olin varma, että en pysty nukkumaan, jos kissa on sängyssä, koska enhän pysty nukkumaan koirienkaan vieressä, ja kissoista en edes pidä. Toisinpa vain kävi siinäkin. Sen lisäksi miehen kissa on aika ihastuttava tapaus – silloin kun ei varasta ja tuhoa vauvan tutteja. Kauhulla kuitenkin odotan sitä päivää, kun ajaudumme siihen tilanteeseen, että sängyssä nukkuu yhtaikaa minä, mies, kissa ja vauva. Jotenkin epäilen, että jonkun yöunet siinä tulevat kärsimään.

Vaikka äidinvaistoni joutuvat välillä hakemalla hakea toimintatapoja, on esikoinen jo päättänyt tietävänsä kaiken vanhemmuudesta. Alle kahdessa kuukaudessa Miss Wiennasta on tullut varsinainen toiminta-tiedottaja. Jos pikkusisko kitisee, tulee isosisko kysymään äidiltä miksi et saa sitä loppumaan. ”Oletko kokeillut imettämistä? Tuttia? Ehkä sillä on pissa vaipassa? Tai ilmaa mahassa. Olisiko sisko väsynyt? Tai jo yliväsynyt. Pitäisikö antaa tuttipulloa? Jospa se haluaakin vain syliä. Ettei olisi kakkahätä?” Vaikka yritän arvostaa kaikkitietävää neiti näpsää, käy välillä vähän hermoille, kun joku on jatkuvasti ilmoittamassa mitä sinun pitäisi nyt tehdä.

Välillä kuitenkin on ihan mysteeri miksi Miss April ei ole tyytyväinen. 90% ajasta tyttömme on iloinen ja helppo tapaus. Oikein perus happy go lucky baby. Hänellä ei ole vaivoja tai murheita, hänellä on kaikki juuri niin kuin pitääkin neuvolan tarkastuksissa, kaikilla mittareilla ja ohjeilla. Siksi olenkin aivan ulalla, kun tulee se hetki, että pentu vain huutaa. Enkä tarkoita, että itkee, koska se on sydäntä särkevää, kun kyyneleet vierivät pienillä poskilla ja alahuuli väpättää niin kovasti. Siihen särkyy äidillä sydän. Ei, tässä on nyt kyse siitä, kun lapsi yrittää huutamalla kertoa, että haluaa jotain, tai jokin on pielessä. Mutta mikä?

Sellaiseen parkumiseen menee hermo. ”Mitä sinä haluat!?!” huomaan tivaavani, johon neiti kyllä kiltisti huutaa vastauksen. Baby-mama-baby sanakirja on kuitenkin hyvin puutteellinen tässä vaiheessa. Tunnistan nälkäitkun, tunnistan pelästys parkaisun, ymmärrän väsykiukun, huomaan vaippakitinän, mutta viimeinen sivu käsikirjasta on nyt kateissa. Voiko sitä lasta vain vituttaa? Ja mikä sitä vituttaa? Miss Wiennalla olisi varmasti tietäväinen vastaus tähänkin, mutta äidillä on antaa vain suureneva tatti otsassa.

Yleensä jokin vaihteleva ratkaisu kuitenkin laukaisee tilanteen ja kuten jo sanoin, ei pikkuneiti aiheuta kovin paljoa päänvaivaa vaan on tyytyväinen tapaus. Rakastan näitä imeväisikäisiä toukkia. Vastasyntyneet vauvat ovat mielestäni hurmaavia perunapäitä. Eivät ehkä aina kauniita eivätkä aina niin kauhean vastavuoroisia, mutta ihania. Se vauvan tuoksu ja elämän alun viattomuus, pienten käsien haparointi ja täysi riippuvaisuus aikuisesta on niin hellyyttävää. Tällainen tiitiäinen täyttää minut rakkaudella ääriä myöten, vaikka oikeastihan lapsesta on vanhemmille paljon enemmän iloa sitten kolmevuotiaasta eteenpäin, kun pentu osaa ilmaista itseään ja osaa ihmisyyden alkeet ja säännöt.

Jos vaaleanpunaiset lasit otetaan pois päästä, niin kyllähän sylivauvoissa on tietysti omat epämieluisat puolensa. Tällä hetkellä Miss April ei enää niinkään paljon röyhtäile, mutta piereskelee senkin edestä. Jossei tyttö olisi alkanut näyttämään enenevässä määrin isältään voisin luulla paritelleeni haisunäädän kanssa, niin karmivia leijoja tämä pieni päästelee sitten kun perämoottori oikein lähtee käyntiin. Ja vaikkei se tuoksu yhtä pahalta, niin puklujen lemu ei haihdu ilmoille kuten pierujen. Kun valkoinen oksennus läjähtää hartialle, paidalle tai käsille, niin itse uklu puklu ensinnäkin liimaantuu kiinni kuin liisteri, mutta pelkkä pyyhkiminen ei poista hajua vaan se takertuu sinuun kuin iilimato. Ainoa, mikä auttaa, on pesu. Miten mukavaa onkaan sitten suihkun raikkaana ottaa pieni kullan nuppu syliin ja saada palkinnoksi kertaalleen märehditty maitokylpy.

Tällä hetkellä meillä menee kuitenkin aika kivasti. Olemme saaneet kiinni jonkinlaisesta rytmistä ja olen oppinut lukemaan (lähes) vauvaani. Olen nauttinut tähän pieneen neitiin tutustumisesta suunnattomasti, eikä minulla ole yhtään niin kiire takaisin töihin kuin olin pelännyt. Oikeastaan edes niinä aamuina, kun yö on nukuttu huonosti ja silmät painavat kuin lyijy, en kaipaa työelämää, vaan enemmänkin rantalomaa. Vain silloin, kun väsymys iskee, alkavat negatiiviset ajatukset vaivata. Silloin ei jaksaisi kiinnostaa, huvittaa eikä naurattaa. Haluaisi vain iskeä pään tyynyyn ja kääntää selkänsä maailmalle.

On myös satunnaisia päiviä, jolloin alakulo iskee heti aamusta, ja epäonnisesti yksi tällainen herkistelyn ja itkeskelyn päivä osui juuri neuvolakäynnille. Koska minulla on jo yli 30 vuotta itsetuntemusta, tajusin, että nyt seilataan vierailla vesillä enkä ole oma itseni. Hassusti kokemuksen myötä oppii tunnistamaan milloin hormonit tai jokin muu kummallisuus on valloillaan kropassasi ja tajuaa ottaa takapenkin matkustajan paikan ja antaa vain myrskyn mennä yli. Huomenna toivottavasti sitä on sitten taas oma ihana itsensä. Neuvolatädillä ei kuitenkaan ollut tätä tietoa ja ymmärrystä minusta, joten luonnollisesti hän hiukan huolestui, kun purskahtelin itkuun joka toisen sanan kohdalla.

Minun oli annettava käytökselleni jokin järkevä syy (muu kuin ”olen nainen”), joten otin epäröiden puheeksi synnytystraumani. Tosiasiassa ne olivatkin muutaman kerran vaivanneet mieltäni ja uniani taas, mutteivät nyt sentään sillä kapasiteetillä kuin sen hetken hysteriastani olisi voinut päätellä. Lähete naistenklinikalle oli kuitenkin kirjoitettu ennen kuin ehdin sanoa nakit ja muussi, joten synnytyskeskustelu odottaa. Aivan samoista asioista juttelin viisi päivä myöhemmin jälkitarkastuksessa lääkärin kanssa lirauttamatta pisaraakaan silmäkulmastani, eli tiedän, että neuvolakäynnillä reaktioni olivat täysin liioiteltuja.

Tästä huolimatta minua nauratti, kun naistenklinikalta ilmoitettiin synnytyskeskutelun päivämäärä ja aika. Tapaamiseen on varattu ruhtinaalliset 30 minuuttia. Enhän minä ehdi päästä edes alkuun asian käsittelyssä puolessa tunnissa. Jos sattuu osumaan tuollainen itkupäivä niin en saa edes nenääni niistettyä kuivaksi siinä ajassa. Saattaa siis tulla ihan turha reissu, jää nähtäväksi. Enemmän minua huolettaa ja harmittaa tällä hetkellä jälkivuoto, joka ei vieläkään ole loppunut. Lääkärikin sitä ihmetteli ja jos tilanne ei muutu kahdessa viikossa joudun ultraan. Mitään merkkejä tulehduksesta ei kyllä ole, kaikki oli itseasiassa esimerkillisen hyvin lääkärikäynnillä. Toivotaan siis, että tämä vittumaisen pitkään jatkunut bloodfest loppuu sekin kohta.

Iloita voin myös siitä, että Miss Aprilin ristiäiset olivat ja menivät. Kaksoisleukainen ja pullaposkinen kaunottaremme sai virallisesti nimen eivätkä juhlat olisi voineet sujua paremmin. Melkein jopa pelottaa, kun elämä on sujunut niin mukavasti ja mallikkaasti, että mitä mahtaa olla tulossa? Mikään hyvä kun ei kestä ikuisesti ja mitä paremmin on mennyt, sitä pahempia yleensä suvantovaiheetkin ovat. Mutta nyt maalailen vain piruja seinille. Yritetään luottaa siihen, että tänään on edelleen se huoleton päivä ja tätä hyvää jatkuu vielä pitkään.